perjantai 17. helmikuuta 2017

Vampyyrileffa tehtynä oikein

Olen jo pitkään ollut hyvin kyllästynyt vampyyreihin hirviönä ja genrenä. Se tuntuu jotenkin niin loppuun käyteltä ja tylsältä. Vampyyrigenre on ollut vakaa osa kauhuelokuvagenreä ja popkulttuuria kohta vuosisadan verran, mutta osaan mainita vain pari esimerkkiä elokuvista jotka ovat oikeasti jääneet mieleeni; Nosferatu vuodelta 1922 ja Bram Stokerin Dracula vuodelta 1992. Nosferatu on kaikessa kolkkoudessaan ja visuaalisessa epämiellyttävyydessään upea elokuva, ja Bram Stokerin Dracula on komean näköinen goottilainen draama jonka koko maailma on miellyttävän melodramaattinen. Mutta eivät nekään anna minulle ylimääräistä ajateltavaa. Ja 2000-luvulla vampyyrielokuvat ovat varsinkin mielestäni tuhlanneet omaa potentiaaliaan.

On erittäin mukavaa siis nähdä elokuva joka rikkoo kaikki ennakkoluuloni vampyyrigenrestä, antaa minulle ajateltavaa elokuvan jälkeenkin ja saa minut toivomaan että useammat vampyyrielokuvat uskaltaisivat olla näin erilaisia. Porin yliopistokeskuksella järjestetyssä kauhuelokuvapiirissä olemme katselleet paljon erilaisia kauhuelokuvia. Viimeisestä elokuvasta-2000-luvun kauhuelokuvasta- äänestimme. Voittajaksi tuli elokuva, josta tänään puhun: Vuoden 2008 ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen.




Elokuvan jälkeen olin kuin lekalla päähän lyöty. En edes tiennyt että kaipasin jotain tällaista ennen kuin näin sen. Ystävät hämärän jälkeen perustuu John Lindqvistin romaaniin Låt den rätte komma in (Let the right one in) ja elokuvan käsikirjoitus on Lindqvistin itsensä tekemä. Elokuva kertoo 12- vuotiaasta Oskarista (Kåre Hedebrant), jonka arki on synkkää. Hän asuu avioeron jälkeisessä kodissa ja on loputtoman koulukiusaamisen uhri. Hänen naapuriinsa muuttaa mies ja tyttö nimeltä Eli (Lina Leandersson), ja yhden kiusallisen kohtaamisen jälkeen heistä alkaa tulla ystäviä. Samaan aikaan kaupungilla alkaa tapahtua väkivaltaisia murhia, ja epäilykset alkavat kääntyä kohti uusia tulokkaita. Pian Oskarille paljastuu Elin todellinen luonne ja heidän maailmansa alkaa muuttua.



Ystävät hämärän jälkeen on hyvin avoin koko vampyyri-homman kanssa. On ilmiselvää samantien mikä tilanteen nimi on. Eli on vampyyri, on ollut sellainen jo 200 vuotta. Elin avustaja ja asuinkumppani Håkan tappaa ihmisiä ja tuo heidän verensä Elille jotta tämä selviytyy, eikä hänen luontonsa paljastu. Ja kun Håkan epäonnistuu eikä Eli voi pidätellä nälkäänsä, käy hän öisten kulkijoiden kimppuun. Ystävät hämärän jälkeen käyttää vampyyrejään hyvin. Se ei jää jumiin niiden mythokseen tai olemassaolon kysymyksiin. Kun Oskar kysyy Eliltä onko hän vampyyri, hän vastaa "En tiedä. Tarvitsen verta elääkseni." Hän palaa auringonvalossa ja omaa selkeästi yli-inhimilliset voimat joilla hän hyppii korkeille ikkunoille, kiipeää nopeasti ja osaa ehkä jopa lentää. Eli on hiljalleen avautuva mysteeri, jonka voimien todellinen taso pysyy loppuun asti arvoituksena.


Vampyyrejä ollaan käytetty allegoriana ja metaforana lukuisia asioita kohtaan. Sairaudet, sukupuolitaudit, epidemiat, seksuaalisuus ja lihalliset himot ollaan vuosikymmenien saatossa käyty lävitse enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ystävät hämärän jälkeen ei keskity mihinkään näistä. Elin tila ja suhde Oskariin ei ole luonteeltaan seksuaalinen, ja sairaustematiikka ollaan siirretty sivummalle. Heidän välinen suhteensa on täysin samalla tunnepohjalla kuin 12-vuotiaiden voi olla. Oskaria ei houkutella vampyyriksi, eikä Elin tarkoitus ole tuottaa lisää vampyyreita. Eli ei omaa itseasiassa mitään sen isompaa agendaa kuin elää. Ei ole mitään isoa vampyyrien maailmaa, salaliittoa tai yhteiskuntaa, tai jos on niin sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa. Elokuvan tarina on pieni ja sen tapahtumat keskittyvät ruotsalaiseen lähiöön joka on kaikesta päätellen ankea ja hieman elottoman oloinen paikka. Mutta juuri tämä ympäristö saa Elin toimimaan kuin häkä, rikkoen täysin ympäristön "idylin" ja tuoden kauhun elementin hyvin realistiseen ympäristöön. Kun kävelin kotiin nähtyäni tämän elokuvan en voinut olla vilkuilematta ympärilleni kun kävelin kerrostaloalueiden lävitse talvisessa yössä. Ja kiitos tästä menee myös elokuvan tekniselle toteutukselle tunnelman ja maailman luonnissa.



Ystävät hämärän jälkeen on hyvin skandinaavinen tarina, ja tähän liittyy vahvasti sen kuvaus ja värimaailma. Sen kauhuelementit ja väristykset eivät nojaa mihinkään ylikäytettyyn jump scareen tai kuvottavaan mässäilyyn, vaan tunnelmaan ja hitaaseen paljastukseen. Håkanin tappaessa lenkkeilijän hiljaisessa talviyössä ja rauhallisesti laskiessaan tästä verta on karmiva, hiljainen ja ahdistava kaikessa kauneudessaan. Luonnollinen valo ja realistiset ympäristöt tekevät jokaisesta murhasta ja verisestä iskusta vielä aidomman oloisen. Talviset lähiötiet ja 80-lukulaiset huoneistot ja pihapiirit luovat melankolisen maailman jossa vampyrismi tuntuu kuin viimeiseltä tikulta. Kaikilla on enemmän tai vähemmän kurjaa, oli kyseessä sitten ihminen tai vampyyri. Ystävät hämärän jälkeen on enneminkin karmiva ja aavemainen kuin kauhea ja alati pelottava, ja se rakennetaan ohjaaja Tomas Alfredsonin esimerkillisen ohjauksen ja Hoyte van Hoytemanin upean kameratyön kautta. Hoyte on tämän tehtyään noussut maailmanmaineeseen ja on ollut vastuussa Interstellarin ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja-leffojen upeasta ulkonäöstä.



Varoituksen sana; tämä elokuva menee hyvin synkille alueille, joskin ei saavuta alkuperäisen teoksen alhaisen synkkyyden tasoa. Sen pääteemoja on koulukiusaaminen ja helvetillinen sosiaalinen elämä, jota esitellään Oskarin kautta. Harvat elokuvat kuvaavat varhaisteini-iässä olevia lapsia niin hyvin kuin Ystävät hämärän jälkeen. Lapset ovat ilkeitä, pikkumaisia ja kostonhimoisia- kuten monet lapset tuossa iässä olevat. Mutta päinvastoin kuin monet jenkkileffat, tässä kiusaajatkin ovat monipuolisia. Pääpiru Connien kaverit ovat selkeästi ryhmäpaineen pakottamia surkimuksia ja kaikesta päätellen Connie itse kokee kiusaamista ja verbaalista väkivaltaa kotona tämän isoveljeltä. Oskarin vanhemmat ovat eronneet, ja äiti on hänelle hieman etäinen ja isä alkoholisti. Tämä synkkyys näkyy tarinan muissakin elementeissä. Kun Eli vahingossa tartuttaa vampyrismin toiseen henkilöön (ainoa kohta jossa vampyrismia käsitellänä sairauden kontekstista) ei elokuva tuhlaa aikaansa hetkeäkään mihinkää voimafantasiaan tai todellisen luonnon esilletulemiseen. Elokuvan vahvimpia kohtauksia on kun tämä uhri pyytää että hänet tapetaan, sillä hän ei halua elää sillä lailla. Vampyyrius on pelottavaa, vaarallista ja elokuva mestarillisesti tasapainottelee Elin karmivuutta ja säälittävyyttä.




Tapa millä Elin ja Oskarin elämää käsitellään on pirullinen. Oskar varsinkin on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Oskarin tilannetta on helppo sympatisoida; rikkoutunut perhe, kiusattu, yksinäinen poika joka haluaa selkeästi vain vastakaikua maailmaasta. Mutta elokuva näyttää hänet myös psyykkaamassa itseään puukottamaan kiusaajiaan ja keräämässä lehtileikkeitä murhista ja väkivallanteoista leikekirjaansa. Elin neuvoista hän turvautuu väkivaltaan kiusaajiansa kohtaan, ja kun hän yhden kerran lyö takaisin (hoitaen kiusaajansa sairaalaan) ei hän esitä lainkaan mitään katumusta vaan mielihyvää. Eli ei myöskään ole yksiulotteinen. Hän vaikuttaa surkealta raukkaparalta, yksinäiseltä tytöltä jollekka veri on pakote elämiseen. Mutta samalla hän ei tunnu tuntevan mitään tappamiensa ihmisten puolesta, ei pahoittele tekojaan kenellekkään ja ryöstää ruumiilta huoletta. Jos Eli ei olisi vampyyri, olisi tämä elokuva tarina lapsista jotka tekevät vääriä, väkivaltaisia asioita huoletta. Ja tämä saavuttaa huippunsa elokuvan lopussa, joka sai minut kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ja kannustamaan viattomien murhaamisen puolesta.



Elokuvan mielenkiintoisimpia kohtauksia on Elin ja Oskarin "parisuhteen" alkaminen, Oskar sanoo tykkäävänsä Elistä, ja hän vastaa "tykkäisitkö minusta jos en olisi tyttö?" johonka Oskar vastaa kyllä. Tässä vaiheessa tämä kysymys tuntuu viittaukselta Elin todelliseen luonteeseen jonka katsoja siinä kohtaa tietää. Mutta elokuvan liikkuessa eteenpäin tämä kysymys ja siihen liittyvät faktat muuttuvat. Kauhussa usein avaintekijänä on normaalitilan uhka "toiseuden" toimesta. Elokuvan aikana protagonisti voittaa "toiseuden" ja pitää kiinni normaalitilasta, joskin hänen näkemyksensä siitä voi muuttua. Ystävät hämärän jälkeen ei ikinä palaa normaaliuteen, sillä sitä ei ikinä ollut. Oskar ei voita toiseutta joka on Elin muodossa, vaan hyväksyy sen ja on mieluummin osa sitä ja saa katsojankin siirtymään hänen puolelleen. Ystävät hämärän jälkeen on täysin vapaa vampyyrigenren kliseistä ja rakenteellisista toistoista, esittäen asiat suoraan ja hämmentävän realistisesti genren huomioon ottaen. Se on hiljainen, ahdistava, jännittävä, koskettava ja nerokas elokuva joka pitää katsojan keskittyneenä koko ajan, paljasten korttinsa yksi kerrallaan ja vastassa lopussa tajuat mitä olet juuri nähnyt. Ystävät hämärän jälkeen on esimerkki siitä kuinka vampyyrigenrekin voi tuottaa vielä ulos todellisia mestariteoksia jotka seuraavat omia polkujaan, esittävät vampyyrin idean erilaisessa valossa ja saavat katsojan ajattelemaan sitä minkä juuri näki. You just have to let the right one in.

Atte T

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti