"Liian Fantasiaa"- fantasiaelokuvien ja tv-sarjojen eri muodot

Tulevalla viikolla ensi-iltansa saa kaikin puolin mielenkiintoinen elokuva, Warcraft. Mielenkiintoisen siitä tekee kaksi asiaa: se on sekä videopelielokuva että fantasiaelokuva, kaksi genreä joidenka menestys on ollut hyvin heikkoa. Ja ennen kuin joku nostaa sen esiin: kyllä, Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti-elokuvat olivat menestyksiä mutta ne ovat poikkeus johon palaan piakoin uudestaan. Mutta kun puhun fantasiaelokuvien keskinkertaisesta menestyksestä, puhun elokuvista kuten Seventh Son, Huntsman: Winter's War, Eragon, Brothers Grimm, Solomon Kane, Kultainen Kompassi, Conan Barbaari, Hansel and Gretel: Witch hunters- lista on pitkä ja kivulias. Videopelielokuvat taasen ovat varmasti kaikille surullisen kuuluisa tasostaan. Tähän päivään mennessä paras suoraan videopeliin perustuva elokuva on Prince of Persia, eikä tämä ole kehumisen arvoinen suoritus. Warcraftin kohdalla ovat paineet siis tulossa kahdelta rintamalta. Mutta tänään en käsittele videopelielokuvia ja niiden kompastuskiviä. Tänään puhumme fantasiaelokuvista ja siitä miksi Warcraft ei tule olemaan iso menestys.

Yup, I'm calling it now.

Noooooooooo!

Nykyaikaisen fantasiagenren kaksi suurinta ja vaikutusvaltaisinta tekijää ovat J.R.R Tolkien ja Michael Moorcock. Toki fantasiakirjallisuus on paljon heitä vanhempaa ja Lordi Dunsayn Haltiamaan Kuninkaantytär on vaikuttanut vahvasti Tolkieniin, on Tolkienin ja Moorcockin vaikutus tuleviin sukupolviin suunnatton. Klassinen fantasiamaailma, sen olennot ja seikkailut joita he tekevät perustuvat Taru Sormusten Herran ja Hobitin maailmaan, hahmoihin ja motivaatioihin. Lähes jokainen fantasiamaailma on ns. "Tolkienilaisen fantasian" perusmallin mukainen haltiametsineen, kääpiökaivoksineen ja pahoine velhoineen. Mutta kaikki fantasia ei ole näin värikästä ja monimuotoista. Joskus fantasiassa ihmisten eri kansat ovat pääosassa ja se sisältää valtapelejä ja synkkiä teemoja. Michael Moorcockin Elric Melnibonelainen  on juuri tätä. Melnibonen albiinon kuninkaan Elricin tarinan kertova sarja on synkkä josta uupuu mustavalkoinen moraali, demonit ja jumalat ovat molemmat arvaamattomia ja julmia ja päähenkilö taistelee pahuuden ja hulluuden reunalla. Elric ei ole lihaksikas tai hyväkuntoinen eikä edes kovin komea- hän on sairaalloinen, laiha ja manioiden riivaama. Hän on sankarin arkkityypin peilikuva. Hän on alunperin ollut hyvin tietoinen peilikuva kolmannesta fantasia-ikonista, Conan Barbaarista. Robert E. Howardin voisi lisätä tälle listalle, mutta vaikka hän loi Conanin hahmon ei hän ehtinyt kirjoittamaan kuin pienen määrän lyhyitä tarinoita ennen liian aikaista kuolemaansa. Conanin merkitystä ei voi väheksyä, mutta hahmo on kehittynyt suunnattomasti eri tekijöiden käsissä Howardin maineen ylitse. Tolkien ja Moorcock ovat määritelleet nykyisen fantasian eri tyypit ja normit ja se on kehittynyt nykyiseen olotilaansa näiden kautta. Dungeons & Dragons, Forgotten Realms, Dragonlance, Warhammer, Warcraft sekä Tulen ja Jään Laulu omaavat juurensa näiden kahden miehen töihin.

Elric, Mysrkyntuojan kantaja

Kysymys: Mikä on maailman suosituin fantasiasarja tällä hetkellä? Vastaus: Game of Thrones. Kohta kuusi kautta hallinut HBO-menestys perustuu G.R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu-kirjasarjaan joka on jatkunut hitaasti jo vuodesta 1996 lähtien. Game of Thronesista on sanottu että se teki fantasiasta massaviihdettä ja että se on sarja jota ei-fantasiafriikitkin seuraavat innoissaan. Se on synkkää, inhorealistista, hahmot ovat realistisia ja maallisia olentoja ja oikeat fantasiaelementit kuten taikuus, hirviöt ja jumalolennot ovat takapenkkipaikalla pitkään. Lohikäärmeitä näkee hyvin vähän ja toinen yleinen hirviötyyppi on epäkuolleet, joita on nähty runsaasti elokuvissa vuosikymmenien ajan. Yleisön jolle fantasiakirjallisuuden konventiot ja perinteet eivät ole tuttuja ovat nämä yliluonnolliset elementit helppoja ostaa. Game of Thrones on mallinnettu vahvasti historiaan, varsinkin Englannin sisäisiin kiistoihin ja valtataisteluihin. Sen konfliktit nousevat valtapeleistä ja sopimuksista, ihmisten ahneudesta. Vaatteet, haarniskat ja aseet näyttävät siltä että ne perustuvat oikeisiin keskiaikaisiin varusteisiin ja linnat sekä talot ovat aitoja. Game of Thrones on realistista fantasiaa, kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Fantasiasarja vai historiallinen draama? You tell me.

Otetaanpa vertailukohdaksi toinen fantasiakirjoihin perustuva tv-sarja: The Shannara Chronicles. Terry Brooksin Shannaran Perintö-kirjoihin perustuva sarja kertoo Nelimaasta ja puolihaltia Wilistä joka saa maagisia haltiakiviä isältään perintönä. Hänen kohtalonaan on pelastaa maailma demoneilta. Hänen ystävinään ja tovereinaan on Amberle-niminen haltia joka on yksi Valituista jonka tehtävä on suojella maagista Ellcrys-puuta, varas nimeltä Eretria ja Allannon, viimeinen elävä druidi. Shannara ei saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin synkempi kollegansa. Sen ylenpalttisia fantasiaelementtejä kritisoitiin kuten myös paikka paikoin huteraa näyttelyä ja liina nopeasti liikkuvaa juonta. Sitä verrattiin myöskin häpeilemättä Game of Thronesiin ja sen asettamiin standardeihin. Sarjassa on paljon värikkäitä fantasiaolentoja aina demoneista haltioihin ja peikoista kääpiöihin. Haarniskat ovat erikoisia ja aseet monimuotoisia ja haltiakuningas nojaa suureen valtikkaansa. Siinä on taikuutta, toisia ulottuuksia, muinaisia kirouksia ja taika-esineitä joilla on voimaa muuttaa maailmaa. Toimintaa, huumoria ja romantiikka riitää niitä kaipaaville.The Shannara Chronicles on klassista fantasiaa, hyvässä ja pahassa.

Gimli?

Vaikka nämä kaksi ovatkin tv-sarjoja eikä elokuvia, vaikuttaa niihin samat genren ominaisuudet ja muodot jotka vaikuttavat elokuviin. Game of Thrones on saanut suosionsa juuri siitä että se vetoaa yleisöön jollekka nämä konventiot eivät ole tuttuja ennestään. Game of Thronesia voi katsoa jakson verran ja olettaa sen olevan historiallista draamaa fantasiaeeppoksen sijaan. Mutta se on siitä huolimatta fantasiaa ja erittäin suosittu. Miksi sitten fantasiaelokuvat epäonnistuvat saamaan samanlaista suosiota? Miksi ne eivät saa otetta yleisöstä? Näihin kysymyksiin vastaus piilee fantasiagenren tärkeimmän teoksen elokuvaversiossa, Taru Sormusten Herrassa. Toki fantasiaelokuvia tehtiin ennen tätä, paljonkin. 80-luku oli näiden elokuvien kulta-aikaa. Conan Barbaari, Willow-Suuri Seikkailu, Päättymätön Tarina, Tumma Kristalli, Labyrintti, Legenda, Excalibur - mutta yksikään näistä elokuvista ei ollut aikanaan TSH:n kaltainen menestys. Myöhemmin niistä on tullut kulttiklassikoita ja nykykriitikot arvostavat niitä aivan eri lailla. Mutta Taru Sormusten Herrasta-trilogia oli ensimmäinen globaalisti rakastettu fantasiaelokuvasarja. Se voitti Oscar-palkintoja, poiki toisen trilogian Hobitti-kirjan pohjalta ja on yhä lähes universaalisti arvostettu ja rakastettu trilogia. Se on tarinana hyvin perinteinen, sen maailma on fantasiagenren määrittäjänä suorastaan kliseinen ja siinä on tiettyä "realismia" sen suhteen miltä maailma ja sen asukkaat näyttävät. Hobitti-elokuvat nostivat kytkintä hieman tällä puolella ja se onkin kahdesta Tolkien-trilogiasta enemmän puhdas fantasiatarina täynnä örkkejä, hirviösusia, jättiläisiä, aaveita, lohikäärme ja haltioita ja kääpiöitä enemmän kuin kehtasin toivoakkaan.

Kääpiökuningas, sotapossu ja kääpiöarmeija. Atte arvostaa.

Fantasiaelokuvat näiden kahden ulkopuolelta ovat joko liian lähellä tai liian kaukana näistä. Elokuvat kuten Eragon halusivat olla yhtä hyviä ja menestyksekkäitä kuin TSH, mutta studioiden sekaannus tekijöiden ideoihin ja materiaalin huono siirtyminen valkokankaalle tuottivat kehnon lopputuloksen. Kuka studiopamppu ei haluaisi yrittää luoda toista TSH:n kaltaista trilogiaa voittoineen? Mitäs siinä tarinassa taas olikaan: tavallinen kaveri nousee sankariksi, pahuuden valtakunta, hirviömäisiä vihollisia, opettajahahmo joka johdattaa hahmon tavallisesta kaverista sankariksi, mcguffin josta täytyy pitää huolta, matka täytyy kulkea, ystäviä kohdata ja lopussa taistella henkensä puolesta suuressa taistelussa. Ja siinä onkin perinteisen fantasiaelokuvan kaava aika napakasti kasassa, oli kyseessä sitten Burtonin Liisa Ihmemaassa, Eragon, Seventh Son tai Conan Barbaari. Kaavamaiset ja mielikuvituksettomat tarinat peittävät alleen vaikka kuinka mielenkiintoisen maailman tai hahmot. Mutta miksi muuttaa kaavaa, koska siitä poikkeaminen ei tuota lainkaan parempaa tulosta. Solomon Kane ja Hansel & Gretel: Witch Hunters ovat myöskin täynnä sankarifantasian kliseitä mutta ne ovat myöskin hyvin väkivaltaisia ja synkkiä, ja Solomon Kanen tapauksessa ottavat kaikessa mutapaskaisuudessaan itsensä vähän liiankin tosissaan. Hansel & Gretel taasen ei ota itseään ollenkaan vakavasti mutta siinä vallitsee outo väkivaltaisuuden ja pahan tahdon ilma joka tekee koko elokuvasta vähän epämiellyttävän katsoa. Solomon Kane on oikeastaan aika mielenkiintoinen pseudo-Game of Thrones kaikessa kurjuudessaan, ihmisvihassaan ja väkivaltaisuudessaan.

Se edgy. Much dark.

Sitten pääsemme Warcraftin kohdalle. Elokuva ei ole ilmestynyt vielä joten en osaa sanoa tarkalleen sen sisällöstä mitään, mutta kun katsoo miltä elokuva näyttää:

MAGIC MISSLE MOTHERF*CKER

DAMN.

Tässä ollaan niin syvällä perinteisen fantasian ilmeessä ja fiiliksessä ettei mitään rajaa. Aarnikotkia, örkkejä, taikuutta, epärealistisia ase-ja haarniskadesigneja ja fantasiamaailma jota ei voi sekoittaa keskiaikaiseen Englantiin itkemälläkään. Blizzardin huippusuosittu pelisarja on visuaaliselta anniltaan siirtynyt lähes täydellisesti elokuvamuotoon. Sen perinteisten fantasiaelementtien seassa on kuitenkin Warcraft-sarjan tärkeä elementti: inhimillisyys. Örkit eivät ole kaikki pahoja verenhimoisia hirviöitä ja kaikki haltiat eivät ole hyvyyden perikuvia. Konfliktille on syy, mutta ongelmat eivät ole mustavalkoisia. Minulle nämä fantasiagenren perinteiset osat ovat tuttuja, mutta onko Warcraft liian erikoinen suurelle yleisölle? Onko Warcraft "liian fantasiaa" fantasiaelokuvaksi? Termit "tyhmä" ja "pölhö" ovat usein kiinnitetty tämän kaltaisiin elokuviin jossa fantasiaelementit ovat isoja ja näkyviä ja jossa maailmaan ja sen olentoihin suhtaudutaan vakavasti. Koska "High Fantasya" ei kuulemma voi OIKEASTI ottaa vakavasti. Taru Sormusten Herrasta on erilainen ulkoiselta anniltaan- suorastaan hillitty verrattuna Warcraftiin- ja sen alkuperäisteoksen asema fiktiossa on eri luokkaa Warcraftin kanssa. Minä ja monet muut fanit tuntevat Warcraftin maailman ja sen idean ja rakastamme fantasiagenren eri muotoja ja kliseitä. Isoin kysymys mikä leijuu tällä hetkellä Warcraftin yllä on tämä: Onko suuri yleisö valmis rakastamaan ja seuraamaan fantasiaelokuvaa joka ei ole Tolkienia? Muuten Warcraft taas yksi fantasiaelokuva lisää listaan joka aikanaan ei menestynyt, mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua on kulttiklassiko.

Atte T

Pari loppulisäystä:

-Narnian Tarinat: Velho ja Leijona sekä Narnian Tarinat: Prinssi Kaspian ovat molemmat fantasiaelokuvia jotka olivat menestyksiä lippuluukulla ja joista kriitikotkin pitivät. Prinssi Kaspian on jopa mielestäni aliarvostettu teos. Miksi en sitten maininnut niitä TSH:n rinnalla menestyneinä fantasiaelokuvina? Yksinkertaista: Kukaan ei muista niitä. Toki fanit muistavat, mutta yleisessä keskustelussa fantasiaelokuvista tai Disney-leffoista muistetaan Narnian Tarinoita harvoin tai sitten sitä virheellisesti kutsutaan TSH-kopioksi. Mikä on tietysti ironista kun tietää että C.S Lewis ja Tolkien olivat ystäviä ja kollegoita.

- Harry Potter-elokuvat jäivät myöskin kategorisoinnista pois. Ei siksi ettenkö pitäisi niitä fantasiana tai ettenkö pitäisi niistä, mutta jotenkin niiden vertailu tällä listalla tuntui oudolta. Sen maailma on kuitenkin juurrutettu nykyaikaan ja asioiden vertailuun sen ja velhomaailman välillä, ja TSH:n tapaan se oli supersuosittu valtavirran kirjasarja ennen kuin se oli elokuva. Tämä vaikuttaa vastaanottoon.

-Top 5 parasta 80-luvun fantasialeffaa: Willow, Tumma Kristalli, Labyrintti, Legenda ja Excalibur. Jokaisen voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin.

- Menkää katsomaan Warcraft. Haluan sen menestyvän ja sitten saada jatko-osan Arthaksesta ja Thrallista. That's where the golden stuff is!

Atte T