Atte Arvostaa: Helsingin Sarjakuvafestivaalit 2019

Tämän jutun piti tulla ulos Helsingin Sarjakuvafestivaalien jälkeisellä viikolla, mutta koska hidas lukuprosessi ja prokrastinointi ovat huono yhdistelmä, niin tässä olemme. Helsingin Sarjakuvafestivaalit järjestettiin jälleen, ja tänä vuonna perinteisen ostoshuuman lisäksi haavin mukaani teoksia eri tekijöiltä ja kustantamoilta arviointia varten. Nämä arviot on jaettu kahteen osaan: tämä teksti jota nyt luet käsittää ensimmäisen osan, ja sisältää lukuisia, hieman lyhyempiä arvosteluita eri teoksista. Myöhemmin tällä viikolla ilmestyy toinen osa, joka käsittää yhden laajemman albumin arvostelun, sekä hieman kyseisen albumin tekijän tuotannon tarkastelua.

Arviot eivät ole minkäänlaisessa arvojärjestyksessä, ja en vieläkään liity tähtien antamisen tai numeroarvioiden arbitraariseen maailmaan. Aloitetaan kevyemmällä lasten sarjakuvalla:

Kalle, Pallo ja Sello (Suuri Kurpitsa)

Tarina: Kalle pelaa jalkapalloa ja soittaa selloa. Aina nämä kaksi eivät mahdu yhteen hyvin, ja aikataulutus on tuottaa sekä sellonopettajalle että jalkapallovalmentajalle harmaita hiuksia. Onneksi apuna on paras ystävä Kaneli, kuuluisa sellisti sekä jalkapallomaailman tähdet- sekä paljon mielikuvitusta.

Kalle, Pallo ja Sello on toinen kerta tänä vuonna kun arvostelen sarjakuvataitelija Juliana Hyrrin taidonnäytettä, joskin tällä kertaa käsikirjoituksesta vastaa kotimaisen sarjakuvan työhevonen Pauli Kallio. Kallio on tehnyt paljon yhteistyötä lukuisten kotimaisten kuvittajien kanssa, ja hänellä on usein hyvin vahva ja tunnistettava ääni kirjoittajana. Kuitenkin, Kalle, Pallo ja Sello saivat minut hetkeksi unohtamaan että tässä on eri kirjoittaja ja piirtäjä, sillä yhteistyö sivuilla on saumatonta. Hyrrin tyyli oli hänen edellisessä teoksessaan (Satakieli joka ei Laulanut, arvio täällä) muuttuvaa ja kokeilevaa, joka sopi kirjan tunnelmaan hyvin. Kalle, Pallo ja Sello omaa paljon yhtenäisemmän mutta silti hyvin elävän kuvituksen, jossa varsinkin hahmojen ilmeikkyys ja Huttulammen kylän pittoreski tunnelma välittyy hyvin. Lasten sarjakuvat tuppaavat vaihtelemaan tarinankerronan tyylissään paljon; joko niissä on liikaa juonta tai ei juonta ollenkaan, mutta Kalle, Pallo ja Sello tippuvat hyvin tähän väliin, kuvastaen enemmän tunteita ja fiilistä kuin logiista johtopäätöstä. Kalle, Pallo ja Sello on lämmin, hyvin kuvitettu ja hauska lasten sarjakuva jota voin suositella monille perheen aloitteleville sarjisharrastajille ilolla!

Kaamio (Ilmein entertainment)

Tarina: Pakkolasku Amazonille johtaa varmaan kuolemaan, mutta onko kuolemaakin kamalempia asioita? Missä tilanteessa on ihmisen oltava, että assimilaatio vihamieliseen parviälyyn on varteenotettava vaihtoehto? Tai mikä saa kuolontoiveen kääntymään tahdoksi elää- vaikka onkin liian myöhäistä? Avaa Kaamio ja löydä vastaukset....

Kaamio on uusi alku 2000-luvun alkupuolella julkaistulle samannimiselle kauhu-sarjakuva-antologialle, jonka takaa löytyy ulkomailla menestystä niittänyt Hannu Kesola. Kesola tosin on myös lehden ainoa kotimainen tekijä, mikä on ehkä lopulta Kaamion heikkous; tarinat ovat suurilta osin niin geneerisiä ja ennalta-arvattavia, että kotimainen tulokulma olisi voinut tuottaa mielenkiintoisempia tarinoita. Taide on kauttaaltaan vähintäänkin tyydyttävää, ja osa tarinoista toimii visuaalisesti, mutta tarinat itsessään jäivät kaivelemaan ikävillä tavoilla. Se kompastuu lukuisiin roskakirjallisuuden ja kauhun helmasynteihin, kuten liialliseen selittämiseen (muuten lupaava Elää ja Kuolla kaatui ehdottomasti tähän) tai kyseenalaisiin teemoihin, kuten Aokigaharan "itsemurhametsän" käyttäminen toistuvasti kauhutarinoiden näyttämönä tai kroonisen sairauden tai liikuntavammaisuuden esittäminen kuolemaa pahempina asioina. Kaamio olisi voinut toimia, mutta se vaatisi hieman vähemmän kliseistä kirjoittamista ja erilaista tulokulmaa kotimaiseen kauhuun.

Saimaannorppamies & Valle ja Palle 

Tarina: Suomen supersankari, Saimaannorppamies, suojelee Saimaata ja sen pulleita asukkeja niin kalastajilta kuin superrikollisilta. Myös muita naamioituja sankareita vaikuttaa täällä pohjolassa, kuten Melankolia ja Netikettinainen!

Tarina: Salaisen agenttijärjestö TURPA:n agentit Valle ja Palle vastaavat kaikkiin haasteisiin, oli kyse sitten kansainvälisestä rikollisuudesta tai diplomaattisuhteiden ylläpitämisestä- joskin suurin uhka näillä saroilla taitavat olla agentit itse. 

Salainen Saimaannorppatekniikka!

Nämä kaksi ovat joko lyhyistä tarinoista koostuvia kokoelma-sarjiksia. Saimaannorppamiehessä tarinat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, vaan ovat humoristisia lyhyttarinoita erilaisista kotimaisista supersankareista, eritoten titulaarisesta Saimaannorppamiehestä. Valle ja Palle taas on Ällin ja Tällin tapainen agentti-sarjakuva, jossa yli-innokkaat agentit koittavat auttaa parhaansa mukaan mutta tuottavat vain enemmän ongelmia. Näiden arviointi, tai laittaminen mitenkään samalle viivalle Kallen, Pallon ja Sellon kaltaisten, ammattimaisten teosten kanssa on käytännössä mahdotonta ilman että se on epäreilua niitä kohtaan. Saimaannorppamies on antologiana viihdyttävä ja siinä olevat tarinat ovat ihan kivoja, mutta Valle ja Palle on lähinnä lapsellinen ja jonka toistuvat vitsit on nähty jo Pasilassa tai juurikin Ällissä ja Tällissä paremmin kerrottuna. Molemmat teokset ovat kevyttä höttöä, mutta ainakin Saimaannorppamiehessä on uniikimpi energia. 

Sitten listan suurin yllättäjä.

Sieltä Jostakin (Sotakirjasto)

Tarina: Sotamies Eino palaa vuoden 1944 lopussa takaisin kotiinsa. Hän oli taistellut sekä Talvisodan, Jatkosodan että Lapin sodan taisteluissa, ja nämä kokemukset eivät jätä häntä rauhaan, vaikka tykkien kumu on jo hiljentynyt. Voiko hän ikinä palata kotiin?

Olen lähtökohtaisesti hieman kylmä kotimaisia sotatarinoita kohtaan. Niiden kirjosta harvoin löytyy teoksia jotka osaavat lähestyä niitä muusta kuin patrioottisen ylellisestä näkökulmasta, jossa kovinkin uhraus on aina sen arvoinen ja sotilaat ovat rosoisia mutta urheita, hyviä miehiä. Kannas on ehkä isoin poikkeus tässä, mutta joitakin vuosia sitten arviomani Raatteen Tie menee vahvasti tähän kategoriaan. Tuomas Koivurinteen Sieltä Jostain osasi kuitenkin yllättää sen tavalla kertoa miehestä joka on palannut kotiin sodasta- tai ainakin luulee palanneensa. Taiteen kautta Koivurinne luo tilanteita, joissa arkiset tilanteet laukaisevat traumaattisia muistoja Einon mieleen, ja tämä vahvistaa kirjan sanomaa; miehet jotka lähtivät rintamalle ja ne jotka palasivat eivät ole samoja ihmisiä. Einon paluussa ei ole mitään hohdokasta, hän ei saa mitään huumaavan lämmintä vastaanottoa ja lopulta on kyseenalaista, palasiko hän ikinä pois sieltä. Ainoa merkittävä miinus kirjassa on Koivurinteen tyyli piirtää ihmisiä, sillä samanlaiset kasvonpiirteet tekivät välillä henkilöiden hahmotuksesta hankalaa. Mutta muuten kyseessä on hyvin tehty ja yksinkertaisen tyylikäs ja tunnelmallinen teos, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämä tai ole yhtä monisyinen kuin Kannas, mutta genressään se on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten vanhaa ja toistettua aihetta voi lähestyä eri kulmasta.


Helsingin sarjakuvafestivaaleilta tarttui kuitenkin mukaan sarjakuva, jonka lukemista olin odottanut kauan... lähes 15 vuotta, itseasiassa. Mutta palaamme siihen pian.

Atte T