Aasa Arvostaa: Gunpowder Milkshake

 No niin, sitten jotain muuta kuin Marvelia.

Yksi 2010 -luvun hauskoimmista nousseista subgenreistä on niin sanottu John Wick - tyylinen toimintaleffa. John Wickin popularisoima tyyli tehdä toimintaelokuvia on selkeä; paljon viimeisen päälle suunniteltuja toimintakohtauksia jotka ovat brutaaleja, väkivaltaisia ja sisältävät usein yhden (protagonistin) kamppailun lukuisia kasvottomia korstoja vastaan sekä luovaa maailmanrakentamista. Tähän päälle vielä hyvin tietty värimaailma (neonvärit kuten violetti ja sininen aka the bisexual light) ja visuaalinen tyyli joka nojaa 70-80 lukujen toimintatrillereihin. Joskus fokus on enemmän toiminnassa kuin oman, uniikin maailman rakentamisessa (Atomic Blonde) ja joskus maailma itsessään on enemmän etualalla kuin toiminta (Hotel Artemis). Silloinkin kun tarina ja teemat eivät kohtaa kovinkaan hyvin (Hotel Artemis on aika sekasotku) ovat ne silti viihdyttäviä ja mielenkiintoisia juuri tämän kunnianhimon takia. Teknisesti tämän subgenren alkuteoksena voidaan pitää Nicolas Winding-Refnin Drivea, joka omaa monia samoja elementtejä, mutta John Wick on se joka popularisoi tämän tyylin. Ja Gunpowder Milkshake on uusin lisäys tähän genreen. 

Gunpowder Milkshake

Tarina: Firma hallitsee kaikkea. Jos joku astuu Firman varpaille, niin heidät hoitelee pois päiväjärjestyksestä joku heidän palkkatappajistaan. Yksi heistä on Sam (Karen Gillan), toisen sukupolven palkkatappaja. Sam lähetetään tappamaan mies joka varasti Firmalta, mutta pian paljastuu että mies varasti saadakseen kidnapatun tyttärensä Emilyn (Chloe Coleman) takaisin. Sam lupaa suojella tyttöä, mutta nyt Sam on astunut Firman varpaille, ja helvetti on irti. 

Gunpowder Milkshake on israelilaisen ohjaaja Navot Papushadon ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen elokuva. Papushadon genre ennen tätä oli kauhu, ja Gunpowder Milkshakessa tämän gore-mieltymykset ja musta huumori ovat näkyvillä, sekä myös hänen silmänsä hyvälle toiminnalle. Gunpowder Milkshake on viihdyttävää rymistelyä, jossa puukotetaan, ammutaan, keilapallotetaan ja matkalaukutetaan (??) korstoja hengiltä viihdyttävällä tavalla. Se ei ole kovin syvä elokuva, eikä se yllä esikuviensa tunteelliselle tasolle hyvästä yrityksestä huolimatta. Gunpowder Milkshake eroaa kuitenkin edukseen sen edeltäjistä mustan huumorin ja väkivallan yhdistelystä. Yksi elementti näissä John Wickia emuloivissa toimintaelokuvissa on usein vakavuus joka sopii niiden maanläheiseen ja "realistiseen" väkivaltaan, mutta jos elokuvasi nimi on Gunpowder Milkshake niin liiallinen vakavuus olisi aika hassua.

En tiedä miksi kesti näin kauan ennen kuin Karen Gillan sai oman toimintaelokuvansa tähditettäväksi, sillä jo ainakin Guardians of the Galaxysta lähtien on nähty, että hänellä on karismaa ja uskottavuutta tällaisiin rooleihin. Sam onkin varsin hauska esimerkki tästä "John Wick" -protagonistista; Sam on käytännössä Firman kasvattama, tämän äidin (Lena Headey) kadottua mystisesti tämän ollessa teini, ja hän on käyttänyt aikansa jatkaakseen äidinsä jalanjäljissä. Samin oma vanhemman menetys kuitenkin tekee hänestä empaattisen lapsia kohtaan, ja tämä saa hänet kääntämään selkänsä Firmalle Emilyn puolesta. Samin ja Emilyn edesottamukset ja keskenäinen kemia on hauskaa, Emilyn ollessa hieman pikkuvanha 7,85 vuotias ja Samin taas palkkatappajien ja rikollisten kasvattama erakko. Emilyn kysyessä Samilta "onko hän sarjamurhaaja", aloin myös miettimään tätä kysymystä myös John Wickin osalta; onko nämä "palkkatappajat" merkittävästi erilaisia sarjamurhaajista vain motiiviensa takia? Sam sanoo sen olevan "monimutkaista", ja kysymykseen ei palata enään uudestaan mutta se jäi asumaan päähäni elokuvan ajaksi. Samin ei näytetä saavan rahaa missään kohtaa tai puhuvan rahasta, joten hän vaikuttaa vain henkilöltä joka tappaa ihmisiä pyynnöstä tai käskystä.

Elokuvan kolme muuta tähteä ovat ehdottomasti Angela Basset, Carla Gugino ja Michelle Yeoh, "sisarukset" jotka pyörittävät "kirjastoa". Kirjastonhoitajat toimivat tämän rikosmaailman tavarantoimittajina; kirjastokortilla voit "lainata hyvän kirjan" jonka sisältä löytyy apua aseiden, rahan ja passien muodossa. Basset, Gugino ja Yeoh ovat elokuvan veteraaninäyttelijät, ja heidän hahmonsa ovat persoonallisia ja hauskoja; Bassetin Anna May on kiivas johtaja, joka kantaa kaunaa Samin äidille, Guginon Madeleine lempeä ja empaattinen ja Yeohin Florence pragmaattinen vastapuoli Anna Mayn tunteille. Kirjasto itsessään on hieno setpiece täynnä hauskoja yksityiskohtia josta otetaan kaikki irti. Kaikki kolme (erityisesti Basset ja Yeoh) saavat myös ottaa osaa toimintaan elokuvan aikana, ja heidän osuutensa ovat elokuvan visuaalisesti mielenkiintoisempia juuri eriskummallisen kirjaston ansiosta. Muut näyttelijät täydentävät elokuvaa vaihtelevasti; aina hyvä Paul Giamatti on hieman tuhlattu Firman agentti Nathanina, mutta ilahduin paljon Ralp Inesonin roolista voimakkaana rikosruhtinaana jonka armeija jalkautuu Samin perään. Ineson on ollut luotettava hahmonäyttelijä Game of Thronesissa, Officessa ja Chernobylissa, ja Gunpowder Milkshake ja The VVitch ovat elokuvia jossa hän saa olla muuta kuin satunnainen sivuhahmo, ja tulevassa Green Knightissa hänellä on tittelirooli!

Elokuvan heikoimmat kohdat ovat maailmanrakennuksessa ja syvemmissä teemoissa. Gunpowder Milkshaken rikosmaailma on yksityiskohtainen ja omaa omanlaisensa rakenteen, mutta valinnat tuntuvat hieman tylsiltä. Iso rikosliiga on nimeltään "Firma" joka ei ole kovinkaan mielikuvituksellinen nimi. Toki tämä sopii Firman toimintaan ja ulkonäköön ja miten se liittyy kapitalismiin (Firma "kontrolloi kaikkea ja kukaan ei voi koskea siihen", sen johtajat ovat vain jotain rikkaita vanhoja miehiä jotka muodostavat "johtokunnan" jne) mutta siitä puuttuu John Wickin "Korkean Pöydän" mysteerisyys ja Firman toiminnan mittaa ei selitetä tuon enempää. Samoin Diner joka toimii neutraalina alueena ja Kirjasto osittain tuntuvat toisinnoilta mielenkiintoisimmista ja enemmän avatuista versioista samasta ideasta. Myös Samin perässä olevat tappajat ovat tylsemmän puolella. Tämän genren hauskimpia puolia ovat värikkäät hahmot jotka tekevät rikosten maailmasta hieman fantastisemman, ja jos Firman kolmea pukumiestä ("Luupäät") ei lasketa, ei juuri kukaan Samin vastustajista eroa toisistaan merkittävästi. Gunpowder Milkshakessa on myös vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä teemoja, mutta nekään eivät juuri jää mieleen toiminnan ja slow-motion juoksukohtausten ollessa etualalla.

hey look it's Ciri

Mutta tämä toiminta on oikein viihdyttävää. Loistavimmat hetket ovat aikaisemmin mainittu kirjastotaistelu sekä synkän koominen taistelu pahasti rusikoitujen Luupäiden ja käsistään halvaantuneen Samin välillä, joka on sekä luova että hilpeän väkivaltainen. Gunpowder Milkshake ei erotu edukseen ideoidensa tai maailmanrakennuksensa puolesta, vaan juurikin tämän hieman komedisemman otteen. Ilokaasun ansiosta kikattavat palkkatappajat, Emilyn kidnappaajien universal monsters -kuminaamarit ja Karen Gillanin luontainen komedinen ajantaju tekevät Gunpowder Milkshakesta hauskemman elokuvan kuin odotinkaan. Tämä hyvin spesifi alagenre on aina jollain tasolla viihdyttävä juuri sen halusta keksiä luovia maailmoja johon sijoittaa toimintansa ja hyvin koreografioidusta toimintakohtauksista, eikä Gunpowder Milkshake ole sinänsä poikkeus tähän. Gillan, Basset, Gugino ja Yeoh ovat uudenlaisia hahmoja tällaiseen tarinaan ja paljon elokuvan charmista nousee juuri heidän edesottamuksistaan ja kemiastaan yhdessä. Ja kuten olen todennut ennenkin, joskus vetävät näyttelijät ja hyvä kemia riittää. Gunpowder Milkshake ei muuta kenenkään maailmaa eikä tuo tähän genreen juuri mitään uutta, mutta se on silti viihdyttävä pakkaus toimintaa joka ei kestä liian kauaa eikä laahaa kertaakaan paikallaan, paitsi ehkä niiden eeppisten slow motion -kohtausten kohdalla. Gunpowder Milkshake on nyt Netflixissä.

Aasa T    

Valokeilassa, osa 13

On taas (hyvin pitkästä aikaa) aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja TV-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Vuonna 1963, Stan Lee ja Jack Kirby kynäilivät tarinan "At the Mercy of Rama-Tut - The Pharoah from the Future!" Fantastic Four -lehden numeroon 19. Tarina kertoo miehestä nimeltä Nathaniel Richards, joka syntyi 31. vuosituhannella. Nathaniel Richards eli rauhan maailmassa, mutta hän oli pakkomielteinen niin sanotun sankarien ajan tarinoista, varsinkin Ihmenelosten edesottamuksista. Richards omasi saman sukunimen kuin ryhmän johtaja Reed Richards, ja hän alkoi tutkimaan heitä enemmän. Richards rakensi lopulta aikakoneen, jolla hän matkasi menneisyyteen. Hän kuitenkin ajoi hieman ohitse, ja päätyi vuoteen 2960 eaa. Hänen aikakoneensa teki pakkolaskun, jonka seurauksena Richardsin näkökyky vaurioitui. Aikakoneen mukana tuotujen robottien ansiosta Richards valtasi pian egyptin, ja aloitti valtakautensa faarao Rama-Tutina. Rama-Tut paransi näkönsä yrteillä, ja tarina näistä yrteistä säilyi nykyaikaan asti, joka johti Ihmeneloset matkustamaan ajassa taaksepäin Egyptiin löytääkseen nämä yrtit, jotta he voisivat parantaa ystävänsä Alicia Mastersin näön. Rama-Tutin vartijat ja faarao itse onnistuivat vangitsemaan Ihmeneloset. Reed, Möykky ja Johnny orjuutettiin, ja Susan Stormista piti tulla Rama-Tutin puoliso. Möykyn ansiosta Ihmeneloset onnistuivat pakenemaan, ja faarao Rama-Tutin valtakausi tuli päätökseensä, tämän paetessa aikakoneelleen. Hänen keksintönsä jäivät kuitenkin Egpytiin, josta ne löysi mutantti nimeltä En Sabah Nur, joka vahvisti itseään niiden avulla, muuttaen itsensä Tuhoksi. 

Ja tästä alkoi tarina, jonka seuraamuksia näemme yhä sarjakuvissa ja pian myös elokuvissa. 

1963 Kirbyn ja Leen tarinassa "Kang the Conqueror" (Avengers #8), Kostajat saavat hätäilmoituksen Rick Jonesin johtamalta "teiniprikaatilta", että outo alus on laskeutunut maahan. Tästä aluksesta astelee ulos mies nimeltä Kang Valloittaja, joka ilmoittaa tulleensa valtaamaan Maa-planeetan sen surkeilta puolustajilta. Kang oli jo valloittanut oman vuosituhannensa maailman, ja halusi uuden haasteen jota sankarien ajan supersankarit hänelle edustivat. Kostajat (Kapteeni Amerikka, Thor, Muurahaismies, Rautamies ja Ampiainen) koittavat taistella Kang Valloittajaa vastaan, mutta hän on voittamaton, vangiten Kostajat alukseensa ja esittäen vaatimuksensa; maan mahtavimmatkaan sankarit eivät voi häntä pysäyttää, joten maailman on antauduttava hänen edessään. Rick Jonesin ja teiniprikaatin avulla Kostajat kuitenkin vapautuvat, ja hyökkäävät Kangin kimppuun uudestaan, tällä kertaa tietoisina siitä että hänen supertekninen pukunsa antaa hänelle teknologisen edun. Kangin puku tuhotaan, ja häpäisty aikamatkaaja palaa takaisin omalla vuosituhannelleen. Kang palasi kerta toisensa jälkeen yrittämään sekä maailman valloituista että Kostajien tuhoamista. Tarinassa Celestial Madonna (Avengers #127-135, 1977-1978), Kang saapuu etsimään niin kutsutun "taivaallisen madonnan" jonka hän päätteli olevan joko enigmaattinen Mantis, supersankari Purppuranoita tai tämän mentori Agatha Harkness. Kang kaappasi kaikki kolme sekä osan Kostajista, ja vetäytyi vanhaan päämajaansa Egyptiin, jonne hän oli vuosituhansia sitten perustanut päämajan. Kostajien jäsen Miekkamies herätti Pyramidissa stasis -unessa nukkuvan Rama-Tutin, ja Kang ja Rama-Tut taistelivat, ja lopulta he katosivat limboon ajan tuolle puolelle, josta heidät löysi mies nimeltä Immortus.

Immortus oli 31. vuosituhannen absoluuttinen yksinvaltias, joka nuoruudessaan oli valloittanut koko universumin, mutta nyt piti itseään lähinnä ylläpitäjänä, jättäen hallinon muille. Immortus tapasi kolme toismaallista olentoa joita kutsuttiin nimelltä Ajan Vartijat (Time Keepers), jotka antoivat hänelle tehtävän suojella aikavirtaa. Immortus kävi pelastmassa Kangin ja Rama-Tutin, vangiten faaraon ja auttaen Kangia palaamaan takaisin taisteluunsa Kostajien kanssa. Kang palkitsi Immortuksen vangitsemalla hänet. Kangin taistelu Kostajia vastaan päättyi huonosti ja Valloittaja paiskautui takaisin omaan aikaansa. Kostajat vapauttivat Immortuksen, joka kiitoksena antoi vastauksia Purppuranoidalle ja Visionille heidän menneisyydestään, ja myöhemmin vihki nämä kaksi Kostajaa aviopariksi. Kuitenkin, Immortus pelasi pitkää peliä. Hänen tehtävänsä oli suojella aikavirtaa, ja hän teki mitä tahansa sen eteen. Tarinassa Avengers Forever (AF 1-12, 1998-1999) Immortus koitti tappaa Rick Jonesin, mutta Kang Valloittaja pelasti Kostajien ystävän ja hälyytti supersankarit apuun. Immortus paljasti, että Rickin supervoima "Destiny Force" johtaisi ihmiskunnan galaktiseksi supervallaksi. Immortus käytti vuosia manipuloidakseen ihmiskehitystä, pitäen heidät maa-planeetalla jotta Ajan Vartijat eivät tuhoaisi maata. Ajan Vartijat päättävät lopulta tuhota maan, mutta Kostajat päihittävät heidät taistelussa Ajan Lopussa. Kangin apu Rick Jonesille oli osoitus siitä, ettei tämä aika-terroristi ollut vain megalomaaninen valloittaja, vaan ihminen joka ymmärsi millaista on olla nuori ja pelokas omasta voimastaan.

16-vuotias Nathaniel Richards oli lapsinero, joka sai kasvaa rauhan ja hyvinvoinnin aikana. Häntä kuitenkin vaivasi koulukiusaajat, jotka saivat hänet epäilemään itseään ja tuntemaan syvää vihaa. Kerran kun hänen kiusaajansa olivat Nathanielin kimpussa, saapui Kang Valloittaja. Kang pelasti Nathanielin pahalta vammalta, joka olisi johtanut Nathanielin vakavaan sairaalahoitoon ja samalla ajanut hänen vanhempansa konkurssiin hoitojen kanssa. Kang näytti Nathanielille tulevaisuuden; hänestä tulisi yksi päivä Kang Valloittaja. Nathaniel kauhistui, sillä hän ei halunnut tulla diktaattoriksi. Nathaniel varasti Kangin teknologian, ja karkasi 2000-luvulle, hakeakseen apua Kostajilta. Nathaniel saapui huonoon aikaan, sillä juuri tuolloin Kostajat olivat lopettaneet Purppuranoidan psyykkisen romahduksen takia, jonka johdosta oli kuollut Kostajat Vision, Haukansilmä ja Muurahaismies (Scott Lang). Visionin jäänteiden avulla Nathaniel löysi suunnitelman, jonka Vision oli luonut tätä ennakoiden; lista nuorista sankareista, joista voisi tulla Kostajien seuraava sukupolvi. Vuonna 2006 julkaistussa Young Avengers -tarinassa Sidekicks (Young Avengers 1-6) Nathaniel etsi käsiinsä Eli Bradleyn alias Patriootin, muodomuuttaja Teddy Altmanin alias Hulkkion ja  mystikko Billy Kaplanin eli Wiccanin. Nathaniel itse otti tittelin Iron Lad, ja heistä tuli Nuoret Kostajat. Kang lopulta löysi heidät, sillä jos Iron Lad jäisi 21. vuosituhannelle, hänestä ei ikinä tulisi Kang Valloittajaa. Aikalinjojen hajotessa Iron Lad tappoi Kangin, ja lähti takaisin tulevaisuuteen ottamaan paikkansa Kangina, vannoen kuitenkin olevansa parempi. Hänen haarniskastaan syntyi uusi Vision, joka jakoi monia Nathanielin muistoista. Myöhemmin Iron Lad palasi takaisin, tutkittuaan aikavirtoja ja etsien tapaa välttää muodomuutoksensa Kangiksi. Iron Lad kauhistui kuullessaan, että Kostajat aikoivat tappaa Purppuranoidan ja ehkä myös Wiccanin heidän voimiensa tähden, ja pelasti Nuoret Kostajat ja Purppuranoidan Kostajien, Ryhmä-X:än ja Magneton välisestä taistelusta. Taistelussa Tohtori Doomin kanssa Nuori Kostaja Cassie Lang alias Stature kuolee, ja Iron Lad haluaa viedä rakastamansa sankarin tulevaisuuteen pelastaakseen hänet. Vision estää häntä, ja Iron Lad tuhoaa Visionin. Kauhistuneet sankarit tajuavat nähneensä sen hetken, miten Nathaniel Richardsista syntyi Kang Valloittaja. 

Kun Rama-Tut pakeni Ihmenelosia vuonna 2960 eaa, hänen pakonsa ei ollut täydellinen. Aikakone paiskasi hänet (silloiseen) nykyaikaan, jonne hän jäi jumiin. Rama-Tut tutki tätä aikaa hetken, ja Tohtori Doomista inspiroituneena hän verhoi itsensä haarniskaan ja antoi uuden nimen itselleen: Scarlet Centurion. Centurionin aikakone pystyi enään vain pieniin harppauksiin, mutta hän käytti tätä ajaakseen Kostajat kaaokseen, noutaen menneisyyden Kostajat taistelemaan nykyisiä sankareita vastaan valheiden ja teknologiansa aivopeseminä. 

Kun Kang Valloittaja ensimmäisen kerran hävisi Kostajille, hän päätti perustaa sillanpääaseman 1900 -luvulle, josta hän voisi tarkkailla ja tutkia tätä aikaa itse. Vuonna 1901 Kang perusti kaupungin Wisconsiniin nimeltä Timely, esittäen sen perustajaa Victor Timelya. Samalla Kang rakensi linnoituksensa Chronopoliksen aikojen väliseen risteykseen, josta hän pystyi tarkkailemaan sekä omaa aikaansa, Kostajien aikaa että Victor Timelyn aikaa. Aikanaan Victor Timely kuoli, ja hänen paikkansa otti Victor Timely Jr. vuonna 1929. Tämä Victor Timely auttoi tutkija Phines Hortonia luomaan keinotekoisen ihmisen, ensimmäisen Liekin, jonka pohjalta Ultron myöhemmin rakensi Visionin. Vuonna 1980 oli Victor Timely III Timely Industriesin kautta onnistunut luomaan teknologisia saavutuksia, joita käytti muun muassa Ihmeneloset. 

Kang Valloittaja perusti myöhemmin Kangien Neuvoston, lukuisista aikavirroista koostuneen ryhmän Kangeja joiden tarkoitus oli vahtia Kangin toimia, pitää aikalinjaa turvassa ja tuhota Kangeja jotka eivät taipuneet heidän tahtoonsa. Tämä paljastui lopulta Immortuksen juoneksi, jonka tarkoituksena oli varmistaa että Kangista tulisi joku päivä Immortus. Ja kyllä, te jotka ajattelette sitä; Rick and Mortyn Council of Ricks perustuu mitä luultavammin juuri tähän ideaan.

Kun Kang Valloittaja hävisi ensimmäisen kerran Kostajille, hän päätti voittaa heidät etukäteen muuttamalla maailmanhistorian kulkua vuosisatoja aikaisemmin. Kang aikamatkusti 500-luvulle, voitti Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarit ja aloitti maailmanvalloituksen tekno-ritariensa avulla. Kosminen olento nimeltä Uatu Seuraaja huomasi tämän, ja ilmoitti Ihmenelosille Kangin suunnitelmista. Möykky taisteli Kangin tekno-ritareita vastaan Liekin vapauttaessa Merlinin jonka taikojen avulla sankarit ajoivat Kangin takaisin omalle vuosituhannellensa.

Tässä tarinassa ei sinänsä esitellä mitään uutta Kangista,
mutta haluan mainita sen koska Tekno-Ritarit ja Merlin.

Immortus sai pyhän tehtävänsä suojella aikavirtaa Ajan Vartioilta, jotka linkittyivät byrokraattiseen aikajärjestöön nimeltä TVA - Time Variance Authority. Nämä olennot eivät syntyneet itsestään, vaan heidät loi TVA:n viimeinen työntekijä joka asuu ajan lopussa; He Who Remains. Vuoden 2021 Loki -sarjan viimeisessä jaksossa He Who Remains kertoo olevansa aika-ja ulottuvuusmatkaaja, joka tunnettiin monilla nimillä. Kerran, hän oli Valloittaja. Loki-variantti Sylvie tappaa hänet, vapauttaen multiversumin hänen ikeestään ja avaten tien He Who Remainsin varianteille Maahan-199999. 

Ja tämä, arvon lukijat, on Marvel Cinematic Universen Vaihe Neljän seuraava iso antagonisti. Hän on Kang Valloittaja, Rama-Tut, Immortus, Iron Lad, Victor Timely ja Scarlet Centurion. Ja hän ei ole tulossa. Hän on jo täällä.

Aasa T

PS. Kangilla oli myös hyvä arc animaatiosarjassa Avengers: Earth's Mightiest Heroes, joka kaikessa rehellisyydessä on ehkä paras ja helpoiten seurattava versio Kang Valloittajan edesottamuksesta tähän mennessä. Sarja on muutenkin hyvä ja löytyy Disneyplussasta.

Aasa Arvostaa: Loki (Kausi 1)

Kolmas Disneyplussan originaaleista Marvel -sarjoista on nyt ulkona. Kaikki kolme sarjaa ovat jollain tavalla alustaneet Marvel Cinematic Universen seuraavaa vaihetta, tuoden ideoita ja hahmoja (niin uusia kuin vanhoja) etualalle ja päättyen mielenkiintoisin tilanteisiin joista jatkaa tarinaa niin muiden televisiosarjojen kuin elokuvienkin puolella. Mutta vaikka WandaVision ja Falcon and the Winter Soldier muuttivat status quota, on näkemäni perusteella ehdottomasti merkittävin sarja tulevaisuuden kannalta Loki. 

Loki (Kausi 1)

Tarina: Aikamatkustavien Kostajien söhliminen vuonna 2012 johti tuon aikavirran Lokin (Tom Hiddleston) karkaamiseen. Kauaksi ei Loki kuitenkaan ehdi karata ennen kuin Time Variance Authorityn eli TVA:n agentit nappaavat hänet. Enigmaattinen järjestö syyttää Lokia Pyhän Aikalinjan vahingoittamisesta, ja suostuu jättämään hänet eloon vain yhdellä ehdolla; Lokin on autettava löytämään toinen Loki -variantti, joka on tappanut lukuisia TVA:n agentteja.

Lokista on vaikea puhua ilman että paljastaa aivan jokaista juonenkäännettä. Sarjan mainonta ja ennakkomateriaalit eivät paljastaneet paljoa sarjan sisälllöstä, ja tuntui että jokaisessa jaksossa paljastettiin jotain uutta joka muutti jotain siitä mitä tiesimme sarjasta ja sen ensimmäisessä jaksossa asettamista säännöistä. Tämä kuulostaa monimutkaisemmalta kuin mitä se on, ja loppujen lopuksi Loki on oikein viihdyttävä sarja joka keskittyy Lokin hahmon aukipuimiseen ja yhä laajenevan MCU:n alustamiseen. Showrunner ja käsikirjoittaja Michael Waldron tietää aikamatkustuksesta ja vaihotehtoisten maailmojen toimintatavoista fiktiossa (hän oli käsikirjoittaja ja tuottaja Rick and Mortyssa), ja kuusi jaksoa ovat yhtenäinen paketti isoja ideoita, hauskoja skenaarioita ja uusia suuntia joita varmasti tutkitaan tulevaisuuden tarinoissa enemmän. 

Päinvastoin kuin monet tuntuvat ajattelevan, Loki ei ole samanlainen mysteerisarja kuin WandaVision. Jos siis turhautumisesi sarjan kanssa nousee siitä, että "mysteeri oli rakennettu huonosti" niin frankly katsoit sarjaa väärin. Loki ei ole mysteerishow, se on hahmotutkimus Lokista. Lokista on moneksi; hän on ollut vilpillinen prinssi valtaistuimensa perässä, hän on ollut galaktinen valloittaja, vastahakoinen rikoskumpppani ja uskottu taistelutoveri. Mutta mikä saa Lokin toimimaan? Mikä häntä ajaa eteenpäin? Mikä on Lokin paikka tässä kosmoksessa? Lokin kautta sarja kysyy myös kysymyksiä vapaasta tahdosta ja tarkoituksesta; Onko Loki oman kaavansa orja, elääkö hän ikuisessa petoksen ja petetyksi tulemisen syklissä? Onko Lokin osa hävitä, voiko Loki ikinä voittaa? Olen sanonut ennenkin että niin kauan kuin Hiddleston haluaa näytellä Lokia niin minä olen halukas katsomaan häntä tässä roolissa, ja Hiddleston saa venytellä niin komedisia kuin dramaattisempia lihaksiaan jälleen. 

Tämä kuvaus ei jää vain klassiseen tuntemaamme Lokiin. Lokeja on vaikka muille jakaisi, mutta tärkeintä näistä on 2. jaksossa tuleva "Lady Loki" aka Sylvie (Sophia Di Martino), joka on oikeastaan amalgaami Lady Lokia ja sarjakuvien Lumoajatarta. Sylvie on Loki aikalinjalta, jossa hän ei ehtinyt edes tehdä mitään; lapsena Sylvie kaapattiin TVA:n toimesta tämän "rikkomuksista pyhää aikalinjaa" vastaan ilman että hän ehti tehdä mitään. Monet muut Lokit ovat tehneet jotain joka rikkoi heidän todellisuutensa määrättyä kulkusuuntaa (aka "Loki pääsikin karkuun tuomiota New Yorkin taistelun jälkeen", näin esimerkiksi), mutta Sylvien olemassaolo itsessään tuntuu olevan rikos. Sophia Di Martinon energinen ja raivoisa roolisuoritus tekee Sylviestä viihdyttävän hahmon, jonka vahva ja syvällä palava motiivi antaa hänelle hyvin erilaisen energian kuin muille, enemmän passiivisille Lokeille. Ehdottoman hatunnoston ansaitsee myös Richard E. Grantin "Klassikko-Loki" jonka puvustus tuo mieleen 616 -sarjakuva-jatkumon alkuperäisen Lokin, ja Grantin ollessa ehdottomasti paras mahdollinen valinta näyttelemään "vanhaa Lokia". 

Loki erottuu myös edukseen noin melkein kaikista muista MCU:n tuotoksista visuaalisesti. Erilaiset ympäristöt vaihtuvat ja tuntuvat, noh, erilaisilta; TVA:n konttorit ovat retro-henkisiä byrokratian labyrinttejä, vaihtoehtoiset aikavirrat ovat kaikki erilaisia ympäristöjä aina apokalyptisesta kauppakeskuksesta vieraaseen planeettaan, jonka värit ja äänimaisema toi mieleen Mass Effectin. Jos kerta TVA pääsee kaikkialle maailmassa ja maailmankaikkeudessa, ei ole mitään tarvetta rajoittaa itseään vain vaihteleviin vuosikymmeniin meidän maailmamme historiassa (kröhdoctorwhokröh). Otettiinko TVA:n tarjoamasta vapaudesta kaikki irti? Ei ehkä, mutta tämä on vain kuusi jaksoa ja siihen mahdutetaan erikoinen kokoelma outoja planeettoja, hämyisiä palatseja ja ajan hampaan syömiä muistoja menetetyistä mahdollisuuksista. Sarjan kuvaajana toimi palkittu John Mathieson, jonka työn helmiin kuuluu Gladiaattori, Kingdom of Heaven ja Logan, ja tämän työ näkyy sarjassa positiivisesti hyvin persoonallisen ja ihmisläheisen kamerankäytön kanssa. Muutama closeup -zoom tässä sarjassa oli erityisen hyviä tuomaan esiin hahmojen muuttuvia tunteita hetkessä, ja toivon että Loki antaa myös MCU:lle lisää rohkeutta näyttää oudolta ja värikkäältä tulevaisuudessakin.

Ja tässä taitaakin olla kaikki mitä voin sanoa, ja nytkin tuntuu siltä että sanoin liikaa. Vannon yhä ettei Loki ole mysteerishow, sillä mysteerissä pointtina on mahdollisuus ratkaista tuo mysteeri vihjeiden perusteella. Teknisesti tämä on mahdollista myös Lokissa, mutta vihjeet jotka aukeavat vain sarjakuvia lukeville nörteille ei ole kovin hyvä pohja rakentaa mysteeriä. Onneksi Loki keskittyy enemmän sarjan päähenkilön kautta käsittelemään vapaaseen tahtoon ja kohtaloon liittyviä teemoja mielenkiintoisella tavalla. Loki tulee olemaan mahdottoman tärkeä osa MCU:n tulevaisuutta, ja ehkä joskus tulevaisuudessa voin avata tarkemmin mitä sen viimeinen jakso voi tarkoittaa. Avaan hieman tätä tekstin lopussa olevassa kevyessä spoileri-osiossa niille, jotka ovat jo sarjan kokonaan nähneet ja palavat halusta kuulla minun näkemykseni asiasta. Loki ei ole mikään täydellinen sarja millään mitalla. Kuten niin monet MCU:n sarjoista, se ei käsittele omia teemojaan ihan niin syvällisesti kuin voisi ja sarjan sisäinen logiikka tiettyjen asioiden suhteen on hieman kummallinen, mutta nämä ovat mielestäni pieniä vikoja muuten viihdyttävässä, luovassa, hauskassa ja erikoisessa sarjassa. Loki on itseasiassa saamassa myös 2. kauden mikä on hyvin mielenkiintoista, joten tulemme varmasti tulevaisuudessa palaamaan tähän sarjaan vielä ainakin kerran. 

Aasa T

Spoilereita!!

- Jonathan Majorsin piilossapitäminen finaalin asti medialta oli aika taikatemppu. Aiemmin Majors oltiin roolitettu Ant-Man and the Wasp: Quantumania - elokuvaan Kang Valloittajan rooliin, ja niin monet yksityiskohdat sarjassa viittasivat Kangin tai jonkun hänen alter egoistaan osallisuuteen; Ravonna Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) on Kangin mielitietty sarjiksissa, Time Keeperit antoivat Immortukselle tehtävän ylläpitää aikalinjaa, Alioth ja niin pois päin. Majors ei kuitenkaan ole Kang varsinaisesti; hän on "He Who Remains", amalgaami samannimistä hahmoa TVA:n historiassa ja Immortusta, mutta kiitos Sylvien kohtalokkaan päätöksen on kokonainen multiversumin Kang Valloittajia nyt MCU:n aikalinjalla. Kang ei ole tulossa joskus, eikä tämä ollut teaseri jossa pahis hymyilee ja tulee sitten viiden vuoden päästä vasta elokuvassa. Kang on täällä nyt.

Multiversumi. Sehän on hauska sana. Monta maailmaa. Maailmat jotka varmasti ovat yhtä arvokkaita keskenään. Kuten esimerkiksi maailma, jossa Tobey McGuire on Hämähäkkimies. Varsinainen hulluuden multiversumi! 

Yeah the next big event's gonna be Secret Wars

Aasa T 

Aasa Arvostaa: Black Widow

 Näin elokuvan! Elokuvateatterissa, no less! Marvel -elokuvan! Ja nyt me puhutaan tästä elokuvasta! Voi ilon ja onnen päivää!

Black Widow

Tarina: Vuonna 2016, Natasha Romanoff (Scarlett Johansson) on karkuteillä Kostajien hajottua. Hänen menneisyytensä palaa kummittelemaan, kun naamioitu soturi Taskmaster koittaa tappaa hänet tuntemattoman paketin tähden. Paketti kuului hänen siskolleen Yelenalle (Florence Pugh), ja paketin sisällä on avain Mustan Lesken luoneen Punaisen Huoneen tuhoutumiseen.

Black Widow on elokuva, jonka olisi kaiken rehellisyyden nimissä pitänyt tulla ulos jo vuosia sitten. Ei pelkästään siksi että Marvelilla kesti turhauttavan kauan saada naisvetoinen supersankarielokuva ulos, vaan koska tämä elokuva antaa taustatarinaa ja syvempää hahmoitusta Natashalle, joka on tässä kohtaa jo kuollut ja kuopattu. Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä, että Black Widow on todella viihdyttävä elokuva. Oli oikeastaan kaikin puolin mukavaa nähdä Johansson antamassa vielä yhden vedon tämän hahmon puikoissa, ja varsinkin kun hän saa olla oman tarinansa sankari tällä kertaa. Ohjaaja Cate Shortland on myös ensimmäinen soolo-naisohjaaja Marvel -elokuvalla, ja hän tekee erinomaista työtä ja Black Widow erottuu edukseen monista muista MCU:n sooloelokuvista monellakin tapaa. Käsikirjoittaja Eric Pearson on toiminut lukuisien elokuvien kreditoimattomana uudelleenkirjoittajana, ja Black Widow on yhdessä Thor: Ragnarokin ja Godzilla vs. Kongin kanssa Pearsonin harvoja kreditoituja käsikirjoituksia. 

Tämä on Johanssonin kahdeksas kerta Romanoffina, ja luonnollisesti tässä kohtaa hahmo tulee hänen selkärangastaan. Black Widow'n Natasha rakentuu monien pienten ideoiden varaan, joita hänestä on viljelty elokuvien aikana; Budabest, "Dreykovin tytär", Punainen Huone ja niin pois päin. Kaikista näistä saadaan konkreettista tietoa ja miten ne ovat muokanneet Natashaa hahmona. Natasha myös rakentuu hahmona paljon vertailussa hänen siskoonsa Yelenaan. Natasha on Leski joka "pääsi ulos", Yelenan jäädessä jumiin systeemiin joka on vihamielinen ja hyväksikäyttävä, ja Natin ja Yelenan suhde värittyy elokuvan aikana paljolti tämän kautta. Yelena on kyyninen, hieman fatalistinen ja sarkastinen, jolta on jäänyt puuttumaan Natin Kostajien kautta saama turvaverkko ystäviä. Pugh on erinomainen näyttelijä, ja hänen versionsa Mustasta Leskestä on mielekkään erilainen Johanssonin hahmoon. Molemmilla näyttelijöillä on myös kemiaa keskenään, ja heidän sisarsuhteensa on hyvin esitetty ja toimii hienosti Pughin ja Johanssonin ansiosta. 

Minulle yksi suurimmista syistä nähdä tämä elokuva oli Alexei Shostakov alias Red Guardian (David Harbour). Natin ja Yelenan kehno isähahmo Alexei on elokuvan suurin komiikan lähde, mutta myös itsessään mielenkiintoinen hahmo. Alexei oli Neuvostoliiton ainoa supersotilas, patrioottinen sankari verhottuna valtionsa lippuun kuten hänen "aikalaisena" Kapteeni Amerikka. Nyt Alexei on kuitenkin valtionsa hylkäämä, ideologiansa kadottanut ja kunnian päiviään muisteleva hylkiö, joka uskoo omaan maineeseensa enemmän kuin kukaan muu. Idea valtionsa hylkäämästä ja paikkansa menettäneestä supersotilaasta on mielenkiintoinen, ja Harbour näyttelee ilolla Alexeita elämää isompana hahmona, täynnä uhoa ja egoa vuosien ylenkatsomisenkin jälkeen. Alexeille tämän rikkoutuneen perheen yhteentuleminen on sama kuin paluu näihin menneisyyden kunnian päiviin. Rachel Weiszin Melina Vostokoff ei ole yhtä hyvin kartoitettu hahmo kuin Alexei tai hänen tyttärensä, mutta Weisz tekee kaikkensa tehdäkseen hieman laihasta hahmosta mielenkiintoisemman kuin hän oikeasti on. Tätä romuluista ja huonosti toimivaa perheyksikköä on kuitenkin hauska seurata läpi elokuvan, kaikkien toimiessa yhteen mielenkiintoisilla tavoilla. 

"Punainen Huone" on ollut iso puheenaihe siitä hetkestä lähtien kun se tuotiin merkittävästi esille Avengers: Age of Ultronissa. Tuolloin kohtaus jossa Nat puhuu menneisyydestään ja kokemuksistaan Punaisessa Huoneessa, ja sitä on kritisoitu rankasti sen ajattelemattoman kontekstin ja sijoituksen takia. Black Widow tekee kaikkensa tehdäkseen Punaisesta Huoneesta merkittävämmän eri lailla, koittaen korjata tätä asetelmaa. Punainen Huone on paikka joka rakentuu lapsien ja tyttöjen hyväksikäytölle, kirjaimellinen instituutio joka traumatisoi ja rikkoo lapsia "tehdäkseen heistä vahvempia". Tämä on teema jota elokuva käsittelee ainakin pintapuolisesti, ja siihen liittyy myös toinen pääsyyni nähdä tämä elokuva, nimittäin Taskmaster. Taskmaster on sarjakuvissa hyvin erilainen hahmona, ja vaikka hänen toimintatapansa "supersankarien miimikkona" on yhä osa häntä, on Taskmaster myös osa tätä rikottujen lapsien hyväksikäyttämisen sykliä. Tämä on aika iso ja raskas teema laittaa elokuvaan jonka lähin vertailukohta minulle oli "James Bond kohtaa Mission: Impossiblen" noin muuten, mutta näyttelijät (varsinkin Pugh ja Johansson) saavat tämän toimimaan ihan kiitettävästi.  

Nuo kaksi elokuvaa näkyvät monessa kohtauksessa elokuvassa, ja toimintakohtauksien kasvavat panokset ja muuttuvat tilanteet toivat varsinkin mieleen M:I:n vastaavat rymistelykohtaukset. Näiden välissä on kuitenkin elokuvan suola, eli hahmot puhumassa toisilleen. Natalia, Yelena, Alexei ja Melina ovat hauska perheryhmä ja on sääli että tämä on luultavasti viimeinen kerta kun nämä hahmot nähdään yhdessä. Varsinkin Alexei on hahmo josta olisi voitu saada enemmänkin irti kuin pelkkää huumoria. Silti, elokuva toimii varsin hyvin. Lorne Balfen musiikit ovat miellyttävän juustoiset paikka paikoin paha-enteisten kuoro-osuuksien pauhatessa kuin Punaisen Lokakuun Metsästyksessä ikään ja Gabriel Beristainin kuvaus yhdistettynä hauskaan punaisen värin käyttöön antaa Black Widowille mielenkiintoisemman visuaalisen identiteetin kuin monelle muule MCU:n elokuvalle. Elokuva olisi luultavasti ollut merkityksellisempi jos se olisi tullut aiemmin, antaen Natashalle enemmän lihaa luidensa ympärille ja tehden tämän kuolemasta ehkä tunteellisesti voimakkaaman, mutta nytkin se on oikein hauskaa menoa ja melskettä. On tietysti täysin mahdollista että pelkästään se, että pääsin katsomaan elokuvan teatterissa on rupuisen telkkarina sijaan värittää kokemustani, mutta that's movie magic for you. Juuri nyt Black Widow on oikein viihdyttävä tapa viettää pari tuntia kuuman asunnon ulkopuolella. 

Aasa T

PS. Puhumme suomea!

PPS. Ensimmäinen linkki uusiin televisiosarjoihin, joka on kuitenkin vielä sitä luokkaa että vaikka et olisi nähnyt Falcon and the Winter Soldieria, et varsinaisesti tipu kärryiltä. Silti, tästä se alkaa.