[Pitkä, tuskainen huokaisu.]
Joker
Elokuva: Gotham City, 1981. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) haluaa luoda uraa koomikkona. Hänellä on muutama ongelma. Arthur ei ole hauska, ja maailma hänen ympärillään on koko ajan vaarallisempi, vihaisempi ja ylenkatsovampi häntä kohtaan. Menetysten ja takaiskujen putki ajaa häntä yhä syvempään pimeyteen, mutta hän vain ei voi lopettaa nauramista.
Miksi Jokerista piti edes tehdä sooloelokuva? Jokeri on Batmanin antagonisti, hän toimii parhaiten yhdessä tämän kanssa, jos hänet irrottaa laajemman Batman- mythoksen kontekstista on hän vain taas yksi mielisairas väkivaltarikollinen joka vain sattuu pukeutumaan pelleksi. Ja sitä myös Joker lopulta on; erittäin taidokkaasti kuvattu ja näytelty, manipuloivan taidokas elokuva jonka viesti ja sisältö on vaihdellen joko merkityksettömän onttoa tai aktiivisen pahantahtoista ja inhottavaa. Todd Phillips, jonka idea koko elokuva oli, oli lopulta myös kaiken spekuloinnin jälkeen täysin väärä mies elokuvan puikkoihin, sillä vaikka hän kopioi häntä parempien ohjaajien kuten Martin Scorsesen estetiikkaa ja tyyliä, vaikuttaa hän taas yhdeltä mieheltä joka on katsonut Taksikuskin ja David Fincherin Fight Clubin eikä tajunnut niistä mitään.
Credit when credit is due- Joaquin Phoenix antaa todellakin kaikkensa ja on huikea Jokerin roolissa, ja toivoin moneen otteeseen että kunpa hän näyttelisi hahmoa paremmassa tarinassa. Heikomman näyttelijän käsissä Joker olisi romahtanut kasaan, mutta Joaquin nostaa omalla esiintymisellään kokonaisuutta ylöspäin. Hänen langanlaiha kehonsa ja omanlaatuinen kehonkielensä kertoo paljon tämän rappiollisesta tilasta, ja kiinnitin varsinkin huomiota siihen, miten elokuvan edetessä Arthurin kehonkieli muuttui hieman itsevarmemmaksi, ja tanssimisen käyttäminen jonkinlaisena syvemmän tunteen esittämisessä oli inspiroitunutta ja toimivaa. Hänen naurunsa on kolkko ja väkinäinen, ollen osa Arthuria vaivaavaa aivovauriota joka saa naurunkohtaukset näyttämään tuskalta- väkevä yhdistelmä joka toimisi todella hyvin paremmassa asiayhteydessä. Jos Joaquin voittaa tästä paljon pöhityn Oscarin- miksei, mutta parempaa elokuvaa sen ympärille toivoisi.
Kauan ennen kuin Joker oli lähelläkään ensi-iltaa, oli spekulaatiot siitä millaisessa valossa elokuva esittää Jokerin kaltaisen hahmon ja käsittelee tämän mielisairautta. Jokeri on myös hahmona sellainen jota tykätään käyttää nykyään jonkinlaisena yhteiskunnallisena kommentoijana (pitkä, tuskainen huokaisu) ja filosofisena hahmona. Joker ottaa näiden suhteen samaan aikaan sekä kaasun että jarrut pohjaan; Arthur kärsii mielenterveysongelmista joihin hänen lääkityksensä ei auta ja jota Gothamin (lue= yhteiskunnan) nykymeno vain pahentaa, ja tämä ajaa hänet lopulta väkivaltaan, joka puolestaan tarjoaa hänelle sen mitä hän oikeasti on kaivannut- huomiota. Samalla Phillips vetele huolimattomasti lankoja isä-hahmojen puutteista, huonosta äitisuhteesta ja väkivaltaisesta lapsuudesta murhanhimoiseen superrikollisuuteen. Ongelmana on myös se, että katsojat tulevat katsomaan Jokeria koska he tykkäävät supersuositusta Jokerista, jolloin lopputuloksena elokuva sympatisoi väkivallan tekijän kanssa, ilman että sitä haastetaan elokuvan toimesta. Se sympatisoi Jokeria ja demonisoi mielenterveysongelmia samaan aikaan.
