Kysyin muutama päivä sitten twitterissä seuraajiltani, mitkä ovat heidän suosikki fantasia- elokuvansa. Minulla oli mielessäni muutama arvaus elokuvista jotka nostettaisiin esiin, sekä laajempi ennakko-odotus vastauksista. Yleisimmät elokuvat jotka mainittiin olivat Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta, Matthew Vaughnin Tähtisumua sekä Guillermo Del Toron Panin Labyrintti, joista TSH:n ja Panin Labyrintin osasin aavistaa. Toinen ennakko-odotukseni vastauksista mikä tuli toteen oli kuitenkin niiden laihuus. Yksi vastaaja ilmoitti ettei juuri pidä genrestä, toinen nosti esiin että ei keksi juuri mitään mikä erityisesti sykähdyttäisi. Jos olisin kysynyt samaa kysymystä scifi-genren puolella, olisin luultavasti hukkunut vastauksiin, ja yhden tai kahden suosikin sijaan olisi vastaajat luultavasti listaneet viisi tai kuusi kestosuosikkia. Fantasia ei kuitenkaan ole genrenä varsinaisesti epäsuosittu; maailman tunnetuin televisiosarja Game of Thrones omaa lohikäärmeitä, jättiläisiä ja jääzombeja, Jacksonin Taru Sormusten Herrasta- trilogia on yhä globaalisti rakastettu ja arvostettu elokuvasarja joka keräsi aikoinaan ennätysmäärät Oscar-pokaaleja ja eittämättä yksi menneen vuosikymmenen suosituimmista videopeleistä oli CD Projekt Redin Witcher III: The Wild Hunt. Netflixin The Witcher- sarja ja sen saama suosio on ollut huomattavaa myöskin. Maailman pelatuimpiin peleihin kuuluu myös Dungeons & Dragons, joka tiedotti vuoden alussa omaavansa 40 miljoonaa itse itsensä D&D- faniksi määrittelevää ihmisistä, jotka ovat katsoneet livepelejä Twitch- sivuilta 4,3 miljardin minuutin edestä. Amazon on satsanut vähintään 250 miljoonaa dollaria tulevaan The Lord of the Rings- televisiosarjaansa, ja jos fantasia ei olisi suosittua, ei kukaan laittaisi tällaista summaa rahaan televisiosarjaan. Mutta kaiken tämän suuren suosion keskellä, on fantasiaelokuvat harvinaisia, varsinkin verrattuna sisargenreensä scifiin. Miksi? Miksi Looperia, Ad Astraa, High Lifea, Annihilationia, Arrivialia ja Upgradea kohti ryhmänä on yksi Shape of Water tai A Kid Who Would Be King? Miksi Hollywoodin kuumat kyvyt eivät ole kilvan adaptoimassa genren klassikoita kuten Maameren Tarinoita, Elric Melnibonelaista tai Jack Vancen ja N.K. Jemisinin teoksia? Missä ovat originaalit, ohjaajien ja käsikirjoittajien ajatusten alhosta syntyneet fantasiaelokuvat?
Mikä fantasiassa mättää?
Huom. Tämä teksti omaa samoja huomioita ja nostoja kuin aikaisemmat fantasiaa käsittelevät blogipostaukset "Liian Fantasiaa"- fantasiaelokuvien eri muodot, Fantasian Jäljillä -trilogia, Kuinka kerrot Dungeons & Dragonsin tarinan, Warhammer - Rakkauskirje roskafantasialle ja Age of Sigmar - Fantasian rajojen testausta. Joku voisi sanoa että olen kirjoittanut aiheesta ihan tarpeeksi, mutta minä en saa tätä aihetta pois mielestäni joten kirjoitan joka tapauksessa. Jos haluatte lukea nuo niin siitä vaan, just ignore the deadnames and typos.
1. Scifi vastaan Fantasia- turha vertailu
Tähän törmää usein nörttipiireissä, tai ainakin törmäsi silloin kuin tämän kaltaiset fandom/genre-vertailut olivat vielä suurinta huutoa. Scifi ja fantasia ovat "sisargenrejä" siinä suhteessa, miten ne usein ympätään yhteen laajemassa kategorisoinnissa. Suoratoistopalveluissa kategoria "scifi" sisältää lähes poikkeuksetta myös fantasiaelokuvat, ja kirjakaupoissa ne jakavat yhteisen hyllyn. Vaikka ne molemmat ovat spekulatiivista fiktiota, on niiden erot kuitenkin huomattavat, päällekäisyyksistä huolimatta. Scifi on futuristista, spekuloivaa ja parhaimmillaan vahvasti sidottu moderneihin ideoihin, ahdistustiloihin ja teknologisiin kehityksiin. Fantasia on taasen enemmän mytologista, historiallista ja paremman sanan puuttessa vanhanaikaista. Genreinä ne palvelevat erilaisia tarkoituksia, mutta on myös reduktiivista sanoa etteikö scifi voisi olla mytologista ja historiallista ja fantasia sitoutunut moderneihin ideoihin ja ahdistustiloihin; Star Warsia on vuosia kutsuttu fantasia-scifiksi tai suoraan vain fantasiaksi koska monille katsojille genre on muuttumaton muotti ilman tilaa muulle, ja Del Toron The Shape of Water on sidottu ohjaajansa mukaan hänen aikuisiänsä pelkoihin eriarvoisuudesta ja tuntemattoman pelosta. Enkä oikein usko että tämä jakokaan on se, mikä ihmisiä pitäisi poissa fantasiasta; kaksi 2000-luvun suurinta fantasia-menestystä, Taru Sormusten Herrasta ja Game of Thrones ovat vahvasti sekä mytologisia että historiallisia sekä vanhanaikaisia; ritarit ja prinsessat, kuninkaat ja armeijat ovat isosti esillä molemmissa. Kyse on jostain pinnallisemmasta. Kuten scifillä on monia ala-genrejä (avaruusooppera, kyberpunk jne.) niin myös fantasialla on, mutta tämän tekstin puitteissa puhun lähinnä high fantasysta, sillä urbaani fantasia on varsin suosittua ja ei omaa samanlaisia ongelmia ratkaistavaksi kuin high fantasy.
 |
| Kuvassa: fantasiamaailman sodan vähemmän fantasiamainen päätös. |
En usko että monet pitävät fantasian estetiikasta. Ensimmäinen asia mikä monille tulee mieleen sanasta fantasia on eurosentrinen, keskiaikainen ja satukirjamainen miljöö, jossa on lohikäärmeitä, velhoja ja pahuuden ruhtinas. Paljolti tämä johtuu siitä, että fantasian pohjateos, J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, määrittelee yhä pitkälti sen miltä fantasia näyttää ja tuntuu. Ja se on poikinut kokonaisen kirjaston verran tarinoita, jotka vähintään tuntuvat samalta kuin Taru Sormusten Herrasta, vaikka yhtäläisyyksiä ei olisi muuten paljoa; Shannaran Perintö, Ajan Pyörä, Dragonlance ja monet muuta nojaavat vahvasti Tolkienilaisen fantasian estetiikkaan. Elokuvat kuten Willow - Suuri seikkailu, Eragon, Seventh Son, Narnian tarinat: Velho ja Leijona ja sen jatko-osat sekä tv-sarjat Shannara Chronicles ja Cursed herättävät välittömästi katsojissa perusajatukset siitä mitä ne tulevat sisältämään; suuria ennustuksia, taika-aarteita, pahuuden armeijoita ja lopussa suuri taistelu joka ratkaisee kaiken. Scifillä ei ole vastaavaa yhtä pohjateosta joka määrittäisi ulkonäön, rakenteen ja tarinan sisällä olevat teemat ja tropet. Toki silläkin omat vaikutusvaltaiset klassikonsa kuten Frankesteinin Hirviö, Aikakone, Star Wars, Alien - Kahdeksas matkustaja, 2001: A Space Odyssey ja Blade Runner, mutta jokainen scifi-elokuva ei ole välitön pastissi, kopio tai uusintaversio näistä, eikä scifillä ole vain yhtä välittömästi tunnistettavaa ja pervasiivista estetiikkaa.
 |
| Shannara Chroniclesin hot topic-haltioita. |
Sitten on tietysti fantasian helmasynnit, joista moderni fantasia ei ole vieläkään päässyt kokonaan eroon. Fantasialla on taipumus narratiivina olla yksinkertainen ja "helppo", sillä usein konfliktin tavoitteena on paluu takaisin vanhaan ja tuttuun status quoon. Pahuus ja vääryys on vallanut maan, ja voittamalla sen suuressa taistelussa tai nakkaamalla pahuuden artefaktin lähimpään pohjattomaan kuiluun voidaan palata takaisin menneeseen, puhtaampaan aikaan. Tämä on helppoa ja hieman halpaa tarinankerrontaa, jossa yksi asia johtaa kaiken parantumiseen, usein siten että pahuuden ruhtinaan voittaminen johtaa koko pahuuden infrastruktuurin murtumiseen. Tämä ei ole kovin palkitsevaa, sillä oikea historia ja oikeat konfliktit eivät ole näin yksinkertaisia, eikä ole olemassa mitään kultaista aikaa johon palata. Toinen on fantasian "rotu-ongelma." Fantasia on tunnetusti vahvasti eurosentristä, jossa muut kuin valkoiset cis-heterot ovat hieman kiven alla. Tolkienin asettama perintö näkyy tässäkin; pahuus tulee idästä ja etelästä, ja örkkien kuvauilu on sidottu vahvasti oikeisiin, eläviin kansoihin. Fantasiatarinoissa on usein selkeästi pahoja ja hyviä kansoja, joiden geneettinen perimä tekee niistä sidottuja tiettyihin rooleihin. Örkit useimmissa fantasiatarinoissa ovat hyvin yksiulotteisen pahoja, joiden massoittain tappaminen on hyväksyttävää ja vailla oikeita seuraamuksia, ja R.A. Salvatoren Drizzt Do'Urden -kirjasarjan mustat haltiat eli drowit ovat yksiselitteisen pahoja, protagonistin ollessa "poikkeava esimerkki" kansansa parissa. Fantasiassa rotu ei ole sosiaalinen konstruktio vaan biologinen fakta, ja ehkä sen takia niin monet natsit ja muut äärioikeiston edustajat nauttivat fantasiasta, sillä se palvelee vahvasti heidän ideologiaansa. Ei sillä etteikö scifi jakaisi ongelmallista painolastia; kyberpunk -tarinoissa ableismi ja orientalismi on kovin yleistä ja alkuperäinen Star Wars omaa fantasialle ominaisen helpon konfliktin päätöksen. Samalla on olemassa tietysti fantasiatarinoita jotka eivät ole jumissa näissä ongelmissa, ainakaan pahasti; paljon parjattu Warcraft esitti örkit monipuolisina hahmoina joilla oli omia tarpeita, unelmia ja suhteita, eikä sen konfliktille ole olemassa yksinkertaista ja kliinistä päätöstä. Fantasiassa nämä tropet ja ongelmat ovat vain paljon isommin esillä, yleisempiä ja jotain minkä kanssa ei olle tehty merkittävää edistystä kuin vasta viime vuosina.
 |
| Tämä elokuva on hyvä ja te kaikki olette väärässä |
2. A world of pure imagination- fantasian vahvuudet
Missä sitten itse olen tällä janalla, olenko scifi-fani vai fantasianörtti? Olen aina pitänyt molemmista hyvin paljon, mutta lopulta olen aina enemmän fantasian kuin scifin fani. Tämä luultavasti johtuu siitä, että lähtökohtaisesti nautin vanhoista asioista ja niiden estetiikasta enemmän kuin futuristisesta designista ja tyylistä. Pidän museoista, keskiaikaisista näyttelyistä, vanhoista kirkoista ja kartanoista sekä luonnosta, ja fantasia on monellakin tapaa vanhoja asioita johon on lisätty mukaan haltioita ja örkkejä ja lohikäärmeitä, jotka ovat aina hyvä lisä kaikkeen. Fantasia on ollut loistava tie eskapismiin nuorelta iältä lähtien: Taru Sormusten Herrasta, Drizzt Do'Urden- kirjat, Warhammer ja Dungeons & Dragonsin kaltaiset fantasiaroolipelit ovat olleet kovassa kulutuksessa koko ikäni. Pidän fantasiasta genrenä niin paljon, että olen vapaaehtoisesti katsonut Hobitti- elokuvien pidennetyt versiot useamman kuin yhden kerran. Ja vaikka olenkin myöntänyt julkisesti rakkauteni aikaisemmin mainittua geneeristä, ongelmallista roskafantasiaa kohtaan, uskon myös vakaasti että fantasiagenre voi olla yhtä merkityksellistä, narratiivisesti mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuin tieteisfiktio. Mutta tapa jolla tämä tehdään pitää pelata myös mielestäni fantasian säännöillä, tyylillä ja käyttäen sen vahvuuksia hyväkseen sen sijaan että koitettaisiin tehdä fantasiasta jotain mitä se ei ole.
 |
| Tämä elokuva ei ole hyvä mutta katson sen silti koska haltia lyö siinä örkkiä |
Kun mietin hypoteettisesti parasta fantasiaelokuvaa, menee mieleni (kuten varmasti monen muunkin) Jacksonin Taru Sormusten Herrasta -elokuvasarjaan. Tuo trilogia on yhä esimerkkisuoritus fantasiaelokuvien (ja melkein jopa yleisesti elokuvien) puolella, ainutlaatuinen trilogia jollaista kukaan ei ole onnistunut luomaan sitemmin uudestaan, ei edes Jackson itse. Trilogia on sekä elokuvataiteen- että teknologian huippusuoritus joka ei ole vanhentunut juurikaan ilmestymisestään. Mutta kiinnostavan narratiivin, hyvien roolisuoritusten ja kauniiden visuaalien lisäksi olen sitä mieltä, että Taru Sormusten Herrasta suurin vetovoima on siinä, kuinka vilpitön elokuva se on. Se ei ole kyyninen siitä mitä se yrittää olla, kukaan hahmo ei kommentoi kuinka tyhmää tai outoa kaikki on ja se ottaa kertomansa tarinan vakavasti. Tämä ei tarkoita että se olisi vakava elokuva vailla huumoria. Kaikki jotka ovat nähneet nämä elokuvat tietävät että trilogia on hyvinkin hauska paikka paikoin. Jackson ja käsikirjoittajat Fran Walsh ja Philippa Boyens ottivat Tolkienin tarinan vakavasti, eivätkä pelänneet olla vilpittömiä siinä miten se esittää hyvyyttä ja pahuutta, rakkautta ja vihaa sekä tunteita joita hahmot tuntevat tarinan aikana. Taru Sormusten Herrasta on elokuva rakkaudesta toisia kohtaan, rakkaudesta joka antaa voimaa nousta mahdottomia haasteita vastaan ja siitä miten nämä yhteiset kokemukset muuttavat niitä jotka ne ovat kokeneet, hyvässä ja pahassa. Taru Sormusten Herrasta resonoi yhä vahvasti, koska teemat ja tavat jolla se kertoo tarinansa ovat ajattomia.
 |
| *fucking cries* |
Toinen esimerkki minulle lähes täydellisestä fantasiaelokuvasta on vähemmän tunnettu tapaus, Sir Ridley Scottin vuoden 1985 klassikko Legenda. Legenda on elokuva jonka auki selittäminen niille jotka eivät sitä tunne tuntuu vähättelevältä sen sisältöä kohtaan. Legendassa on prinsessa, pahuus joka vangitsee kyseisen prinsessan, sankari joka lähtee pelastamaan häntä ja samalla koko maailmaa kyseiseltä pahuudelta. On taikamiekkoja, keijuja ja haltioita, välivihollisia, artefakteja ja suuria rakkauden julistuksia. Näin kerrottuna se kuulostaa hyvin geneeriseltä, lähes Disneymaiselta tarinalta, mutta Legenda ei ole laiskuuttaan geneerisen oloinen. Aivan kuten Scottin tätä edeltänyt elokuva Blade Runner, Legenda on kokoelma genrensä konventioita esitettynä tavalla jota ei oltu aiemmin nähty. Legenda on yhä kaikista Scottin elokuvista kaunein, visuaalinen mestariteos jossa tunnelma, tunteet ja miljöö on avainosassa. Elokuva tuntuu fantasialta; taikametsä elää ja hengittää kuin elävä olento, keijut käyttätyvät kuin muukalaiset joille ihmisten tavat ovat häilyviä ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat rehellisesti sanottuna yksi kaikkien aikojen parhaimmista soundtrackeista, joka luo välittömästi omanlaisena fantastisen tunnelman jokaiselle kohtaukselle. Tom Cruisen sankarirooli on kuin tehty hänelle, Mia Saran prinsessa Lili on kaikkea muuta kuin geneerinen ja David Bennent ja ääninäyttelijä Alice Playten rakentavat yhdessä Honeythorn Gumbista yhden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista fantasiahahmoista. Mutta Tim Curryn roolisuoritus antagonistisena Pimeytenä on silti elokuvan pitkäaikaisin perintö, ja ehdottomasti Curryn hienon uran tähtihetkiä. Legenda on myös Tarun Sormusten Herrasta tapaan vilpittömän tunteellinen elokuva, jossa lausahdukset kuten "I require the solace of shadows and the dark of the night" ja "Do you think you can upset the natural order of the universe AND NOT PAY THE PRICE?" saatikka "Even now the evil seed of what you've done germinates within you" vain yksinkertaisesti toimivat, koska Scott, käsikirjoittaja William Hjortsberg, Curry ja muut uskoivat siihen mitä he olivat tekemässä. Aivan kuten kukaan ei ole onnistunut tekemään Tarua Sormusten Herrasta toistaa kertaa, ei Legendan uniikkia ilmapiiriä ja tunnelmaa ole kukaan onnistunut replikoimaan tähän päivään mennessä.
 |
| En osannut valita vain yhtä kuvaa kaikista elokuvan kauniista kohtauksista joten tässä neljä yhden hinnalla. |
Jos katsomme hetkeksi sarjakuvien puolelle, niin tällä hetkellä markkinoilla on käynnissä mielenkiintoinen uusi fantasiasarjakuvien aalto käynnissä, joka tarjoaa monenlaisia tarinoita lukijoille. Iso teema vaikuttaa kuitenkin olevan dekonstruktiivinen ote fantasiaan genrenä. Fantasianero Kieron Gillenin ja Stephanie Hansin erinomainen Die on hyvin syväluotaava tulkinta fantasiagenren monista elementeistä, aina Tolkienista Bronten sisaruksiin asti. Dien vahvimpia puolia on juuri se, miten se käyttää genrensä kirjaimellista merkitystä, fantasia; roolit joihin Dien protagonistit ovat palanneet esittävät heidän lapsuutensa ja nuoruutensa haluja ja toiveita; kyvyt, asemat ja sukupuoliroolit-sekä identiteeti ovat vahvasti esillä tarinassa, ja aikuisina hahmot peilaavat lapsuuden halujaan omaan nykytilaansa mielenkiintoisilla tavoilla. Simon Spurrierin ja Matias Bergaran Coda on kyynisempi teos, jossa geneerinen fantasiamaailma koki suuren historiallisen taistelun realistiset lopputulemat; kansanmurha, resurssipula ja syyllisyys siitä mikä tapahtui. Coda on rikkinäinen maailma, jossa fantasia on väistynyt jo taakse ideana, ja tilalla on vain karu todellisuus jota asuttavat ennen fantastiset olennot. Protagonisti Humin matka tässä maailmassa on pitää kiinni yhdestä asiasta joka tekee vielä järkeä, rakkaudesta vaimoaan Serkaa kohtaan, ja Serka koittaa parhaansa mukaan pelastaa maailman siltä itseltään. Coda on hyvin kyyninen fantasian suhteen, ja Humin kautta se kritisoi niin vilpittömyyttä kuin fantasian konventioita, mutta se mitä sen tilalle tuli ei ole oikeastaan millään tavalla parempaa. Tom Parkinson-Morganin Kill Six Billion Demons on tarina sykleistä ja niistä vapautumisesta, taistellen aktiivisesti status quon säilyttämistä vastaan, protagonistien yrittäen luoda jotain uutta matkallaan läpi toismaallisten valtakuntien. Kirjat ja sarjakuvat ovat väärällään toinen toistaan luovempia ja monipuolisempia fantasiatarinoita, jotka eivät ole jumissa vanhoissa kliseissä, vaan luovat koko ajan uutta ja tutkivat fantasiaa genrenä mielekkäillä tavoilla.
 |
| Die on kaikin puolin hyvin meta fantasiatarina. |
3. Fantasiaelokuvan täydellinen muoto
Yksi ongelma jonka koen olleen ongelma fantasiaelokuville menneinä vuosikymmeninä sekä luultavasti myös lähitulevaisuudessa on sama mikä riivaa yleisesti Hollywoodin blockbuster-leffoja; visuaalinen tylsyys. Kuten aiemmin sanoin, kukaan ei ole edes yrittänyt tehdä fantasiaelokuvaa joka olisi yhtä visuaalisesti mielenkiintoinen ja monimuotoinen kuin Legenda. Modernit blockbusterit ovat jääneet jumiin tietynlaiseen todellisuudenmukaisuuteen, joka koostuu lähinnä harmaasta, ruskeasta ja sinisestä värikartasta, maanläheisestä ja "realistisesta" tyylistä. Tällainen toimii tietyssä tapauksisa hyvin, kuten Game of Thronesissa joka tähtäsi tietynlaiseen mutapaska-fantasian tyyliin, mutta kun kaikki fantasia näyttää samalta kuin keskiverto elokuva keskiaikaisista sodista, ei genren vahvuudet pääse esiin millään mielekkäällä tavalla. Netflixin The Witcher kosiskelee tasaisin väliajoin erikoisilla värivalinnoilla ja visuaaleilla, mutta sekin on tyylilleen uskollisesti hyvin synkkä ja monotoninen maailma. Jos fantasiaelokuva koittaa olla jotain muuta, niin se lytätään armotta, kuten Ava DuVernayn A Wrinkle In Timen kanssa kävi (tai sen tekeminen lopetetaan kuten Dark Crystalin kanssa kävi, mutina mutinaa). Miten fantasian monimuotoisuus, tunnelma ja fantastisuus voi ikinä elää valkokankaalla, jos se ei voi näyttää paremmalta kuin keskiverto supersankari-elokuva? Tuleva Dungeons & Dragons- elokuva pelottaa minua jo valmiiksi, koska on hyvin todennäköistä että se on semi-ironinen vitsishow joka näyttää joltain Jumanjin ja Hobitti -elokuvien väliltä.
 |
| Ja siinä tuskin on yhtä herkullista roolisuoritusta kuin Jeremy Ironsilla ensimmäisessä Dungeons & Dragons -elokuvassa. |
Mutta vastaus tähän ongelmaan on olemassa, ja se on ollut olemassa aikalailla yhtä kauan kuin fantasia suosittuna genrenä. On olemassa tapa tehdä elokuvia, joka sopii täydellisesti fantasiaan genrenä ja on poikinut enemmän kiven kovia klassikoita kuin monet ajattelevatkaan. Puhun tietysti animaatiosta. Animaatio antaa uniikit työkalut tarinankertojille tuoda fantasian eloon; Studio Ghiblin klassikot Prinsessa Mononoke, Henkien Kätkemä ja Liikkuva Linna, Disneyn Hiidenpata, Onwards ja Frozen, Laikan Kubo and the Two Strings, Cartoon Saloonin The Secret of Kells ja Wolfwalkers, Netflixin animaatiosarjat Trollhunters, She-Ra and the Princesses of Power ja Dragon Prince, The Legend of Korra ja Avatar: The Last Airbender- listaa voisi jatkaa vaikka millä mitalla. Fantasiassa parasta on rajaton luovuus, jylhät ja vaikuttavat lokaatiot sekä fantastiset visiot erilaisista maailmoista ja sen asukeista, ja animaatiossa vain mielikuvitus on rajana. Haluat tarinaasi luuranko-armeijan jonka syntyy pahasta kattilasta? Siitä vaan. Haluat että toinen protagonisteista muistuttaa sutta ilman että hän näyttää hönöltä? Animation got you covered. Animaatiossa on valmiina mukana tietty epätodenmukaisuuden taso, jossa lohikäärmeet, haltiat ja taikuus ei tunnu yhtään sen erikoisemmalta kuin mikään muukaan. Kyynisille nykykatsojille ei tarvitse myydä erikseen sitä, että tämä hahmo osaa nyt taikoa tai tuo tuossa on oikea kaksimetrinen peikko, sillä animaatiossa tuo kaikki vain hyväksytään osana mediumia jossa kaikki tapahtuu. Niin kauan kuin on ollut animaatioelokuvia, on myös ollut fantasiaelokuvia, sillä animaatiossa fantasia voi todellakin toteutua.
 |
| Dragon Prince; for all your hot fantasy elf needs. |
Yksi parhaimmista animoiduista fantasiaelokuvista on Arthur Rankin Jr. ja Jules Bassin vuoden 1982 elokuva Viimeinen Yksisarvinen, joka perustuu elokuvan käsikirjoittajan Peter S. Beaglen samannimiseen romaaniin. Yksinäinen yksisarvinen (heh) vaeltaa pitkin maita, koittaen löytää laumansa jonka Punainen Härkä on ajanut pois maan ääriin. Yksisarvinen tapaa nuoren velho Schmendrickin ja rosvo Molly Gruen, ja yhdessä he etsivät vihjettä yksisarvisten sijainnista, samalla paeten Punaisen Härän vihaa. Viimeinen Yksisarvinen on tuskallisen inhimillinen elokuva, joka käsittelee vahvasti juuri tätä inhimillisyyden taakkaa ja sen siunauksia. Yksisarvinen, joka muuttuu elokuvan aikana ihmiseksi nimeltä Amalthea, ei tiedä mitä on katumus tai rakkaus, ja hänen kokemuksensa ihmisenä näistä ovat aitoja ja tuskallisia. Schmendrick halajaa taiallista mahtia, ja hän kokee sekä sen vallan huuman että korruption. Molly Grue toimii tarinan mentorina, mutta hän ei ole mikään Gandalf tai Ben Kenobi- arkkityyppi, vaan omanlaisena rikkinäinen ihminen, joka on hukannut parhaat vuotensa virheiden ja väärien päätösten takia (big mood). Jopa elokuvan antagonisti, Christopher Leen ääninäyttelemä kuningas Haggard, tuntuu rikkaalta hahmolta, joka haluaa kokea jonkinlaista iloa ja onnea elämänsä viimeisinä päivinä, vaikka sitten muiden onnen kustannuksella. Viimeinen Yksisarvinen on kaunis elokuva täynnä taikuutta, suuria tunteita ja puhuvia kissoja, ja kaikki tämä toimii kiitos animaation, joka on rehellisesti sanottuna parasta mitä yleensä suhteellisen keskinkertaisen näköisten Rankin/Bass elokuvien tarjonnassa. Jos et ole nähnyt Viimeistä Yksisarvista, niin suosittelen imuroimaan sen jostain koska lykkyä tykö minkäänlaisen fyysisen julkaisun löytämiseen.
 |
| Scene features include: A Trans Subtext™ |
Lopuksi: Raya and the Last Dragon ja Dungeons & Dragons
Tämä teksti syntyi oikeastaan näiden kahden tulevan elokuvan risteymässä. Raya and the Last Dragon on Disneyn 59. animaatioelokuva, joka on tupaten täynnä fantasiaa; mystinen maailma, fantastisia eläimiä, lohikäärmeitä ja taisteluja maailman tulevaisuuden puolesta upeasti animoidussa ympäristössä. Olen hyvin innoissani Raya and the Last Dragonista, sillä katson kaiken jossa on mukana lohikäärme, Kelly Maria Tran on pääosassa ja rakastan häntä ja siinä on miekkailua, takaa-ajoja jättiläisvyötiäisillä ja se vain näyttää siistiltä okei? Toisessa kädessä meillä on tuleva Dungeons & Dragonsin elokuva-adaptaatio. Ohjaajina toimii John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, joiden komediaelokuva Game Night oli yksi vuoden 2018 suosikeistani, joten tämä lupailee hyvää. Mukana on Rege-Jean Page, Michelle Rodriguez ja Justice Smith, kaikki hyviä näyttelijöitä ja hei, mukavaa diversiteettiä yleisesti kovin valkoisesa genressä. Mikä minua huolettaa on se, mistä elokuva kertoo ja miten se integroi Dungeons & Dragonsin pelinä elokuvaan mukaan. Olen aiemminkin kirjoittanut, että Dungeons & Dragons- elokuvan pitäisi jotenkin reflektoida peliä, sillä Dungeons & Dragonsissa ei ole vain yhtä tiettyä tarinaa tai tarinamaailmaa jota adaptoida. Toki lippulaiva-maailma Forgotten Realms on mitä todennäköisin vaihtoehto, mutta onko se silloin Dungeons & Dragons -elokuva, vai onko se Forgotten Realms -elokuva? Parhaassa maailmassa elokuva muistuttaisi Jumanjia tai Gillenin Die -sarjakuvaa, ja tarinassa olisi erikseen sekä todellinen maailma että pelin maailma. En jaksa uskoa että näin käy, mutta tämä olisi hieno tapa ottaa fantasiaelokuvien perinteisiä kliseitä ja leikkiä niillä, ja olisi jotain mihin Daley ja Goldstein olisivat enemmän kuin kykeneviä.
 |
| Sisu on söpö lohikäärme and I will have none of the hate |
Fantasialla menee loppujen lopuksi aika hyvin juuri nyt. Fantasia-tv-sarjoja puskee lähitulevaisuudessa joka ovesta ja ikkunasta (aiemmin mainitun Lord of the Rings -sarjan lisäksi Ajan Pyörästä ollaan tekemässä sarjaa ja Netflixin Sandman ilmestyy jo tänä vuonna), genrenä sen suosio elää uutta kulta-aikaa monissa eri mediamuodoissa ja kiitos modernien kirjoittajien sen pahimpia vanhanaikaisuuksia ollaan siivoamassa pois hyvällä tahdilla. Toivoisin vain että tämä suosio näkyisi paremmin valkokankaalla, ja että tulevat fantasiaelokuvat olisivat enemmän Legenda ja Viimeinen Yksisarvinen, vähemmän The Seventh Son ja Eragon. Enemmän luovuutta, enemmän värejä, enemmän fantasiaa! Fantasiaelokuvien ohjaajien pitäisikin ottaa mallia animaatioelokuvista siinä miten ne käyttävät värejä, leikkivät todellisuudenmukaisuudella, katsoa miten Taru Sormusten Herrasta, Viimeinen Yksisarvinen ja Legenda ottivat oman tarinansa tosissaan ja esittivät siinä olevat teemat vilpittömästi ja vailla tylsää silmäniskua katsojille ja luottaa genren vahvuuksiin. Uskon vakaasti että monet fantasiaelokuvat ovat epäonnistuneet juuri siksi, että ne eivät uskalla olla fantasiaa, vaan jäävät kiinni realismiin ja todellisuudenmukaisuuteen. Fantasia on kaikkea muuta; Terry Gilliam määritteli fantasian äärimäisyyksien konfliktiksi, jossa kaikki on kauniimpaa, ihmeellisempää ja pelottavampaa kuin todellisuudessa. Ja elokuvaskenessä jossa katsojat ostavat mielellään idean kaksimetrisestä kävelevästä puusta joka osaa sanoa vain nimensä ja jotka odottavat innolla sitä että siniseen ninjapukuun pukeutunut kaveri jäädyttää keltaiseen ninjapukuun pukeutuneen kaiffarin, en näe mitään syytä mikseivät he voisi innostua haltioista, lohikäärmeistä ja yksisarvisista uudestaan ja uudestaan.
Aasa T
