Ontot Kukkulat- puuttuva pala

Tänä kesänä julkaistiin ilosanomaa monille kotimaisen sarjakuvan ystäville, kun Petri Hiltusen kultti-klassikoksi kohonnut albumi Ontot Kukkulat saisi uuden painoksen, sekä jatkoa sen tarinalle. Ontot Kukkulat, alunperin julkaistu WSOY:n toimesta 1995, oli Hiltusen ensimmäinen täysin omaan ideaan ja omiin hahmoihin perustuva sarjakuva, josta ei WSOY kuitenkaan ottanut toista painosta. Albumi siirtyi harvinaisuuksien joukkoon, ja alin hinta jonka olen sille divarissa nähnyt oli 100 e.

Ja minä sain tehtäväkseni arvioida sen. Ja sen myös teen, mutta Ontot Kukkulat ei ollut mikä tahansa sarjisalbumi minulle. Se oli palapelin puuttuva osa.

Kalevalasta Jaconiaan

Ensimmäinen Hiltusen sarjakuva jonka luin olin Väinämöisen Paluu- sanomalehtisarjakuva, tarkemmin Tervetuloa Muukalainen- kakkosalbumi. Kalevala ja kotimainen mytologia oli kiinnostanut jo ennen Väinämöisen Paluun lukemista, joten huumorisarjakuva Väinämöisen ennustetusta paluusta takaisin Suomeen nykypäivänä upposi kuin veitsi voihin. Euroopan tarustoista löytyy lukuisia versioita tästä "kuningas vuoren alla"- myytistä (Arthur nukkuu Avalonissa kunnes Englannin synkin hetki koittaa, eli aika pian) ja vaikka tästä ideasta saisi varmaan tehtyä yhtenäisen tarinakokonaisuuden, on Väinämöinen hauska juuri sen strippisarjakuvan luonteen takia. Lukuisia viihdyttäviä skenaarioita voitiin käydä läpi suhteellisen nopeasti, ja Hiltusella oli hyvä käsitys kolmen-neljän ruudun stripin toiminnasta- Väinämöisen saapumisen uutisointi, Väinämöisen peruskoulutodistuksen puutos, laulajan ura ja ystävystyminen toinen toistaan erikoisempien hahmojen kanssa. Vaikka Väinämöisen Paluu on yhä hyvin kuvitettu ja hauska, on se ehkä kaikista Hiltusen julkaistuista materiaaleista vanhentunut eniten, osittain aikasidonnaisten viittausten ja Väinön tietyn "centristi" asenteen suhteen moniin asioihin. Tosin harva asia on kotimaisen sarjakuvan kentällä tehnyt minua niin iloiseksi kuin Väinön esiintyminen antirasistisessa Nyt Riittää- zinessä jossa hän laulaa uusnatseja suohon.

Toinen teos oli Praedor- sarjakuvat, tarkemmin sanottuna Kuninkaan Lapset- albumi. Praedorin mustanpuhuvan synkkä maailma ja toinen toistaan groteskimmat hirviöt vetosivat nuorena kovasti, ja vanhempana aloin arvostamaan myös näiden teosten huumoria ja sulavampaa tarinankerrontaa. Sarjakuvat ovat myös tähän päivään mennessä ollut minulle ainoa tapa tutkia ja tutustua Praedorin maailmaan; roolipelit ja kirjat (joista olen kuullut paljon hyvää) ovat jääneet hyllyyn, koska minulle Praedor on yhtä kuin sen taide ja siitä hehkuva estetiikka. Praedor on vähän kuin Hellboy- se on Hiltusen kuvallisen estetiikan ja tyylin kiteytymä omalla tavallaan, sisältäen sekä fantasia- dekonstruktiota että puhdasta rakkautta Conan Barbaarin ja Elric Melnibonelaisen kaltaisten dark fantasy- teosten suuntaan. Kun sain käsiini uusimman albumin, Taivaan Suuren Suden, ja tajusin että se oli osittaista jatkoa Koston Miekassa nähtyjen hahmojen tarinoille, olin niin innoissani koska halusin tietää lisää näistä hahmoista. 2/3 heistä kuoli, mutta sellaista synkkä fantasia on!

