torstai 9. joulukuuta 2021

Aasa Arvostaa: West Side Story

 Mikään elokuva ei "tarvitse" uudelleenfilmatisointia. Kun puhutaan että "X ei tarvinnut jatko-osaa/uudelleenfilmatisointia/reboottia" niin pyörittelen silmiä päässäni. Ei tietenkään "tarvitse." Mutta taidetta ei pitäisikään vertailla ja jaotella tällä tavalla. Olen koittanut parhaani mukaan päästä pois tästä mielentilasta. Taidetta on kiva nähdä joka tapauksessa, ja minua kiinnostaa aina nähdä toinen otanta jostain tutusta uudelta tekijältä. Varsinkin jos tämä on samalla mahdollisuus päivittää vanhentuneita puolia. Otetaan esimerkiksi vaikka, ja vedän tämän nimen ihan hatusta, West Side Story. Vuoden 1961 filmatisointi samannimisestä musikaalista on klassikko kaikin puolin, mutta elokuvassa on jonkin verran brownface- castausta jossa valkoisia näyttelijöitä on roolitettu puertoricolaisiksi. Se ei todellakaan pilaa elokuvaa, mutta jos on mahdollista tehdä versio jossa latinonäyttelijät saavat oman äänensä esiin näissä rooleissa, niin en näe mitä pahaa siinä on. 

Varsinkin jos tämän version ohjaaja Steven Spielberg


West Side Story




Tarina: New York 1950-luvulla oli muutosten kourissa. Vanha mureni uuden tieltä, köyhien slummialueita purettaessa uusien ja hienojen talojen tieltä. Tällä kutistuvalla maalla kaksi jengiä, valkoiset Jetsit ja puertoricolaiset Sharksit, taistelevat reviiristä ja identiteetistään. Sekasorron ja väkivallan keskellä kaksi nuorta löytävät toisensa, rakkauden kukoistaessa vihan keskellä pienen kauniin hetken ajan.




On aika uskomatonta nähdä, miten 75-vuotias Spielberg, ohjaaja joka ei ole ohjannut yhtään musikaalia eläessään, päättää tehdä adaptaation yhdestä rakastetuimmista musikaaleista ikinä, ja samalla pesee kaikilla hollywoodin viimeisen 10-15 vuoden aikana julkaisemilla musikaaleilla lattiaa. West Side Story ei ainoastaan ole tämän vuoden parhaimpia elokuvia, vaan myös Spielbergin juhlitun uran parhaimpia elokuvia. Toki hän työskentelee nerojen olkapäillä; Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musiikit ja Arthur Laurentsin alkuperäisteos ovat hyvä sapluuna kelle tahansa, mutta Spielberg ei tyydy vähään ja kunnianhimoisesti muuttaa, kontekstualisoi ja uudistaa musikaalia tavoilla jotka toimivat lähes poikkeuksetta. Tämä on yksi maailman parhaimmista elokuvaohjaajista valtansa huipulla, tekemässä työtä vanhojen kollegoidensa kuten käsikirjoittaja Tony Kushnerin ja kuvaaja Janusz Kaminskin kanssa tavalla jota ei voi kuin ihailla. 




West Side Story vaatii näyttelijöiltään paljon, ja nuoret näyttelijät suoriutuvat hienosti. Elokuvan pääpari, Tony ja Maria (Ansel Elgort ja Rachel Zegler), esittävät nuorten syvän ensirakkauden todella hienolla ja uskottavalla tavalla. Maria on uusi tulokas New Yorkissa, Tony on vasta palannut kaupunkiin vankilareissultaan, ja kumpikaan ei koe kuuluvansa täysin Jetsien ja Sharksien vastakkainasettelun maailmaan. Hetket kuten parin ensitapaamisen ihana kiusallisuus ("olet...pitkä!") ja Elgortin ja Zeglerin kemia saa kaiken heissä toimimaan hyvin. Elokuvan tähdet minulle olivat kuitenkin näiden kahden ympärillä: Marian paras ystävä Anita (Ariana DeBose), Sharksien johtaja ja Marian veli Bernardo (David Alvarez) ja Jetsien johtaja Riff (Mike Faist) ovat heittämällä tämän elokuvan valovoimaisimmat hahmot ja parhaat näyttelijänsuoritukset tulevat heiltä. Anita on kiivas ja viisas, intohimoinen nuori nainen joka rakastaa Bernardoa, Mariaa ja uutta elämäänsä New Yorkissa suurella palolla, ja esiintyjänä DeBose on puhdasta karismaa. Balettitanssija David Alvarez on myös magneettinen Bernardona. Tanssi on olennainen osa West Side Storyn tarinankerrontaa, ja Alvarez ja DeBose hallitsevat jokaista tilaa tanssillaan suvereenisti. Riff ei ehkä ole yhtä välittömästi tykättävä kuin Anita ja Bernardo, mutta tietynlaista karismaa tässä liian nopeasti kasvaneessa lapsessa on paljon. Riff on nilkki ja rasistinen kusipää, mutta myös joku joka on kasvanut ilman perhettä (syy miksi hän ja Tony perustivat Jetsit) ja joka on yhä lopulta vain lapsi leikkimässä aikuista gangsteria. Elgort on ehkä tämän kokoelman heikoin kyky lopulta. Hän ei ole huono, mutta jää auttamatta Alverezin ja Faistin jalkoihin silkassa lavakarismassa. 




Tanssi on aina ollut olennainen osa West Side Storya, ja tämä versio loistaa tässäkin. Koreografi Justin Peck on tehnyt upeaa työtä tanssijoiden armeijan kanssa, ja on ihana nähdä miten tanssi ja laulu yhdistyvät täydellisesti. Niin monet modernit musikaalit kuvaavat laulajiaan niin tylsästi, usein vain seisomassa ja kameran keskittyessä vain kasvoihin. Sekä tanssi että laulu ovat musikaaleissa tapa tuoda tunteita esiin, ja West Side Storyssa hahmojen tunteet ja ajatukset toisistaan ja maailmasta jossa he elävät heräävät henkiin juuri näiden kautta. Säveltävä David Newmanin sovitukset osuvat nappiin, ja Spielberg myös uudistaa näiden laulujen ympäristöjä; America on siirretty kaupungin katoilta eläville kaduille, hahmojen tanssiessa tiensä läpi ihmismassojen ja autoteiden kirkkaassa auringonpaisteessa, luoden kontrastia laulun dualistiselle tavalla kuvata "mahdollisuuksien maata." Gee, Officer Krupke tapahtuu poliisilaitoksella, jossa Jetsit ovat kuulusteltavana, siirtäen kappaleen kontekstin (syrjäytyminen ja vihamieliset valtakoneistot) suoraan tämän valtakoneiston sydämeen. Kaminskin kuvaus antaa myös tilaa tällä kaikelle hengittää ja elää, ja eri ympäristöt tuovat erilaisen värimaailman mukanaan tapahtumiin. Myös puvustaja Paul Tazewell ansaitsee kiitokset, antaen jengeille erilaisen värimaailman joka helpottaa aina erottamaan Jetsit ja Sharksit toisistaan - taivaansininen Jetseille ja lämpimät punaiset sävyt Sharkseille. Teknisenä toteutuksena musikaalina West Side Story on puhdasta voittoa alusta loppuun asti. 




Samat teemat jotka ovat olleet osa West Side Storya aina ovat yhä mukana, eikä Spielberg muuta niitä juurikaan. Spielbergilla on ollut tapa kommentoida nykyistä poliittista tilannetta menneisyyden tapahtumien kautta (Munich ja The Post, noin esimerkiksi), mutta Spielberg ei vasaroi mitään nykytilanteesta West Side Storyn kautta katsojan päähän. Rasismi, toiseutus ja luokkaerot ovat yhä läsnä vahvalla tavalla. Poliisien kohdalla valtiovallan puolueellisuutta edustaa poliisipäällikkö Schrenk (Corey Stoll), joka ei pidä kummastakaan jengistä juurikaan, mutta on selkeästi enemmän rasistinen puertoricolaisia kohtaan. Hän pitää Raffia ja Jetsejä  "kykenemättöminä valkoisina" (cant-do-it-caucasians), kohteliaampi versio "valkoisesta roskasakista", mutta nykyisyys nostaa rumaa päätään tämän pelätessä Sharksien "korvaavan valkoiset, heikäläisten syntyessä liian nopeasti". Kaikki tämä toimii elokuvassa hyvin, mutta yksi asia tämän ulkopuolelta jäi vaivaamaan minua. Gee, Officer Krupke omaa ärsyttävän transfobisen vitsin, eikä kukaan työryhmässä halunnut päivittää tekstiä sen vertaa että nuo kaksi lauseparia oltaisiin korvattu jollain muulla. En muistanut että niitä on siinä, ja samassa hetkessä putosin elokuvasta pois hetkeksi tuon vuoksi, ja nautintoni Gee, Officer Krupkesta katosi samalla hetkellä kokonaan. Kuitenkin, on elokuvassa myös jotain hyvää sukupuolivähemmistöjen saralla. Anybodys alkuperäisessä musikaalissa oli "poikamainen tyttö", joka halusi olla yksi Jetseistä mutta ei sukupuolensa takia päässyt mukaan jengiin. Anybodysissa on paljon transmaskuliinista/muunsukupuolista fiilistä, aina tämän ulkonäöstä siihen miten suurin kehu jota hän saa Jetseiltä on "Ya done good, buddy boy." Tässä versiossa Anybodysin alatekstissä ollut identiteetti on nostettu selkeästi osaksi häntä, tämän ollessa transmaskuliininen jota näyttelee muunsukupuolinen näyttelijä Iris Menas. Anybodys suuttuu jos häntä väärinsukupuolitetaan, ja kertaakaan Anybodysin tilannetta ei muuteta vitsiksi. Tämän takia Gee, Officer Krupken "humoristinen" vitsi transsukupuolisten ihmisten kustannuksella tuntuu erityisen turhauttavalta. 


 
Se että tiedät miten tarina loppuu ei tarkoita sitä, ettetkö voisi silti välittää kokonaisuudesta. Musikaalissa Hadestown Hermes laulaa "it's an old song, and we are gonna sing it again". Hyvät tarinat kestävät sen, että niitä kerrotaan uudestaan ja uudestaan, aina eri tavoilla, ja tragedioiden tapauksessa, aina toivoen ettö asiat menisivät tällä kertaa toisin. Ja tragedia West Side Story onkin, kuten sen alkuperäinen innoittaja Rome ja Julia. Tiesin koko ajan miten tarina päättyy, tiesin että Maria ja Tony eivät saa rakastaa toisiaan niin kauaa kuin he ehkä toivovat, mutta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja mikä matka se onkaan. West Side Story on vuoden lopussa myös vuoden elokuvatapaus, viihdyttävä, koskettava ja surullinen tarina joka imee mukaansa visuaalisuudella, musiikilla, hyvillä näyttelijöillä ja maailman parhaimpiin kuuluvan ohjaajan ykkösluokkaisella ohjauksella. Keskustelu siitä "pitääkö West Side Storysta" tehdä uusintaversiota valkokankaalle on näin jälkikäteen varsinkin täysin merkityksetön, kun lopputulos on näin hyvä. En halua vertailla tätä vuoden 1961 filmatisointiin, koska vertailu ei ole taiteen pointti, ja tämä ei myöskään mitenkään korvaa tuota alkuperäistä klassikkoa. Molemmissa on asioita joista pidän enemmän kuin toisessa (Richard Beymer on parempi Tony, mutta Mike Faist on parempi Riff, jne.) mutta tämä on enemmän sellaista henkilökohtaisten preferenssien neppailua. West Side Story on sitä puhdasta elokuvaa josta on niin paljon puhe koko ajan, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuvateatterissa jossa sen elävä maailma, värit, musiikki ja upeat roolisuoritukset pääsevät oikeuksiinsa. 

It's a sad song,
but we sing it anyways.
 
Aasa T

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti