Tänään haluan puhua väkivallasta, mediasta, abstraktista ja sen mahdollisuuksista ja vaaroista.
1. Väkivalta mediassa-keskustelu: tale as old as time
Kun puhutaan väkivaltaisesta mediasta ja sen vaikutuksista median kuluttajaan, ensimmäisenä monille tulee mieleen videopelit. Keskustelu videopeleistä ja väkivallasta on ollut kiinteä osa 2000-luvun pelikulttuuria, ja monet videopeliharrastajat menevät välittömästi puolustusasentoon tämän aiheen noustessa esiin. Pelien väkivaltaisuus on ollut puheenaihe melkein yhtä kauan kuin videopelit ovat olleet olemassa. En ihmettele miksi, varsinaisesti: peleissä pelaaja on se joka kontrolloi pelaajahahmoa vetämään liipaisimesta tai tekemään potkukombon tai repimän jonkun selkärangan irti. Linkki on olemassa, mutta lopulta kyse on aina individuaaleista kokemuksista. Kuitenkin, valinta väkivallasta pelin sisällä on pelin tekijällä, ei pelaajalla. Pelit harvoin antavat toisen vaihtoehdon- Call of Duty- peleissä ei ole mahdollisuutta diplomaattiseen ratkaisuun, kuten ei ole myöskään shakissa. Siinä suhteessa videopelit eivät eroa merkittävästi elokuvista, sarjakuvista tai muista visuaalisista medioista. Ne lähinnä jatkavat taiteessa hegemonisessa asemassa olevaa väkivallan kulttuuria. Ja tämä ei välttämättä ole paha asia, ainakaan pelkästään.
 |
| Press P to engage is politics |
Väkivaltaviihde, kuten myös siihen vahvasti usein liittyvä kauhugenre, on tapa kokea ja tutkia väkivaltaisia tunteita tai arveluttavia konsepteja turvallisessa tilassa. Kaikkein perinteisimmässä muodossaan väkivaltaviihteessä väkivalta tapahtuu jollekin joka ansaitsee sen. Rikolliset, väkivallan aiheuttajat, hirviöt ilman ihmisyyttä ja niin pois päin. Supersankarimediassa superrikolliset, terroristit ja rikolliset ovat uhka yhteiskunnan rauhalle, ja usein edustavat vielä tämän lisäksi jotain muuta: fasismia, korruptiota, rasismia tai sukupuolittunutta väkivaltaa. Kapteeni Amerikan lyödessä Hydran agentteja kilvellään naamaan kyse ei ole vain yksi yhteen individuaalien konfliktista, vaan näiden tahojen edustamien ideoiden konfliktista. Birds of Preyssa Black Mask ja hänen konnansa eivät ole vain tavallista värikkäämpiä gangstereita, vaan symbolisia tekijöitä naisia ja seksuaalivähemmistöjä vastaan kohdistuvasta väkivallasta ja vihasta. Kun Harley, Metsästäjätär, Black Canary ja kumppanit vetävät niitä turpaan, on mukana eräänlainen katarsiksen tunne. Katarsis [katharsis, puhdistuminen kreikaksi] kuvaa tunnetilaa, joka voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita ja laukaisemaan jänniteitä turvallisesti. Tässä tarkastelussa väkivaltaviihteellä on selkeästi paikkansa ja tarkoituksensa, tarjoten eräänlaisen turvallisen tilan käsitellä tunteita. Minulle tulee hyvä fiilis, kun ihmiset jotka ansaitsevat saada nyrkistä naamansa saavat nyrkin naamansa elokuvassa, ja ketään ei oikeasti sattunut.
