Kaksi vuotta! Kaksi pitkää vuotta! Kaksi vuotta täynnä The Witcherin uudelleenkatsomista kerta toisensa jälkeen koska juuri mikään televisiosarja ei ole täyttänyt minun sisälläni olevaa fantasiakaipuuta niin hyvin kuin Netflixin adaptaatio Andrzej Sapkowskin samannimisestä kirjasarjasta. The Witcherin ensimmäinen kausi oli kaikkea sitä mitä olin kaivannut: häpeilämätöntä fantasiaa tehtynä hyvin, painotellen täydellisesti välttelyä haudanvakavuuden sekä liiallisen hassuttelun välillä, täynnä haltioita ja taikuutta ja hirviöitä ja Henry Cavillin rintalihaksia. Ja vihdoin - vihdoin - meillä on toinen kausi, ja se on kaikkea mitä halusin ja vähän enemmän.
The Witcher (Kausi 2)
Tarina: Geralt Rivialainen (Henry Cavill) ja Ciri (Freya Allen) ovat löytäneet toisensa, ja noiturien kodissa Kaer Morhenissa Geralt uskoo voivansa suojella Ciriä parhaiten. Soddenin taistelun jälkeen velhotar Yennefer (Anya Chalotra) on voimaton ja vailla suuntaa, etsien tarkoitusta. Sota ei kuitenkaan päättynyt Soddenissa, ja sen tapahtumat vaikuttavat kaikkiin Mantereen asukkaisiin; haltioihin, ihmisiin, velhoihin ja noitureihin. Kukaan ei voi paeta kohtaloaan.
Tämä täytyy sanoa: jokaisen adaptaation täytyy kyetä seisomaan omilla jaloillaan ilman kirjatietämystä, ja samalla tavalla haluan myös arvioida adaptaatiot lähtökohtaisesti omina teoksinaan, enkä vertailla niitä kirjaan. Adaptaatioon kuuluu olennaisesti muutos, ja muutos on olennainen osa Noiturin adaptaatiota, oli kyse sitten videopeleistä tai televisiosarjasta. The Witcherin 2. kausi muuttaa asiotia kirjasta, sekoittaa tapahtumien järjestystä ja luo myös uusia hahmoja. Tämä kuitenkin ei minua haitannut, koska lopputulos toimi ja päättyi yhä mielekkääseen loppuasetelmaan josta on hyvä jatkaa 3. kaudella. The Witcherin 2. kausi nostaa panoksia, on kaikin puolin rohkeampi ja uskaliaampi kuin edeltäjänsä ja tuo uusia näkökulmia tarinamaailman konflikteihin ja historiaan, ollen samalla myös erittäin viihdyttävä fantasiaseikkailu. Sarjan showrunner Lauren S. Hissrich ansaitsee kaikki kehut sekä kunnioituksen siitä, miten rohkeita muutoksia hän teki sarjaan jonka fanikunta ei aina ole se kaikkein myötämielisen muutoksille tai uusille ideoille. Hissrich ei vain kopioi kirjoja sarjaksi sana sanalta, vaan hakee merkityksiä tarinoista ja hahmoista ja yhdistää näitä toisiinsa hauskoilla ja yllättävillä tavoilla.
 |
| Jaskierin "kulahtanut rokkitähti" vaihe. |
Sarjan kolme päätähteä ovat yhä Cavill, Allen ja Chalotra, ja Geraltin, Cirin ja Yenneferin tarinat ovat pääfokuksessa. Geralt on oma itsensä, kallio johon me voimme luottaa ja Cavill on todella hyvä roolissa yhä. Geraltista ei hahmona varsinaisesti paljastu uutta, mutta sarjan aikana hänen pitkä historiansa ja monet ihmissuhteensa nousevat esiin, varsinkin hänen perheensä Kaer Morhenissa ja suhteensa heihin. Ciri ja Yennefer ovat enemmän muutosten kourissa. Ciri on vihdoin löytänyt Geraltin, mutta mitä tämä lopulta tarkoittaa hänelle? Onko hän tuleva noituri, seuraaja Geraltin jalanjäljissä? Onko hän velho, joka vain tarvitsee oikean opettajan suurille voimilleen? Vai onko hän jotain ihan muuta, paljon pelottavampaa ja vanhempaa kuin kumpikaan näistä? Samalla Cirin sisällä palaa kaipuu menettämäänsä elämää kohtaan sekä kostonhimo vihollisiaan kohtaan, ja Freya Allen tekee erinomaista työtä kaikkien näiden esittämisessä, ja The Witcherin katsominen on samalla tämän hahmon että Allenin näyttelijätaidon kasvun seuraamista. Yennefer on Soddenin taistelun jälkeen heikko ja eksyksissä; hänen paikkansa Aretuzassa on muuttunut, häntä pidetään sekä sotasankarina että mahdollisena vakoojana ja hänen sisällään oleva tyhjyys on vain kasvanut kaiken jälkeen. Toisella kaudella näiden hahmojen kohtaamista ei tarvitse odottaa yhtä kauaa, näiden halujen, toiveiden ja luonteiden törmääminen on erittäin toimivaa.
Tätä trion lisäksi neljäs merkittävä tarinakokonaisuus on, hieman yllättäen, Fringilla Vigolla (Mimi M. Khayisa), Nilfgaardin puolella taistelevalla velhottarella. Fringilla jäi Soddenin taistelun häviäjäksi, ja Mantereen poliittisessa valtapelissä tämä ei tarkoita hänelle hyvää. Fringilla ei ollut 1. kaudella kovin monitahoinen hahmo, mutta 2. kausi avaa sekä hänen asemaansa Nilfgaardissa ja sitä miksi hän on uskollinen Valkoiselle Liekille ja mitä Fringilla oikein haluaa. Fringilla tekee poliittisia peliliikkeitä, jotka muuttavat koko Mantereen sisäistä rakennetta ja politiikkaa niin hyvässä kuin pahassakin, ja Mimi M. Khayisa tuo aivan uutta energiaa Fringillaan, tehden hänestä yhden sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista seurata. Muissa sivuhahmoissa on sekä vanhoja tuttuja että uusia naamoja: kaikkien rakastama Jaskier (Joey Batey) kirjoittaa katkeransuloisia erolauluja Geraltista, samalla koittaessaan auttaa vainottuja haltioita miten vain pystyy, vangittu nilfgaardilaiskenraali Cahir (Eamon Farren) koittaa löytää tiensä takaisin valtaan ja Aretuzassa Tissaia de Vries (MyAnna Buring) ja Vilgefortz (Mahesh Jadu) saavat yliotteen velhojen veljeskunnasta. Geraltin mentori Vesemir (Kim Bodnia) on yhä Kaer Morhenin himbokoulun noiturien kodin isäntä ja isähahmo noitureille, kantaen jokaisen menetetyn noiturin raskasta muistoa mukanaan, haltiavelhotar Francesca Findabair (Mecia Simson) koittaa kaikin keinoin kaivertaa kotia kansalleen kovassa maailmassa ja redanian tiedustelupäällikkö Sigismund Dijkstra (Graham McTavish) juonii juoniaan ja vetelee naruista ympäri Mannerta. Sarjassa alkaa tässä vaiheessa olla niin paljon hahmoja, että jokaisen maininta alkaa käydä työstä, mutta erityisesti kehun Bodnian ja Khayisan roolisuorituksia, sekä kauden ensimmäisessä jaksossa loistanutta Kristofer Hivjua tämän yhdestä parhaasta roolista surullisena kirouksen uhrina Nivelleninä.
 |
| Vesemir ja Vesemirin upeat viikset |
Kuten tästä voi päätellä, The Witcherin toisella kaudella on paljon menossa monesta suunnasta. Ensimmäisellä kaudella tapahtumat olivat itsessään yksinkertaisia, mutta pakkaa sekoitettiin hyppivällä aikarakenteella joka lomittui vasta myöhemmin. Tällä kaudella tällaista aikahyppelyä ei enään ole (kaikki avainpelaajat ovat jo löytäneet toisensa joten sille ei ole tarvetta) mutta tapahtumien ja henkilöhahmojen määrä on sen sijaan isompi. Paljon ehtii tapahtua kahdeksan jakson aikana: Geralt ja Ciri saapuvat Kaer Morheniin, Yennefer tapaa haltioita ja palaa Soddenin eteläpuolelta Aretuzaan, haltiat asuttava Cintran Fringillan avulla, Geralt käy tutkimassa Ciriin liittyviä asioita, pelottava velho Rience (Chris Fulton) on tuntemattoman työnantajan toimesta jahtaamassa Ciriä ja tämän ystäviä jatkuvasti ja kunkaat ja velhot tekevät omia siirtojaan kaiken tämän keskellä. Tämä voisi olla väsyttävää ja jopa vaikeaa seurata, mutta jokaisen hahmon ja paikan halut ja motivaatiot ovat selkeitä: Geralt haluaa suojella Ciriä, Yennefer haluaa voimaa, Ciri haluaa vastauksia elämänsä kysymyksiin, Fringilla haluaa kunnioitusta, Francesca haluaa luoda uuden haltiavaltakunnan ja niin pois päin. Osa näistä on konfliktissa keskenään (Fringillan ja Francescan suhde on suorastaan traaginen) ja osa ei kohtaan vielä, mutta samat langat ovat lomittumassa päällekkäin. Lomittuminen on muutenkin hyvä sana kuvaamaan The Witcherin tarinoiden korrelaatiota toisiinsa. Fringilla tekee Cintrasta turvapaikan haltioille, jonka takia haltioita vainotaan Mantereella, joka ajaa Jaskierin auttamaan haltioita, jonka tähden hän kohtaa Yenneferin uudestaan jne. Asioita ei vain tapahdu, vaan niillä on seuraamuksia jotka vaikuttavat laajalti ja pitkäjänteisesti.
 |
| What once has been rung, can never be un-rung. |
Viha on kehä, jota ruokitaan kostolla. Tämä on kantava teema The Witcherin toisella kaudella, aina Cirin halusta kostaa ja saada menettämänsä takaisin haltioiden hyvin oikeutettuun kostonhimoon ihmisiä kohtaan. Olen aina hieman varpaillani, kun fantasiagenre koittaa jotenkin käsitellä rasismia fantastisten välikäsien kautta, mutta Noituri on aina pysynyt kaukana liian suorista allegorioista. Toki tarinassa puhutaan pogromeista jolla on terminä suora suhde Sapkowskin kotimaan historiaan, ja haltioiden kohtelussa tarinassa on nähtävissä paljon antisemitistiseen vainoon liittyviä teemoja, mutta The Witcher välttää fantasian perinteiset perisynnit tämän aiheen käsittelyssä kiitettävästi. Jos The Witcherin 2. kausi kärsii jostain, on se tahditus aiemmin mainittujen lukuisten perspektiivien vaihtelun välillä sekä kauden "pääpahis", joka tuntui hieman irralliselta kaikkeen muuhun liittyen. The Witcher on tällä hetkellä yksi suosikkisarjoistani. Olen katsonut ensimmäisen kauden ainakin neljä kertaa alusta loppuun, koska pidän näistä hahmoista, pidän maailmasta jonka sarjan tekijät ovat rakentaneet ja pidän miten The Witcher on omistautunut fantasialle genrenä. Se ei pelkää olla outo, hupsu, fantastinen ja melodramaatinen tavalla, joka on ominaista tälle genrelle. Hyvän sarjan tuntee siitä, että uudelle kaudella vanhojen hahmojen palatessa tuntuu siltä, kun näkisi ystävän pitkästä aikaa. The Witcher onnistuu tässä, ja toinen kausi meni yhdeltä istumalta ja vei kaiken keskittymiseni kahdeksaksi tunniksi. En malta että voin palata takaisin The Witcherin maailmaan taas uudestaan ja uudestaan, ja tämä on minulle merkki hyvästä televisosarjasta. Toinen kausi on nyt Netflixissä.
Aasa T
P.S. Hahmot joita olisin halunnut nähdä vielä enemmän olivat etsiväduo Codringher & Fenn (Simon Callow & Liz Carr), jotka olivat loistavia. Callowin Codringher oli kuin Gandalf näyttelemässä Sherlock Holmesia ja Liz Carr toi autenttisuutta vammaisen Fennin rooliin sekä hyvää energiaa Callowin vastaparina. Olen aiemminkin kehunut The Witcherin omistautumista diversiteetille näyttelijöissä (lyhytkasvuiset näyttelijät kääpiöiden roolissa on yksi hyvä esimerkki) ja Liz Carr on ehdottomasti näyttelijä jonka näköisiä on liian vähän genrefiktiossa, ja mediassa ylipäätänsä. Lisää kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti