Atte Arvostaa: Valheiden Kansa

Lokakuun sarjakuva- arvostelussa on kauan odotettu jatko Petri Hiltusen kulttiteos Ontoille Kukkuloille, jatkaen Avrianin maailman tarinaa eteenpäin. Kuitenkin, kyseessä on kuitenkin erikoistapaus myös tekijätiimin suhteen, sillä Hiltunen on tällä kertaa vain käsikirjoittamassa tarinaa, ja kuvittajana toimii Elli Oravainen. Olen aina innoissani kun sarjistekijät tällä tavalla yhdistävät voimansa, ja Hiltusen tapauksessa se että hän kässäröi jotain mutta ei kuvita sitä itse on harvinaista herkkua. Ja kuten tästä ennakoivasta ilosta voi ehkä päätellä, tämä kombinaatio toimi todella hyvin.

Valheiden Kansa

Tarina: Tutkiva journalisti Anna Neva on vuosisadan skuupin äärellä, kun hänet johdatetaan salaisiin juhliin metsän keskelle. Pian into muuttuu vainoharhaiseksi kauhuksi, kun todistajat katoavat, valokuvat ovat pilkkopimeitä ja informaatiot hänen ja tapauksen ympärillä muuttuvat ilman syitä. Pian Neva löytää itsensä valheiden kansan vainoamina, ja hänen pelastuksensa tulee peikkojen kuninkaan Avrianin muodossa.

Onttojen Kukkuloiden ajankohtaisuus vuosienkin jälkeen oli yksi positiivisimmista puolista teoksessa, ja Valheiden Kansa ei tiputa palloa tämän suhteen. Vaikka tietty yhtenäisyys näiden albumien väliltä uupuu Hiltusen kuvituksen puutteen vuoksi, on Valheiden Kansa yksi tyylikkäimmistä sarjakuvista tältä vuodelta. Ontoissa Kukkuloissa ja Mustassa Tiessä esitety kauhufantasian ideat ottavat tällä kertaa isomman roolin, ja varsinkin loppua asti mentäessä tämä kauhu toimii todella hyvin. Peikot ja kentiridit tuntuvat suorastaan leppoisilta satuhahmoilta verrattuna valheiden kansan toismaalliseen kauhuun.

Avrian ja Kristiina eivät ole enään tarinan päähenkilöitä, ja vaikka heidän asemansa on yhä tarinassa keskeinen, on tämä lopulta Annan tarina. Anna on hyvä tapa tuoda ulkopuolinen näkemys tuttuun ympäristöön- päinvastoin kuin Onttojen Kukkuloiden Kristiina, hän ei ole mitenkään osa tätä taiallista maailmaa. Anna on parhaimmillaan silloin, kun hänen pelkonsa tapahtumien suhteen on painaa hänet maahan mutta hän jatkaa silti eteenpäin, totuuden perässä taistelussa valheiden kansaa vastaan. Hän ehkä vetää vähän liian nopeasti johdot korruptoituneista valokuvista ja korkean tason hakkeroinnista taikaolentojen illuusioihin, mutta sitä kautta tarina pääsee nopeammin Annan silmien avautumiseen. Annan sisko Satu on loppujen lopuksi enemmän juonen työkalu kuin täysvaltainen hahmo, mutta hänen lohduton tilanteensa sopiii teoksen kauhu- estetiikkaan hyvin.

Minulle tarinan kohokohta oli ehdottomasti valheiden kansan eli vanyaiden tapaaminen. Valheiden kansat ovat Hiltusen versio kansanperinteiden erilaisista haltia-hahmoista sekä vampyyreista, yhdistäen nämä kaksi mielenkiintoisesti. He ovat illuusioiden, hämäämisen ja valheiden väkeä, jotka peittävät todellisuuden näkyihin ja kauniisiin verhoihin, karun ja julman todellisuuden ollessa aina piilossa. Kuten monilla keiju- hahmoilla tarinoissa, heidän moraaliaan on vaikea sijoittaa selkeälle mustavalkoiselle skaalalle, ja tämä tekee heistä vain entistä karmivampia. Oravaisen designit näille olennoille on todella luova, eroten totaalisesti lukuisista näkemyksistä keijujen ja haltioiden suhteen, vain lisäten heidä toismaallista tunnelmaansa.

Aivan, entäpäs se taide? Elli Oravaisella oli kieltämättä kiittämätön työnsarka edessään, sillä tätä tullaan vertailemaan Hiltusen omaan tyyliin aiempien Ontot Kukkulat- tarinoiden parissa. Tällainen vertailu on lopulta tietysti ihan turhaa, sillä Oravaisen tyyli sopii todella hyvin tämän tarinan tunnelmaan ja estetiikkaan. Hänen hahmodesigninsa ovat tunnistettavia, ja erityisesti vaheiden kansaa kuvatessa hänen taiteensa pääsee omillensa hienosti. Heikko lenkki on ehkä Avrianin ja peikkojen kohdalla, sillä Hiltusen selkeä ja perfektionistisen tarkka mustejälki ei käänny yhtä hyvin Oravaisen enemmän katkoilevaan ja kevyeen viivaan. Peikot ovat kuitenkin yhä selkeästi tunnistettavissa Onttojen Kukkuloiden peikoiksi, ja kaikki tämä unohtuu tarinan viimeisen kolmanneksen aikana, jolloin Oravaisen kauheat visiot valheiden kansan asutuksista ovat pääasiallisesti mielessä.

Onttojen Kukkuloiden tarinoiden temaattinen idea on unelmassa yhteiselosta ja pelon voittamisesta paremman tulevaisuuden nimissä. Tähän Valheiden Kansa sopii täydellisesti jatkoksi, sillä vanyat käyttävät valheita ja pelkoa pitääkseen ihmisiä hallinnassaan, ja tämän pelon voittamienn ja valheiden läpi näkeminen on ainoa tapa voittaa heidät. Kauhua ja fantasiaa käytetään molempia hienosti Valheiden Kansassa, ja se on kaikin puolin luonnollinen jatko Onttojen Kukkuloiden tarinalle ja sai toivomaan, että jatkoa tälle tarinamaailmalle ei tarvitse odottaa kauaa. Valheiden Kansa on jännittävä, taidolla tehty jatko kulttiklassikolle, joka imi minut mukaansa alusta lähtien. Se myöskään ei vaadi sitä että alkuperäisteos olisi tuttu, sillä se avaa vanhojen hahmojen suhteita hyvin uusillekkin lukijoille. Valheiden Kansa on trilleri jota en malttanut laskea käsistäni, joten ottakaa siitä ihmeessä koppi.

Atte T