Nämä kaksi muodostivat pohjan minulle, ja niistä on jo nähtävissä Hiltusen uralla toistuva teema:

Mahdottomia kertoimia vastaan- altavastaajien tarinat

Vaikka en oikein hyvällä mielellä voi kutsua vaka vanhaa Väinämöistä ja satojen taistelujen veteraani Ferronia varsinaisesti altavastaajiksi, niin sama määritelmä kuitenkin laajemmassa tarinamaailman kontekstissa sopii heihin. Väinämöinen on mahtava tietäjä, mutta on auttamattoman eksyksissä nykymaailmassa, tarviten apua selviytyäkseen sen mylleryksissä. Ferron on menestynyt, mutta hän on poikkeus maailmassa ja syö ja sylkee ulos praedoreita, eikä hänenkään kohtalonsa tule kummoinen olemaan- hän harvoin voittaa ilman että joku hänen alaisuudessaan kuolee tai että hänet hakataan pataluhaksi. Samanlaiset teemat toistuvat monissa Hiltusen sarjakuvissa, joissa päähenkilö tai päähenkilöt ovat suuren uhan tai mahdottoman suuren muutoksen edessä, ja he kuitenkin kestävät sen. Vala Auringolle ja Aurinkotanssi kertovat sioux Tom Barnettin eli Juoksevan Mäyrän haasteellisesta elämästä, aluksi valkoisten miesten keskuudessa, sitten oman kansansa parissa, ja lopulta tämän kokiessa oman heimonsa kansanmurhan hirvittävimpiä hetkiä omakohtaisesti. Laulu Yön Lapsista kertoo Venäjän tsaarin erikoisjoukkojen sotilaista ja runoilijasta joiden tarkoitus on mennä tekemään rauha vampyyrien kuninkaan kanssa, runoilijan sielun ollessa panttina tälle rauhalle. Riutta on scifi- tarina jossa monikansallisen avaruusaluksen miehistö ajautuu avaruudessa sijaitsevalle riutalle, joka kuhisee elämää ja vaaroja, ja miehistön täytyy joko löytää myötämielistä elämää tai kuolla riutan pimeydessä. Jopa Hiltusen toimittamassa Eino Leinon Helkavirsiä- kokoelman aloitusruno käsittelee nuoren miehen kamppailua uhkien täyttämässä maailmassa!

Sitten on tietysti teos joka käsittelee tätä teemaa kaikkein suoriten ja joka on ehkä kokolailla Hiltusen mangum opus, käsittäen sekä aiemmin mainitun teemat, synkän ja väkivaltaisen maailman että perfektionistisen lähestymistavan historialliseen taustatyöhön: Anabasis 1: Kyyroksen Sotaretki ja Anabasis 2: Tuhanten Miesten Marssi. Anabasis on sarjakuvamukaelma Ksenofonin samannimisestä teoksesta joka on kirjoitettu n. 300 eaa, kertoen Ksenofonin oman tarinan ajasta kun kreikkalaisten palkkasoturien armeija (jossa hän itse palveli) jäivät saarroksiin epäonnistuneen sotaretken jälkeen Persiaan. 10 000 sotilaan armeija oli vihollisen armeijan takaa-ajama ja Vähä-Aasian vihamielisten paikallisheimojen häiritsemä, mutta joka lopulta läpi aavikoiden ja lumihuippuisten vuorien pääsee takaisin kotiin. Anabasis on mahdottoman kuuloinen tositarina, jossa nuori filosofin alku Ksenofon kamppailee niin ympäristön haasteiden kuin oman itsensä kanssa, tuntien itsensä usein ulkopuoliseksi spartalaisten ja muiden sotamiesten keskellä. Anabasis on sankaritarina, jossa Ksenofonin odottamaton taito ja oveluus onnistuu pelastamaan 10 000 vapaata miestä kuolemalta ja orjuudelta. Se on ehkä loppujen lopuksi, kaikkein Petri Hiltusein sarjakuva kaikista Petri Hiltusen sarjakuvista.

"Sanovat että heitä on miljoona."
"Barbaarit liioittelevat aina...eihän noita ole kuin 80 000."

Omat suosikkini ovat juurikin Anabasis, Aurinkotanssi ja Laulu Yön Lapsista sekä Harmaan Jumalan Hetki (joka oli Hämeenkyrön kunnankirjastossa, mutta Onttoja Kukkuloita ei ollut!) mutta minun faniudessani oli aukko- Onttojen Kukkuloiden tuottama aukko. Lähikirjastoista sitä ei tuntunut saavan, ja sen ostamisesta tuli minulle omanlaisensa kamppailu- kun se ilmestyi divariin, niin siinä ajassa kun ehdin paikalle tai huomata että se oli myynnissä, oli joku jo ostanut sen pois. Samalla kun Hiltusen ethos sarjakuvissa alkoi paljastua, tämä teos, tämä kulmakivi, pakoili minua. Kunnes koitti Herran Vuosi 2019, ja kirjasta tuli juhlapainos- jota varten me täällä oikeastaan olemme.

Ontot Kukkulat- mitä odotin, ja enemmän

Ontot Kukkulat kertoo Avrianista, satoja vuosia vanhasta peikosta joka on viettänyt näitä vuosia poissa Suomesta, keräten tietoa ja oppien maailmasta, joka on mennyt eteenpäin ja kutsuu peikkoja ja muita taikuuden olentoja "myyteiksi". Avrian haluaa muuttaa tämän kaiken, tuoda kansansa takaisin valoon, elää rinta rinnan ihmisten kanssa- kuten hän elää ihmisnoita Kristiinan kanssa. Ongelma on peikkojen ja muiden viha ihmisiä kohtaan, sekä heidän hajonneisuutensa. Jos Avrian saisi Rauthovin suuret salit avattua asuttaviksi, voisi hän yhdistää peikot ja johtaa heidät nykyaikaan...mutta Rauthovin nykyinen asukas pitää aluksi häätää ulos.

Onttojen Kukkuloiden lukeminen oli kuin puuttuva pala olisi loksahtanut minussa paikoilleen. Oli mahtavaa saada käsiin sarjakuva jota on hypetetty vuosien ajan, ja joka vastaa saadun hypen määrää. Ontot Kukkulat on kulttimaineensa ansainnut teos, jossa (kuten odotettua) upea taide kohtaa mielenkiintoisen maailmanrakennuksen sekä selkeän teeman ja viestin joka resonoi yhtä hyvin nyt kun se teki vuonna 1995. Ei minulle tullut lukiessa edes mieleen että teos oli melkein 25 vuotta vanha- se oli ajaton, ja monilla tavoilla aikaansa edellä nytkin. Mukana oli myös aiemmin tutuiksi tulleet Musta Tie ja Vesiperä- lyhyttarinat, joista varsinkin Musta Tie on säilynyt minulle tärkeänä, symbolisena tarinana modernismin tavasta tuhota sadun maailma.

Avrian ja Kristiina ovat voimakaksikko joiden seikkailuja voisin lukea vaikka kuinka paljon enemmän. Pelkästään jo tapa miten Hiltunen kuvastaa heitä tasa-arvoisina petikumppaneina (mikä Kristiinan tapauksessa vanhana naisena on poikkeuksellista) alusta alkaen antaa kuvan taiteen kautta miten he ovat samalla viivalla, ja vaikka peikkoja tavatessa Avrian saattaa ottaa ohjat, ei Kristiina tyydy ikinä seisomaan sivustassa hiljaa. Ehkä paras yksittäinen kuvapari koko kirjassa oli Kristiinan ja Avrianin siskon Kirielin kanssa, juuri siinä miten se rikkoi fiktion tapaa esittää naisten välisiä suhteita. Avrian itse on kaikessa mustanpuhuvuudessaan optimisti, joka uskoo horjumatta siihen, että yhteiselo ja kukoistus voivat kulkea käsi kädessä ja muistatteko kun edellisessä kappaleessa sanoin että tämä on ajankohtaisempi nyt kuin se oli vuonna 1995?

Miksi suomalaisten peikkojen kuningas on nimetty gallian kelttien
jumalhahmon mukaan? Cool name though.

Onttojen Kukkuloiden maailmanrakennukseen ei kuluteta liikaa aikaa ja jokaiseen yksityiskohtaan ei uppouduta loputtomiin- alussa Avriania avustaa vuohimies ja tämän kanssa hengaava ihmisnainen, mutta he eivät ole sielä kertomassa omasta statuksestaan ja elämästään- tämä on kuitenkin Avrianin tarina. Mutta esimerkiksi peikkojen historian kertominen on merkittävää, sillä Avrianin kamppailu on myös oman kulttuurinsa kanssa- vaikka kohtauksessa onkin hieman "as we all know"- fiilistä. Onttojen Kukkuloiden maailman peikot eivät kuitenkaan ole tavallisia fantasiapeikkoja, joten erojen tekeminen fantasian ja taruston kliseiden kanssa on tärkeää. Isoin innoite tämän tarinan peikoille on Seitsemän Veljeksen sivutarinassa mainitut kotimaiset peikot, jotka asuvat onkaloissa ja imevät verta. Peikkojen design on omaperäinen, ja luultavasti toimii parhaiten juuri mustavalkoisen sarjakuvan sivuilla.

Jos tarinassa on joku heikkous, on se lopun kohtaaminen Rauthovia asuttavan Gorain kanssa. En halua tehdä merkittäviä juonipaljastuksia, mutta sen pituus ja enigmaattisen Gorain puhekuplien tekstaus teki siitä hieman huonosti tahditetun, vaikkakin kauhun ja pelon tunne onkin käsinkosketeltava hyvän alustuksen ansiosta. Kuitenkin, tämä ei kaada kokonaisuutta tai tee siihen edes merkittävää lommoa. Ontot Kukkulat on kulttimaineensa ansainnut teos, ja kotimaisen fantasian merkkiteos jonka jatkoa, Valheiden Kansaa, odotan innolla. Toivottavasti uusintapainos antaa tarinalle ja sen maailmalle uutta huomiota, sillä tästä tarinamaailmasta voi kymmenet tekijät helposti luoda omia teoksiaan eri medioihin. Ontot Kukkulat on hypen arvoinen, ja suosittelen sitä lämmöllä synkän fantasian ja kotimaisten myyttien ystäville.

Samalla tämä teos vahvisti minun teoriaani Hiltusesta tarinankertojana. Hänet tunnetaan synkän fantasian, väkivaltaisen historiallisen viihteen ja MacBethin kaltaisten tragedioiden kautta- mutta tarkempi tarkastelu monien hänen teostensa parissa paljastaa minulle yhden puolen:

Optimismin. Maailma on täynnä haasteita, joskus mahdottoman suuria sellaisia. Avaruuden tyhjyys, loputtomat mailit edessä, mahtavan vampyyrikuninkaan valta, vihan ja kaunojen muodostama muuri paremman tulevaisuuden edessä- nämä kaikki voidaan voittaa, ja niistä voi päästä ylitse. Ehkä sen takia näiden tarinoiden synkkyys ja väkivaltaisuus ei ikinä käy ylitsepääsemättömäksi. Hiltusen parhaimmat protagonistit- Avrian, Ksenofon ja Riutan avaruuslaivan suomalaisvahvistus Jani- pärjäävät koska he eivät luovuta haasteiden edessä tai hylkää omia unelmiaan.

"Synkkä ja väkivaltainen maailma jonka protagonisti päihittää periksiantamattomuudella ja uskaltamalla unelmoida paremmasta"  on selkeästi minun estetiikkani.

Atte T