Aasa Arvostaa: Sound of Metal

 Viime yönä jaettiin taas jälleen jokavuotiset Oscar -palkinnot. Erikoisen elokuvavuoden johdosta oli oma innostumiseni tämän juhlan suhteen hillitty. Olin nähnyt vain kourallisen ehdolla olevista elokuvista (The Trial of the Chicago 6, Mank, Wolfwalkers) ja suurimmasta osasta näyttelijäsuorituksista en ollut nähnyt. Joten sen sijaan että valvoin ja katselin gaalaa (joka kaikesta päätellen oli erikoinen tilaisuus), katselin yhden elokuvan joka oli ehdokkaana jota en ollut vielä nähnyt.

Sound of Metal

Tarina: Ruben (Riz Ahmed) on pienen metalliduo Blackgammonin rumpali. Hän matkustaa yhdessä partnerinsa laulaja Loun (Olivia Cooke) kanssa läpi Yhdysvaltojen soittaen keikkoja sielä sun täällä. Tämä elämä kuitenkin katkeaa Rubenin yhtäkkiä menettäessä kuulonsa. 

Sound of Metal oli ehdottomasti yksi ennakkosuosikkeja tämän vuoden Oscar -kisassa, ollen ehdokkaana kuudelle palkinnolle (mukaanlukien paras elokuva ja paras miespääosa Ahmedille), voittaen lopulta vain parhaan leikkauksen ja äänisuunnittelun. Molemmat menivät kyllä ansaittuun osoitteeseen, sillä Sound of Metal elää juuri sen kuvauksen ja äänisuunnittelun kautta. Sound of Metal on yksi vuoden parhaimmista elokuvista, bonafide tuleva elokuvaklassikko menetyksestä, addiktiosta ja parantumisesta. En käytä mielelläni tuota termiä "parantuminen" tässä kontekstissa, sillä kuurous ei ole mikään sairaus josta pitäisi parantua, ja viittaan sillä tässä tapauksessa enemmän Rubenin addiktioon ja sen eri muotoihin. Darius Marderin ohjaama Sound of Metal on merkittävä siinä miten se esittää viittomakielisten yhteisöjä, mutta se ei silti ole täydellinen merkkipaalu kuurojen representaatiossa. 

Ahmed ja Cooke ansaitsevat kyllä kaikki kehut roolisuorituksistaan Sound of Metalissa. Riz Ahmedin Ruben on elokuvan protagonistina satuttavan inhimillinen hahmo. Rubenin rakkaus musiikkiin ja Lou'ta kohtaan on käsinkosketeltavaa elokuvan alusta lähtien, ja juuri siksi hänen nopeasti etenevä kuuroutensa tuntuu niin julmalta aluksi; hänen kaksi rakkauttaan tuntuvat etäisiltä, katoavan pois hänen elämästään. Parantuvana addiktina Ruben on myös vanhan kuilun reunalla menettäessä kontrollia elämästään, ja Ahmed esittää kaikki nämä tunteet uskomattomalla taidolla. Ruben on suurien tunteiden ihminen, ja rakastin sitä kuinka haavoittuvaisen Ahmedin roolisuoritus teki hänestä. Cooke on myös erinomainen, Lou'n ollessa muutakin kuin Rubenin tyttöystävä, kahden ihmisen täydentäessä toisiaan. Lou pelasti Rubenin addiktion kierteestä joskus, ja Ruben auttoi Lou'ta tämän itsetuhoisuuden kanssa. Cooke esittää uskomattoman hyvin millaista on rakastaa toista ja haluta auttaa tätä, mutta miten aina ei voi ole voimaa tehdä niin. Se on murskaavaa, ja juuri tämä tunnetaso tekee Sound of Metalista niin voimakkaan kokemuksen.

Sound of Metal ei niinkään ole tiukka juonenkäänteiden ja yllätysten elokuva, vaan enneminkin sulava tunnetasolla toimiva kuvaus ihmisistä. Marderia kiinnostaa Ruben hahmona ja tämän kehitys, ja hänen uuden maailmansa kuvaaminen. Tämä hiljainen maailma on kuitenkin yhä täynnä ääniä, ja kiitos tästä kuuluu elokuvan äänitiimille sekä foley-äänisuunnittelijoille. Rubenin kuulon menetyksen kuvaaminen, äänettömän aamiaisen omanlainen melunsa, musiikin soittaminen vibraatioiden kautta ja kuulolaitteiden metallinen ääni (oh I get it) - näiden kautta rakentuu uudenlainen maailma kuulevalle yleisölle Rubenin kokemusten kautta. Myös kuvaaja Daniel Bouquet ansaitsee kaikki kehut. Ensimmäisistä hetkistä alkaen tiesin että tästä tulee myös visuaalisesti rikas kokemus, ja Bouquetin kamera kuvaa niin Rubenin ja Lou'n keikkabussin kodikasta ahtautta että kuurojen addiktien turvataloa samanlaisella rakkaudella ja aitoudelle. Samoin rakastan miten sulavasti juuri kameratyöskentelyllä kerrotaan näiden hahmojen elämästä; ennen kuin kukaan on sanonut aiheesta mitään, näemme me kameran kautta Lou'n käsien arvet ilman että se on kuitenkaan pakotettua tai kutsuisi liikaa huomiota niihin. Se on sulavaa ja tahdikasta kuvaamista, joka arvostaa näitä hahmoja ja heidän kokemuksiaan sen sijaan että se fetisoisi niitä.

Mutta kuten alussa sanoin, ei tämäkään ole täydellistä representaatiota. On kritiikin kontekstissa huomioitava joitain seikkoja jotka erottavat Sound of Metalin kuurolle yleisölle tehdystä elokuvasta kuulevalle yleisölle tehdyksi. Riz Ahmed ei ole kuuro, ja elokuvateollisuudessa jossa vammaiset näyttelijät pääsevät aniharvoin kertomaan omia tarinoitaan, on tämä valitettavaa. Ahmed ei ole kuitenkaan epäkunnioittava roolisuorituksessaan ja hän teki töitä sen eteen, saaden myös kiitosta kuuroilta kanssanäyttelijöiltään joita elokuvassa on. Kuurojen turvatalon johtaja Joen näyttelijä Paul Raci ei itse ole myöskään kuuro vaan kuurojen vanhempien kuuleva lapsi. Niin hyviä kuin Ahmed ja Raci elokuvassa ovatkin, on Sound of Metal kuitenkin lähtökohtaisesti tehty kuulevalle yleisölle. Tämä näkyy kuulemma myös äänisuunnittelussa, sillä esimerkiksi huonokuuloisen yleisön oli osittain hankala kuulla tätä palkittua äänisuunnittelua. Kritiikkiä on nostettu esiin myös turvatalon toiminnan suhteen, ja siihen miten Rubenin parannushoitoihin elokuva suhtautui Joen hahmon kautta. Elokuvassa on kuitenkin paljon kuuroja näyttelijöitä kuten Lauren Ridloff (jonka näemme myöhemmin tänä vuonna Oscar -voittaja Chloe Zhaon Eternals -supersankarielokuvassa!) ja Chelsea Lee, ja kuurojen yhteisöt ovat myös kehuneet elokuvaa sen tavassa esittää marginalisoitua yhteisöä, ilman että se romantisoisi tai yliampuisi kuurouden kuvausta supervoimaksi. Kuurous on monille myös identiteetti, ja siten osa laajempaa ihmiselämän kokemusta josta Sound of Metal kertoo.

Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa kuulon menetyksestä ja surusta raivostunut Ruben tuhoaa omaa musiikkikalustoaan, vaipuen itkien polvilleen Lou'n saatua rauhoitettua häntä hieman. Pian tämän jälkeen Lou lähtee Ranskaan isänsä luokse, pyytäen Rubenia menemään turvataloon. Hetkessä Ruben on menettänyt kaksi asiaa joita hän rakastaa, ja hän juuri ja juuri pysyy jaloillaan. Maalaan harrastuksenani miniatyyrejä. Tämä rakas harrastus on ollut osa elämääni 18 vuotta. Se on pikkutarkkaa bisnestä, ja minulla on kestänyt vuosia päästä nykyiseen tasooni. Mutta minulla on myös tärisevät kädet, olen huomannut miten varsinkin maalatessani käteni alkavat täristä, vaatien tukea. Isäni kädet tärisevät vielä enemmän, ja kun katsoin Rubenia hakkaamassa rintaansa nyrkillä paniikkikohtauksen keskellä jonka menetysten aiheuttama suru ja viha toivat esiin, en voinut muuta kuin itkeä. Sound of Metal ei ole pittoreski elokuva siitä miten Ruben oppii rakastamaan elämää, vaan surullinen elokuva muutoksesta, menetyksestä ja uusista mahdollisuuksista. Vaikka aluksi hiljaisuus oli Rubenille kuin Sartren määrittelemä helvetti, niin hiljalleen Ruben näkee kauneuden myös hiljaisuudessa ja löytää rauhan jota hänen elämässään ei ehkä ole aiemmin ollut. Kukaan ei pelasta Rubenia, hänet on pelastettu jo ennen elokuvan alkua, eikä romanssi saa häntä rakastamaan elämää uudestaan tai muuta perinteistä hollywood -kuraa. Rakkaus on jo osa hänen elämäänsä mutta joskus rakkaus ei riitä auttamaan oikealla tavalla. Sound of Metal on virheaskelmiensa kanssa silti mestariteos, tuskallisen inhimillinen elokuva vaikeista asioista esitettynä kauneimmalla mahdollisella tavalla. Sound of Metal on nähtävillä Amazon Prime -palvelussa.

Aasa T 

Tekstissä käytetty kokemuslukijaa.

      

Aasa Arvostaa: Falcon and the Winter Soldier

Marvel Cinematic Universen uusi vaihe alkoi televisiosarjoilla, ja WandaVision osoitti tämän olleen erinomainen idea. Televisiosarjan mittakaava auttoi pienentämään panoksia ja mittakaavaa, mutta samalla keskittymään sivuhahmoihin ja heidän sielunmaisemaansa paremmalla fokuksella, nostaen parrasvaloihin näyttelijöitä jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta tuoda hahmoaan kokonaiseksi megatähtien rinnalla. WandaVision oli kahden loistavan näyttelijän ja mielenkiintoisen hahmon show, jonka aikana opimme paljon Wanda Maximoffista hahmona ja miten suuret tapahtumat ovat vaikuttaneet häneen. 

Falcon and the Winter Soldier on kahden erinomaisen näyttelijän show, mutta WandaVision se ei ole.

Falcon and the Winter Soldier

Tarina: Maailma ei ole enään entisensä. Thanoksen hirmutekojen jälkeen maailma on kaaoksessa, kadonneiden ja sitten uudelleen palanneiden ihmisten sekoittaessa valmiiksi epävakaata maailmaa. Kuka voisi auttaa? Supersotilaita käyttävä Lipunrepijöiden maanalainen liike ja heidän johtajansa Karli Morgenthau (Erin Kellyman) vai upouusi Kapteeni Amerikka John Walker (Wyatt Russel)? Tämän kaiken keskellä ovat myös Sam Wilson eli Haukka (Anthony Mackie) ja entinen Talvisotilas Bucky Barnes (Sebastian Stan), kaksi miestä etsimässä tietänsä maailmassa ilman parasta ystäväänsä Steve Rogersia, painien tämän perinnön kanssa.

Olin helppo maali tälle show'lle. Se nojaa lähinnä kahteen viimeisimpään Captain America -elokuvaan, Winter Soldieriin ja Civil Wariin, jotka ovat suosikkejani MCU:n tuotannossa. Pidän sekä Haukasta että Talvisotilaasta, se otti paljon vaikutteita sekä vanhemmista Kapteeni Amerikka -sarjakuvista ja mukana oli paljon hahmoja joista pidän. Sääli että WandaVisionissa nähty hyvä fokus oli hieman hukassa, ja Falcon and the Winter Soldier heittää paljon isoja teemoja ja käsittelee näistä suurinta osaa turhauttavan pinnallisesti. Falcon and the Winter Soldier ei ole huono show, päinvastoin - se on oikein viihdyttävä, päähahmot ovat vetäviä ja se näyttää erittäin hyvältä. Sen sijaan olemme taas vanhan turhautumisen parissa: se olisi voinut olla niin paljon parempi. Showrunner Malcolm Spellmanilla oli paljon ideoita ja intoa, mutta sarjan olisi joko pitänyt olla pidempi tai jotain olisi pitänyt leikata pois. En halua koko ajan verrata tätä WandaVisioniin sillä sarjoina ne ovat hyvin erilaisia, mutta verratuna tähän oli Falcon and the Winter Soldier paikoitellen turhankin sovinnainen ja konservatiivinen sen tavassa käsitellä isoja teemoja.

Haukka ja Talvisotilas ovat käytännössä odottaneet omaa buddy cop -sarjaansa Civil Warista lähtien, jossa Mackie ja Stan osoittivat omaavansa yhteistä kemiaa ja heidän "emme pidä toisistamme mutta pidämme Stevestä" energia toimi hyvin. Tämä jatkuu myös sarjassa, ja Haukan ja Talvisotilaan kasvaminen hahmoina ja heidän ystävyytensä on sarjan parasta antia. Aluksi Bucky on vihainen Samille siitä, että hän antoi Kapteeni Amerikan kilven pois, pitäen tätä epäkunnioituksena Steveä kohtaan, ja Sam ei täysin luota Buckyyn ja ei halua kantaa mukanaan Steveltä saatua raskasta taakkaa. Buckyn syyt kuitenkin ovat paljon syvemmät, ja hänen syyllisyytensä teoistaan Talvisotilaana painavat yhä hänen omatunnollaan. Sam on myös hieman eksyksissä paikkansa kanssa, sillä Kostajia ei oikeastaan ole enään ja hän ei halua ottaa Steven paikkaa. Mackien kautta Samin rento asenne ja itsevarmuus pelaa hyvin yhteen Stanin melankolisemman roolisuorituksen kanssa, ja sarjan parhaat osuudet alkavat siinä kohtaa kun parivaljakko saa seuraa Daniel Bruhlin Paroni Zemosta, joka täydentää tämän kolmikon hienosti. Bruhlin Zemo oli Civil Warissa uhkaavan tuntematon toimija, ja sarja antaa hänelle täydemmän hahmon jota näytellä; erittäin motivoituneen ja periaatteellisen miehen, joka on kahta supersankaria paljon parempi sarjan agenttigenressä.

Also he is pure meme gold

Kaksi suurinta konfliktia sarjassa ovat Karli Morgenthaun johtamat Lipunrepijät (sarja vakuuttelee että Lipunrepijät ovat hajautettu organisaatio ilman johtajaa mutta come on) ja uusi Kapteen Amerikka. Lipunrepijöiden jäsenet ovat suurilta osin tavallisia ihmisiä, mutta osalla heistä on supervoimat kiitos mysteerisen Power Brokerin, joka on tehtaillut supersotilas-seerumeita. Järjestön johtohenkilö Karli on hahmona hieman enigma, joka on osittain tarkoituksellista. Karli haluaa maailman ilman rajoja, sillä häntä ja hänen läheisiään on kohdeltu kaltoin Global Reparation Councilin toimesta ja hän uskoo vakaasti maailman olleen parempi ennen Thanoksen tekojen korjaamista. Erin Kellyman antaa paljon nuorekasta energiaa hahmolle ja hän on erinomainen vakuuttamaan katsojat puolelleen, kunnes käsikirjoitus päättää ampua häntä jalkaan. Toisaalla taas John Walker on Yhdysvaltojen hallituksen mandaatilla toimiva Kapteeni Amerikka, hallituksen käsikassara jonka sotilaskoulutuksen ja kurinalaisuuden oletetaan riittävän täyttämään Steve Rogersin saappaat. Walker on erinomainen sotilas, nopea toimimaan ja tekemään vaikeita päätöksiä, mutta hänen sisäinen kompassinsa on yhä jumissa siinä että hän on sotilas ja tämä on sotaa. Russel tekee erinomaista työtä tehdessään Walkerista sekä karismaattisen että omalla tavallaan tykättävän, ja tämä menettäessä otetta tilanteesta on varsinkin Russellin silmät tekemässä ylitöitä tämän ahdistuksen ja vihan esittämisessä.

Tässä on joukko hyviä näyttelijöitä ja hahmoja jotka tarjoavat erilaisia näkökulmia tarinaan ja sen teemoihin. Ongelma on se, että näitä teemoja on hieman liikaa vain 6 jakson mittaiseen sarjaan. Karlin kautta käsitellään globaalia pakolaispolitiikkaa ja aktivismia, Samin kautta Amerikan mustan väestön koettelemuksia ja asemaa osana sen narratiivia, Zemon kautta mukaan tulee supersankarien fasistisuuden ja totalitarismin käsittelyä, Bucky pohtii omia tekojaan ja omaa arvoansa ja tähän liittyy Walkerin asema Kapteeni Amerikkana, jonka kautta pohditaan sitä mitä tämän symboli merkitsee ja millainen mies tätä symbolia kantaa. Kaikissa näissä olisi enemmän kuin tarpeeksi sisällään että niistä saisi koko sarjan tehtyä, ja nostan hattua erityisesti Samin ja Zemon osuuksille, sillä juuri tällaisia puheenaiheita haluaisin nähdä enemmän moderneissa supersankarisarjoissa. Zemon kautta sanotaan suoraan että supersotilaat ovat lähtökohtaisesti ylivaltaan johtavia konsepteja ja tätä ei haasteta millään tavalla, sillä on vaikea puolustaa ubermenchia konseptina. Mutta samalla sarjan keskeisin konflikti, Karlin ja Lipunrepijöiden tavoitteet ja niiden motiivit, saavat kehnomman kohtelun. Karli ja Lipunrepijät ovat oikeassa; "yksi maailma, yksi kansa" on erittäin hyvä asia jonka puolesta taistella. Mutta Falcon and the Winter Soldier lankeaa vanhaan kliseeseen; Karlin metodit muuttuvat paljon väkivaltaisemmiksi yhtäkkiä, ja pian heidän motivaationsa on merkityksetön viattomien ihmisten kuollessa. Falcon and the Winter Soldier on samaan aikaan naiivi ja kyyninen näiden teemojen käsittelyssä; ihmisten vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimiva järjestö on liian radikaali, mutta ratkaisut tähän ja muihin konflikteihin ovat (hyvien argumenttien jälkeenkin) aivan liian siistejä ja kliinisiä. Walkerin kyseenalaiset valinnat Kapun roolissa tuntuvat olevan aluksi iso teema, mutta tämäkin konfliktina hieman tussahtaa kasaan lopussa. Falcon and the Winter Soldier koittaa käsitellä montaa isoa teemaa hyvin lyhyesä ajassa, mutta lopulta se vain nostaa nämä keskustelut esiin ja antaa niille yksinkertaiset, sovinnaiset päätökset.

"I have accurate criticism about society we live in. Now I will kill people for some reason."

Mutta päinvastoin kuin WandaVisionilla, Falcon and the Winter Soldierilla on myös ovi auki jatkon kannalta. Paljon on muuttunut sarjan päättyessä, hahmot ovat uusissa asemissa ja uusia pelaajia on ilmestynyt laudalle ja tässä olisi oiva tilaisuus jatkaa näiden teemojen ja ideoiden käsittelyä hyvän päähahmon kautta. Kevin Feige paljasti viimeisen jakson ilmestyttyä että Captain America -elokuvasarja saa neljännnen elokuvan, joten tämä on nyt enemmän kuin mahdollista. Falcon and the Winter Soldier tuntuu lopulta vain hengähdystauolta. WandaVisionin kunnianhimoisen erilaisuuden jälkeen se tuntuu paluulta vanhaan tuttuun MCU:hun niin hyvässä kuin huonossakin, ja seuraavan sarjan ollessa aikamatkustusta ja vaihtoehtotulevaisuuksia käsittelevä Loki on tämä hengähdystauko ehkä ihan tarpeen. Mutta hengähdystaukojen ei pitäisi ottaa niinkin tärkeitä ja vakavia asioita kuin yllä mainitut ja sitten jättää ne käsittelemättä kunnolla. Falcon and the Winter Soldier tuntuu vanhalta MCU:lta; siinä on paljon charmia, päähahmot ovat kaiken a ja o mutta pahikset jäävät hieman huonolle hapelle. Sarja sai minut myös ajattelemaan supersankarimedian body countia, sillä Falcon and the Winter Soldier on hieman ristiriitainen sen tavassa käsitellä kuolemaa; Haukan pelastustehtävällä kuolee toistakymmentä henkeä hänen kättensä kautta, mutta toisaalla taas Sam käskee Buckya käyttämään ei-tappavia metodeja. Tämä ei ollut siis mikään teema sarjassa, vaan enneminkin outo epäjohdonmukaisuus joka on aika yleistä moderneissa supersankarisarjoissa (paitsi Doctor Strangessa, ainoa elokuva MCU:ssa jonka päähenkilö esittää aitoja ihmistunteita toisen kuoleman aiheuttamisesta). Falcon and the Winder Soldier on kelpo sarja, viihdyttävä, hauska ja erittäin komeaa katsottavaa, ja nostan hattua sille että se halusi käsitellä vaikeita ja ajankohtaisia teemoja. Se vain ei tee tätä kovinkaan hyvin, ja nämä teemat olisivat ansainneet syvällisempää ja monipuolisempaa esittelyä. Falcon and the Winter Soldier on nyt Disney+ -palvelussa.

Aasa T

 

X-Men -elokuvasarjan hidas nousu ja tuho

Aloin tänä vuonna katsomaan uudestaan Marvel Cinematic Universen elokuvia järjestyksessä Disneyplussasta. Taka-ajatukseni oli, että kirjoittaisin jotain ajatuksiani elokuvasarjasta ja sen tulevaisuudesta. Tämä uudelleenkatselu on kuitenkin hieman jäänyt ja en oikein ole keksinyt mitään mielekästä sanottavaa jota minua fiksummat kirjoittajat eivät olisi jo sanoneet; kaavamaisuus ja homogeenisyys, kytkökset propagandaan, laajempi keskustelu Disneyn otteesta tunnettuun popkulttuuri-kuvastoon ja muut teemat jotka nousivat esiin on jo mielestäni paljolti läpikäyty. Teksti piti kuitenkin kirjoittaa jostain, ja supersankarit eivät jätä minua rauhaan. DC Extended Universen kirjoittamisessa ei ole mieltä, sillä olen senkin monesta elokuvasta kirjoittanut suht tyhjentävästi, sekä siihen liittyvistä lieveilmiöistä kuten myrkyllisistä fanikunnista. Tästäkään aiheesta ei juuri analyysin puutetta ole. Mutta sitten muistin, että en ole nähnyt yhtä 2000 -luvulla tehtyä valtavirran supersankarielokuvaa: Foxin The New Mutants oli kiitos lukuisten siirtojen, lykkäysten ja pandemian ansiosta jäänyt katsomatta. Sitten aloin miettimään koko Foxin X-Men elokuvasarjaa, ja päätin katsoa ne kaikki putkeen ennen The New Mutantsia. X-Men -leffat on omalla tavallaan mielenkiintoinen anomalia; ensimmäistä X-Men leffaa pidetään modernin supersankari-inflaation alkulähteenä, mutta lopulta elokuvasarjan impakti laajempaan popkulttuurin on pieni verrattuna sen kahteen kilpailijaan. Millaisia sen musiikit olivat? Mitä teemoja ne käsittelivät? Millainen tämä ensimmäinen supersankarien jaettu elokuvasarja oikeastaan oli? Nyt kun elokuvasarja on virallisesti kuollut ja kuopattu, on hyvä aika katso tarkemmin niiden perintöä, niiden merkitystä ja monia, monia ongelmia. 

Mutta ensin, lista asioista joita minä en aio nostaa esiin ja siten kuluttaa palstatilaa. Tästä tulee muutenkin hirviömäisen pitkä teksti koska puhumme elokuvasarjasta joka kattaa 20 vuotta ja 13 elokuvaa, ja on aiheita joihin en jaksa tuhlata aikaani:

1. Ohjaajat.  Kyllä, ohjaajat. X-Men elokuvasarjalla on ollut kahdeksan ohjaajaa, joista en nostaisi kuin kaksi tai korkeintaan kolme kategoriaan "hyvä tai mielenkiintoinen" (nämä ovat James Mangold, Matthew Vaughn ja Tim Miller). Sarjan ruorissa alusta asti ollut Bryan Singer on joku josta en halua puhua saatikka antaa hänelle mitään kunnianosoitusta elokuvasarjan onnistumisista. Ohjaajana Singer on aina ollut keskinkertainan lahjakkuus, jonka visuaalinen tylsyys on pitkälti määritellyt myös elokuvasarjan visuaalista tylsyyttä. Kahdeksasta ohjaajasta kaikki ovat myös olleet valkoisia miehiä, joten mikään erilaisten visioiden riemuvoitto tämäkään elokuvasarja ei ole ollut. On kuitenkin yksi aihealue jossa Singer pitää ottaa esiin, ja siihen palaamme myöhemmin.

2. Erikoisefektit. Erikoisefekteistä valittaminen 20 vuotta vanhassa elokuvasarjassa on pitkälti turhaa nillittämistä. Teknologia kehittyy ja budjetit kasvavat alati, ja hyvästä elokuvasta ei tee huonoa vanhanaikaiset erikoisefektit. Jos väittäisin muuta niin en voisi enään ylistää The Supermania samalla tavalla kuin ennen. 

3. Jatkumo-ongelmat. Suunnitelmat muuttuvat, ja varsinkin näin pitkässä elokuvasarjassa on ymmärrettävää, että kaikki palapelin palat eivät mene yhteen täydellisesti. X-Men elokuvat eivät ole helpottaneet omaa työtään kahdella erilaisella aikalinjalla, aikamatkustuksella ja eri ohjaajien tekemillä eriävillä päätöksillä.  Päinvastoin kuin MCU:lla, X-Menillä ei ole ollut yhtä suunnanjohtajaa joka pitäisi huolen tällaisista ongelmista. 

Noniin, asiaan.

1. Mutantteja ja metaforia: X-Menien temaattinen sisältö

"We are the X-Men, dated reference for racism from the '60s!" - Deadpool 2

Stan Lee ja Jack Kirbyn luoma Ryhmä-X on sarjakuvana kehittynyt kenties enemmän kuin yksikään muu Marvelin sarjoista, ja sen historia on aivan liian monimutkainen läpikäytäväksi tässä blogitekstissä. Mihin voin keskittyä on kuitenkin niiden jatkuvat teemat ja miten nämä ovat vaikuttaneet elokuvasarjojen sisältöön. Ryhmä-X:än merkittävä ero 1960-luvulta lähtien esimerkiksi Kostajiin tai Ihmenelosiin on heidän suhteensa laajempaan yhteiskuntaan. Mutantit Marvelin maailmassa ovat olleet pelon ja vihan kohteita alusta lähtien. Supervoimaiset ihmiset eivät ole outoja tässä maailmassa, mutta useimmat supersankareista ovat joko tieteen lopputuloksia tai mystisia olentoja. Mutantteihin liittyy sekä ydinaseiden ajan pelkotiloja ihmiskunnan tulevaisuudesta että aina ajankohtaista erilaisuuden pelkoa; mutantit ovat kuin me, mutta vahvempia ja vaarallisempia. Mutantit edustavat muutosta, uutta aikaa ja tuntematonta tulevaisuutta. Leen ja Kirbyn mutanteista on kirjoitettu monelta kantilta analyysin suhteen. Yleisin luku on että mutantit ovat metafora rasismille, joka tekee järkeä varsinkin aikakauden kontekstissa jossa ne luotiin. 1960-luvulla ihmisoikeuskysymykset olivat vahvasti pinnalla, ja mutanttien asema vihattuna vähemmistönä on vahvasti kytköksissä tähän. On myös esitetty mielenkiintoinen teoria siitä miten mutantit tuolloin olivat myös vahva vertauskuva kommunisteille Yhdysvalloissa (kuka tahansa voi olla he, heitä vihataan ja pelätään ymmärtämättä, yrittävät vain tehdä maailmasta paremman paikan jne) mutta päinvastoin kuin vainotun vähemmistön vertauskuva, tämä ei ole jäänyt juuri elämään 1960-luvun jälkeen. 

Mutta kuinka hyvin tämä rodullisen toiseuden metafora oikeastaan toimii Ryhmä-X:än kontekstissa? Ryhmä-X:än yleisin narratiivi rakentuu kahden taistelevan osapuolen kamppailuun. Ryhmä-X ja sen johtaja Charles Xavier taistelevat "ihmisten jotka sekä vihaavat että pelkäävät heitä" puolesta, vastustajinaan Magneton johtama Pahojen Mutanttien Veljeskunta (nykyään etuliite "paha" on tiputettu pois ja puhutaan lähinnä Veljeskunnasta) jotka tahtovat hävittää ihmiset mutanttien ylivallan edessä. Xavieria ja Magnetoa on monelta suunnalta verrattu Martin Luther King Jr:iin ja Malcolm X:ään - molemmat kamppailevat mutanttien asian puolesta käyttäen erilaisia metodeja. Sekä ohjaajat että näiden hahmojen näyttelijät ovat nostaneet myöhemmin myös esiin tämän samanlaisuden. Tämä on kuitenkin lähtökohtaisesti väärä ja jopa loukkaava luenta MLK:n ja Malcolm X:än elämästä, osa liberaalia ja modernia valkopesua. MLK ei ollut pelkkä assimilaation kannattaja vaan paljon radikaalimpi toimija kun muistetaan ja Malcolm X ei puoltanut valkoisten ihmisten kansanmurhan puolesta. Näiden historiallisten aktivistien lätkäiseminen kahden valkoisen hahmon päälle on monellakin tapaa loukkaavaa mutkien suoristamista. Mutantit eivät muutenkaan oikein toimi rodullisena toiseutena. Rotu on sosiaalinen konstruktio, ei biologinen fakta joka jaottelee ihmisryhmiä erikseen. Mutanttien maailmassa rotu on oikea asia, mikä palvelee lähinnä rasistien tarkoitusperiä. Hyvin pitkään (ja osittain myös yhä) valtaosa mutanteista oli myös valkoisia, jotka pystyivät sulautumaan massaan mukaan. Miten tämä reflektoi rodullistettujen ihmisten todellisuutta, jotka eivät voi olla näkymättömiä heitä vihaavan yhteiskunnan silmissä? Rodun lukeminen Ryhmä-X:ssä tekee järkeä enemmän sen juutalaisten luojien kontekstissa, joille assimilaatio ja mukautuminen oli ainoa tapa saada töitään esille antisemitistisessä yhteiskunnassa, mutta afroamerikkalaisten rodullistettujen ihmisten kokemusten lukeminen mutanttien kautta on ongelmallinen tie. 

Ja siinäkin kontekstissa on Magneto A Big Fucking Yikes

Tässä suhteessa elokuvat tekivät onnistuneen valinnan siirtäessään vainoamisen ja vihan kontekstin pois rodusta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalle. Singer on ensimmäisestä X-Men elokuvast alkaen nostanut esiin tämän puolen mutanttien asemassa, ja mutanttien elämän konteksti sopii tähän paremmin kuin hyvin. Mutantteja ei voi elokuvissa suurilta osin tunnistaa mutanteiksi ulkonäöltään, ja he pitävät tämän piilossa, "pysyvät mutanttikaapissa". Kun heidän todellinen minänsä paljastuu, seuraa vihaa, pelkoa ja halveksuntaa. Eittämättä kolmen ensimmäisen elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa X-Men 2:ssa jäätä hallitsevan mutantti Bobbyn (Shawn Ashmore) kertoo mutanttiudestaan vanhemmilleen, ja hänen äitinsä kysyy "oletko koittanut olla olematta mutantti", aivan kuten homofobiset vanhemmat voivat anoa lapsiin "lopettamaan homona olemisen". Samassa elokuvassa on kohtaus joka sopii toisenlaiseen sateenkaarivähemmistön allegoriaan. Sini-ihoinen muodonmuuttaja Mystikko (Rebecca Romjin) tapaa vastaavanlaisesti tunnistettavan Painajaisen (Alan Cumming), joka kysyy Mystikolta miksi tämä ei aina näytä samalta kuin muutkin, jotta tämä voisi sulautua paremmin. Mystikko vastaa "meidän ei pitäisi", ja tästä voi lukea vahvasti transsukupuolisuuteen liittyviä teemoja. Transihmiset voivat olla paljon näkyvämpiä yhteiskunnassa kuin seksuaalivähemmistöt, ja transfobisen yhteiskunnan vaatimus sulautumiseen on iso keskustelunaihe transsukupuolisuuden ympärillä. Mutanti kuten Mystikko, Painajainen, Peto ja muut visuaalisesti ilmiselvät mutantit voivat toimia vertauskuvina erilaisille, binäärisessä ja transfobisessa yhteiskunnassa näkyville ihmisille. Meidän ei pidä mukautua yhteiskuntaan joka vihaa meitä, yhteiskunnan pitäisi mukautua hyväksymään erilaisuus.   

In picture: the best character in the movies.

Kertooko X-Men elokuvasarja sitten vähemmistöihin kohdistuvasta vihasta? Kyllä, mutta hyvin laiskasti. Kaikkien pääsarjan X-Men elokuvien pohjana (lukuunottamatta ehkä Apocalypsea ja Dark Phoenixia) on jonkinasteinen teema erilaisuuden hyväksymisestä. Tätä erilaisuuden hyväksymistä kuitenkin hallaa sen antagonistiset voimat, eli Magneto, joka tuottaa ongelmia tässäkin luennassa. X-Menien maailmassa on hyviä vähemmistöjä jotka haluavat elää harmoniassa ja huonoja vähemmistöjä jotka haluavat ylivaltaa. Millaista todellisuutta tällainen jako kuvastaa? Magneto (Ian McKellen & Michael Fassbender) itsessään on yksi elokuvasarjan päähenkilöitä, jonka taustatarina, motivaatiot, halut ja tarpeet on esitetty hyvin, ja on täysin ymmärrettävää miksi hän halajaa ihmiskunnan tuhoa. Magnetoa ohjaa pelko historian toistumisesta ja haluttomuus kokea samoja menetyksiä uudestaan. Magneto haluaa sotaa, mutta hän tarvitsee perhettä, ei seuraajia. Kuitenkin, on Magneto joka välissä yrittämässä "Kansanmurha 2.0" ratkaisua, joka vie hänet välittömästi pois enemmän sympaattisen antagonistin kategoriasta. Hän ei edes First Classin jälkeen edes mielenkiintoisesti kamppaile tämän kanssa, vaan heiluu alati täystuhon ja "aww, kavereitahan tässä ollaan" välillä. Tätä vähemmistöteemaa myös mielestäni syö pois näiden elokuvien homogeenisyys. Suurin osa näyttelijöistä sarjassa on valkoisia, normaalikehoisia heteroita. Vasta Deadpool 2:ssa (2018) tuli ensimmäinen homopari Teenage Negasonic Warheadin (Brianna Hildebrand) ja Yukion (Shiori Kutsuna) muodossa, ja hekin olivat elokuvassa vain kahdessa kohtauksessa ja jakavat ehkä 10 vuorosanaa. The New Mutants on ensimmäinen elokuvasarjan tuotos jossa on vähemmistöön (kahteen, itseasiassa) kuuluva protagonisti, alkuperäiskansaan kuuluva Dani Moonstar (Blu Hunt) ja tämän ihastus Rahne Sinclaire (Maisie Williams), mutta tässä kohtaa vähemmistöteema on vaihtunut traumojen käsittelyyn - joka oli hyvä, sillä homohahmojen ei tarvitse aina olla elokuvissa vain lgbtq -teemojen käsittelemistä varten. 

Haluan lisää elokuvia painajais-psyykikosta ja hänen ihmissusi -tytydestään.

On kuitenkin hyvä mainita mitä muuta pääsarjan X-Menit ovat käsitelleet, ja miten ne ovat työssään onnistuneet. X-Men: First Class, joka suurine virheineenkin on yhä yksi elokuvasarjan parhaimmistoa, käsittelee vahvasti kylmän sodan pelkotiloja mutanttien kautta. Mutantit tässä elokuvassa on valittu paljolti sen mukaan, millaisia jänniteitä ne luovat kylmän sodan jo valmiiksi herkälle näyttämölle. Elokuvan aikana ihmiskunta näkee, miten joku voi hallita ajatuksia, voi nostaa sukellusveneitä meren pohjasta ja kääntää ohjukset käyttäjiään vastaan, toimia elävänä kaikuluotaimena, olla kuka vain ja olla missä vain. Tämä elokuva ehkä paremmin kuin yksikään muu X-Men elokuvista esittää miksi ihmiskunta pelkää mutantteja; heillä on voimia jonka edessä vanhat valtiovallan elimet ovat mitättömiä. First Class antaa sekä Charlesille (James McAvoy) että Magnetolle paljon lisää sielunelämää ja persoonaa, ja sitä kautta tuo mutantteja lähemmäksi ihmiskuntaa, tehden tästä pelosta julmempaa. On tosin myös mainittava, että First Class tapahtuu keskellä Yhdysvaltojen silloisia ihmisoikeuskamppailuja, ja ainoa Ryhmä-X:än jäsen joka kuolee on mustaihoinen Darwin (Edi Gathegi) joka ei ole ainoastaan tylsän kliseistä vaan myös hämmentävän suuri virheaskel teemojen suhteen. X-Men: Days of Future Past tuo vähemmistöteemaa enemmän esiin, jossa yhden miehen vähemmistöpelko (joka on sidottu vahvasti biologiaan) johtaa lopulta maailmanloppuun. Mutta vaikka kuinka mietin tuota teemaa niin en pääse kuin yhteen lopputulemaan; malliyksilöiden täytyy esittää miten vähemmistöt eivät ole vaarallisia status quolle, muuten me ansaitsemme tuhoutua. Apocalypse ja Dark Phoenix ovat kinkkisempiä tapauksia. Apocalypsessa on paljon puhetta omasta potentiaalista, niin hyvään kuin pahaankin, ja tämä on aikalailla samalla käsittelyn tasolla kuin X-Meneissa yleensäkkin. Dark Phoenix on enemmän hahmovetoinen, keskittyen vahvasti Xavierin tendenssiin kontrolloida naisia ympärillään, mutta muuten se on vain toinen kerta kun Chris Claremontin Dark Phoenix Saga toistetaan valkokankaalla ilman sarjakuvan varsinaisia teemoja. 

X-Men elokuvat eivät hyvin pitkään olleet kiinnostuneet vähemmistöjen teemasta kuin pinnallisesti. Paras esimerkki kaiken muun kuin toiminnan ja supervoimien esittämisen hylkäämisestä sarjassa on X-Men Origins: Wolverine, puuduttavan tylsä ja tyhjä elokuva joka johti myös alkuperäisen elokuvasarjan jatkumon osittaiseen hylkäämiseen. Elokuvasarja, joka perustui yhteen tunnetuimpaan ja rakastetuimpaan supersankariryhmään jonka monipuoliset ja vaihtuvat jäsenet ovat tunnettuja ja täynnä persoonaa, päätti lopulta fokusoitua vain kolmeen mieheen.

2. Wolverine, Xavier ja Magneto - miehisyys ja miessuhteet

"Stewart or McAvoy? God these timelines are confusing." - Deadpool.

Alkuperäiset kolme X-Men elokuvaa omaavat laajan hahmogallerian, tuoden monia sarjakuvien ystävien suosikkihahmoja valkokankaalle; Storm (Halle Berry), Jean Grey (Famke Janssen), Rogue (Anna Paquin), Kitty (Elliot Page), Peto (Kelsey Grammer), Painajainen, Kyklooppi (James Marsden), Mystikko, Sapelihammas (Tyler Mane) ja niin pois päin. Sama elokuvasarja tekee kuitenkin myös karhunpalveluksen näille hahmoille, joista vain Jean Grey ja Rogue omaavat jonkinlaista kehitystä hahmona. Vaikka Storm on sarjakuvissa ollut Ryhmä-X:än johtaja ja yksi karismaattisimmista hahmoista koko mutanttikirjossa, ei Halle Berry saa juuri mitään mihin purra näyttelijänä kiinni. James Marsden sai ehkä hankalimman työn; tee geneerisestä johtajamutantti Kykloopista jotenkin mielenkiintoinen, ja hänet jätetään käsikirjoituksen kautta täysin oman onnensa varaan ja lopputuloksena on hahmo ilman mitään omaa elämää. Rogue, sarjakuvien rakastettu itsevarma ja vahva supersankari, on ensimmäisessä elokuvassa lähinnä työkalu jolla viedä juonta eteenpäin, eikä hänen sarjakuva-minänsä näy millään tavalla jatko-osissakaan. Nämä eivät ole huonoja näyttelijöitä missään nimessä: Alan Cummingin Painajainen on erilainen kuin tuntemani Painajainen, mutta Cumming saa näyttelijänä minut uskomaan tähän versioon ja on sääli ettei hän saanut mahdollisuutta toistaa roolia. Sama pätee Kelsey Grammerin Petoon, joka muistutti minua X-Men animaatiosarjan hillitystä, akateemisesta älyköstä mutta Grammerin omalla energialla. Ongelma on siinä, että yksikään heistä ei ole tämän elokuvasarjan päähenkilö, vaan he toimivat sivuhahmoina varsinaiselle päähenkilölle: Wolverinelle. 

Hugh Jackmanin Wolverine on X-Men elokuvien parhaiten muodostettu ja eniten kehittynyt hahmo. Tämä ei ole mielipide, vaan aikalailla fakta. Jackman on saanut enemmän mahdollisuuksia tuoda hahmoaan esille, eniten tilaa narratiivissa ja 7 elokuvan aikana on Wolverine kasvanut, regressoitunut, oppinut ja sai vielä parhaan mahdollisen lopetuksen hahmolleen. Samoin Jackmanin roolisuoritus on kautta linjan ollut sarjan parhaimpia. Jackman ei ollut mikään läpihuutojuttu rooliin, mutta hän teki roolista omansa samaan tapaan kuin Christopher Reeves, Tobey Macguire, Margot Robbie, Robert Downey Jr. ja Chris Evans ovat tehneet omista supersankarirooleistaan. Wolverinen kasvu on liittynyt paljolti hänen traumoihinsa ja siitä nousevaan luottamuksen puutteeseen, sekä usein kyvyttömyyteen nähdä suuria kuvioita. X-Men 1:ssa Wolverine on avoimesti halveksuva Xavierin yritystä ja Ryhmä-X:ää kohtaan, mutta hän näkee Roguessa jonkun johon samaistua, ja liittyy heihin suojellakseen nuorta mutanttia paremmin. X2:ssa Wolverinen yritys saada sulkeumaa traumoilleen aluksi epäonnistuu, ja hänen tarpeensa saada tietää historiastaan on konfliktissa hänen asemansa Ryhmä-X:än jäsenenä kanssa. Lopussa hän hyväksyy, että hänen historiansa ei ole tärkeää, vaan hänen tulevaisuutensa. X-Men: Last Standissa Wolverine on noussut Kykloopin eristäytymisen myötä johtajaksi mutanteille, ja hänen rakkautensa Jean Greyta kohtaan on konfliktissa ryhmän tehtävän kanssa; suojella ihmisiä ja mutantteja niitä uhkaavilta tahoilta. X-Men Origins on käytännössä vain taustatarina Wolverinelle joka on aikalailla samanlaisessa asemassa kuin Solo: A Star Wars Story; hahmon taustaa kerrotaan turhaan, samalla tehden hallaa aikaisempien elokuvien hahmorakennukselle. Wolverinessa on Jean Greyn kuoleman jäljiltä Wolverine ajautunut syrjään, unohtanut tehtävänsä eläen vain surun ja tuskan kanssa elämässä, joka ei ikinä pääty. Elokuvan aikana Wolverine oppii elämään surunsa kanssa, rakastamaan uudelleen ja siten löytämään merkitystä elämälleen. Days of Future Pastin Wolverine on hyvin sinut itsensä kanssa, ja tiedostaa Xavierin ja Ryhmä-X:än merkityksen elämälleen, maksaen takaisin oppejaan avustaessaan menneisyyden Xavieria tämän kivikkoisella tiellä. Loganissa Wolverine on taas pohjalla, virheiden ja epäonnistumisien painon kaataessa hänet maahan. Pettymyksen suosta Wolverine kuitenkin nousee, ansaitsee nimensä uudestaan ja kuolee kuin elikin; taistellen niiden puolesta, jotka eivät itse siihen pysty. 7 elokuvan aikana Wolverinesta muodostuu monipuolinen ja vahva kuva hahmona, mutta se muodostuu kirjaimellisesti melkein kaikkien muiden hahmojen kustannuksella, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Wolverinen keskeinen asema elokuvasarjassa vahvistaa myös sen heteronormatiivista imagoa. Wolverine on kenties koko supersankarigenren maskuliinisin hahmo. Hän on sarjakuvissa edustanut vastakohtaa Kykloopin sovinnaiselle, modernille miehisyydelle, ollen villi, viriili ja eläimellinen. Tähän nojaa varsinkin hänen interaktionsa Jean Greyn kanssa; Jeanille Kyklooppi on turvallinen mies jonka kanssa mennä avioon ja perustaa perhe, mutta Wolverine on seikkailu, "paha poika" ja jännittävä vaihtoehto tylsälle Scott Summersille. Wolverine on aina valmis toimintaan ja aina teräksisen kova, if you catch my drift. Jackmanin roolisuoritus seuraa paljolti tätä tietä, hyläten samalla hahmon trikoot ja naamarin sarjakuvien sivuille, keskittyen joko lumberjack -estetiikkaan ja hihattomiin paitoihin. Kolmen ensimmäisen elokuvan aikana omien ongelmiensa lisäksi Wolverinea ajoi eteenpäin hänen rakkautensa Jean Greyta kohtaan, ja hyvä käsikirjoitus ja ohjaaja olisi varmaan saanut Wolverinen, Jeanin ja Kykloopin kolmiodraamasta jotain oikeasti irti. Kykloopin ollessa kuitenkin hahmona lähes täydellinen tyhjiö, ei hänen osuutensa tässä kolmiodraamassa ole edes oikea osa. Jeanin uhrattua itsensä (kohtauksessa joka ei ihan oikeasti tee mitään järkeä mutta toki, ymmärrän tarkoituksen) ja palaten sitten takaisin Feeniksinä (me palaamme tähän vielä...), jolloin Wolverinen tehtävä on joko kontrolloida Jeania tai lopettaa hänet, sillä hän on liian vaarallinen ja voimakas. Olen nähnyt jopa luennan siitä, miten Wolverine käsittelisi omalla tavallaan impotenssia, sillä Wolverine on menettänyt siinä tiensä, menettää voimansa ja on heikompi ja epävarmempi ja vasta kun hän hyväksyy olevansa Wolverine uudestaan on hän takaisin vanhassa pelikunnossa. Joka tapauksessa keskittymällä niin pitkään Wolverineen, on X-Men elokuvat menettäneet paljon siinä mitä muuta ne olisivat voineet kuvata tässä tarinamaailmassa. Kun elokuvasarja sai uuden suunnan X-Men: First Classin myötä, oli toivo olemassa siitä että ehkä nyt voitaisiin keskittyä johonkin muuhun. Casting lisäsi joukon nuoria, lupaavia näyttelijöitä niin uusien hahmojen kuin nuorempien versioiden rooliin, valmiina aloittamaan puhtaalta pöydältä. Sääli että lopulta näitäkin elokuvia kiinnosti lähinnä miesten väliset suhteet ja heidän suhteensa sarjan naisiin.

Look at the  m u s c u l a r i t y ~

First Classin keskeinen narratiivi on Xavierin ja Magneton ystävyydessä, erimielisyydessä ja välien rikkoutumisessa. McAvoy ja Fassbender onnistuvat tässä hienosti, ja elokuva asettaa hienosti heidän erilaiset lähtökohtansa mutta myös sen miten Charles on ehkä juuri sitä mitä Magneto tarvitsee: poikaystävän, joka auttaa häntä näkemään maailmassa muuta kuin sokean koston, löytämään paikan vihan ja rauhan välistä. Lopussa kuitenkin ihmiskunnan näyttäessä jälleen huonomman puolensa, eroavat Xavier ja Magneto toisistaan. Days of Future Pastissa Xavierin ja Magneton suhde on hajonnut, kunnes se saadaan korjattua käytännössä yhden keskustelun aikana, he ovat eri mieltä siitä mitä pitäisi tehdä ja he lähtevät eri suuntiin. Apocalypsessa Magneto, ainoa hahmo koko elokuvasarjassa joka ei tarvitse ylimääräistä motivaatiota toiminalleen, menettää uuden perheensä 8 minuuttia niiden esittelyn jälkeen ja ajautuu taas napit vastakkain Xavierin kanssa. Magneto kuitenkin tällä kertaa auttaa Xavieria voittamaan En-Sabah Nurin (Oscar Isaacs) ja elokuvan lopussa Xavier ja Magneto lähtevät taas eri suuntiin. Dark Phoenixissa Xavier ja Magneto ovat eri mieltä Jean Greyn (Sophie Turner) kohtalosta, kunnes Magneto auttaa Xavieria voittamaan avaruusolennot ja lopussa he pelaavat shakkia keskenään Xavierin eläköidyttyä Ryhmä-X:än johtamisesta. Wolverinen jäätyä taka-alalle pääsarjan elokuvista, tuli hänen tilalleen käytännössä kaksi uutta hahmoa käymään uudestaan ja uudestaan läpi samaa tarinaa eri tavoilla. En sano että miesten välisten suhteiden kuvaamisessa olisi mitään pahaa, päinvastoin. First Class erityisesti toimii Xavierin ja Magneton suhteen traagisena kuvauksena, ja miten heidän ystävyytensä esitetään toimii joka kerta kiitos kahden loistavan näyttelijän. Mutta kun neljä elokuvaa seuraa lähes samaa kaavaa (Days of Future Pastin alkua lukuunottamatta) ei tämä suhde ikinä kehity, vaan on jatkuvassa regression ja korjauksen vuorovaikutuksessa ilman merkittävää vaikutusta heidän suhteellensa. Samalla se on jälleen syönyt happea muilta hahmoilta, kuten Nicholas Houltin Hank McCoylta ja Jennifer Lawrencen Mystikolta. Josta puheen ollen...

Samalla kun nämä uudet elokuvat ovat keskittyneet Xavieriin ja Magnetoon, on fokuksessa ollut myös heidän naissuhteensa. X-Men elokuvien piti odottaa The New Mutantsiin asti ennen kuin naishahmojen väliset suhteet ilman miesten osallisuutta olivat millään tavalla näkyvä osa tätä elokuvasarjaa. Keskeisin näistä on ehdottomasti Mystikko, jonka oli tarkoitus saada oma taustatarinansa näiden elokuvien myötä, joka johtaisi hänen muodonmuutokseensa (heh) Rebecca Romjinin Mystikoksi. Mystikko on itsetietoinen omasta ulkonäöstään, ja haluaa First Classissa hyväksyntää ja läheisyyttä niin Xavierilta, Hankilta kuin Magnetolta. Xavier ei näe häntä kuin siskona, ja ei luota hänen tekevän oikeita ratkaisuja. Hank ei oman sisäistetyn mutanttivihansa takia osaa arvostaa Mystikkoa sellaisena kuin hän on ja Magneto puolestaan rohkaisee häntä olemaan oma itsensä. Mystikko on kenties tämän toisen elokuvasarjan keskeisin naishahmo, ja lopulta hänen valintansa elää avoimesti Mystikkona perustuu siihen että komea mies sanoi häntä kauniiksi. Days of Future Past on myös elokuva jossa impulsiivinen Mystikko pitää pysäyttää joko väkivallalla tai puhumalla ettei hän edesauta maailmanloppua, juonikuvio joka toistetaan Dark Phoenixissa eri hahmolla. Apocalypse on elokuva jossa Lawrence oli ensimmäisen kerran totaalisen checked out näyttelijänä, mutta samalla elokuva jossa hänen motivaationsa on ehkä parhaiten esillä; hän vastustaa asemaansa jonkinlaisena sankarina, peläten sekä sen vastuuta että omaa menneisyyttään, kunnes hän nousee Xavierin poissaollessa Ryhmä-X.än johtajaksi. Sitten tapahtui Dark Phoenix, johon Mystikon tarinakaari päättyi tämän virallistettua kuolinilmoituksensa puhumalla mahdollisesta eläkkeestä. Dark Phoenix nostaa ensimmäisenä esiin sen että hei, Xavier on oikeastaan aika manipuloiva, holhoava ja toksinen ihminen, joka aivopesee ihmisiä ja tekee päätöksiä toisten puolesta luottamatta muihin. Tämä maksaa hänelle Mystikon hengen ja ajaa hänet eläkkeelle, mutta laajempi introspektio jää rymistelyn alle. Samaan kontrolloitavien naisten kategoriaan menee myös Moira McTaggert (Rose Byrne), jonka Xavier aivopesee ja myöhemmin tuo takaisin omaan eläämänsä kun mieli tekee (kadoten tämän jälkeen taas mystisesti elokuvasarjasta) sekä Jean Grey. Meidän pitäisi varmaan puhua Jean Greysta.  

Sidenote: Älkää enään adaptoiko Feeniks -saagaa, pliis.

X-Men elokuvat ovat kahdesti yrittäneet adaptoida sarjakuvien suosittua klassikkotarinaa, Chris Claremontin Dark Phoenix Sagaa eli suomeksi Feeniks -saagaa. Alkuperäinen Feeniks -saaga on tarina jota monet muistavat lämmöllä, sillä se oli pitkään alustettu ja rakennettu tarina jossa Jean Grey oli vahvasti keskiössä ja se meni moniin eri suuntiin; mukana oli niin Helvetintulen klubi kuin kaukaisen galaksin Shi'ar -keisarikunta, seikkailuja Kuussa ja galaktisia kaksintaisteluja. Ainoa elementti mitä tästä alkuperäisestä tarinasta on otettu mukaan on Jean Greyn voimien aiheuttama vaara muille ihmisille sekä Greyn kuolema tarinakaaren lopussa. X-Men: Last Standissa paljastuu, että Jean on maailman voimakkain mutantti, joka kehitti lapsena sivupersoonan nimeltä Feeniks, joka on "puhdasta tunnetta, intohimoa ja raivoa." Charles loi psyykkisiä muureja Jeanin päähän pitääkseen Feeniksin poissa, rajoittaen samalla Jeanin voimia. Feeniks vapautui Jeanin kuoltua X2:ssa pelastaessaan muut mutantit tuhoisalta tulvalta. Kun Jeanista tulee lopulta Feeniks, ei hän kuitenkaan ole "puhdasta tunnetta", vaan muuttu jäyhäksi ja yksilmeiseksi patsastelijaksi, joka ei esitä näitä visusti piilossa pidettäviä tunteitaan juuri koskaan. Tämän voimien vapauduttua lopussa ja uhatessa koko maailmaa, on Wolverinen pakko tappaa hänet, käyttäen näin vihaamaani tropea "miehen pitää tappaa rakastamansa nainen", jonka tarkoitus on aina rankaista naishahmoja liiallisesta voimasta. Elokuvasarjan "reboottauksen" jälkeen Dark Phoenix oli toinen yritys adaptoinnissa. Siinä Jean Grey oli myöskin hyvin voimakas mutantti jo lapsena, ja Xavier loi taas muureja tämän pään sisään lukitakseen sekä tämän traumat että todelliset voimat niiden taakse. Avaruuskäynnin jälkeen Jean imee itseensä kosmisen entiteetin nimeltä Feeniks -voima, jonka perässä on myös D'Bari -alienit, joiden maailman se tuhosi. Jean ei pysty kontrolloimaan voimiaan ja sen tuomia houkutuksia, ja suostuu antamaan aluksi voimansa D'Barien johtajalle Vukille (Jessica Chastain), kunnes lopulta käyttää voimaa tappaakseen kaikki maassa olevat D'Barit (oletetusti siis kaikki D'Barit, yay genocide!) sankarillisessa lopputaistelussa, jonka jälkeen hän tuhoaa itsensä. Molemmat elokuvat petaavat samaan Claremontin ja kumppaneiden teemaan siitä, miten liika voima on pahasta ja johtaa aina tuhoon. Elokuvat vain korostavat enemmän sitä miten juuri naisella tämä liika voima on pahasta tunteellisuuden ja tunteellisen repression takia. Samalla kaikki mielenkiintoinen sisältö ja nyanssi tästä tarinasta on otettu pois; sarjakuvassa Jean on ulkoisen korruptioyrityksen kohteena tuoda hänen repressoidut halunsa esiin ja Jeanin oma sielunmaisema on paljon enemmän esillä sitä kautta, Shi'arien motivaatio Jeanin pysäyttämiseksi on paljon parempi kuin D'Barien koska me näemme Jeanin tekemän tuhon ja Shi'arit ovat oikeita hahmoja, ei laiskoja skrulli -ripoffeja ilman mitään persoonallisuutta. On villiä miten X-Men elokuvat saivat käytännösä toisen mahdollisuuden kertoa tämä rakastettu tarina uudestaan, ja molempina kertoina he missasivat koko tarinan pointin ja kaiken mielenkiintoisen ja jännittävän sisällön joka teki siitä mitä se on. Lopputuloksena on kaksi tylsää ja harmaata tarinaa jossa keskitytään vain "uh oh Jean on vahva hänet pitää lopettaa kuin vesikauhuinen eläin" -aspektiin tarinasta.

voi tätä tunteiden paloa

Tylsästä ja harmaasta puheen ollen:

  

3. Sininen on kevään muotiväri X-kartanossa

"It's funny that I only ever see two of you, it's almost like the studio couldn't afford another X-Men." - Deadpool.

On ihan hyvä tuoda tässä kohtaa esiin oma suhteeni laajempaan Ryhmä-X tuoteperheeseen. Päinvastoin kuin niin monet muut suomalaiset mutanttifanit, minä en lukenut Claremontin kirjoittamia ja John Byrnen kuvittamia tarinoita nuorena, joten minulta puuttuu tuo nostalginen suhde niihin tarinoihin. Siinä kohtaa kun aloin itse lukemaan Ryhmä-X:ää suomeksi, oli lehden kirjoittaja-piirtäjä tiiminä Grant Morrison ja Frank Quitely, ja mutanttien maailma oli hyvin erilainen. Morrison ja Quitely tekivät ehkä merkittävimmän tunnelman ja estetiikan muutoksen sarjan parissa sitten Claremontin ja Byrnen. Heidän mutanttimaailmansa oli outoa, mielikuvituksellinen ja monipuolinen sen visiaalisessa identiteetissä. Mutantit eivät olleet enään pääosin tavallisen ihmisen näköisiä tallustajia tai sini-ihoisia karvapalloja, Morrisonin ja Quitelyn ottaessa sanan "mutantti" ja lähtien juoksemaan sen kanssa. Glob Herman on läpikuultavaa, pinkkiä hyytelöä jonka sisällä hänen sisäelimensä ja luurankonsa on kaiken kansan nähtävillä. Barnell Bohusk alias Beak on linnunnokkainen, surkastuneiden sulkien peittämä rääpäle joka osaa juuri ja juuri liitää jos siltä tuntuu. Ugly John on kolmikasvoinen mutantti ilman mitään erityisvoimia. Ernst on supervahva, mutta näyttää vanhalta naiselta ollessaan varhaisteini. Morrison ja Quitelyn mutantit olivat kehollisesti toiseutettu ihmiskunnasta, tehden siitä ymmärrettävemmän osan heidän identiteettiään; mitä muka Xavier tai Jean Grey tietävät mutantti-vihasta, he voivat kadota väkimassaan ja pysyä mutanttikaapissa. Millaista on oikeasti olla kehollisesti erilainen, tulla nähdyksi aina vihamielisten tahojen toimesta? Tämä monipuolisuus on jatkunut muiden kirjoittajien kynästä, luoden hahmoja kuten Anole, Rockslide, Bling!, Mercury, Face, Chamber, Shark Girl, Eye Boy ja Broo, antaen samalla Ryhmä-X:llä vahvemman visuaalisen identiteetin joka erottaa heidät Kostajista ja muista supersankariryhmistä, tehden samalle heidän kohtaamastaan vihasta ja pelosta uskottavampaa. 

Tässä kontekstissa on minun mielestäni X-Men elokuvien mutanttihahmot ja heidän representaationsa ollut tylsää ja harmaata. Kehollisesti erilaiset ja poikkeavat mutantit ovat hyvin harvinaisia. Mystikko, Peto ja Painajainen edustavat käytännössä tätä kategoriaa, ja he ovat kaikki jonkinlaisia variaatioita sini-ihoisesta ihmisestä, ja kaksi heistä viettää suurimman osan ajastaan näyttäen täysin normaalilta. Taustalla häärii Enkeli (Ben Foster & Ben Hardy), jolla on hämmentävän vähän mitään tekemistä vaikka onkin yksi alkuperäisestä viidestä Ryhmä-X:än jäsenestä sarjakuvissa ja Sapelihammas on hieman erikoisen näköinen, mutta on myöskin hyvin toissijainen hahmo ilman merkittävää sisältöä tai persoonaa. Xavierin koulun oppilaat ovat koko elokuvasarjan ajan täysin tavallisen näköisiä nuoria ja lapsia, ja se saa samalla koulun tuntumaan hyvin arkiselta ja tylsältä paikalta. Vaikka tämä valinta tukee ehdottomasti aiemmin mainittua homoseksuaalisuuden subtekstiä (he ovat tavallisia ihmisiä jolla on salaisuus), syö se kuitenkin elokuvasarjalta paljon pois. Ja tiedän mikä tähän oli syynä varsinkin kolmen ensimmäisen elokuvan aikana; teknologia ja budjetit. Kuten aiemmin sanoin, en halua varsinaisesti kritisoida erikoisefektien ulkonäköä tai niiden puuttetta. X-Men elokuvia rajoitti aikakautensa teknologia ja vielä suhteellisen suppeat budjetit tässä genressä, mikä sitoi käsiä sen suhteen mitä voitiin tehdä. Mutta tämä syy ei oikein toimi enään 2010 -luvulle siirryttäessä. First Classissa Peto, Mystikko ja Azazel (Jason Flemyng) edustavat visiaalista toiseutta, mutta siirryttäessä Days of Future Pastiin ovat molemmat Mystikko ja Peto suurimman osan ajasta ihmisen näköisiä ja Azazel on tapettu aikapäiviä sitten. Taustalla pyörähtää Sammakko (Evan Jonigkeit) ja tuntematon piikkipäinen mutantti, jotka ovat variaatioita aiemmin nähdyistä mutanteista elokuvasarjassa. Apocalypsessa titulaarinen hahmo on taas yksi sini-ihoinen (siniharmaa?) mutantti ja Enkeli mainittiinkin jo aiemmin. Tässä kohtaa on myös Xavierin koulu taas toiminnassa, ja sen oppilaskunta on yhtä mitäänsanomattoman ihmismäistä kuin kolmessa ensimmäisessä elokuvassakin. Sama pätee myös Ryhmään itseensä, Mystikon, Pedon ja Painajaisen (Kodi Smit-McPhee) ollessa yhä kolme variaatiota sini-ihoisesta mutantista. Deadpool toi mukaan Kolossin (Stefan Kapicic) joka ei muutu kertaakaan ihmismuotoonsa ja Deadpool 2:ssa Juggernaut (Ryan Reynolds/David Leitch, just roll with it) on oma hirviömäisen iso itsensä. Lopputuloksena on  kuitenkin X-Men elokuvien hahmojen monipuolisuus visuaalisesti hyvin yksitoikkoista ja vailla mielikuvitusta. 

voi tätä mielikuvituksen lentoa

 

Sama pätee myös puvustukseen. Elokuvasarjan alkuperäinen puvustus on sitemmin noussut lähes memeettiseen asemaan. Mustat nahkapuvut eivät olleet kovinkaan uskollisia sarjakuvien uniformuille, hyläten kaikki värit näistä värikkäistä hahmoista. Ensimmäisen kerran kun näyttelijät laittoivat puvut päälleen he eivät kyenneet juuri liikkumaan niissä, ja jopa polvenkorkuinen kivimuuri oli mahdoton ylittää niissä. James Marsden on myöhemmin kommentoinut, miten mikään ei ollut niin epä-supersankarimaista kuin ne puvut. Tässä näkyy vielä 1990-luvun vaikutus supersankarien imagoon; yleisön nauraessa värikkäämmille muovipuvuille Batman & Robinissa, oli vastaus tähän pysyä "realistisessa" mustassa väriteemassa. Sama päti myös Magneton kokomustaan pukeutumiseen. Kahta vuotta myöhemmin X-Menin jälkeen Sam Raimin Spider-Man todisti, miten värikkyys ja sarjakuva-uskollisuus ei ollut niin mahdotonta kuin X-Menin tekijät sen luulivat olevan. Hiljalleen alkoivat puvut hieman kehittyä: keltainen tai sininen raita korostamassa hahmon identiteettiä hiuksenhienosti oli Last Standin näkyvin muutos aikaisempiin elokuviin. First Class toi ensimmäisen kerran värit mukaan kunnolla mutanttien puvustukseen, ja sen puvut ovat yhä paras versio niin sanotusta virallisesta mutantti-univormusta. Tämä ei kestänyt kauaa, Days of Future Pastissa olemme takaisin mustassa nahassa ja kevlarpuvuissa. Apocalypsessa mutanttien värimaailma on yhä lähinnä mustaa, poikkeuksena En-Sabah Nurin ja tämän Neljän Ratsumiehen vaatetus. Dark Phoenixissa on esillä uusin versio mutanttien puvustuksesta, joka on ihan jees toisinto First Classin puvuista, mutta ne hylätään ensimmäisen tehtävän jälkeen nopeasti, ja loppuelokuva mennään siviiliasuissa. Magneto on tässä isoin pohjanoteeraus; kautta linjan Magneto on näyttänyt parhaimmalta elokuvissa (Fassbender on komea, mutta kukaan ei kanna viitta kuin McKellen!) vaikka hänen ulkoasunsa on muuttunut paljon, mutta Dark Phoenixissa hänellä on enään vain kypäränsä, ja hän näyttää niin oudolta. Argumentit sekä yhdenmukaisten pukujen että yksilöllisten asujen puolesta ovat uskottavia. Xavier halusi sarjakuvissa mutanttien näyttävän yhtenäisiltä, näyttäen supersankareilta joihin ihmiset voisivat luottaa. Toisaalta yksilölliset puvut tuovat hahmojen luonnetta esiin paremmin, ja normaalien ihmisten näköiset Ryhmä-X:än jäsenet erottuvat toisistaan paremmin monipuolisilla puvuillaan. Tämä oltiin tajuttu Deadpoolissa, jossa Kolossilla, Deadpoolilla, Yukiolla ja Negasonic Teenage Warheadilla on kaikilla erilaiset puvut, mutta kaikki näyttävät yhä selkeästi tämän tarinamaailman hahmoilta. Elokuvasarjan kuluessa ovat puvut jääneet entistä enemmän taakse pääsarjan elokuvissa, jääden kilpailevien supersankarielokuvien jalkoihin sarjakuvien visuaalisuuden tuomisessa valkokankaalle. On kyseenalaista että Deadpool on juuri kaikista hahmoista se jonka elokuvasarjassa on kaikkein sarjakuva-uskollisimmat puvut koko elokuvasarjassa. Katsokaa nyt vaikka Shatterstaria!

Lewis Tan deserved better.

Lopuksi: mitä jäi käteen, miten tästä eteenpäin?

"Well, that's just lazy writing." - Deadpool 2

Ihmiset eivät lopeta puhumista Marvel Cinematic Universesta ja DC Extended Universesta, niin hyvässä kuin huonossakin. MCU on menestynein esimerkki oman jaetun elokuvamaailman toteutuksesta tällä vuosituhannella, ja DCEU on... ollut ihan kiva kilpailija. MCU:sta puhutaan paljon ja se jaksaa kiinnostaa ihmisiä, koska sen suurin voimara hyvien näyttelijöiden ja suorastaan nerokkaan studiomanageroinnin osalta on se, miten jokainen elokuva kertoo tarinamaailman eri kolkasta eri tavalla. Iron Manit ovat letkeitä toimintakomedioita, Captain Americat alati kehittyviä, aloittaen pulpista ja siirtyen siitä agentti-trilleriin, Thorit ovat fantastisia avaruusoopperoita joissa planeetat ja niiden elämän kirjo vaihtelee jatkuvasti. Elokuvat myös avaavat uusia ulottuvuuksia (joskus kirjaimellisesti) tarinamaailmaan; Guardians of the Galaxy toi Marvelin avaruusmaailmat mukaan kunnolla, Doctor Strange avasi ovat taikuuden ja loputtomien universumien maailmaan ja Black Pantherin kautta Wakanda tarjosi monta uutta tapaa katsella tätä maailmaa. Elokuvat eivät ehkä itsessään ole kovinkaan erilaisia toisistaan, joskus kaavamaisia ja usein liian turvallisia, mutta yhdessä ne ovat muodostaneet eheän, monipuolisen tarinamaailman jonne katsojat tuntuvat haluavan palata takaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Sama on alkanut hiljalleen päteä myös DCEU:n elokuviin. Kolmen elokuvan oltua tylsän samanlaisia, alkoivat uudemmat DCEU:n elokuvat näyttämään ja tuntumaan erilaisilta; Aquaman esittelee kokonaisen uuden maailman ja on visuaalisesti yhtä sarjakuvien iloa, Shazam! keskittyi pienen perheen elämään ja samalla avasi DCEU:n historiaa ja taikamaailmaa esiin hienosti ja Birds of Preyn fokus oli Gothamin rikosmaailmassa, joka sekin tuntui tätä kautta paljon elävämmältä kuin koskaan aiemmin elokuvissa. Avain elokuvasarjojen menestykseen tuntuu nykyään olevan variaatiossa ja houkutuksessa siitä, että mahdollisesti nämä hahmot nähtäisiin joskus yhdessä samassa elokuvassa. 

Tässä tehtävässä X-Men elokuvasarja epäonnistui, ja tajusi virheensä liian myöhään. Neljä ensimmäistä X-Men elokuvaa omaavat kaikki saman päähenkilön, ja sivuhahmot jäävät joka elokuvassa lehtereilel soittelemaan. First Class oli ensimmäinen kerta kun kokeiltiin jotain uutta, ja Days of Future Past oli huomattava sen sekoittaessa sekä alkuperäisen trilogian veteraaneja että uuden elokuvasarjan nuoria tähtiä sekaisin, mutta Endgame se ei ollut. Vasta Deadpoolin kohdalla aloimme nähdä jotain variaatiota tässä tarinamaailmassa ja tarinoissa joita se kertoo (pienempi mittakaava panosten suhteen auttaa paljon), mutta tässä kohtaa myös niiden sijoitus laajempaan tarinamaailmaan oli hatara; olivatko Deadpoolit itsenäisiä teoksia vai pitikö niiden tapahtua samaan aikaan pääsarjan elokuvien kanssa? Deadpool 2 tekee humoristisen viittauksen tähän, mutta Deadpoolin kanssa on vaikea tulkita mikä on vitsi ja mikä on oikea narratiivinen linkki. Logan tapahtuu ilmiselvästi ainakin alkuperäisen trilogian ja Wolverinen jälkeen johonka myös Days Of Future Past nojaa. The New Mutants tuntui Deadpoolin tapaan itsenäisemmältä teokselta, mutta sitten se teki viittauksia Loganiin, elokuvaan jonka pitäisi tapahtua vuonna 2029 mutanttien oltua sukupuuton partaalla! TIEDÄN, sanoin alussa etten puhu jatkumo-ongelmista mutta koska tämä fokuksen puute on ollut iso tekijä siinä miten elokuvasarja on rakennettu ja miten yleisöjen ymmärrys niistä muodostuu, niin se on hieman pakko mainita. Jos X-Menien ongelmat voidaan niputtaa siististi kolmeen pääpisteeseen, ovat ne köyhä sisältö, yksitoikkoiset hahmoperspektiivit ja tylsä visuaalinen ilme. Jokaiseen noista voidaan lisätä asteriski joka nostaa esiin kuitenkin kehuja; sisältö ei ole ehkä kovin syvällistä, mutta vähemmistöteeman käyttö on kuitenkin kiitettävää sinänsä, hahmoperspektiivit ovat hyvin homogeenisiä mutta näyttelijät saavat ne toimimaan ja visuaalinen ilme - no, siihen minulla ei ole juuri mitään positiivista lisättävää. Painajainen on näyttänyt hyvältä aina? Joo, mennään sillä. Sanotaan että X-Men elokuvat olivat supersankariboomin ensisykäykset, mutta monet viihdeteollisuuden ihmiset ovat antaneet kunnian tästä Bladelle, toiset taas antavat krediitin Spider-Manille sen räjäyttäessä pankin paria vuotta myöhemmin. Jos oletetaan että X-Men aloitti tämän kaiken, niin tosiasia on se että MCU:n ja DC:n vauhdissa se ei ole pysynyt mitenkään. 

Ainakaan viimeinen leffa ei ollut huonoin?

X-Men elokuvasarja on kuollut ja kuopattu, ja oikeudet ovat palanneet takaisin Marvelin omistukseen. Tällä hetkellä esituotannossa on kuulemma projekti nimeltä "The Mutants", ja harva se viikko fanikunnat arvailevat milloin mikäkin elementti WandaVisionissa tai Falcon & Winter Soldierissa povaa mutanttien saapumista MCU:hun. Omat tunteeni tästä ovat...sekavat. En tiedä oikein miten mutanttien uniikki narratiivi saadaan osumaan MCU:n jo valmiiksi superihmisiä vilisevään maailmaan. Falcon & Winter Soldier tuntuu osittain petaavan tätä keskustelua puhumalla superihmisten vaaroista, ja kieltämättä superihmisten yllättävä paljastuminen keskuudestamme olisi tähän keskusteluun sopiva lisäys. Ryhmä-X:än tehtävä maailmassa on ollut "suojella maailmaa joka vihaa ja pelkää heitä", ja jos tämä on yhä suunnitelma on MCU:n mutanttileffan tehtävä tehdä tästä pelosta jotenkin uskottavaa narratiivisesti MCU:n kontekstissa. Uusien mutanttien ilmestyminen nopeasti ympäri maailmaa a'la Avengers vs X-Menin päätös voisi olla tie tähän, varsinkin jos keskitytään ulkoisesti ilmiselviin mutantteihin. Jos tätä vähemmistöteemaa halutaan käsitellä, niin suosittelen jättämään Magneton vielä vaihtopenkille, hänet on niin sanotusti jo nähty. Sen sijaan aiemmin mainitsemani Grant Morrisonin New X-Men voisi toimia parempana lähteenä pahiksille. John Sublimen johtamat U-Miehet ovat ihmisiä jotka uskovat maailman kuuluvan homo perfectukselle, kolmannelle ihmiselle jotka ottavat valittujen mutanttien ominaisuudet itselleen tullakseen paremmiksi. X-Men mutta Jordan Peelen Get Outin kautta kuljetettuna. Tuossa perusideassa on jo paljon sekä ajankohtaisia teemoja vähemmistöjen kohtelusta ja arvottamisesta, jonka päälle pätevä käsikirjoittaja voi luoda merkityksellisiä hahmotarinoita. Toisaalta taas myös enemmän letkeä ja värikäs meininki on vaihtoehto, ja Ryhmä-X:än vihollisgalleriassa on yhtä sun toista hilpeää superkonnaa käytettävänää; kuka meistä ei haluaisi nähdä tätä kohtausta MCU:ssa?

Hänen nimensä on Sauron, hän on mutantti
ja haluan rooliin Matthew McConaugheyn.

 

Uudelleenkatsottuna vuonna 2021, X-Men elokuvasarja on mielenkiintoinen, turhauttava, välillä innostava ja sitten taas turhauttava kokonaisuus. Turhautuneisuus on siitä mielenkiintoinen tunne että se implikoi aina hyvän olemassaoloa, ja juuri tämä potentiaali ja hyvät ideat suhteessa toteutukseen, itseään toistavaan narratiiviin ja tekijöiden kunnianhimottomuuteen kuvaa täydellisesti näitä elokuvia. Minulla oli hauskaa monien elokuvien kanssa, olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin tunteelliset panokset ja narratiivi toimi osassa niistä, päinvastoin kuin muistin. Olen myös hieman surullinen että sarja on päättynyt; tuskallisen Dark Phoenixin jälkeen olisi fokus Xavierista ja Magnetosta voinut siirtyä muualle ja The New Mutants oli erittäin lupaava alku näiden nuorien mutanttien taipalleelle. Olisiko niistä tullut mitään? Paha sanoa. Mitä X-Men eniten kaipasi oli erilaisia tekijäitä elokuvasarjan ruorissa, ja toivon että tämä on ensimmäinen asia joka korjataan uusien mutanttielokuvien kanssa (Ava DuVernay, Wachowskin siskot, Angela Robinson, muutama nimi jotka tuli mieleen). Monille nämä elokuvat ovat kuitenkin hyvin tärkeitä, ja en halua todellakaan muuttaa kenenkään mieltä tai kertoa että hei, rakastamasi elokuvat ovat ihan paskoja and you should feel bad. Mielestäni on kuitenkin niin, että lukuunottamatta paria avainnäyttelijää on X-Menien kulttuurinen impakti ja merkitys supersankarielokuvalle ollut heikko. Viimeiset vuosikymmenen aikana ovat ihmiset ovat olleet internetissä enemmän kiinnostuneita mutanttien siirtämisestä MCU:n puolelle kuin heidän oman elokuvasarjansa jatkamisesta, joka kertoo paljon siitä kuinka heikon jäljen nämä elokuvat ovat lopulta jättäneet. Mutt tarve mutanteille on selkeästi suuri. Ryhmä-X on yhä Marvelin suosituimpia sarjoja, jonka pitkää ikää ja suosiota ei ole edes typerät studiomandaatit onnistuneet kaatamaan. Näiden elokuvien pitäisi olla enemmän, niiden pitäisi innostaa minun kaltaisiani sarjakuvien ja elokuvien faneja. Ryhmä-X:än teemat vähemmistöihin kohdistuvasta vihasta, marginalisoiduista ihmisistä ja oman perheen luomisesta ovat ensisijaisen tärkeitä, ja minusta on surullista miten nämä elokuvat ovat niin pitkään epäonnistuneet näiden teemojen merkityksellisessä käsittelyssä. Haluaisin rakastaa näitä elokuvia, mutta loppujen lopuksi The New Mutantsin päätyttyä 5 päivän elokuvaputken jälkeen en tuntenut oikeastaan muuta kuin helpotusta. Vihdoin tämä on ohi.

Aasa T

Ja nyt, objektiivinen ja siten ainoa paikkansa pitävä listaus X-Men elokuvista parhaimmuusjärjestyksessä:

1. Logan

2. X-Men: First Class

3. X-Men 2

4. Deadpool 2

5. X-Men: Days Of Future Past/ New Mutants

6. Deadpool

7. Wolverine. 

8. X-Men. 

9. X-Men: Apocalypse.

10. X-Men: Dark Phoenix

11. X-Men: Last Stand

12. X-Men Origins: Wolverine.

Aasa Arvostaa: Dropsie Avenue - Katu Bronxissa

Syksyllä 2020 käynnistyi joukkorahoituskampanja, jonka tarkoituksena oli kääntää ja julkaista sarjakuva-legenda Will Eisnerin teos Dropsie Avenue. Kyseessä on ensimmäinen joukkorahoitutettu käännössarjakuvan julkaisu Suomessa. Projekti onnistui hienosti, ja on hyvä malliesimerkki siitä miten kotimainen sarjakuvaskene on kaikesta manailusta huolimatta valmis lyömään rahaa tiskiin saadakseen kotimaisia käännöksiä, jotka puolestaan rikastuttavat kotimaistakin sarjakuvajulkaisua. Toivottavasti tämä ei jää tähän, ja tulevaisuudessa näemme lisää sekä käännöksiä kustantamoiden että joukkorahoitusten puolelta (Tukkilikat ansaitsevat tulla käännetyksi!). Eisner on myös josta en jostain kumman syystä ole juuri täällä puhunut, mikä on hämmentävää. Eisner on kuitenkin yksittäisenä henkilönä tehnyt ehkä eniten työtä sarjakuvien arvostuksen ja kasvojenkohotuksen suhteen; hän kehitti termin "sarjakuvaromaani" (graphic novel) teoksessaan A Contract with God, ja hän oli myös varhaisia sarjakuvatutkimuksen uranuurtajia teoksellaan Comics and Sequential Art. Hänen mukaansa on nimetty sarjakuvien oscar -palkinto Eisner Award ja hän teki töitä sarjakuvan parissa kuolemaansa asti lähes 70 vuoden ajan.  

Ja kun Twitterissä mainitsin aiemmin että luin juuri yhden vuoden parhaimmista sarjakuvista, niin tarkoitin tätä.

Dropsie Avenue - Katu Bronxissa

Tarina: Dropsie Avenue syntyi satoja vuosia sitten. Myöhemmin Bronxina tunnetulla alueella elämä on jatkunut siitä lähtien. Maalaistalot ovat vaihtuneet hienon väen kartanoiksi, sitten vuokrakasarmeiksi. Hollantilaiset vaihtuivat englantilaisiin, italialaisiin, juutalaisiin, afroamerikkalaisiin ja yhä elämä jatkuu. Millaisia muistoja tämä tienoo kantaa mukanaan?

Minua hieman pelottaa puhua tästä teoksesta. Kuten aiemmin totesin, en ole hirveän perehtynyt Will Eisnerin tuotantoon tämän akateemisempien tekstien ja satunnaisten Spirit -sarjakuvien lisäksi. Dropsie Avenue on kolmas osa Eisnerin "Bronx" trilogiassa (aikaisemmat osat ovat A Contract with God ja Life Force) jotka eivät valitettavasti ole minulle tuttuja paitsi pintapuolisesti. Onneksi kyse on vain temaattisesta trilogiasta, ja Dropsie Avenue ei vaadi minkäänlaista ennakkotuntemusta näistä teoksista. Dropsie Avenue - Katu Bronxissa on massiivinen teos, enkä puhu nyt pituudesta. 180 sivulle nimittäin mahtuu niin monta ihmisleämää, niin monta kohtaloa ja historian oikkua että se tuntuu paljon isommalta ja mittavammalta teokselta, ja on ehdottomasti mestariteos. Dropsie Avenue on julkaistu 1995, mutta samat keskustelunaiheet kaupunkikulttuureista, blockbustingista ja asuntomarkkinoiden suhteesta sosiaalipolitiikkaan ovat yhä ajankohtaisia. Jos tämä pötkö sanoja sai sinut luulemaan että kyseessä on tylsä teos, niin voin vakuuttaa että näin ei ole. Eisner ei ole keskittynyt suuriin kuvioihin, vaan ihmisten elämiin, valintoihin ja niiden merkitykseen tai sen puutteeseen naapuruston kehityksessä.

Dropsie Avenuella ei ole yhtä päähenkilö, ei edes yhtä perhettä jonka matkaa seurattaisiin noin vuosisadan mittaisen tarinan aikana. Merkittäviä hahmoja kuitenkin on, kuten lumppurista slummi-isännäksi kohonnut Izzy Cash sekä juutalainen lakimies, poliitikko ja hyvätekijä Abie Gold. Heidän elämänsä ja kehityksensä on kirjan loppupuolella varsinkin fokuksessa, mutta ei heistä silti protagonisteja tarinalle tule. Dropsie Avenuen merkittävin hahmo on katu itse, sen luonne ja ihmiset jotka asuttavat sitä. Tarinan aikana erilaiset ihmiskohtalot vaihtuvat toiseen, joskus nopeasti ja joskus pitkän ajan saatossa. Italialainen maahanmuttaja nousee korttelin sankariksi nyrkkeilykehässä, sitten päätyy politiikkaan joka lopulta koituu hänen kohtalokseen. Alabamalainen maanviljelijä saapuu tekemään talonmiehen töitä ruotsalaisen vuokraisännän taloon, kunnes hän joutuu myymään talonsa ja mies saa potkut. Puerto Ricosta kotoisin oleva nainen luulee koiransa olevan aviomiehensä, ja italialaisen papin kieltäydyttä antamasta koiralle viimeistä voitelua juorut alkavat levitä; eivätkö italialaiset suostu edes siunaamaan puerto ricolaisten vainajia? Dropsie Avenue on kirja kymmenistä ja taas kymmenistä tällaisista tarinoista, ja ne on lomitelttu orgaanisesti toistensa sekaan, eri hahmojen ollessa kontaktissa keskenään. Jotkut eivät ikinä kohtaa toisiaan, vaikka oikean ihmisen tapaaminen oikealla hetkellä olisi voinut muuttaa kaiken. Yksi katu on joskus koko maailma.

Dropsie Avenuen tapa kertoa tarinaansa on niin sanottua sosiologista tarinankerrontaa. Sen fokuksessa eivät ole hahmojen narratiivit, kehitykset ja miepiteet, vaan laajemmat, yhteiskunnalliset teemat joita se käsittelee näiden hahmojen ympärillä. Vääjämätön muutos on iso teema teoksessa. Kaupunginosan kehitys on suhteessa laajempaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen progressioon. Vanhojen talojen tilalle rakennetaan uusia asuntokasarmeja jotka on suunniteltu työläisille, heidän mukanaan tulee uusia kulttuureja ja tapoja joita ei aina ymmärretä, jolloin vanhat asukkaat myyvät talonsa peläten hinnan laskevan. Näiden tilalle tulee uusia rakennuksia joihin muuttaa uusia ihmisiä ja sykli jatkuu. Kulttuurien kohtaaminen on myös iso teema. Alussa hollantilaiset maanviljelijät mulkoilevat engelsmanneja nenäänsä pitkin, sitten on englantilaisten vuoro paheksua irlantilaisia jotka myöhemmin vastustavat italialaisten tuloa. Yhteiselo vaatii työtä, ja osa on valmiita tekemään sitä asian eteen, osa ei. Eisnerin näkemys "kansojen sulatusuunista" on kyynisempi kuin useimpien muiden. Dropsiella hallitsee raha, valta ja instituutiot, joiden varjossa ihmiset koittavat elää, ja useat luovuttavat, toiset taas kuolevat pois armottomassa maailmassa. Ehkä juuri siksi Abie ja Izzy tuntuvat niin keskeisiltä, sillä he ovat niitä harvoja jotka nousevat tästä kurjuudesta ylös ja koittavat (omilla tavoillaan) tehdä elämästä parempaa. 

Eisnerin piirrustustyyli voi olla monille tuttu ennestään, mikä on luonnollista koska kyseessä on kuitenkin yksi vaikutuvaltaisimmista tekijöistä. Hänen hahmonsa ovat täynnä persoonaa ja luonnetta, täynnä yksityiskohtia jotka auttavat tuomaan heitä eloon. Jokaisen hahmon tunnistaa saman tien, vaikka välissä on saattanut kulua kymmeniä sivuja ja uudet hahmot ovat nousseet esiin. Dropsie Avenuessa kuvitus on aluksi koostettu isoista kuvista, mutta kaupungin kehittyessä alkaa ruutukaava niin kaupungissa kuin sarjakuvassakin muuttua tiheämmäksi. Tätä kirjaa ei voi oikein selailla lävitse, sillä  jokainen ruutu ja sivu vaatii lukijan huomiota. Tarinassa jonka fokus on kaupungissa ja sen sadoissa ihmisissä tämä tekniikka toimii täydellisesti, imien lukijan sisään näille kapeille kaduille, ränsistyneisiin asuntoihin ja katua vavisuttavien tapahtumien keskelle. Välillä varsinaiset ruudut jäävät taustalle ja talot, ikkunankarmit ja kadut muodostavat rakenteen sivuille. Monokromaattisessa värimaailmassa ja negatiivisen tilan käytössä Eisner oli suvereeni mestari, ja on helppo nähdä miten hänen teoksensa ovat vaikuttaneet moniin samanlaisen estetiikan omaaviin kuvittajiin, kuten Eisneria suuresti ihalleeseen Frank Milleriin. On myös huomionarvoista nostaa esiin suomennos, joka toimii erinomaisesti. Hyvä tekstitys voi antaa omanlaisena luonteen teokselle, ja kääntäjä Sauli Santikko ja tekstifontin laatija Timo Ronkainen ansaitsevat kiitokset hyvästä työstä. 

 

Dropsie Avenue - Katu Bronxissa ei ole aina helpointa mahdollista luettavaa. Eisner ei peittele lainkaan aikakausien ominaista rasismia ja antisemitismiä, ihmiskohtalot harvoin saavat positiivisa loppuja ja loppukaneettikin on teoksessa kalsean harmaa. Mutta silti luin Dropsie Avenuen yhdeltä istumalta, ahmien sivuja minkä kerkesin nähdäkseni mihin kadun historia minut veisi seuraavaksi. Teos muistutti minua välillä kahdesta asuinalueen kehityksestä kertovasta tarinasta, David Simonin Show Me A Herosta ja Tiitu Takalon Minä, Mikko & Annikista. Show Me A Heron vastaavat teemat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoista ja rakennusprojektien suhteesta politiikkaan 1980-luvun New Yorkissa ovat ilmeisen samanlaisia ja Minä, Mikko & Annikissa on puolestaan kaupunginosa ja sen historiallinen kehitys syynissä samaan tapaan. Takalon tarinassa rakennukset, niiden historia ja merkitys on isossa osassa, kun taas Eisnerin tapauksessa naapurusto konseptina on enneminkin aineetonta kulttuuriperintöä. "Tuntemamme Dropsie Avenue on poissa. Se elää vain muistoissamme." Paikka-identiteetti ja kokemukset tämän identiteetin jakajien kesken tekevät alueesta sen mikä se on, ja Dropsie Avenuen identiteetti on jatkuvassa muutoksessa. Dropsie Avenue - Katu Bronxissa on loistava teos, ja juuri sellaista tarinankerrontaa josta minä pidän. Liian usein sosiaalisten kehitysten taakse nostetaan yksittäisiä henkilöitä tarinoissa, vedoten Historian Suurmiesten teoriaan, vaikka tosiasiassa on lähes aina kyse suuremmista voimista ja instituutioiden vaikutuksesta. Dropsie Avenue on tarina ihmiselämästä kehityksen rattaissa, ja vaikka se kuvaa vain yhden New Yorkissa sijaitsevan asuinalueen elämää, on sen humaanius globaalia ja käsinkosketeltavaa. Jos ette  ole ennen tutustuneet sarjakuvan grand old manin (no nyt minä teen sitä, mumble grumble) teoksiin, niin Dropsie Avenue on erinomainen teos juuri tähän tarkoitukseen. Rajoitettu erä teoksia on tulossa saataville kirjakauppoihin, mutta toivon että tulevaisuudessa tästä voitaisiin saada useampikin painos jotta kaikki voisivat tutustua Dropsie Avenuen historiaan. 

Aasa T