 |
| paitsi ehkä kameramiestä, johon törmättiin oikeasti tässä! |
Tämän vastakohta on ajatus kultivaatiomallista. Media ei ole olemassa tyhjiössä, vaan muodostuu hallitsevan kulttuurin arvoista ja ajatuksista, ja media myös vaikuttaa meihin vahvasti. Katarsis on tästä yksi esimerkki- siinä suora vaikutus mediasta median kuluttajaan. Mutta entäs negatiivinen vaikutus? George Gerbnerin kehittämä kultivaatiomalli esittää, että medialla on niin iso vaikutus nyky-yhteiskunnassa, että sen vaikutus yhteiskunnan arvoihin ja ajatuksiin on pitkäaikainen ja kasautuva. Kun katsomme mediaa, jossa väkivalta on paras ratkaisu ongelmiin, alamme nähdä väkivaltaa parhaimpana ratkaisuna. Gerbner ei uskonut, että tämä tekee yhteiskuntaa sen väkivaltaisemmaksi kuin se valmiiksi on. Sen sijaan se tekee väkivallasta hyväksyttävämpää. Miksi me pelkäämme pimeitä kujia? Koska media on opettanut meidät pelkämään pimeitä kujia. Median massakulutus on kohottanut median kasvattajan rooliin, ja tällöin on hyvä alkaa tarkastelemaan väkivallan luonnetta.
2. Abstraktin voima
Keneen väkivalta fiktiossa kohdistuu? Örkkeihin, terroristeihin, rikollisiin, superrikollisiin, demoneihin, alieneihin, kasvottomiin rivimiehiin, pahoihin ihmisiin. Mediaväkivalta on moninaista ja sen kohteet ovat myöskin monenlaisia. Niillä on kuitenkin aina yksi yhteinen tekijä: ne eivät ole aitoja. Toki gangstereita ja terroristeja on olemassa, mutta yleisesti väkivaltaviihde ei kuvasta väkivaltaa oikeita, eläviä ihmisiä kohtaan. Väkivallan kohteet ovat abstrakteja, todellisuutta jäljitteleviä ideoita. Videopeleissä et ammu oikeita ihmisiä, ammut spritejä, abstrakteja kuvia todellisuudesta. Abstrakti antaa mahdollisuuden käyttää väkivaltaa johonkin laajempaan kokonaisuuteen yksilön sijaan. Otetaan esimerkiksi Iron Man- elokuvat. Rautamiehen toistuvat viholliset ovat niin elokuvissa kuin sarjakuvissa 2000-luvulla terroristit. Ensimmäisessä Iron Man- elokuvassa Rautamies lentää Afganistaniin, jossa Stark-yhtiöiden aseet ovat päätyneet terroristien käsiin. Nämä terroristit eivät ole Al Qaida tai ISIS, vaan Kymmenen Sormusta, fiktiivinen terroristijärjestö, joka ei ole sidottu yhteen maahan tai uskontoon. Rautamies ei siis tapa Al Qaidan jäseniä, vaan abstrakteja terroristeja kohtaan. Sama pätee muuten myös Kapteeni Amerikkaan- MCU:n Hydra ei ole natsit, vaan abstrakti idea fasistisesta valtajärjestelmästä. Abstraktia vahvistaa usein joku visuaalinen idea, joka erottaa ne jostain inhimillisestä- peitetyt kasvot, hirviömäinen olemus tai ihonvä- hupsista saatana
 |
| choosing acceptable targets |
Abstraktin isoin ongelma on se, että vain todella abstraktit olennot kuten lentävät spagettihirviöt ovat kokonaan irrotettuja todellisuudesta. Medialla on tapa yhdistää attribuutteja ja tunnisteita abstrakteihin, ja tämä ei ole useimmiten jotain jota tehdään tietoisen pahantahtoisesti. Tämä tunnetaan nimellä koodaus. Fantasia ja scifi on usein hyviä koodaamaan pahiksiaan- Taru Sormusten Herrasta- elokuvien pahat ihmiset tulevat usein etelästä, sotanorsujen selässä turbaanit päässään. Heidät on koodattu vahvasti muistuttamaan lähi- ja kaukoidän kulttuureja. John Wickissa meille ei tarvitse kertoa että Iosef on venäläinen gangsteri, hänen aksenttinsa, vaatetuksensa ja habituksensa on koodattu kertomaan se meille. Palatakseni takaisin Iron Manin esimerkkiin abstrakteista terroristeista, vaikka Kymmenen Sormusta on moneen kertaan todettu olevan "vähän kaikkialta" kotoisin oleva järjestö, eikä kukaan osoita minkäänlaista vakaumusta uskontoa kohtaan, on jokainen terroristi koodattu monellakin tavalla osaksi länsimaisen median ideaa terroristista; ruskea iho, vieras kieli, vaatetus ja luolissa sijaitsevat piilopaikat. Iron Manissa terroristin abstrakti idea on yhtälainen etnisyyden kanssa. Ja Iron Man ei ole ainoa joka omaa tämän abstraktin idean terroristeista, ja yhtäkkiä väkivalta terroristeja kohtaan on vahvasti koodattua.
Aseväkivalta on oma lukunsa. Aina western- leffojen supersuosiosta lähtien on positio "hyvä tyyppi aseen kanssa" tehnyt ihmeitä aseiden profiilille mediassa, vaikkakin viimeisen 20 vuoden aikana on niiden profiili syystäkin pudonnut aseväkivallan näkyvyyden ja määrän noustessa sietämättömiin lukemiin. Kuitenkin, on pyssysankarit yhä erittäin yleinen malli elokuvasankarille. Se ei ehkä ole enään niin suosittu kuin ennen, mutta toisaalta John Wick- elokuvat ovat olleet erittäin suosittuja esimerkkejä juuri tästä viime vuosina. Minä pidän John Wickeistä paljon, sanotaan se heti kärkeen. Varsinkin sarjan ensimmäinen osa on mielestäni hieno esimerkki siitä miten mediaväkivaltaa voi käyttää katarsiksen ja hahmon tunteiden esittämisen välikappaleena. John Wick Chapter 2 ja John Wick Chapter 3: Parabellum (joista myös pidän) omaavat kuitenkin kohtia, joissa aseväkivallan esittäminen kehittyy asefetisoinnin puolelle. On vaikeaa katsoa "sommelieerin" esittelevän AR-15- kivääriä kuin vuosikertaviiniä, kun ensimmäinen asia joka tuosta aseesta tulee mieleen on kouluampumiset. Parabellum kärsii myös samasta abstraktin ongelmasta kuin Iron Man, jossa John Wick ja Sofia kuluttavat 10 minuuttia kasvottomien marokolaisten ampumiseen. John Wick onnistuu tasapainottamana tätä väkivaltaa kuitenkin Wickin ajopuumaiseen tilanteeseen, jossa hän koittaa päästä pois väkivallasta väkivallan kautta, ajautuen vain pahempiin ongelmiin sen takia.
3. What is the point of this thing
Mikään mediaväkivalta joka omaa jossakin määrin inhimillisiä kohteita ei siis ole täysin erotettu todellisuudesta, oli kohde sitten geneerisen abstrakti tai ei. "Kehen väkivalta kohdistuu" on aina ollut iso kysymys mediaväkivallan kohdalla. Naisten ja naisoletettujen osuus mediaväkivallan kohteina on todella suuri, kuten on myös rodullistettujen ihmisten ja seksuaalivähemmistöjen. Mediaväkivalta on esillä kaikkialla- televisiossa, sarjakuvissa, kirjoissa, elokuvateattereissa ja internetissä. Julkisen tilan käsitteen laajentuessa alati, on myös median näkyvyys kasvanut mahdottoman paljon. Samoin väkivallan hyväksymisen kynnys on madaltunut paljon. Palaan taas Iron Maniin, mutta viime kuussa Disney ilmoitti, että LGBT- teemainen tv-sarja Love, Simon ei tulisi heidän suoratoistopalveelunsa, sillä sitä ei katsottu "perheystävälliseksi"- mutta Iron Man saa täysin vapaasti olla sielä, kuten myös kaikki 2205 kautta Simpsonit- tv-sarjaa, jossa perheväkivalta on toistuva huumorin lähde. Olemmeko me turtuneet väkivallalle, koska näemme sitä mediassa niin paljon? Joskus minusta tuntuu siltä. Minä pidän väkivaltaviihteestä ja myös elokuvista, jotka tekevät väkivallasta aitoa ei-nautittavaa yhtä lailla.
Tämä teksti syntyi osittain kiistelyn lopputuloksena. Aiheena oli taulu, joka kuvasti vahvasti sukupuolitettua (tai ainakin oletetun sukupuolista) väkivaltaa miehiä kohtaan abstraktin kautta. Verkon välityksellä käytävät keskustelut ovat harvoin rakentavia (ja tässäkin mentiin lujaa whataboutismin puolelle), mutta usein vain verkon välityksellä voin itse käydä keskusteluja, koska naamatusten en usein uskalla väittää vastaan, päädyn hymisemään jotain myötäilevää toisten mielipiteitä kohtaan. Kuitenkin, tämän aikana aloin miettimään sitä, miten me suhtaudumme väkivaltaan. Onko kaikki väkivaltaan vihjaileva kuvasto aina mainos väkivallan puolesta? Mainostaako tämä sarjakuvan kansi väkivaltaan miehiä kohtaan? Pitääkö väkivallan olla tasa-arvoista, tai onko se edes mahdollista? Minulla on ystäviä jotka inhoavat kaikkea väkivaltaviihdettä, ja näkevät sen aktiivisesti haittaa tekevänä asiana. Yllyttääkö tämä taulu väkivaltaan abstraktia kohtaan? Yllyttääkö kaikki mediaväkivalta väkivaltaan abstraktin kautta? Yksi argumentti oli, että kyseisen taulun julkinen sijainti (semi-julkisen laitoksen seinä) tekee siitä ongelmallisen. Mutta mikä on "julkinen tila" nykymaailmassa? Me elämme alati julkisessa tilassa verkon välityksellä. Oma tulkintani taulusta oli lähinnä se, että sen väkivalta ja idea kohteesta oli aivan liian abstraktia ja satiirin omaista, että se olisi sama asia kuin esimerkiksi tämä X-Men: Apocalypsen mainosjuliste:
Mediaväkivalta ei ole ikinä erotettu kokonaan todellisuudesta. Tänä päivänä katson pelokkaana tilannetta, jossa pelko coronaviruksen leviämisestä on yhditymässä median luomaan kauhukuvaan "uudesta kansainvaelluksesta" turvapaikanhakijoiden toimesta, ja miten oma turtumisemme väkivaltaan on johtanut jo nyt sanoinkuvaamattomiin tilanteisiin. En voi sanoa mitenkään tosissani, että mediaväkivalta on täysin pahasta, sillä pidän paljon toimintaelokuvista ja väkivaltaisista elokuvista että se olisi tekopyhyyttä minun osaltani. Mikä on sitten tämän kaiken pointti? Ehkä se, että mediaväkivalta on olennainen osa meidän kulttuuriamme, ja sen tarkastelu kriittisestä näkökulmasta jokaisessa tapauksessa on tarpeen. On helppo reagoida vatsanpohjasta silloin, kun väkivaltafantasia kohdistuu sinua ja sinun abstraktiasi kohtaan, mutta mitä minä pyydän on että tarkastelet enemmän sitä, kehen väkivalta kohdistuu kuluttamassasi mediassa, ja miettiä miksi tämä on OK, ja toinen ei ole?
Atte T
PS. Keskustelussa nousi esiin myös "punching nazies" argumentti. Koska en saanut sitä fiksusti sisällytettyä tekstiini mukaan, vastaan siihen tässä:
Natsien lyöminen: OK. Natsit haluavat hävittää minun kaltaiseni ihmiset ja monet ystäväni Suomesta ja koko maailmasta, ja jos sen voi estää lyömällä niin se on vain ja ainoastaan OK.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti