Adaptaation jalo taito

Ensi vuonna ensi-iltansa saa Ghost in the Shell- elokuva joka on adaptaatio Masamune Shirowin samannimisestä mangasta. Myös päivänvalon näkee kauan odotettu Musta Torni, joka on adaptaatio Stephen Kingin legendaarisesta fantasiasarjasta. Itse odotan suurella mielenkiinnolla Valerian and the City of Thousand Planets- leffaa joka perustuu Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin legendaariseen sarjakuvaan. The Circle, Murder on the Orient Express, Kingsmen 2- tuleva vuosi tarjoaa meille paljon adaptaatioita niin vanhoista kuin uusistakin lähteistä. Teknisesti näitä on paljon enemmänkin jos adaptaation määritelmää lähtee venyttämään (mikä tahansa mikä perustuu johonkin on adaptaatio siitä) on lähes jokainen supersankarileffa, hirviöleffa ja scifileffa joka tulee ensi vuonna on adaptaatio jostain.

En kuitenkaan halua nyt puhua siitä että onko adpataatioita liikaa ja onko originaalit ideat lopussa elokuvapuolella, koska niin asiat ei ole. Okei, ehkä adaptaatiota on paljon, mutta samaan tapaan kuin "supersankarileffoja tulee liikaa", se on illuusiota joka syntyy markkinoinnista. Ei, tänään puhun siitä mitenkä adaptaation voi tehdä ja mitenkä sen näkee lopputuloksessa. Adaptaation voi jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: pragmaattiseen adaptaatioon, tislattuun adaptaatioon ja laajennettuun adaptaatioon. Tämä ei ole mikään kiveen hakattu universaali sääntö, vaan yksi tapa katsoa laajaa ja monimutkaista tapaa kertoa tarinoita uudestaan. Eikä adaptaatio ole tietenkään rajoittunut pelkästään elokuviin. Tv-sarjat, sarjakuvat, kirjat, pelit, teatteri- kaikki tarinankerronan mediumit tekevät adaptaatioita kaikesta kaiken aikaa. Mutta koska alussa nostin pöydälle juurikin elokuvat, keskitytään niihin tai muuten tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi.

Molemmat perustuvat samaan idealähteeseen. (Justice League 1997-2017)

Yksinkertaisin tapa tehdä adaptaatiota on ottaa alkuperäinen lähteestä vain perusideat. Tämä on varsin yleistä sarjakuva-adaptaatioissa, sillä ne ovat yleensä kestäneet vuosikymmeniä ja ovat olleet eri tekijöiden visioiden alaisuudessa. Esimerkiksi Batman on muuttunut hyvin paljon vuosikymmenien aikana: Onko Batman omankäden oikeuden jakaja joka tappaa vihollisensa, huulta heittävä värikäs oikeuden puolustaja vai synkkä, maaninen ja murjottava nero joka kokee katharsista hakkaamalla kriminaaleja? Kun hahmon 70-vuotisesta historiasta aletaan valitsemaan osia mitkä otetaan mukaan elokuvaan tapahtuu tislaus, jossa ylimääräiset ja pikkutarkat yksityiskohdat hahmosta katoavat taustalle ja pääpiirteet tulevat esille. Grant Morrison kiteytti All-Star Superman-sarjakuvassaan Teräsmiehen tarinan neljään paneeliin ja neljään lauseeseen. Batmanin voi kiteyttää samaan tapaan: Rikosten kaupunki. Vanhempien murha. Koston vala. Symboli nimeltä Batman. Tätä samaa peruspohjaa käyttää Batman, Batman Forever, Batman Begins sekä Batman v Superman. Kaikki muu on ohjaajan, käsikirjoittajan ja tuottajan lisäyksiä oman makunsa mukaan. Monet Marvelin elokuvista käyttävät tislattua adaptaatiota, kuten Iron Man (Tony on nero mutta ääliö, sotatrauma syylistää Rautamieheksi, kilpailijat kopioivat) ja Avengers (yksi uhka yhdistää sankarit) koska sen päälle on helppo rakentaa ja sen avulla on helppo miellyttää kaikkia katsojia.

Syy miksi tämä kohtaus on nähty niin monta kertaa.

Kirja-adaptaatiot ovat aina mielenkiintoisia sillä kirjojen pituus määrittelee sen kuinka paljon mukaan voidaan ottaa. Taru Sormusten Herrasta on ehkä onnistuneimpia kirja-adaptaatioita elokuvaksi mitä olen itse nähnyt. Kolme elokuvaa lähes tuhatsivuisesta kirjasta ja se säilyttää kaikki tärkeät tapahtumat kirjasta. Huomatkaa mitä sanaa käytin: tärkeät. Leffasta uupuu huomattava määrä kohtauksia, hahmoja ja tilanteita mitkä olivat kirjassa, mutta tämä onkin avain pragmaattiseen adaptaatioon. Tom Bombadil ja vanha Halava-Ukko olivat kirjassa mutta eivät olleet millään tasolla tärkeitä tarinassa. Tämä on leikattu pois elokuvasta sillä se ei ole tärkeä millään tasolla. Glorfindel tulee pelastamaan Frodon ja kumppanit, mutta hän katoaa kirjasta Rivendelin neuvonpidon jälkeen. Glorfindel korvattiin Arwenilla antaen kirjan tylsälle hahmolle hieman enemmän tilaa elokuvassa. Saattue taistelee susia vastaan Sumuvuorten juurella juuri ennen kuin he kohtaavat Veden Vartijan. Tämä kohtaus on sulautettu crebain-lintujen ylilentoon jossa he joutuvat vaihtamaan suuntaa matkallaan sekä Caradhrasin lumimyrsky-kohtaukseen. Hahmoja poistetaan tai yhdistetään toisiinsa, kohtauksia poistetaan tai sulautetaan toisiinsa tai niitä muutetaan rakenteeltaan pitäen kuitenkin alkuperäisen hengen mukana. Kaikki tämä tehdään käytännöllisyyden nimissä jotta elokuva ei tule liian täyteen tai ei etene liian hitaasti. Watchmen-elokuva tekee saman ratkaisun leikatessaan kohtauksia ja turhia hahmoja pois sekä muuttaen loppukatalystin luonteen mutta ei sen merkitystä; maailmanrauha saavutetaan yhteisen uhan edessä. "Se mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi leffassa" on yleinen mantra jota hoen kun ajaudun keskusteluun aiheesta "he muuttivat asian x ja y, miksi se piti muutta" ja se onkin pragmaattisen adaptaation perusta.

Legolas saapuu Frodon apuun. Lord of the Rings (1978)

Peter Jackson ei osoittanut kuitenkaan yhtä paljon hinkua itsehillintään Hobitti-elokuvia tehdessään. Hobitin tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen. Bilbo tapaa joukon toisistaan mitenkään eroavia kääpiöitä ja Gandalfin, matkustaa läpi Keski-Maan, joutuu pariin hassuun seikkailuun ja lopussa oleva iso taistelu kuvaillaan nopeasti ja osittain jälkikäteen. Hobitti-elokuvia on laajennettu...paljon. Mukaan on heitetty vain alaviittenä ollut Dol Guldurin Noidan sekä Valkoisen Neuvoston taistelu, Aiemmin vain Taru Sormusten Herran viitteissä mainittu Morian porttien taistelu näytetään ja tässä kohtaa tapahtumia jo kuollut Azog on laajennettu koko trilogian isoksi pahaksi. Sitten on kohtaukset jotka taasen on venytetty ja kasvatettu isommiksi, kuten kääpiöiden pako hiisikylästä, tynnyrikyyti pois haltioiden luota, Järvikaupunki, kääpiöiden pako Yksinäisen Vuoren sisälle ja tietysti viiden armeijan taistelu itsessään. Näin lyhyt satukirja laajennetaan kolmen elokuvan mittaiseksi eeppiseksi fantasiaelokuvaksi adaptaation kautta. Laajennettu adaptaatio on hyvin yleistä elokuvissa, sillä paljon adaptaatioita tehdään lyhyttarinoista ja novelleista jotka kertovat nopean ja yksinkertaisen tarinan. Hyvä esimerkki tästä on 3:10 Lähtö Yumaan, joka perustuu 10 sivua pitkään tarinaan joka käsittää käytännössä elokuvan viimeiset 30 minuuttia. Laajennetussa adaptaatiossa on vaaransa, sillä alkuperäinen tarina ja sen viesti voi hukkua kaiken ylimääräisen alle. Viiden armeijan taistelun idea oli alkuperäisessä kirjassa kuvastaa riitojen ja liitoutumien nopeaa muodostumista ja kaunojen typeryyttä sekä kritisoida sotaa ylipäätäänsä. Elokuvassa taistelun osuus on vain saada näyttävä loppu saagalle ja näyttää kuinka siististi haltiat ja kääpiöt taistelevat kuinka övereitä sotahirmuja örkeillä on.

I have no idea. Hobitti: Viiden Armeijan Taistelu (2014)

Yleensä mikään elokuva ei käytä vain yhtä tapaa adaptoida aihettaan, sillä harvoin kukaan ajattelee adaptaatiota näin yksiselitteisesti. Taru Sormusten Herrasta-leffoja on laajenettu siinä missä niitä on yksinkertaistettu jotta yleinen elokuvakokemus olisi parempi. Aina tämä ei toimi, mutta usein muutokset adaptaatiossa ovat tehneet kyseenalaisesta lähdemateriaalista paljon parempaa, kuten usein kehumani Captain America: Civil War ja Kick-Ass. Adaptaatio ei ole helppoa, mutta se voi kuitenkin antaa hyvinkin uniikkeja tulkintoja erillaisista lähdemateriaaleista mikä on aina tervetullutta. Adaptaatiot kirjoista ja sarjakuvista ovat olleet vakiokamaa jo vuosikymmeniä, mutta viime vuonna ilmestyi myös televisiosarja joka oli adaptaatio 70-luvulla ilmestyneestä elokuvasta. Se laajensi paljon adaptaatiossa alkuperäisestä mutta myös suoraan poisti osia siitä. Puhun tietenkin Westworldista.

Siitä lisää ensi kerralla!

Atte T