Mutta mitä Jokerilla on sanottavaa sitten yhteiskunnasta? Elokuvassa on poliittinen, luokkaeroja käsittelevä aspekti joka syttyy liekkiinsä Jokerin tappaessa kusipäisiä Wayne- yhtiöiden meklareita. Tämä synnyttää "eat the rich"- mentaliteettia kantavan mellakoinnin, jossa Gothamin köyhät, saastassa elävät kansalaiset nousevat Thomas Waynen (Brett Cullen) edustamaa rikasta kansanosaa kohtaan. Tässä on jo melkein jotain, mutta Phillipsillä ei riitä pokkaa ottaa mitään oikeaa kantaa mihinkään. Jokeri toistelee vain monille nykyäänkin tuttua "kaikki vain huutavat toisilleen, kukaan ei ole kohtelias" latteuksia, joka ei ota kantaa mihinkään mitä sanotaan. Jokerin innoittamat mellakat ovat pelkkää vandalismia ilman mitään tavoitteita tai vaatimuksia, ja monien mellakoitsijoiden mukana näkyi "resist/resistance" - kylttejä, mutta mitä he vastustavat? Rikkaita? Joker on keskittynyt liikaa näiden ilmiöiden pinnallisiin elementteihin että sillä olisi mitään oikeaa ja konkreettista sanottavaa luokkaeroista ja niiden vaikutuksista yhteiskunnallisella tasolla. Lopulta Joker jopa nostaa esiin sen miten "nykyään ei saa sanoa mitään" ja "muut sanelevat mikä saa olla hauskaa", samalla kun lyhytkasvuisen Garyn (Leigh Gill) kustannuksella nauretaan useaan otteeseen. Koska totta kai.
Mistä Joker sitten kertoo? Jos yhteiskunnan syrjäytyneet ja ahdistuneet eivät saa apua, he voivat muutta väkivaltaisiksi? Luokkaerot luovat väkivaltaa? Väkivaltaiset massamurhaajat haluavat eniten huomiota? Taidoton mies kokee ansaitsevansa parrasvalon ja kun se kielletään niin vastaus on väkivalta? Kaikkea tätä, mutta koska Joker on niin ihastunut itse itseensä eli Joaquin Phoenixin karismaattiseen päähahmoon, ei mikään näistä ole muuta kuin pelkkää pintaa- ei se ole Arthurin vika että hän on väkivaltainen ja saa kenkää töistään tuotuaan aseen mukaansa töihin, se on kaikkien muiden vika. Joker käyttää supersankarimedian kieltä ja kuvastoa, Lawrence Sherin upeaa ja mairittelevaa kuvausta ja Hildur Gudnadottirin ahdistavan kaunista musiikkia kertoakseen tarinan ei yhtään mistään, ollen melkein elokuva jostakin konkreettisesta. Joker on petollinen pakkaus- samaan aikaan loistavan roolisuorituksen ja taidokkaan kuvauksen taideteos, mutta myös pahantahtoisen tyhjä ja ohjaajansa naurettavan laitalordeilun lopputulos. Se suoltaa ulos halpaa filosofiaa ja ohutta yhteiskuntakritiikkiä, huijaten sen olemaan jotenkin merkityksellistä karismaattisen ulkokuoren avulla. Joker on todellakin elokuva Jokerista.
Atte T
PS. Logan, Guardians of the Galaxy Vol. 2, Shazam! ja Black Panther ovat syvällisempiä elokuvia kuin Joker. Se että näyttää Scorsese-leffalta ei tee Jokerista yhtään sen merkityksellisempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti