Kyllä tänä vuonna on kaksi halloween -tekstiä en suunnitellut tätä mutta näin se joskus menee
Walking Dead ja selviytymiskauhu
Robert Kirkmanin ja Tony Mooren 2003 alkaneeseen sarjakuvaan perustuva Walking Dead alkoi 2010 AMC- kanavalla, ja saavutti nopeasti suuren, kansainvälisen suosion. Walking Deadin keskiössä on selviytymistarina Yhdysvaltojen eteläosissa, jossa apulaisseriffi Rick Grimes (Andrew Lincoln) herää sairaalasta kesken zombie-epidemian ja lähtee etsimään perhettään. Löydettyään perheensä ja joukon muita selviytyjiä, alkaa nyt jo yhdeksän tuotantokautta kestänyt selviytymistaistelu armottomassa maailmassa. Hahmoja tippuu kuin kärpäsiä, zombeja on joka oven ja metsän takana, mutta oikesti pahuus oli koko ajan sisällämme ja ihmiset ovat oikeita zombieita. Turvapaikka löytyy, ohhoh paikan johtaja on julma diktaattori, ihmiset ovat pahinta, turvapaikka sortuu ja matka jatkuu. Huuhtele ja käytä uudestaan.
Perusidea on selkeä ja potentiaalisesti merkityksellinen, mutta se junnaa paikallaan. Tämä paradigma zombietarinoihin on kuitenkin tullut jäädäkseen, sillä jo ennen Walking Deadin tuomaa zombie- maniaa tämän kaltaiset zombie- tarinat olivat suosittuja. Zack Snyderin mielipiteitä jakava uudelleen-filmatisointi George Romeron klassikkoleffa Dawn of the Deadista vuonna 2004 omasi paljon samoja elementtejä mitä Walking Dead tulisi käyttämään. Romeron Dawn of the Dead tunnetaan yhtenä parhaimmista zombie-elokuvista, varsinkin siinä suhteessa miten se käyttää näitä aivottomia laahustajia ja ostoskeskuksessa majailevia selviytyjiä kritiikkinä kulutuskulttuuria kohtaan, jossa pyssyjä heiluttavat kovikset (kuten myös Day of the Deadissa) ovat ongelmien lähteitä ja kuvattu vähintäänkin sosiopaattisina hahmoina. Snyderin versiossa machoileva väkivalta on hyvästä, aseet ovat hyvä juttu ja zombiet eivät ole enään mitenkänä tunnistettavia vertaiskuvia millekkään muulle paitsi laumalle yhteiskunnan porteilla, jonka tähden on ihmisten varauduttava omavaraisuuteen, aseistaa itsensä ja hylättävä myötätunto. Tätä samaa linjaa Walking Dead seuraa orjallisesti, ja zombien konteksti on muuttunut yhteiskuntakritiikistä lähes propagandistiseksi työkaluksi.
Tietenkään tämä ei ole näiden tekijöiden tyhjästä repimä idea, vaan sen takana on Yhdysvalloissa vallitseva poliittinen ilmapiiri joka muodostui 9/11- hyökkäysten jälkeen. Ja on tänä aikana ollut myös joitain jotka ovat erottuneet edukseen, kuten Edgar Wrightin Shaun of the Dead joka muistuttaa enemmän Romeron visiota sekä Ruben Fleischerin Zombieland joka lähestyy zombeja slapstickin kautta, pitäen kaiken komedian linssin alla. Mutta kuten Walking Deadin suosio osoittaa, tällaisella zombielle on kysyntää, ja sen karun kolkko maailmankuva puhuttelee ihmisiä, samalla tavalla miten Game of Thrones tai Daredevil vetoavat ihmisiin. Haluan ennen tämän vuoden päätöstä vielä puhua vakavasti tästä ilmiöstä, mutta minua kiinnostaa enemmän narratiivit joilla on jotain annettavaa pelkän kolkkouden sijaan. Tämä narratiivi on hyvin yleinen länsimaisessa genrefiktiossa, ja kuten viimeksi vampyyrienkin kanssa, on aika etsiä uudenlaisia ratkaisuja hollywoodin ulkopuolelta- tarkemmin sanottuna Etelä- Koreasta.
Train to Busan- altruismia zombiegenreen
Train to Busan (alkuperäisesti Busanhaeng) on vuonna 2016 ilmestynyt Etelä-Korealainen zombie-elokuva jonka on ohjannut Yeon Sang-ho, animaattori jonka tuotanto tunnetaan juuri edellämainitusta kolkosta maailmankuvasta ja synkkyydestään. Train to Busan, Yeonin ensimmäinen ei-animaatio-ohjaus, kertoo Seok-woosta (Gong Yoo), rahoitussijoittajasta joka nousee hänelle etäisen nuoren tyttärensä Su-anin (Kim Su-an) kanssa junaan kohti Busania, jossa Seok-woon ex-vaimo ja Su-anin äiti asuu. Seok-woon ja Su-anin (sekä muiden matkustajien, kuten kovanahkaisen duunari Sang-hwanin (Ma Dong-seok) sekä tämän raskaana olevan vaimon Seong-kyeongin (Jung Yu-mi) ) matka muuttuu painajaiseksi, kun junaan livahtaa sisään vakavasti haavoittunut nuori nainen. Naisen infektio alkaa pian levitä junassa, ja vaunu vaunulta selviytyjien on paettava verenhimoisia zombieita ennen kuin juna saapuu Busaniin.
Se että tämä on etelä-korealaisen ohjaajan tekemä, hyvin yhteiskunnallinen elokuva jonka päänäyttämö on juna ei jäänyt kriitikoilta huomaamatta, ja sitä kutsutaankin usein Snowpierceriksi zombeilla, viittauksena mestariohjaaja Bong Joon-ho'n samannimiseen elokuvaan. Train to Busan erottuu kuitenkin edukseen, ja on yksi parhaimmista zombie -elokuvista jonka olen kuunaan nähnyt. Train to Busan imee vaikutteita monista lähteistä, ja varsinkin sen nopeat, vääntelehtivät zombiet jotka kasautuvat toistensa päälle aaltoina tuovat mieleen sekä 28 Päivää Myöhemmin että World War Z'n versiot kalmoista. Mutta missä se seisoo omilla jaloillaan on siinä, miten näitä olentoja kohdellaan. Train to Busanin fokus ei ole missää preppaus- glorifoinnissa jossa aseita kantavat kansalaiset ja selviytyjä- tyypit lahtaavat zombeja mielin määrin. Ainoa tapa Train to Busanissa selviytyä laumalta on auttamalla muita.
Seok-woo on alussa hyvin itsekäs ja etäinen hahmo, jonka tekoja varjotaa sokea itsesuojelu. Hän on sulkea oven Sang-hwanin ja tämän raskaana olevan vaimon ollessa vielä zombien armoilla, ja kun Su-an osoittaa arkista kohteliaisuutta vanhaa naista kohtaan kauhean vaara keskellä, sättii Seok-woo häntä. "Tällaisina aikoina meidän täytyy ajatella vain itseämme" on jotain mitä Walking Deadin tai Snyderin elokuvan tähdet sanoisivat, ja sitä ei kiistettäisi, vaan vahvistettaisiin. Mutta Train to Busan on fiksumpi, ja pian Seok-woo alkaa tajuamaan, että selviytyminen ei ole mahdollista ilman empatiaa. Sang-hwan, jolla oli kaikki mahdollisuudet maksaa samalla mitalla takaisin Seok-woolle, pelastaa tämän useaan otteeseen siksi, koska se on oikein. Ihmisiä ei rangaista hyvistä teoista ja epäitsekkyydestä, ja Train to Busanin protagonistit ovat valmiita laittamaan itsensä likoon muiden puolesta. Zombie ei myöskään ole vain massaa joka menettää kaiken merkityksensä kuoltuaan. Nuori pesäpalloilija Yong-guk (Choi Woo-shik) jäätyy nähdessään joukkuetoverinsa infektoituneina, ja Train to Busan esittää tämän surua järkyttävässä tilanteessa hienosti.
Train to Busan ei kuitenkaan ole pelkkää toisten auttamista. Mukana on myös hyvin yhteiskuntakriittinen elementti, joka nousee Etelä-Koreassa esiintyvästä korruptiosta ja luokkaeroista. Rikas toimitusjohtaja Yon-suk (Kim Eui-sung) junailee (heh) mahdollisuuden selviytyä jos he vain pääsevät Busaniin asti, mutta vain itselleen. Kun Seok-woon selviytyjät pääsevät Yon-sukin turvallisemman vaunun ovelle, onnistuu Seok-woo ajamaan muut vaununsa matkustajat pelkäämään selviytyjiä, jotka tulevat vaarantamaan heidän elämänsä. Me vastaan muut- mentaliteetti, joka on niin yleinen zombiefiktiossa, on Train to Busanissa kehystetty vain negatiiviseksi asiaksi, Yon-sukin ollessa visio siitä millainen Seok-woo olisi tulevaisuudessa. Tämä eriarvoisuuden teema näkyy elokuvassa pariinkin otteeseen selkeästi; junaan livahtanutta zombieta ei huomata, sillä henkilökunta on liian kiireinen traumatisoituneen kodittoman (Choi Gwi-ha) häätämisessä. Tämä ei ole sulava elokuva, mutta kuten ehkä olemme kaikki viimeisen vuosikymmenen aikana huomanneet, me emme elä sulavaa ja nyanssilla varustettua aikaa.
Train to Busan edustaa minulle potentiaalia muutokselle zombie-genressä. Nyt kun Walking Dead klenkkaa eteenpäin viimeisillä jaloillaan ja pahin zombie- huuma on ohitse, on hyvä hetki alkaa tarkastelemaan sitä miten me kerromme näitä tarinoita ja millaisista lähtökohdista ne nousevat. Kuten monet klassiset kauhuleffojen hirviöt, zombiet ovat myös kuvanneet ulkopuolista toiseutta, massoja jotka uhkaavat sivistystä (joka usein hollywoodin kontekstissa tarkoittaa Yhdysvaltoja ja länsimaita) ja jotka täytyy pitää loitolla hinnalla millä hyvänsä. Zombien kauhu on kauhu siitä, että kuka tahansa voi olla verenhimoinen tappaja aina naapurin sedästä tavalliseen kaduntallaajaan. Zombien uhka on niin suuri, että myötätunto, empatia ja muut täytyy hylätä sen edustaman vaaran edessä. Elävien Kuolleiden Yö on ensimmäinen moderni zombie- elokuva, joka kodifoi koko hirviön nykyaikaisen käsitteen. Itse zombiet ovat elokuvassa vain katalysti, ei fokus. Fokus on ihmisten välisissä kiistoissa, jotka vaarantavat turvallisuuden. Train to Busan on tämän elokuvan perijä, tuoden unohdettua merkitystä seisottuneeseen ja tönkköön genreen. Elokuvan loppu tekee visuaalisia viittauksia Elävien Kuolleiden Yön kuuluisaan loppuratkaisuun. Train to Busan kuitenkin pitää empatiansa ja inhimillisyytensä loppun asti, unohtamatta niitä jotka kuolivat matkalla Busaniin.
Aloha 'oe, aloha 'oe
E ke onaona noho i ka lipo
One fond embrace
a ho'i a'e au
Until we meet again.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti