Atte Arvostaa: Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge

Neljätoista vuotta sitten ensimmäinen Pirates of the Caribbean-elokuva seilasi elokuvateattereihin, ja oli jättimenestys. Merirosvoista tuli hittibrändi, Disney sai ruokottomasti rahaa ja Jack Sparrow oli erittäin hauska yllätys ja elokuvan varastava tähti. Mutta sitten piti tehdä jatko-osia. En olen niistä yhdenkään suuri ystävä, mutta niissä on yksittäisiä kohtia ja hahmoja jotka toimivat. Silti ne eivät olleet lähelläkään ensimmäisen elokuvan charmia ja viihdyttävyyttä. Neljäs elokuva, Vierailla Vesillä, aiheutti jopa pientä innoistusta: Nyt Jack voi rehellisesti olla tarinan päähenkilö ja kenties tarina on pienempi ja yksinkertaisempi. Näin ei ollut. Ja nyt, viidennen elokuvan tullessa, on seuraava kysymys esitetty usein: tuleeko viides elokuva muuttamaan tätä, ja voiko Pirates of the Caribbean vielä viihdyttää?

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge

Elokuva: Vuosia sitten, Jack Sparrow (Johnny Depp) päihitti espanjalaisen kapteeni Salazarin (Javier Bardem) ja upotti tämän laivoineen kirotulle merialueelle. Mutta Salazar ei ole unohtanut, ja hän aavelaivoineen on jumissa tällä alueella, janoten kostoa. Kun Jack vahingossa vapauttaa tämän, on ainoa asia mikä hänet voi pelastaa Neptunuksen Atrain, taikaesine jolla voi kontrolloida meriä. Tämän esineen perässä on myös nuori Henry Turner (Brenton Thwaites) joka tahtoo vapauttaa isänsä meren kirouksesta, astronomi Carina Smyth (Kaya Scodelario) joka haluaa löytää Atraimen, brittiläinen laivastoupseeri Scarfield (David Wenham) joka haluaa atraimen Englannille ja vanha tuttu Hector Barbossa (Geoffrey Rush) joka haluaa hallita meriä yksin.

Miksi Jack Sparrow ei voi ikinä vain etsiä kultaa ja aarteita? Miksi Pirates of the Caribbean-elokuvissa merirosvot eivät ikinä saa olla merirosvoja, vaan aina on jokin mystinen meriaarre tai monimutkainen maailmanlopunskenaario?  Salazar's Revenge jatkaa tätä samaa ylettömän monimutkaista, sekavaa ja epäjohdonmukaista tarinankerrontaa, ja on kenties tylsin kaksituntinen toimintaelokuva jonka olen nähnyt vuosiin. Iso tarinan kohta jossa Salazar laivoineen vapautuu esitetään suurena ja tärkeänä tapahtumana, mutta Jack oli aikaisemmissa elokuvissa tehnyt saman teon moneen otteeseen. Ohjaajina toimivat Joachim Ronning ja Espen Sandberg tuntuvat paperilla hyvältä valinnalta- heidän historiallinen draamaleffansa Kon-Tiki oli meriseikkailuna mainio- mutta he eivät tuo mitään mielenkiintoista, uutta tai erillaista elokuvaan mikä erottaisi sitä mitenkään edellisistä sarjan tuotoksista. Jeff Nathansonin käsikirjoitus on poukkoileva, välillä paikallaan junnaava ja erittäni puinen, mutta hän myöskin kirjoitti Kristallikallon Valtakunnan ja kaksi viimeisintä Rush Hour-elokuvaa, joten liekö tämä yllätys. 

Ennen kuin puhun tarkemmin rooleista, haluan sanoa yhden asian: Johnny Depp on todella, todella hyvä näyttelijä. Enkä tarkoita että hän oli hyvä joskus; Johnny Depp on yhä tänä päivänäkin hyvä näyttelijä. Mutta hän ei ole aina hyvä, ja Depp on valitettavasti ihastunut itsekkin liikaa supersuosittuun sekopää-rooliinsa, oli kyseessä sitten Hullu Hatuntekijä tai Jack Sparrow. Jack on yhä toki hauska välillä, ja Deppin totaalinen katoaminen hahmoon on yhä uskottavaa. Mutta tällä kertaa hän vetää vielä överimmin kuin ennen, ja käsikirjoitus ei tarjoa hänelle juurikaan mitään hauskaa sanottavaa. Jack Sparrow ei ole hahmo joka kantaa juonta yksin (siksi tarinaan lisätään aina tälle kumppanihahmoja), ja tämä onkin ollut näiden kahden viimeisen elokuvan pääasiallisimpia virheitä. Henry Turner ja Carina Smythe eivät todellakaan auta tässä lainkaan. Molemmat tuntuvat täysin tarpeettomilta ja ovat vain linkkeinä sarjan edellisiin osiin. Thwaites on täysin karismaton pölkkynaama, ja tämä on elokuvassa täysin turha hölisijä. Aluksi tieteeseen ja järkeen luottava Carina tuntui tuulahdukselta uutta ilmaa elokuvan maailmaan, mutta tämän täysin epäjohdonmukainen, valikoiva skeptismi vain häiritsee hahmon roolia. Ja tottakai hänellä on romanssi taikauskoisen Turnerin kanssa, alun riitojen jälkeen.

Hyvistä näyttelijöistä puheen ollen, Javier Bardem oltiin myös saatu mukaan, ja tämä oli yksi asia josta olin hieman jopa kiinnostunut. Bardem on parhaimpia pahisnäyttelijöitä joita on, ja hän tuo rooleihinsa myös tarpeeksi yliampuvaa karismaansa joka sopii merirosvoiluun hyvin. Mutta tämän kähisevä ulosanti ja erittäin kiireinen design ei sovi yhteen kovinkaan hyvin ja hän ei ole läheskään yhtä hauska pahiksena kuin Bill Nighyn Davy Jones tai Rushin Hector Barbossa. Sama pätee koko kummituslaivaa. Ideana hyvä, jonka Mustan Helmen Kirous teki niin paljon paremmin. David Wenhamilla ei ole MITÄÄN osaa elokuvassa, mutta jostain syystä tarina raahaa häntä mukaan koko ajan. Barbossasta puheen ollen, hän on palannut ja jopa aina viihdyttävä Geoffrey Rush vetää roolinsa yli ja pahasti. Hänen ovela, fiksu ja aina eteenpäin ajatteleva ja käytännönläheinen luonteensa on muuttunut kieroilevaksi, ylimieliseksi ja hienostelevaksi vanhukseksi. Voisi olla vihdyttävää, ellet koko ajan miettisi että tämä on sama hahmo joka oli pääpahis ensimmäisessä elokuvassa. Ja hänelle annettaan elokuvan loppupuolella yhtäkkiä oma sivujuoni ja se tulee täysin takavasemmalta. Sen varmaan kuuluisi olla hahmoa syventävä tai merkitystä tuova, mutta ilman minkäänlaista pohjustusta tämä ei tunnu missään.

Tämä tuntuu melkein parodialta Pirates of the Caribbean-elokuvasta. Hyvinsuunnitellut ja hauskat toimintakoreografiat rikkovat yhä enemmän kaikkia uskottavuuden rajoja ja tuntuvat väkinäisiltä, alkuperäinen hämärä mystisyys on korvattu naurettavalla "meren mysteerit" jargonilla, yksinkertaisista mutta silti asiansa osaavista merirosvoista on tullut täysiä idiootteja ja slapstick-huumorin kohteita ja ikonisista roolisuorituksista ollaan tehty pinnallisia vitsejä. Ei tämä kuitenkaan täysin vailla charmia ollut: Lyhyt toimintakohtaus giljotiinin ja hirsipuun ympärillä on huvittava ja hyvin suunniteltu ja Jeremy Goldsmithin alkuperäisen tunnarin soidessa ei voi olla hymyilemättä. Mutta Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge on kuitenkin lopputuloksena tylsä, sekava ja ärsyttävä.  Siinä ei ole rahtuakaan alkuperäisen elokuvan charmista tai luovuudesta, ja uudet ideat ovat joko samojen ideoiden toistoa tai jopa tämän elokuvasarjan mittapuulla yliampuvaa. Ja pahinta lienee se, että tämä tulee olemaan taas menestys lippuluukuilla, koska Jack Sparrow vetää porukkaa sisään. Tämä tietää sitä, että me tuskin tulemme näkemään loppua kehnosti tehdyille, vielä monimutkaisimmille Pirates of the Caribbean-elokuville. 

Atte T

ps. Paul McCartney oli mukana elokuvassa 2 minuuttia. Hänellä ei ole mitään tarkoitusta. 

pps. Tosin tämä noitanainen oli aika siisti. Hänellä ei ollut tarkoitusta, mutta hän oli hauska.

ppps. Muistakaa pysyä lopputekstien loppuun asti. Tai älkää.   

Ihmenaisen kolme tarinaa

Reilun viikon päästä elokuvateattereihin saapuu Wonder Woman, joka on monellakin tapaa merkittävä elokuva. Se on ensimmäinen supersankaritarelokuva sitten Elektran (2005) ja se on neljäs elokuva junakolarissa nimeltä DC Cinematic Universe ja sen harteilla on taas kysymys koko projektin tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea se on ensimmäinen suuren yleisön elokuvaversio Ihmenaisesta, maailman tunnetuimmasta supersankarittaresta jonka historia yltää aina 40-luvulle asti ja kyllä, on kestänyt 76 vuotta ennen kuin Ihmenainen saa ensimmäisen oman elokuvansa. Meni tämä elokuva mihinkä suuntaan tahansa, on se hyvin merkittävä tapaus monelta kohtaa. Studiot tulevat punnitsemaan naisvetoisten supersankarielokuvien tulevaisuuden tästä, ja jos kaikki menee mönkään on vaakalaudalla myös tulevien supersankarittarien elokuvat, uskokaa pois.

 Miksi sitten Ihmenaisen kanssa on kestänyt niin kauan? Tähän on varmasti olemassa paljon erilaisia tekijöitä (kohderyhmät, olettamukset siitä mitä halutaan nähdä, epäusko naisvetoisiin elokuviin supersankarimarkkinoilla) mutta yksi varma syy on tämä: Ihmenainen on sarjakuvana ja hahmona todella, todella outo ja monimutkainen. Diana itsessään ei ole ideana vaikea; hän on amatsoni, supervahva ja kestävä ja on rauhan ja totuuden lähettiläs maailmassa. Mutta kaikki hän taustassaan on ollut alati muutoksessa, kehityksessä ja kaaoksessa siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran astui puolustamaan maailmaa All-Star Comics 8-lehden sivuilla. Jos häntä verrataan esimerkiksi kahteen lähimpään toveriinsa, Batmaniin ja Teräsmieheen, joidenka kanssa Ihmenainen muodostaa DC:n ikonisen triumviraatin. Batmanin tausta on aina ollut sama; vanhemmat ammuttiin, nuori Bruce vannoi valan kostaa, treenasi itsensä ja bam, Batman. Detaljit tästä treenauksesta ovat muuttuneet, mutta perusperiaate on sama. Sama Teräsmiehen kanssa. Kuten Grant Morrison sen niin hyvin kiteytti: "Doomed planet. Desperate scientists. Last hope. Kindly couple." Teräsmiehen taustan yksityiskohdat ovat muuttuneet vielä vähemmän kuin Batmanilla. Mutta Ihmenaisen taustasta ja elinympäristöstä on nyt olemassa kolme tunnettua versiota, ja hahmo ei ole yhtä tunnettu suuren yleisön joukossa taustoiltaan kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Tänään esittelen nämä kolme merkittävää taustaa ja mitä uusi elokuva niistä käyttää, sekä mitenkä Ihmenaisen hahmo on muuttunut näiden taustojen myötä.

Golden Age- alkuperäinen alkuperä

Kuten aiemmin sanoin, Diana Prince eli Ihmenainen näki päivänvalon ensimmäisen kerran 1941 ilmestyneessä All-Star Comics-lehden numerossa 8. Ihmenaisen luoja oli William Moulton Marston, aito ehdokas tittelille "Most Interesting Man in the World." Marston tunnetaan psykologian piireissä parhaiten valheenpaljastamisen keksimisestä, ja tämän ura pyskologina oli paljolti innoitteena Ihmenaisen synnyssä. Marston uskoi, että patriarkaalinen yhteiskunta ajautuisi lopulta kaaokseen ja sekasortoon, mutta myös että tulevaisuudessa maailmaa hallitsisi matriarkaalinen systeemi, sillä naiset ovat luonteeltaan paljon sopivimpia johtamaan maailmaa kuin miehet. Hän myöskin uskoi "rakastavaan hallintaan" jossa alistumalla toisen huolenpitoon voi saavuttaa rauhan. Varhaisissa Ihmenainen-tarinoissa bondage-elementit sekä subtekstit hallinan ja alistumisen suhteesta ovat esillä.

"Give them alluring woman stronger than themselves to submit to, and they'll be proud to become her willing slaves!" - William Moulton Marston.

Alkuperäinen tausta meni siis näin: Muinaisen Kreikan amatsonit olivat Amazonian valtion hallitsijoita, ja tämä valtio oli paratiisi. Kun jumalsankari Herkules kuuli kaupungista, halusi hän valloittaa sen. Hän kohtasi amatsonien kuningattaren, Hippolytan, joka taisteli tämän kanssa. Lopulta Herkuleksen onnistui varastaa Hippolytan taikavyö, joka antoi hänelle tuhoutumattomuuden. Herkuleksen armeija orjuutti amatsonit, ja vaikka Hippolyta rukoili apua jumalatar Afroditelta, ei apua tullut. Lopulta Afrodite käänsi katseensa heidän luoksensa, ja auttoi amatsoneja rikkomaan orjuuden kahleensa ja he jättivät miehen maailman taaksensa veneillään. He eristäytyivät Paratiisisaarelle, joka nykyään tunnetaan Themyscirana. Afrodite käski heidän pysyä sielä, ja myöskin että he jättäisivät orjuuden kahleensa käsiinsä muistoksi. Kyllä, Ihmenaisen käsivarsirannekkeet ovat symboliset orjan kahleiden merkit.

Vaikka heidän elämänsä oli nyt autuasta onnea, ei Hippolyta voinut tuntea itseään onnelliseksi, sillä hän halusi lapsen. Hän muovasi savesta lapsen, ja rukoili sen äärellä että jumalattaret antaisivat hänelle lapsen. Ja näin he tekivät, ja savesta tehty lapsi sai elämän ja Hippolyta sai lapsensa. Hänen nimensä oli Diana, Ihmenainen. Diana kasvoi onnellisena Paratiisaarella, ja hänestä tuli saaren kaunein, vahvin ja viisain amatsoni. Hänen elämänsä muuttui kuitenkin kun saarelle ajautui lentokone, ja sen kyydissä mies. Tämä mies oli Steve Trevor, ja hän kantoi tämän hoidettavaksi. Hippolyta kuulusteli paranevaa Trevoria, joka kertoi hänelle maailman olevan kaaoksessa, sillä II. maailmansota oli alkanut. Natseissa ja Hitlerissä Hippolyta näki saman ylimaskuliinisen pahuuden mitä Herkules edusti, ja hän päätti lähettää sotureista parhaimman Steve Trevorin mukaan Amerikkaan suojelemaan maailmaa ja ajamaan heitä kohti Paratiisisaaren utopista mallia. Diana halusi mennä itse, mutta Hippolyta ei päästänyt ainoaa lastaan miesten maailmaan. Hän järjesti turnajaiset kaikille sotureille, ja kisojen voittaja saisi kunnian. Lopulta kisan voitti naamioitunut soturi joka tietysti oli, yllätys yllätys, Diana. Diana sai näkymättömän suihkukoneensa, totuuden lasson ja tiaran ja niin hän lähti Amerikkaan. Tänä aikana Ihmenainen myös sai pitkäaikaisimmat pahiksensa; Marstonin suosikki eli skitsofreniasta kärsivä Gepardi, gorillasta naiseksi muuttunut voimanpesä Giganta sekä misogynisti hypnotisoija Tohtori Psyko.

Not a sissy in the lot.

Mielenkiintoisinta Marstonin alkuperäisessä tarinassa on Paratiisisaaren ja amatsonien kulttuuri ja yhteiskunta. Se ei ole pelkästään klassisen kreikkalainen,  vaan enemmänkin hellenistinen scifi-feministi-utopia. Amatsonien tiede, teknologia ja elämä oli paljon kehittyneempää kuin aikalaistensa teknologia länsimaissa; heillä oli lentokoneita jotka olivat nopeampia ja omasivat häiveteknologiaa ja heidän aseensa olivat kehittyneempiä ja hienompia. Ihmeellinen "purppura säde" pystyi parantamaan kaikki haavat ja vammat, tehden amatsoneista käytännössä kuolemattomia. Paratiisisaaren, amatsonien ja Ihmenaisen piti olla ylivertainen muuhun maailmaan verratuna. Toki Ihmenainen ja amatsonit olivat kehittyneitä sotureita, mutta vain siksi että heidän yhteiskuntansa oli kaikilla muillakin tasoilla kehittynyt. Tämä on jotain, joka on unohtunut tai tietoisesti hylätty tulevissa tarinoissa, ja Ihmenaisen taustassa ollaan keskitytty vain yhteen elementtiin- johon pääsemmikin seuraavaksi.

Kreikkalainen tarina

Kun Crisis on Infinite Earths (1985) muokkasi koko DC-universumia muuttumattomalla tavalla, oli Ihmenaisen tausta yksi joka päätettiin kertoa uudestaan. Hänestä tehtiin ns. uusi tekijä DC:n maailmaan, sillä Ihmenaisesta oli viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana tullut paljon uusia versioita ja hänen taustaansa sekoitti entisestään 70-luvulla ilmestynyt suosittu tv-sarja. Työhön valittiin kaksi isoa tekijää; legendaarinen kirjoittaja Len Wein ja piirtäjä George Perez, joka oli myöskin Crisis of Infinite Earthsin piirtäjä. Perez edusti vielä vanhemman koulukunnan piirtäjiä, jotka ideoivat tarinoita yhdessä kirjoittajan kanssa. Perezin ja Weinin versiossa muutettiin enemmän estetiikkaa ja yksityiskohtia kuin isompia tarinakaaria. Amatsonit syntyivät, kun Athena liitti miesten tappamien naisten sielut uusiin, vahvempiin ruumiisiin. Herkules ei varastanut Hippolytan vyötä, vaan esitti ystävää ja huumasi tämän. Muutenkin koko amatsonien vangitseminen ja alistaminen on kuvattu todella brutaalisti ja rankasti. Mutta muuten tarina seuraa samaa kaavaa; amatsonit rikkovat kahleensa, pakenevat, paratiisisaari ja ikuinen onni. Tällä kertaa tosin tätä käsitellään enemmän rangaistuksena, ja amatsonit saavat myöskin tehtävän vahtia ikuista pahuutta joka uinuu saaren keskustassa olevassa haudassa. Diana syntyy myöskin samaan tapaan.

Mutta isoimmat erot liittyvät ensimmäiseen isoon tarinakokonaisuuteen. Kun tarina kerta kirjoitettiin 80-luvulla, ei II. maailmansota voinut olla enään syy Steve Trevorin tuloon ja Ihmenaisen matkaan Amerikkaan. Tällä kertaa keskiössä on kylmä sota, tai enneminkin se että Ares, sodan jumala, ei halua sodan olevan vähemmän kylmä. Kreikan muinaisia jumalia huolettaa ihmisten uskon katoaminen, ja Ares uskoo että hän voisi saada ylilyöntiaseman muista jumalista uudella maailmansodalla, sillä sota ja konflikti ruokkii hänen valtaansa. Mutta amatsonit voisivat estää tämän suunnitelman, ja Ares manipuloi sotilaslentäjä Steve Trevorin pommittamaan heidän saartaan. Trevor kuitenkin tajuaa että saari on siviilikohde ja koittaa lopettaa tehtävän, mutta Ares iskee hänen koneensa maahan. Samaan aikaan amatsonien profeetta ennustaa, että Ares on aloittamassa viimeistä sotaa, ja että jumalat haluavat amatsonien valitun pysäyttävän hänet. Diana pelastaa Trevorin, saa tehtävän osakseen ja vie hänet takaisin Amerikkaan hoidettavaksi ja samalla aloittaa oman taistelunsa Aresta vastaan.

Samat perusideat ja teemat kyllä, mutta merkittävä esteettinen ero; Paratiisisaari ei ole enään huippuedistynyt utopia, vaan hellenistinen aikakupla. Ei näkymättömiä lentokoneita, ei purppuraa sädettä, vaan keihäitä, jousia ja hopliitteja. Heidän tehtävänsä on pysyä saarella ja suojella muinaista pahuutta, ei olla esikuvana ja ideaalisena yhteiskuntana koko maailmalle. Ihmenainen viettää jonkin verran aikaa ihmetellessään nyky-yhteiskuntaa, mutta ei todellakaan liikaa- yksi Dianan hyveistä on se, että hän sopeutuu muutoksiiin ja oppii hyvin nopeasti. Myös sivuhahmot ja viholliset liittyivät paljon enemmän antiikin Kreikan teemoihin. Jumalat olivat enemmän mukana toiminnassa, Ares ja noita Kirke nousivat Dianan pahisgallerian eturiviin ja isot tarinat liittyivät usein jumalten leikkeihin. Vaikka isoja muutoksia oli tullut, oli Diana ja amatsonit yhä varsin ihanteellisia. He uskoivat myötätuntoon, anteeksiantoon ja olivat lempeitä vieraitaan kohtaan. Ja Perezin ja Weinin asettama status quo pysyi suhteellisen kauan samana. Amatsonit avasivat rajansa maailmalle, Ihmenaisesta tehtiin Themysciran suurlähettiläs, tiede, taide ja historia kulki vapaasti kahden kansan välillä. Mutta 2000-luvulla kirjoitettiin sekä Ihmenaisen parhaimpia tarinoita (näistä lisää myöhemmin) mutta myös amatsonien suhteen kurjia tarinoita. Mutta vasta 2011 tuli seuraava iso muutos.

New 52- 'nuff said

Ahh, New 52. Tämä surullisenkuuluisa reboot on päättynyt jo useampi vuosi sitten, ja uusi reboot (erinomainen Rebirth jonka Batman-sarjiksia kehuin aiemmin) on jo alkanut korjaamaan sen tekemiä vaurioita DC:n maailmaan. Mutta sen varjo on yhä koko sarjakuvafirman yllä, vaikuttaen kaikkeen hahmoista animaatioihin ja elokuviin. DC:n animaatioelokuvat ovat pitkälti olleet versioita Oikeuden Puolustajien tarinoista tältä ajalta, Teräsmiehen kalsariton look on ollut vakio niin Man of Steelissa kuin Supergirlissa, ja sitten on tietysti Ihmenainen. New 52-jatkumon kirjoittajaksi valittiin Brian Azzarello, loistava kirjoittaja mutta täysin väärä tähän työhön. Azzarello on noir-tyylin kirjoittaja, synkkien ja maanläheisten väkivaltatrillerien ammattilainen. Valitettavasti lopputulokset näkyvät.

Azzarello ei mene paljoa amatsoonien taustan yksityiskohtiin, mutta yleinen kuva on paljon synkempi. Diana on lähtenyt saarelta jo aikoja sitten, ja amatsonit ovat kovin väkivaltaista ja vihamielistä porukkaa. Azzarello muutti lempeät ja armoa osoittavat amatsonit aggressiivisiksi, ulkopuolisia vihaaviksi käryilijöiksi. He hankkivat uusia lapsia viettelemällä (tai pakottamalla...) ohikulkevien laivojen miehiä, tappaen miehistöt aina tämän jälkeen. Tyttölapset pidetään, poikalapset myydään orjuuteen jumala Hephaestukselle. Ja sitten on Ihmenainen. Hän ei ole enään savesta luotu jumalattarien siunaama ihme. Hänen äitinsä on kuningatar Hippolyta ja isänsä on taivaan jumala Zeus. Diana on puolijumala. Rannekkeet pitävät näitä jumalaisia voimia piilossa.

Kuten sanottu, isoja ja ärsyttäviä muutoksia Ihmenaisen faneille, muuttaen koko hahmotaustan synkemmäksi ja poistaen alkuperäisen taustatarinan naiseuteen fokusoivat teemat. Ihmenainen on harvoja isoja supersankareita jolla ei ole ollut minkäänlaista isäsuhdetta tai siihen liittyviä ongelmia. Hänellä on aina ollut terve suhde äitiinsä, koti johonka hän on ollut tervetullut ja ystäviä ympäri maailmaa. Azzarello muutti tämän kaiken, ja Ihmenainen oli yksinkertaistettu tylsäksi soturinaiseksi, ja tällöin myöskin kiteytyi uusi asia Ihmenaisen taistelussa; miekan käyttö. Ihmenainen on kantanut aseita ennenkin, mutta aniharvoin hän niitä käyttää- koska hänen ei tarvitse. Diana on lähes yhtä vahva kuin Teräsmies, mutta taitavampi taistelijana. Hänen ainoa aseensa oli pitkään totuuden lasso. mystinen taikaesine joka pakotti sen kenetkä lassoon oltiin sidottu "puhumaan ja näkemään totuus" (Mainitsin aiemmin Marstonin luoneen valheenpaljastimen, syy ja seuraus). Viime vuosina Diana on kuitenkin aseistanut miekalla ja kilvellä, vahvistaen tämän soturi-imagoa totuuden hengen sijaan.

Noniin. Nyt olemme käyneet läpi kolme merkittävintä ja tunnetuinta taustaa Ihmenaiselle. Ne jotka eivät tiedä paremmin voivat nyt koittaa arvata, mikä näistä on pohja DCEU:n Ihmenaiselle ja tämän taustalle?

Fokus miekkan käyttöön ja ymmärtämättömyys nykyajasta....

...ylimääräisiä voimia rannekeiden takaa...

....semi-spartalaista meininkiä....

....Ja näin New 52-alkuperä nostaa rumaa päätään. Tämän lisäksi minusta tuntuu, että isäsuhdetta on hieman muutettu. "I have no father, I was given life by Zeus" kivasti poistaa myös syntytarinoista tutut jumalattaret, mutta elokuvan iso twisti tulee käsittelemään tätä varmasti.... 

Ja tässä on suurin pelkoni elokuvan suhteen. Wonder Woman näyttää minusta hyvältä. Sen trailerit lupaavat toimintaa, seikkailuja eksoottisessa ympäristössä ja on mielenkiintoista nähdä ensimmäinen maailmansota supersankarielokuvan näyttämönä. Gal Gadot ei ehkä ole ideaali valinta Ihmenaiseksi kaikkien mielestä, mutta se on ongelmana kun pitäisi roolittaa käytännössä "täydellinen nainen". Minun pelkoni on se, että elokuva kumartaa liikaa uusimpien tarinoiden suuntaan. Se mitä trailerit näyttävät fokusoivan kahteen isoon teemaan Ihmenaisessa: ymmärtämättömyys "nykyajan" tavoista ja kuinka kova soturi Ihmenainen on. Tämä on sama ongelma kuin Teräsmiehen kanssa uusissa elokuvissa- keskitytään Teräsmiehen voimiin ja hänen jumalaisuuteensa, ei pieniin tekoihin, myötätuntoon ja arkeen. Nämä ovat kyllä osa hahmoa, mutta ei kokonaisuus. Ja kyllä, tiedän mitä monet sanovat- näitä tekijöitä voidaan käsitellä jatko-osissa. Mutta ensimmäisen elokuvan tarkoitus on asettaa hahmon peruslinjat ja päällimäiset tekijät. Mitkä ovat siis Ihmenaisen päällimäiset tekijät?

Ihmenainen on totuuden, myötätunnon ja toivon lähettiläs. Hän on esikuva kaikille, sillä hän välittää kaikista.

Hän ojentaa kätensä viholliselle, antaen mahdollisuuden jokaiselle parantaa tapansa. Hän ei ainoastaan voita lyömällä tai heittämällä vankilaan, hän voittaa näyttämällä heille tekojensa jäljet.

And that guy? He is called CAPTAIN NAZI.

Ihmenainen on soturi, mutta hän on myös paljon, paljon enemmän. Ihmenainen on merkittävimpiä supersankareita mitä on koskaan tehty, ja siksi minä ja monet muut pitävät niin korkeaa tasoa tämän esiintymisten suhteen. Wonder Woman  ei ole vain seuraava supersankarielokuva, vaan merkittävä virstanpylväs supersankarien historiassa. 

Atte T

Ps. Koska itse tykkään ajatella että elokuvat synnyttäisivät aina uusia sarjisfaneja, tässä oma suosituslistani hyvistä Ihmenainen-sarjakuvista:

- Wonder Woman Chronicles 1-2 (William Marston, H.G Peters): Alkuperäiset sarjakuvat 40-luvulta. Puhdasta luovuuden vimmaa täynnä värikkäitä hahmoja ja villejä skenaarioita.

- Wonder Woman by George Perez (Len Wein, George Perez): Omia suosikkisarjojani ikinä. Oivaa toimintaa, erittäin tykättäviä hahmoja ja eeppistä tarinankerrontaa jossa panokset ovat korkealla. Nykyaikaisti Ihmenaisen imagon ja rikolliset. Upeaa taidetta

- Wonder Woman: Hiketeia (Greg Rucka, J.G Jones ) Greg Ruckan kirjoittama sarjakuvaromaani on monille ikonisimpia Ihmenainen-tarinoita. Nuori tyttö tekee muinaisen rituaalin nimeltä hiketeia, joka sitoo Dianan suojelemaan tätä. Miksi hän teki näin? Koska hän murhasi miehen, ja Batman on hänen perässään. Todellinen "kreikkalainen tragedia". Tätä seurasi Ruckan oma Ihmenainen-sarja joka on myöskin mainio.

- Wonder Woman by Gail Simone (Gail Simone, Terry & Rachel Dodson) Legendaarisen Gail Simonen Ihmenainen-tarinakokonaisuus on kenties parhaimpia mitä hänestä on kirjoitettu. Gailin oma hyvin pitkä ja vakuuttava sarja sisältää natseja, Gigantan, alieneita, jumalia, muinaisia salaliittoja ja yleistä hauskanpitoa.

- Wonder Woman: Spirit of Truth (Paul Dini, Alex Ross) Osa loistavaa World's Greatest Superheros kokoelmaa. Kiteyttää hyvin Ihmenaisen tehtävän ja kuinka se ei aina ole helppoa tai kuinka kaikkia ongelmia ei voida ratkaista samalla tavalla.

- Wonder Woman: Earth One (Grant Morrison, Yanick Paquette) Sarjakuvien suurvelho Morrisonin kirjoittama sarjis kertoo uudestaan Ihmenaisen 40-luvun syntytarinan, tuoden nyt hieman unohdettuja elementtejä hahmosta esiin (scifi, bondage tms) mutta selkeästi nykyaikaisessa kontekstissa. Paras versio Steve Trevorista ja Etta Candysta, Ihmenaisen parhaista ystävästä. 

Hola!

Pappi, lukkari, talonpoika ja informaation virran hallinta

Helmikuussa esittelin uuden suosikkini vampyyrielokuvien saralla, loistavan Ystävät Hämärän Jälkeen. Se oli erinomainen elokuva, joka osasi hyödyntää ylikäytetyn genrensä parhaimpia puolia ja myöskin rikkoi koko kauhugenren rajoja jakamalla informaatiota katsojien kanssa sen sijaan että pidättelisi sitä heiltä. Ja samalla kun kehuin tarinaa, hahmoja ja käsikirjoitusta, nostin myös parrasvaloihin ohjaaja Tomas Alfredsonia ja elokuvaaja Hoyte van Hoytemania, joidenka työ oli ensisijaista elokuvan pohjoismaisen karun ja tyylitellyn tunnelman luomiseen. Samalla mainitsin että Hoyteman on tämän elokuvan myötä tehnyt läpimurtonsa hollywood-leffoihin ja ollut vastuussa elokuvien kuten Her, Interstellar ja tänä vuonna ilmestyvän Dunkirkin kuvauksesta. Mutta Alfredson ja Hoyteman tekivät Ystävät Hämärän Jälkeen lisäksi toisenkin elokuvan yhdessä. Ja tässä elokuvassa näkyy paljon samoja tarinankerronan muotoja ja kuvaustapoja jotka tekivät Ystävistä niin erilaisen kokemuksen. Tänään puhumme vakoojatrilleristä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011).

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on adaptoitu kirjoittajalegenda John le Carren samanimisestä romaanista vuodelta 1974. Eläkkeelle ajettu MI6-agentti George Smiley (Gary Oldman) palaa takaisin vakoojien maailmaan, kun pakoileva agentti Ricki Tarr (Tom Hardy) kertoo uskomattoman väitteen: Circuksessa, MI6:en ylimmässä johdossa, on myyrä Neuvostoliiton palveluksessa. Smiley ja hänen luottomiehensä Guillam (Benedict Cumberbatch) alkavat selvittämään totuutta kaiken takaa, ja samalla perehtyvät MI6:en dramaattisiin käänteisiin; entisen Circusin johtaja Controlin (John Hurt) ulosajo ja kuolema, agentti Jim Prideauxin (Mark Strong) katastrofaalinen operaatio Budabestissa, uuden johtajan Percy Allelinen (Toby Jones) valtaannousu ja tämän kontroversiaalinen tiedonjako-operaaatio witchcraft sekä huhu siitä, että Circusin jäsen Bill Haydonilla (Colin Firth) on salasuhde Smileyn vaimon kanssa. Ja kuka on salaperäinen Karla?

Jopa vakoojatrilleriksi tämä on paljon sivujuonteita ja juonikoukkoja. Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vaatii katsojaltaan paljon, mutta palkitsee myös sen joka pysyy mukana siinä mitä tapahtuu. Peter Straughanin ja Bridget O'Connorin skripti on myöskin hyvin hajanainen ja vuorostaan syöttää tätä informaatiota tasaisin väliajoin. Se käyttää hyvin hyväkseen dialogikoukkuja siirtyessään kohtauksesta toiseen; sen sijaan että matkat paikkojen välillä kuvattaisiin tai täytettäisiin dialogilla, kohtauksen päätös johtaa luonnollisesti toiseen. Smiley sanoo Guillamille että onko kukaan käynyt Controlin talolla, ja ennen kuin kukaan edes vastaa leikkaa elokuva siihen kun Smiley ja Guillam saapuvat Controlin talolle, ja kohtaus vastaa kysymykseen hahmon puolesta. Näissä käsikirjoitus, ohjaus ja kuvaus toimivat yhdessä kuin hyvin öljytty kello. Ekspositiot kuten kuvatekstit siitä missä ollaan, dialogi henkilöhahmojen olinpaikoista tai elämäntilanteista loistavat poissaolollaan, ja kaikki on tehty joko ovelalla kuvauksella ja leikkauksella tai hiljaisilla, sanattomilla kohtauksilla. Hoytema jatkaa pohjoismaisen melankolian ja pelkistetyn karuuden käyttöä kuvaustekniikoissaan, antaen elokuvalle jälleen realistisen mutta uniikin visuaalisen puolen. Varsinkin hitaat, venytetyt paljastukset joita ei odota, ovat yhä Hoyteman työn tavaramerkki ja loistava tapa tehdä kohtaussiirtoja.

Vakoojaelokuvat usein pidättelevät tietoa katsojiltaan elokuvan sisällä; päähenkilöt eivät tiedä kaikkea, ja se mitä päähenkilö tietää on sama kuin se minkä katsoja tietää. Mutta Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja ei ole kuni useimmat vakoojaelokuvat. Se hallitsee tiukasti informaatiovirtaa ja syöttää katsojalle tietoa ja käänteitä haluamassaan järjestyksessä. Faktat jotka katsoja tietää ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen ovat seuraavat: 1. Control uskoo että Circuksessa on myyrä, ja Unkarilainen loikkari voi kertoa tämän identiteetin. 2. Prideaux kuitenkin kävelee ansaan, ja hänet ammutaan. 3. Tämä skandaali johtaa Controlin ja Smileyn ajamiseen ulos Cirkuksesta, ja sitemmin Controlin kuolemaan. Mutta Prideauxin väijytys näytetään uudelleen ja uudelleen, joka kerta paljastaen jotain uutta siitä mitä lopulta tapahtui ja ketkä kaikki olivat paikalla. Keskusteluja Controlin ja muiden agenttien välillä esitetään eri valossa ja eri henkilöiden kautta. Tällainen tarinankerronta perustuu paljolti siihen että katsoja seuraa elokuvaa, ja tarkkaavainen katsoja tajuaa mitä on tapahtumassa ja mitenkä nämä erilliset skenaariot liittyvät toisiinsa.

Sama pätee George Smileyn kanssa. Smiley on elokuvan kivikasvoinen protagonisti. Smileyn luonne ja elämäntapa esitellään hyvin alussa. Hän ei ole tunteikas päinvastoin kuin pomonsa Control, hän ei ole kärkäs kuten Alleline tai charmantti kuten Haydon. Smiley asuu yksin, ei liiemmin sosialisoi ja on kaikin puolin hieman kiusallisen oloinen mutta siisti, rehellinen herrasmies. Mutta koska hänkin oli Circusin huipulla, ei hänkään ole täysin puhtoinen. Hänen elämäänsä määrittelee kaksi asiaa; rakkaus vaimoaan Annea kohtaan ja pakote saada Karla kiinni ja pysäyttää tämän toiminta. Kumpaakaan Annea tai Karlaa ei näytetä suoraan elokuvassa. Emme tiedä miltä he näyttävät, ja kohtaukset heidän kanssaan kerrotaan aina jonkun toimesta. Smileylle nämä kaksi ovat sokeita paikkoja, obsession kohteita joita käytetään hyväksi häntä vastaan sekä Karlan että Smileyn itsensä toimesta. Ja Alfredsonin nerokas idea olla ikinä näyttämättä näitä kahta obsession kohdetta puolestaan kiinnittää katsojan mielenkiinnon näihin arvoituksiin, ja jatkaa elokuvan tapaa hallita tietoa mitä katsojalla on. Ja kun Controlin lista mahdollisista vakoojista paljastuu, tulee varjo jopa Smileyn hahmon ylle, sekoittaen pakkaa lisää.

"Alleline..pappi, Haydon...lukkari. Talonpoika on Roy Bland. Esterhase ei ole kuppari, sanotaan häntä köyhäksi. Ja kerjäläinen on....Smiley. Yksi heistä on myyrä." -Control

Ja kaikki tämä informaation rajoitus, satunnainen jaonta ja tilanteiden muuttaminen tietoa lisäämällä palvelevat Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojan perimmäistä tunnelmaa: se on ahdistavan autio, vainoharhainen ja kylmä. Kuka on myyrä? Onko Circuksella omia agendoja? Mitä tapahtui Ricky Tarrille ja Jim Prideauxille ja kuka petti heidät? Tämä on elokuva vakoojista, ja mitä tällainen elämä tekee ihmiselle. Kehenkään ei voi luottaa, henkilökohtaisia uhrauksia täytyy tehdä alati ja ainoa asia millä on merkitystä on Neuvostoliiton voittaminen. Smiley ja Control ovat tämän elämäntavan suurimmat uhrit. Vanhojen miesten kasvoilta näkyy elämän uurteet, ja Smileyn kylmä ulosanti on selitettävissä tämän elämän jälkinä. MI6:en päämaja ja ihmiset sielä peilaavat tätä ideaa; käytävät ja tilat ovat kuin järjettömiä, tunteettomia katakombeja ja labyrinttejä, värit ovat harmaita ja ruskeita ja kaikki tunteet on puhdistettu ja korvattu vain yhdelle päämäärällä-vihollisen voittamisella. Kuinka kamalaa tämä elämä pitkällä mitalla on? Hyvä mittari tälle on erotettu työntekijä Connie (Kathy Burke) joka nostalgisoi kunnian ajoista, jolloin englantilaisilla oli oikeutta olla ylpeitä, kunnes Smiley muistuttaa että kyseessä oleva aika oli II.maailmansota. Ja kun Smiley kertoo myyrän olemassaolosta, pyytää Connie ettei Smiley ikinä kerro hänelle siitä; hän haluaa muistaa kaikki ystävänsä sellaisina kuin he olivat, pitäen muistojaan parempana kuin tosiasioita.

Politiikka on myös osa tätä tarinaa, mutta ei sillä tavalla kun ehkä uskoisi. Toki itä/länsi-jako on iso osa elokuvassa, onhan se aikakauden merkittävimpiä tekijöitä, mutta se esitetään yllättävän harmaassa valossa. Smiley sanoo Karlan olevan fanaatikko, mutta luultavasti Karlan mielestä Smiley on samanlainen. Mutta Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojan politiikka on sidottu aikakauden sosiaaliseen politiikkaan. Toki kaikki päähenkilöt ovat valkoisia, hyvässä sosiaalisessa asemassa olevia miehiä, mutta tämä on osa sitä. Elokuva pyörittää yksinäisyyden, naisten aseman ja homoseksuaalinen tukahduttamisen teemoja tapahtumien ympärillä. Kaikki Circuksen miehet ovat yksinäisiä ja tuntuvat sietävän toisiaan vain työn vuoksi ja tekevät lopullisia uhrauksia työnsä vuoksi, kuten Peter Guillam joka eroaa puolisostaan ettei Circus voi käyttää sitä hyväkseen. Tämä yksinäisyys näkyy ahdistuksena ja paranoiana, luoden myrkyllisen ilmapiirin joka huokuu kaikkialle heidän ympärillään. Connie asuu yksin ihmisten ympäröimänä, eikä ikänsä ja mennen uransa vuoksi pysty samaistumaan muiden elämään. Guillamin puoliso on myöskin mies, ja tämä on perimmäinen syy miksi hän joutuu kylmästi eroamaan tästä. Prideauxin ja Haydonin välillä on tunteita, mutta heidän asemansa ja elinaikansa estää heitä vastaamaan näihin tunteisiin, ja biseksuaalin Haydonin playboy-asenne on helposti luettavissa tämän kielletyn rakkauden julkiseksi piilotteluksi. Naiset elokuvassa ovat kovassa käsittelyssä; Connie on saanut potkut ilman mitään syytä ja selitystä, venäläinen informantti Irina (Svetlana Khodchenkova) on aviomiehensä nyrkin alla ja joutuu kokemaan kidutusta ja Smileyn vaimo Anne on kokonaan Smileyn näkökulman määrittelemä ja loppujen lopuksi pelinappula. Jos Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojalla on joku suuri paha joka vaikuttaa hahmojen elämään, on se lopulta aikakauden sosiaaliset rakenteet.

Elokuvan alussa Smiley käy hankkimassa uudet silmälasit. Se on piilotettu tämän arjen askareiden joukkoon, mutta tämä on vahvasti elokuvan ideassa kiinni. Lasit ovat paljon esillä elokuvan aikana- ne ovat fokus Smileyn hahmossa kuvauksen suhteen. Takaumissa hän työntää alati vanhoja lasejaa nenältään ylöspäin. Smiley ei nähnyt ennen kunnolla mitä on tapahtumassa, mutta nyt kun hän on ulkopuolella hän näkee kokonaiskuvan. Samaan tapaan katsojan pitää tarkkailla irrallisen tuntuisia osia osana laajempaa kokonaisuutta, pohtia mitkä ovat näiden hahmojen heikkoudet ja kuka vetelee naruista Circuksessa. Ja kaikkea tätä tukee todella hyvät roolisuoritukset, varsinkin Gary Oldman ja Mark Strong loistavat kahdessa hyvin erilaisessa roolissa molempien näyttelijöiden saralla: Oldman on hiljainen ja tunteeton ja Strong ei esitä pahista vaan elämänsä pieksemää, rehellistä miestä. Ja kun Oldman lopulta rikkoo tämän jäykän ja hillityn ulosantinsa, tuntuu se siltä kun hän olisi pidätellyt sitä sisällään koko elokuvan ajan.  Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on hyvin tehty elokuva, joka luottaa katsojaan ja tämän kykyyn seurata tapahtumia ilman että jokaista käännettä ja tilanteen muutosta ei selitetä erikseen. Siinä ei ole toimintaa, mutta se on jännittävä. Ketään ei ajeta takaa autoilla, mutta ajojahdin tunnelma on alati läsnä. Ja kun lopulta myyrä paljastuu ja elokuva saavuttaa "onnellisen loppunsa" on musiikkivalinta niin kauniisti riitasoinnussa tapahtumien kanssa siksi, että tämä jatkuva tragedia lasketaan voitoksi vakoojien raa'assa maailmassa, eikä se tule loppumaan kenenkään osalta kovinkaan pian.

"Sinun täytyy ymmärtää, Smiley, että he tappavat minut."
"Ketkä?"
"He. Tai me. Kuka ikinä saakaan minut ensimmäisenä. Minä olen syytön, ainakin tähän."


Atte T

Suuruuden reunalla: X-Men: First Class

Kun palaan katsomaan takaisin leffoja uuden mielipiteen vuoksi tätä blogia varten, on tähän mennessä ajatukseni olleet ylitsevuotavan negatiivisia. Ja koska olen yleensä positiivinen persoona ja hlauan käyttää tätä blogia positiivisten asioiden jakamiseen, haluan luoda Viimeisen Tuomion rinnalle positiivisemman sivusarjan. Mutta on tylsää vain hehkuttaa elokuvia jotka kaikki tietävät hyviksi tai ainakin vähintää perustason toimiviksi, kuten Marvel Cinematic Universe-elokuvat ja Christopher Nolanin Batmanit. Haluan tässä osiossa puhua elokuvista, jotka ovat hyviä mutta eivät saavuta suuruutta erinnäisten tekijöiden takia. Käsittelen sitä mistä pidän elokuvassa, mikä niissä toimii teknisesti ja missä kohtaa ne tekevät kriittiset hutinsa jotka estävät sitä nousemasta genrensä parhaimpien tasolle. Tämä sarja ennen kaikkea rohkaisee dialogiin fanien keskellä. Nämä elokuvat ovat suuruuden reunalla.

Ja kuten otsikosta voi päätellä, ensimmäinen elokuva jota käsittelemme on Foxin X-Men-elokuvasarjan jäsen. On aika puhua X-Men: First Classista- minun suosikistani X-Men-elokuvien sarjassa.

X-leffojen perintö ja uusi tie

X-Men-elokuvat saavat usein kontollensa kunnian siitä, että ne toimivat nykyaikaisen supersankarielokuvan alkukipinänä. Mutta monet (varsinkin alan ihmiset) ovat sanoneet että ensimmäinen muutoksen aloittanut nykyaikainen supersankarielokuva oli Blade. Molemmat näistä ovat meistetty kuitenkin samasta puusta, ja tämän puun juuret ovat tiukasti yhä kiinni 90-luvulla. Ensimmäinen todella moderni supersankarielokuva oli mielestäni Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man, sillä sen värikkyys, todenmukaisuus sarjakuvajuurilleen ja iloinen tunnelma on MCU-elokuvien esiaste. X-Men oli 90-luvun estetiikan, tyylin ja ilmapiirin elokuva. En puhu nyt sarjakuvien 90-luvusta, vaan supersankarielokuvien 90-luvusta: Tim Burtonin ja Joel Schumacherin Batmanit, Crow, Steel, Darkman, Blade, Spawn, Shadow ja Matrix ovat kaikki visuaalisesti samalla linjalla kolmen ensimmäisen X-Men elokuvan kanssa. Mustaa nahkaa, vain marginaalisia viittauksia sarjakuvajuuriin, synkkiä taistelukohtauksia varjoissa tai sateessa, jokainen vastustaja tapetaan. Se kumartaa vielä tiukasti 90-luvun supersankarielokuvien omille rajoitteille, ja emuloi enemmän tuon ajan toimintaelokuvia kuin omia juuriaan. Ja ainoa syy miksi X-Men elokuvat eivät liittyneet tämän aikakauden kuran joukkoon oli tämä mies:

Bryan Singer oli vuosituhannen vaihteessa kuumin uusi kyky; hän oli lyönyt itsensä läpi neo-noir mysteerillään Usual Suspects, ja nyt hän siirtyisi ohjaamaan Ryhmä-X:än ensimmäistä elokuvaseikkailua. Singerin edessä oli iso urakka: mitä Ryhmä-X:än pitkästä ja monimutkaisesta historiasta ottaa mukaan? Mitä pitää jättää pois? Onko tämä toimintaelokuva vai draamaleffa? Singerin nerokas valinta oli pysyä tiukasti aikakauden zeitgeistissa ja nuorison ajatusten parissa. Niinpä X-Men-leffojen subtekstiksi ja teemaksi tuli seksuaalivähemmistöjen tila ja paikka uuden vuosituhannen maailmassa sekä Magneton mukana tuoma viittaus juutalaisten vainoihin Natsi-Saksassa. Magnetosta puheen ollen, kolme elokuvan kantavaa voimaa ovat ehdottomasti Ian McKellen, Patrick Stewart ja Hugh Jackman, joskin viimeinen vähäisemmässä asemassa. McKellen toimi todella hyvänä pahiksena jonka ajatusmaailma ja puoli oli helppo ymmärtää ja osa katsojista varmaan oli hänen puolellaan. Patrick Stewart oli looginen jatke elokuvan subtekstille, ollessaan rauhallinen ja miellyttävä isähahmo jonka tervetuleva ilmapiiri oli täydellien syötti nuorille, jotka hakivat muuttuvassa maailmassa turva-paikkaa. Tervetuloa, nuoret ja sorretut jotka piilottelevat todellista minäänsä maailmalta pelon vuoksi, kouluuni jossa saatte vapaasti olla oma itsenne.

Mutta valitettavasti X-Men-leffoja piinasi myös monet aikansa ongelmat. Omien juuriensa pilkkaaminen, värien ja monipuolisuuden korvaaminen synkkyydellä ja monotoonisuudella sekä paria poikkeusta lukuunottamatta hyvin kyseenalaiset näyttelijävalinnat ja roolisuoritukset. X-Men 2 yleensä kerää kehuja parempana elokuvana, ja sitä se onkin, mutta vain lievästi. Samat ongelmat vaivaavat sitä, mutta sen loppu on huomattavasti paremmin tehty ja näyttelijät kuten Brian Cox ja Alan Cumming tasapainottavat tiettyjen näyttelijöiden vähemmän vakuuttavia roolisuorituksia. X-Men 3: Last Stand taasen...on vain roskaa. Bryan Singer oli tässä kohtaa jättänyt mutantit taaksensa, ja hänet oli korvannut Brett Ratner, ohjaaja josta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Tyhmiä valintoja toisensa perään, kamalia versioita rakastetuist hahmoista ja merkittävimmän Ryhmä-X-tarinan täydellinen tuhlaaminen. Ainoat kaksi hyvää asiaa tuossa elokuvassa ovat Kelsey Grammer lähes täydellisenä versiona Pedosta ja Ellen Page rikollisesti tuhlattuna Kitty Prydena. X-Men trilogia päättyi tähän, mutta franchise jatkoi nilkuttamista rikollisen huonon X-Men Origins: Wolverinen muodossa. Mutta Brettin ei pitänyt alunperin ohjata X-Men 3:a. Työhön haluttiin tuolloin brittiläisten rikosfilmien uusi suuri nimi. Hän ei saanut työtä, mutta hän palasi franchisen rattiin paljon myöhemmin. Hänen nimensä oli Matthew Vaughn, ja hän vei elokuvasarjan uusille vesille ja aloitti hommat puhtaalta pöydältä. Matthew Vaughn on mielipiteitä jakava ohjaaja, mutta monia hänen elokuviaan yhdistää yksi alla kulkeva teema- ne ovat hauskoja. Lock, Stock And Two Smoking Barrels, Snatch, Stardust, Kick-Ass 1 & 2 ja Kingsman ovat tästä hyviä todisteitä. Hän on myös toimintaohjaajana paljon taitavampi kuin kumpikaan seuraajistaan, ja hänen elokuvillaan on aina uniikki ulkonäkö, oli kyseessä sitten kuvaustapa, leikkaus tai sommittelu. Erikin ja Shaw'n ensikohtaus leikkii juurikin paljon kuvakulmilla, ja kohtauksen jännite syntyy juurikin siitä mitä me emme aluksi näe. Myöskin elokuvasarjan aikakauden siirtäminen 50-luvulle antoi sille välittömästi oman ja henkilökohtaisen ulkonäön verrattuna muihin supersankarileffoihin 2010-luvulla.

X-Men: First Class aloitti koko homman alusta, reebootaten elokuvasarjan ja unohtaen lähes kaiken elokuvasarjasta lukuunottamatta ensimmäistä X-Men-leffaa, johonka se tekee vähäisiä viittauksia. Mutta tämä puhdas pöytä antoi sille juurikin sen ponnahduslaudan mitä franchise tässä kohtaa kaipasi. Ja kuten viimeksikin, elokuva toimi kahden tekijän kautta- tällä kertaa Michael Fassbenderin ja James McAvoyn kautta. Keskitymme kohta enemmän näihin kahteen, mutta ensiksi haluan myös huomioida hyvää, päähahmoja tukevaa hahmogalleriaa. Jennifer Lawrence juuri ennen uransa räjähtämistä oli vielä mukana täysillä, Lucas Tillin Havoc on täydellinen ääliökovis ruokkimaan Nicholas Houltin Pedon arkuutta, oman potentiaalinsa hukkaamista ja myrkyllistä itseinhoa ja Rose Byrne Xavierin ihmisversiona ja selkeänä linkkinä ihmisyyteensä. Mutta vaikka nämä ovat kaikki hyviä, on Magneto ja Xavier tämän elokuvan tähdet.

Xavier ja Magneto, kontrolli ja vapaus

Aluksi otetaan käsittelyyn Charles Xavier. Elokuva keskittyy aikaan ennen kuin tämä oli pakotettu pyörätuoliinsa ja vielä kun hän välitti tuuheasta ruskeasta tukastaan. First Classin mielenkiintoinen veto oli tehdä Xavierista hyvin mukava, kohtelias, kannustava ja opettava hahmo, mutta jonka tekoja, suuria päätöksiä ja hahmosuhteita korostaa yksi teema: kontrolli. Hän haluaa-alitajuntaisesti, ei tietoisesti- hallita ihmisiä ja mutantteja ympärillään. Charles on ollut Mystikon veli ja vartija lähes koko tämän elämän ajan, hän liittyy Moiran elämään mukaan mutta lopussa pyyhkii tämän muistin. Hän haluaa Erik Lensheristä itselleen ystävän ja argumentoi alati tämän kanssa oman ajattelumaailmansa puolesta. Xavier haluaa olla tilanteen päällä, selvillä siitä mitä tapahtuu ja ohjata kanssamutanttien elämää parempaan suuntaan, halusivat he sitä tai ei. Mystikon hahmon tarinakaari keskittyy vapautumaan Xavierin hänelle asettamista rajoituksista ja elämäntavasta. Charles Xavier on elokuvan esittämä moraalinen päähenkilö, mutta pinnan alla hän on hallitseva, ajattelematon mukautuja. Ja McAvoyn kasuaalin kohtelias roolisuoritus antaa tälle vaikeasti hallittavalle kombolle sielun.

Magneto on aina ollut superrikollisista mielenkiintoisimpia, sillä hänen tavoitteensa motiivit, taustansa ja asenteensa ovat tehneet hänestä monipuolisen hahmon. First Classissa Erik Lensherr elää ja hengittää näitä samoja ideoita. Alusta lähtien Erikiä on helppo sääliä; keskistysleiri, vanhempien menettäminen, äidin kylmäverinen murha kasvojen edessä ja kidutuksen täyttämä elämä. Hän kulkee ympäri maailmaa metsästämässä natsien sotarikollisia joilla on sidoksia Shawiin, joka on vastuussa monesta kärsimyksestä hänen elämässään. Erikin vaihtoehdot eri ongelmiin ovat lähinnä väkivaltaisia- hän murhaa ja kiduttaa tiensä Shawin luokse, hänen tavoitteensa on Shawin tappaminen, eikä Erik kaihda käyttää kykyjensä sadistisia mittoja tavoitteidensa saavuttamiseen. Mutta vaikka hän tekee mitä, katsoja tuntee sääliä ja kannustaa häntä eteenpäin, koska alun lapsuuskohtaus oltiin tehty taidokkaasti ja aidolla, käsinkosteteltavalla tunteella. Hän haluaa vain että mutantit elävät vapaina- vapaina pelosta, vainosta, vihasta, ylenkatsomisesta ja pilkasta. Erik on menneisyytensä rikkoma, murtunut mies joka ei näe muuta tapaa elää kuin se jossa vaino ei ole enään mahdollista. Fassbender on karismaattinen, cool, sanavalmis mutta myös haavoittunut ihminen roolissa, ja hänen kemiansa McAvoyn Xavierin kanssa saa hänet näyttämään siltä kenenkä puolella tässä taistelussa pitäisi olla. Kuka vainottu ja sorrettu muka EI haluaisi motata vihapuhuvaa fasistia naamaan, julistaa olevansa ylpeä siitä mikä olet ja johtaa vallankumousta parempaan huomiseen sinun kaltaisillesi? Magneto on täydellinen toinen päähenkilö, sillä hänen vapaudenhalunsa on osuva vastakohta Xavierin kontrollille, ja saa näin katsoja pohtimaan kahden hahmon puolia ja syvällisyyttä.

Ja kaikki tämä hahmokehitys ja subtekstuaaliset tekijät hahmoissa kohtaavat lopulta elokuvan kliimaksissa, joka on jopa koko genren mittapuulla hyvin tehty, innostava ja erilainen. Xavierin pyyntöjen ja käskyjen nojalla Magneto menee ottamaan Shawn kiinni, mutta lopulta kääntää selkänsä Xavierin maltille, laittaa kypärän päähänsä ja sulkee Xavierin päästään lopullisesti- sekä voimien että ajattelumaailman suhteen. Ja Shawn kuolema Magneton käsissä (all-time best supervillain deaths) on sidottu myöskin tarkasti tähän teemaan. Ja lopulta, kun viholliset on voitettu ja elokuvan mittainen hirviömäinen pahis ollaan voitettu- ei uhka ole kadonnut mihinkään koska Magneto on lopulta oikeassa. Charlesin ja Erikin filosofinen väittely rauhaisan yhteiselon ja väistämättömän vainon välillä päättyy lopulta siihen että Magneto on oikeassa. X-Men: First Classissa maailma todistaa olevansa vielä kyvytön valitsemaan rauhan tietä (kylmä sota on vasta alkanut). Tämä ollaan rakennettu elokuvassa hyvin; mutantit joidenka kanssa ihmiskunta pääsee kontaktiin ensimmäisen kerran ovat kaikki aikakauden kuvastoon sopivia; ajatustenlukija, muodonmuuttaja, energiapatteri, kaukosiirtyjä, elävä kaikuluotain ja mies joka voi nostaa sukellusveneitä merestä- kylmän sodan painepisteet ja pelkotilat vakoojista, soluttautujista ja pettureista ovat materialisoituneet Ryhmä-X:än ja Helvetintulen Klubin jäsenissä. Ja näin juuret ihmisten peloille mutantteja kohtaan on annettu loogiset, poliittiset ja realistiset syyt. Xavier ja Magneto ovat elokuvan päähenkilöt, heidän tarinansa ovat elokuvan keskiössä ja heidän subtekstinsä on ajan kuvausta moneltakin eri taholta.

"Erik, No."
"Erik YES."

Toimintakohtauksia tarkoituksella

Bryan Singer ei ikinä ollut- eikä vieläkään ole- mikään toimintaohjaaja. Lähes poikkeuksetta useimmat toimintakohtaukset tämän X-Men elokuvissa kulkevat "välttävän" rajalla. Mutta Matthew Vaughn on toista maata. Tämän nopeatempoinen ja tyylitelty tapa on omiaan mutanttien maailmaan. Mutta hyviä toimintaohjaajia on nurkat täynnä, ja jokainen heistä ei todellakaan pysty tekemään hyvää mutanttileffaa. Mutta X-Men: First Classin toimintakohtauksilla on myös tarkoituksensa ja ne on suunniteltu hyvin. Erikin ja Charlesin ensitapaaminen, Helvetintulen hyökkäys CIA-linnoitukseen, Erikin rynnäkkö Neuvostoliitossa ja iso klimaattinen lopputaistelu ovat kaikki hienosti kuvattuja, erittäin hyvin suunniteltuja ja jopa painajaismaisia siinä mitenkä ne kuvaavat mutanttien voimia- koska tämä on tarkoitus. Lopussa taistelu ei pääty Shawn kuoltua vaan sekä länsi että itä kääntävät aseensa mutantteja kohti, koska he pitävät mutantteja suurempana uhkana kuin toisiaan. Ja tämä on oikeutettu elokuvan aikana.

Mutta nämä toimintakohtaukset eivät kuitenkaan kaikki ole vakavia ja traumaattisia, ei todellakaan. X-Men: First Class on ainoa mutanttileffa joka saa tämän ryhmän osana olemisen näyttämään hauskalta, ja että mutanttisupersankarina oleminen on muutakin kuin omasta kohtalosta murjottamista. Tämä hauskanpidon elementti varsinkin kiteytyy Huutajaan, jonka lentäminen on hilpeää katsottavaa ja jopa lopussa maailman kohtalon ollessa vaakalaudalla jaksaa pitää tunnelman positiivisena. X-Men: First Classin lopputaistelu on muutenkin elokuvasarjan parhaimpia; se on iso, kirkas ja liikkuva, siinä on muutama iso osa joita on helppo seurata ja jokaisella hahmolla on tekemistä siinä. Blackbird näyttää upealta lentäessään sotalaivojen yllä, Ulvojan lento on todella hyvin tehty ja iso ja värikäs taistelu liikkuu rannoilta sotalaivojen kansille ja taas takaisin rannalle. Uudet X-uniformut ovat paremman näköiset kuin koskaan aiemmin ja auttaa puolestaan erottamaan taistelijat toisistaan nopeissakin kohtaamisissa. Mutta tämä hauska riehunta loppuu tykkänään, kun Magneto brutaalisti pistää Shawn kylmäksi ja näyttää muille mutanteille mitä on tapahtumassa- kun voimillaan retostelee ja taistelu leviää sotilaiden joukkoon, vahvistaa se vain mutanttien tuomaa pelkoa, ilman että kukaan edes yritti sitä. Tämä on hyvää tarinankerrontaa, jossa toiminta ei ole vain välikevennys vaan osa suurempaa kokonaisuutta.

Bring out the bad guys

Kyllä, sarjakuvafanit: Helvetintulen Klubi ei juurikaan muistuta sarjakuvien alkuperäistä salaseuraa. Sarjakuvien salaseuran tavoitteet olivat tosin elokuvarakenteisiin sopimattomia, enemmän suunniteltu pitkiä tarinakokonaisuuksia kuten sarjakuvia tai tv-sarjojen kohdalle. Jos Helvetintulen Klubia halusi käyttää kaksituntisessa elokuvassa, piti sen tavoitteita muuttaa. Ja tästä päästään pahisten käytön peruskurssille. Hyvän pahiksen tavoitteiden pitäisi jossain kohtaa kohdata sankarin tavoitteiden kanssa. Hans Gruber haluaa pitää panttivankinsa, John McClane pelastaa vaimonsa. Ja Helvetintulen Klubin tavoitteet elokuvassa ovat suorassa vertauksessa päähahmojen tavoitteisiin. Charles Xavier haluaa tehdä yhteistyötä ja elää rinnakkain ihmisten kanssa, Helvetintulen Klubi haluaa tuhota ihmiskunnan ydinsodalla ja hallita mutanttikansaa. Toinen hyvän pahiksen elementti on se, että sankarilla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde pahikseen. Sebastian Shaw on vastuussa Erikin äidin kuolemasta ja tämän nuoruuden tuskista. Pahiksen ei tarvitse tunkea elokuvaan mukaan, vaan hän on henkilöiden elämän, tavoitteiden ja historian kautta luontainen osa elokuvaa. Ja kaiken keskustassa on tietysti Sebastian Shaw.

Sebastian Shaw on vakuuttava, uhkaava ja loputtoman karismaattinen, teki hän mitä tahansa. Hänen voimansa on vakuuttava ja hän käyttää sitä luovasti eri tilanteissa. Hän on myöskin täysi hirviö, kylmäverinen tappaja joka suunnittelee globaalia kansanmurhaa, ei koe mitään tunnontuskia ihmisten tai kaltaistensa mutanttien tappamisesta. Hän uskoo vakaasti geneettiseen paremmuuteen, vaikka nauraakin natsien rajoitteiselle näkemykselle. Shaw on temaattisesti sidottu sekä Charlesiin että Erikiin, ja kun elokuvalla on kaksi päähenkilö, pitää pääpahiksen olla vastakohtana heille molemmille. Kevin Baconin uniikki ulosanti pistää tämän kaiken toimimaan. Hän on charmantti playboy, mutta hänessä on aina jotain hieman uhkaavaa ja väärää, tapa jolla hän puhuu Erikille vuosien jälkeen on todellisen sosiopaatin tapaan sopimattoman kohtelias ja kasuaali heidän historiansa huomioon ottaen. Mutta tämän sokea luotto omaan tuhoutumattomuuteensa ja loputon ylpeys ovat heikkouksia hänen hahmossaan, ja tämän loppu on upea, osuva tarinassa ja palvelee tarkoitusta Erikin ja Charlesin tarinoissa. Samalla pitää antaa hatunnosto aina viihdyttävälle Jason Flemyngille Azazelin roolissa, tehden sarjakuvien ärsyttävästä "bwa-ha-haa" pahiksesta tyylikkään, tehokkaan kakkosmiehen Shawille.

Kliseitä, ongelmallisia hahmoja ja paljasta pintaa

Kuten alussa sanoin, tämän tarkoitus on tarkastella elokuvia joissa on ongelmia jotka estävät niitä nousemasta huipulle. X-Men: First Class on valitettavasti tässä sarjassa. Ja tämän ongelma on myöskin Ryhmä-X- sarjakuvien perintöä miettien aika raskas sellainen.

Katsotaanpas vähän tämän elokuvan naishahmoja:

Jooh. Jokainen nainen tässä elokuvassa jolla on jonkinäköinen merkittävä rooli (Erikin äitiä lukuunottamatta- hän on vain kuolemassa) on jossain kohtaa alusvaatteillaan tai muussa vähäpukeisuuden tilassa. Tämä ei ole sinänsä huono asia, mutta tasapainona olisi ollut kiva että nämä hahmot omaisivat omaa agendaa, mielipiteitä asioihin tai elokuvan mieshahmoja nähtäisiin vastaavanlaisissa tilanteissa. Ryhmä-X:än historiaa on rikastuttanut jo kauan monipuoliset, vahvat ja erilaiset naishahmot kuten Storm, Kitty, Jean, Rogue, Emma Frost, Mystikko ja X-23. X-Men: First Classin naiset (Mystikko, Enkeli, Emma Frost ja Moira) omaavat positiivisia puolia- he eivät tarvitse juurikaan apua muilta, osaavat pitää puolensa ja jokaisella on oma persoonansa. Mystikon tarina on vapautuminen Charlesista kuten aiemmin sanoin, mutta tälle tielle hänet ohjaa Erik, ei hän itse. Ex-strippari Enkeli on se joka vaihtaa puolta Shawin leiriin, ja sielä hän ottaa vain Emman paikan Shawin kainalonamuna. Emmasta puheen ollen: paperilla January Jones oli varmasti täydellinen valinta Emma Frostiksi (katsokaa nyt häntä) mutta hänen hahmonsa on ohuen ohut eikä alkuperäisen jääkuningattaren älystä ja vahvasta luonteesta ole havaintoakaan. Moiran alkuperäinen suunnitelma ja tapa päästä Helvetintulen Klubin kokoukseen oli ovela ja käytti hyväkseen ajan mielikuvaa naisista, mutta Moira on osa elokuvaa sen alussa ja lopussa, keskivaiheilla hän hieman katoaa hiljaiseksi katsojaksi ja hänen ja Xavierin suhdetta ei kehitetä lainkaan, mutta lopussa tunteita selkeästi on. Puhumattakaan tietysti lopusta, jossa CIA-pomo kommentoi muistinsa menettäneen Moiran tarinaa sanoin: "Tämän vuoksi CIA ei ole paikka naisille." Har har.

(Tosin pidän Moiran platform-taistelukengistä. Movie, you so 50's.)

Sitten on tietysti Enkeli, Darwin ja Riptide, elokuvan kolme merkittävää värillisen vähemmistön edustajaa. Aluksi vaikutti siltä, että uusi Ryhmä-X on mukavan monipuolinen. Mutta valitettavasti tämä on vain silmänlumetta ja tarina karsii ryhmästä väkeä pois ikävällä jakaumalla. Enkelistä puhuimmekin jo äsken, ja tämän pohjustus siihen miksi hän jättää uudet ystävänsä massatappajan vuoksi on löyhä ja huonosti pohjustettu. Riptide on pahispuolen alkuperäinen jäsen, latino pyörremyrskyjen tekijä jolla ei ole yhtään vuorosanaa koko elokuvassa. Mutta isoin ongelmatapaus on Darwin. Edi Gathegi oli ekasta kohtauksestaan lähtien karismaattinen tapaus Darwinin roolissa. Hän oli huumorintajuinen, hänen luonteensa tai voimansa ei ollut sidottu hänen rotuunsa tai klisesiin ja hän omasi karismaa jopa kovanaamaisen Lucas Tillin kanssa. Ja hän kuolee ensimmäisenä, jotta katsoja tajuaa Shawin olevan oikeasti tosi paha. Tämä ei ole mitään uutta- mustien hahmojen kuoleminen elokuvissa ensimmäisenä on usein parodisoitu vitsi- mutta tässä se oli päälle liimattua ja todella, todella turhaa. Darwinin kyky- adaptoi ja selviydy- oli siisti, mutta oli vain voimamittari Shawin kyvyille katsojia varten. Hänen kuolemansa motivoi Havocia toimintaan, ja sitten hänet unohdetaan. Darwinista oltaisiin voitu saada hyvä, pitkäaikainen hahmo elokuvasarjaan ja tämän voimien mittaa ja paikkaa ryhmässä oltaisiin voitu käsitellä paljon mielenkiintoisemmasta asemasta.

Lopputulos

X-Men: First Class antoi koko elokuvasarjalle mahdollisuuden jatkaa eteenpäin erilaisena. Sen asemaa ei voida kiistää, ja Bryan Singer saa kiittää Matthew Vaughnia siitä että voi jatkaa töitään tämän sarjan parissa. Se siirsi elokuvat pois "ei niin kaukaisen tulevaisuuden" tylsästä, harmaasta maailmasta värikkääseen ja poliittisesti hahmoihin sopivaan menneisyyteen ja elokuvat ovat rullanneet sielä siitä lähtien. Se antoi Magneto/Xavier-konfliktille juurensa ja loi eri sävyjä tähän konfliktiin joita jatko-osa X-Men: Days of Future Past jatkoi omasta puolestaan kiitettävästi. Valitettavasti jatko-osat eivät kuitenkaan jatkaneet tämän elokuvan pohjatyötä tai antaneet Mathhew Vaughnille tai muille visionääreille ohjaajille tilaa tuoda omia visioitaan, vaan Bryan Singer palasi rattiin ja franchise aloitti taas matkansa kohti pohjamutia. Mutta tämä teksti keskittyy X-Men: First Classiin, joka on hyvä, joskin ongelmallinen elokuva.

Though not you, Beast. You are awesome.

X-Men-elokuvat eivät ole huonoja, ainakaan samalla tasolla kuin erään toisen elokuvasarjan elokuvat. Niiden ongelmat liittyvät hahmoihin, estetiikkaan ja vanhoissa tarinoissa ja ideoissa junnaamiseen. Tälläkin hetkellä kehitteillä oleva seuraava X-Men-elokuva koittaa uudelleen tehdä X3:ssa niin pahasti epäonnistunutta Feeniks-tarinaa. Mutta First Class oli eri maata. Sen ideat olivat tuoreita ja erilaisia, sen fokus kahteen hyvin erilaiseen päähahmoon Wolverinen sijaan oli sen rikkaus ja sen toimintakohtaukset olivat miellyttäviä seurata ja sarjakuvajuurilleen uskollisia. Ei nämä hyvät puolet peitä tai korjaa sen virheliikkeitä ja ongelmallisia elementtejä, mutta ne eivät myöskään kumoa sen hyviä puolia. Eikä nämä ongelmat ole myöskään uniikkeja tämän genren mitoissa.  X-Men: First Class ei ainoastaan ole suosikkini X-leffoista sisällöltään ja tyyliltään vaan myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Kesti 6 vuotta ennen kuin joku ylitti First Classin tason mutanttileffojen kohdalla, ja se teki saman tempun minkä tämäkin teki; unohti käytännössä kaiken mitä ennen oli tapahtunut. X-Men: First Class ei ole täydellinen elokuva, eikä edes välttämättä erinomainen. Se on perushyvä, jota sen negatiiviset puolet estävät nousemasta supersankarielokuvien klassikoiden joukkoon. Se on suuruuden reunalla.

Atte T

 

Justice, like lightning- Ukonvasamien historia

Kuten olen jo parikin kertaa sanonut, Suicide Squad ei ollut elokuvana mieleeni, mutta se toimii todella hyvin sarjakuvana. Ja tietysti aina kun DC saa hyvän idean, ei kestä kauaa ennen kuin Marvel tekee siitä oman version. Tämä ei ole huono asia aina; paljon hyvää on tullut monista Marvelin versioista: Marvelin versio Kapteeni Bumerangista eli Bumerangi oli kohtuullisen hilpeä Hämähäkkimiehen vihollinen, joka sitemmin oli pääosassa hilpeässä "Superior Foes of Spider-Man" sarjassa. Tämä pätee myös Marvelin versioon Suicide Squadista. Mutta ennen kuin se saavutti tämän muodon, oli se jotain ihan muuta. 1997 sai päivänvalonsa uusi supersankarien ryhmä:

Oikeus, kuten ukonvasama, pitää iskeä harvain' miesten kuolemaksi, vaan kaikkien kauhuksi... 

Kun Onslaught-niminen mutanttihirviö tuhosi Kostajat ja Ihmeneloset (pitkä ja typerä tarina) maailma oli vailla sen suurimpia sankareita. Superrikolliset, vihamieliset avaruusolennot ja muut super-uhat ovat yhä olemassa, ja taistelun jäljiltä kaaoksessa oleva New York kuhisee ryöstelijöitä ja haaskalintuja. Mutta sankareita tarvitaan, ja ei kestä kauaa ennen kuin uusi joukko saapuu pelastamaan päivän! Patrioottinen sankari Citizen V, kulta-ajan sankarin perillinen ja ryhmän johtaja! Teknologian nero Techno, huipputeknologisia aseita käyttävä vitsailija! Korkealla lentävä Mach-1, jonka aseistettu voimahaarniska on voittamaton! Ihmeellinen Meteoriitti, tulta ja valoa käyttävä voimanpesä! Suunnaton Atlas, mytologinen sankari ja valloittava Laululintu, jonka ääni voi murtaa muureja! He ovat Ukonvasamat, uuden ajan supersankarit jotka ovat täällä kunnioittamassa Kostajien muistoa ja jatkamassa heidän työtään maan mahtavimpina sankareina.

Paitsi että kaikki tämä on valhetta. Rankan taistelun jälkeen, Citizen V onnittelee tovereitaan hämärässä huoneessa, ja hänen naamionsa on kadonnut kasvoiltaan. Muut sankarit katsovat häntä kauhuissaan, kunnes V tajuaa laittaa naamarin takaisin kasvoilleen....oikean naamarinsa.

Kyllä. Ukonvasamat ovat oikeasti Pahuuden Mestarit, Kostajien pitkäaikaisimmat viholliset, johtajanaan Kapteeni Amerikan vihollinen Paroni Zemo. Muut jäsenet ovat Fikseri, hakkeri ja teknorikollinen, Kuoriainen, Hämähäkkimiehen vanha vastustaja, Kiljuva Mimi, pahuuteen johdateltu painijakonna, Goliath, Kostajien vanha vihollinen ja Kuukivi, Hulkin ja myöhemmin Neiti Ihmeen toistuva vastustaja. Heidän tarkoituksensa on hankkia maailman luottamus, tuudittaa heidät turvallisuuteen Ukonvasamien vahtiessa heidän rauhaansa- ja sitten ottaa hallinto itselleen. Tämä oli- ja kenties on- Marvelin historian parhaimpia twistejä, tiukkaan salassa pidetty käänne joka on loistava pelinavaus. "Uudet sankarit vanhojen klassikoiden tilalle" on lähes varma tapa saada lukijoiden vihat päällensä, mutta pahikset sankarien työssä? Siinä on tilaa hienolle ja erilaiselle tarinankerronnalle. Idean isä ja sarjan kirjoittaja oli legendaarinen Kurt Busiek, joka oli saanut idean "paha tulevaisuus" sarjasta, jossa Kostajat korvattaisiin heidän vihollisillaan. Ja Onslaughtin jälkeen oli mahdollisuus tälle avoin. Busiekin alkuperäinen sarja oli menevä toimintasarja, jossa Ukonvasamat kohtasivat vanhoja Kostajien vakivihollisia, pyyhkien näin pöydältä potentiaaliset kilpailijat ja taistelivat yhdessä Hämähäkkimiehen kanssa ansaiten tämän luottamuksen. Mutta sarjan hiljainen nerokkuus ei ollut "yeea pahikset ovat sankareina väkivaltaisempia ja coolimpia" vaan siinä, kuinka hyvätkin teot muuttavat meitä. He pelastavat maailman, auttavat niin isoissa kuin pienissäkin ongelmissa ja kansa rakastaa heitä. Tämä arvostus alkaa muuttamaan osaa Ukonvasamista, ja pian ajatus maailman valloituksesta ei enään kiinnosta kaikkia. Busiek on tehnyt paljon hyvää työtä sarjakuvien parissa, ja Thunderbolts on varmasti tämän parhaimpia teoksia.

Sarja oli arvostelumenestys, mutta lopulta sekin koki isoja muutoksia. Busiek irrotettiin kirjoittajan hommista, ja sarjan visio vaihtui sankaroinnista yleiseen tappelemiseen. Tätä ei kestänyt kauaa, ja sarja lopetettiin hyvin pian. Busiek palasi rattiin 2005 hetkeksi, mutta suurin ja merkittävin muutos oli vasta edessä. Kun Civil War-tapahtumasarjis pyörähti käyntiin 2006, päätettiin ryhmän konsepti keksiä uudelleen. Tony Stark tarvitsi lisää taistelijoita omalle puolelleen sodassa, ja lopulta hän päätyi lopputulokseen; palkkaa superrikollisia palvelemaan hänen puolellaan, vastineeksi he saavat lyhennettyjä tuomioita ja mahdollisuuden palvella rekisteröityjen supersankarien kanssa. Tämä on se versio jonka juuret ovat selkeästi Suicide Squadin puolella.

Kirjoittajaksi tuli toinen alan legenda Warren Ellis, joka oli omiaan supersankarisarjakuvan mittoja ja traditioita venyttävään sarjaan. Elliksen Thunderbolts oli hyvin paljon synkempi kuin edeltäneet sarjat, ja osasyy tähän on loistava kuvittaja Mike Deodato. Tämä synkkyys näkyi varsinkin ryhmän johtoportaassa. Tony Stark ei itse komentanut ryhmää- tämän aika kului S.H.I.E.L.D:in johdossa. Ei, komentajana oli joitakin vuosia sitten parannuksen tehnyt bisnesmies, joka oli osoittanut älykkyytensä ja taktisen nerokkuutensa S.H.I.E.L.D:in riveissä. Ryhmän johtaja oli Norman Osborn, alias Vihreä Menninkäinen!

Ja ei, et kuvittele sitä. Mike Deodaton tapana on mallintaa piirtämiään hahmoja tunnettujen ihmisten mukaan. Hänen visionsa Norman Osbornista selkeästi oli näyttelijä Tommy Lee Jonesin näköinen. Tämä ei rajoitu pelkästään Normaniin- katuva supersankari Robbie "Vauhtipallo" Baldwin näytti Edward Nortonilta!

Warren Elliksen Thunderbolts erosi edeltäjistään huomattavasti yhdessä aspektissa: se oli todella poliittinen sarjakuva. Civil War-sarjakuvaa on mahdoton erottaa 9/11 jälkeisestä popkulttuuri-muutoksesta, ja Supersankarien Reskisteröintilaki on verrattavissa Patriot Actiin. Ja Ellis käytti Ukonvasamoita kritisoidakseen sekä Civil Warin järjettömyyttä että myös Yhdysvaltojen silloista ulko-ja sisäpolitiikkaa. Ukovasamat taistelevat lähinnä kapinallisia supersankareita vastaan, heidän tehtäviensä välissä Ellis sivaltaa sekä patrioottista kapitalismia että Fox-kanavaa. B-luokan supersankarit kuten American Eagle, Sepulchre ja Jack Flag edustavat eri mielentiloja silloisessa modernissa yhteiskunnassa, varsinkin alkuperäisasukas-sukuinen Eagle joka kommentoi, että koko laki keskittyy turvaamaan vain valkoista väestöä. Keitä kuului tähän ryhmään jotka hakkasivat sankareita töiksensä? Vanhat naamat kuten nyt parannuksen tehnyt Laululintu, yhä narsistinen Kuukivi ovat yhä mukana, mutta uusiakin löytyy. Radioaktiivinen Mies, joka on "lainassa" Kiinan hallitukselta. Miekkamies, ylpeä aatelinen jonka miekka on avain tämän voimiin. Venom, Hämähäkkimiehen vihollinen Mac Gargan kannibalistisen symbiootin hallinassa. Napakymppi, mies joka ei koskaan ammu ohi ja Robbie Baldwin alias Katumus....ex-supersankari Vauhtipallo joka tekee katumustyötä tekojensa vuoksi. Elliksen Thunderbolts oli oikein toimiva sarja. Se oli häpeilemättä tarina enemmän tai vähemmän pahoista ihmisistä tekemässä pahoja tekoja. Se kuvasi Norman Osbornin hiipivää maniaa loistavalla tavalla (Ellis & Deaodato tekevät ihmeitä Menninkäisen kanssa), taistelukohtaukset olivat dynaamisia, todella siistejä ja brutaaleja ja poliittinen subteksti antoi koko tarinalle syvyyttä.

Ellis jätti sarjan myöhemmin, ja uudeksi kirjoittajaksi tuli Andy Diggle. Civil War oli jäänyt taakse, ja Skrullien invaasion aikana sankarin asemaan kohonnut Norman Osborn nimitettiin SHIELD:in johtajaksi. Norman hylkäsi Menninkäispuvun taaksensa, ja alkoi johtamaan "Pimeyden Kostajia", superrikollisista muodostuvaa Kostajat-ryhmää. Thunderbolts muuttui Osbornin henkilökohtaiseksi murharyhmäksi, jotka hän lähettti tekemään salaisia terroritekoja ympäri maailmaa. Ryhmä koostui Mustasta Leskestä (Yelena Belova), aineettomasta hakkerista nimeltä Aave, palkkasoturisankari Paladinista, sarjamurhaaja Päämiehestä, parantumattomasta Muurahaismiehestä (Eric O'Grady), karhumies Grizzlysta, hyperpatriootti Nukesta ja ennaltanäkevästä mutantista Herra X:stä. Tämä jatkui jonkin aikaa, mutta Normanin vallan aika oli lyhyt. Asgardin piirityksen jälkeen Norman oli lyöty, tämän valheet paljastettu ja Ukonvasamat hajotettu. Kapteeni Amerikka ja Rautamies tekivät rauhan, ja Sankarien Aika oli alkanut. Mutta Ukonvasamien työ ei vieläkään ollut ohitse. Tällä kertaa kenttäjohtajaksi laitettiin tolkun mies; mies joka on ollut vankilassa ja elänyt sen kanssa. Hän on Luke Cage, Voimamies!

Kirjoittajaksi tuli tällä kertaa Jeff Parker, Marvelin talliin tullut veteraanikirjoittaja joka toi heti oman kädenjälkensä ryhmään. Luken johtaman ryhmän tarkoitus oli tehdä vaarallisia tehtäviä ympäri maailmaa, tarkoituksenaan auttaa ja käyttää superrikollisten voimia hyvään. Luke uskoo että joku heistä voi kääntää elämän kelkkansa ympäri ja parantaa tapansa, mutta ryhmä on vastahakoinen idealle. Mukana on myös kolme Ukonvasama-veteraania jotka ovat panttina Luken toiveelle: Fikseri, Laululintu ja Mach- 5, jotka ovat todistaneet asemansa sankareina ja ansainneet luottamuksen. Ryhmässä oli muitakin tuttuja naamoja: Kuukivi on yhä mukana, samoin edellisen ryhmän Aave jonka paranoidin skitsofrenia on laantunut, kunhan kukaan ei mainitse Tony Starkin nimeä. Uudet jäsenet ovat pahoista pahimpia: Brock Rumlow eli Kallo, Kapun vanha vihollinen, Cain Marko eli Juggernaut, jonka veli Xavier toivoo tekevän parannuksen sekä hämmentävä Otus, joka toimii ryhmän kuljettajana. Parkerin Thunderbolts oli hyvin lennokas ja täynnä isoja ideoita ja suuria skenaarioita; kaijujen hyökkäys Japaniin, Asgardilaisten peikkojen metsästystä sekä supervankila Lautan vankilapaon estäminen. Tätä avusti paljon kuvittaja, taaskin alan legenda Kev Walker. Myöhemmin  ryhmä sai varamiehistön (faninimi "underbolts") joihin kuului hilpeä joukko b-luokan superkonnia kuten tämän sivun alussa mainittu hauska retku Bumerangi, Hämähäkkimiehen vihollinen Tärisyttäjä, superälykäs valloittaja Centurion, supervahva Herra Hyde, paholaisen tytär Satanna ja peikkojen kasvattama asgardilainen Gunna eli Peikko. Myöhemmin porukat yhdistyvät, ja yksi kolmesta parannuksen tehneestä alkuperäisestä Ukonvasamasta karkaa heidän kanssaan matkalle läpi ajan ja avaruuden. Jeff Parker tajusi hyvin mitenkä ryhmälehtiä pitää tehdä. Ryhmätarinat eivät ole helppoja; usein yksi tai kaksi hahmoa nousevat muiden yläpuolelle ja muut jäävät varjoon. Parker teki hahmoista kuitenkin tarinan osia- taaksejätetyn katkeruus, petollisen jäsenen tuoma jännite, hahmojen omat agendat- vaikka tarinat ovat lennokkaita seikkailuja, on hahmot kuitenkin kaiken fokuksena. Parkerin tarinakokonaisuus on legendaarinen seikkailu, jossa taistellaan natseja vastaan Kapun kanssa, suunnitellaan vankilapakoa Camelotin tyrmistä ja metsästetään Viiltäjä-Jackia Lontoon yössä.

Miksi kaikki Bumerangi-nimiset tyypit ovat retkuja?

Jeff Parkerin ura Thunderboltsien parissa kesti kolme vuotta, ja hän päätti Ukonvasamien tarinan hienosti, jättäen myös pöydän auki mahdollisille uusille tarinoille. Mikä sitten oli luvassa seuraavaksi Ukonvasamien varalle? Jotain hyvin erilaista. Kirjoittajaksi tuli Daniel Way, joka tunnettiin erittäin hyvästä työstään Deadpoolin parissa. Ryhmä ei enään ollut mitenkään tekemisessä hallituksen, alkuperäisten Ukonvasamien tai uusienkaan kanssa. Kenraali Thaddeus "thunderbolt" Ross eli Punainen Hulk kokoaa ryhmän antisankareita tekemään hänelle tärkeitä iskuja ympäri maailmaa, samalla luvaten muillekkin mahdollisuuden vaikuttaa ryhmän kohteisiin. Mukaansa hän "palkkaa" Flash Thompsonin eli Agentti Venomin, symbiootilla varustetun sotaveteraanin, Frank Castlen eli Tuomarin, Elektran...ja Deadpoolin. Apunaan Rossilla on myös punaisella gammasäteilyllä kyllästetty Samuel Sterns eli Johtaja, Hulkin arkkivihollinen. "Antisankarit tekemässä tehtäviä ympäri maailmaa" on ainoa yhteinen tekijä edeltäjien kanssa, ja sarja oli enemmän huumoripainotteinen ja satunnaisempi ilman alla kulkevaa isompaa juonta, joskin huomattavasti graafisempi väkivallan esittämisessään. Sen loppu on suhteellisen eeppinen, sillä ryhmän sisäiset paineet lopulta räjähtävät (kiitos Johtajan manipuloinnin) ja Tuomari ja Punainen Hulk ottavat yhteen isosti, kunnes Kostajat ottavat heidät talteen ja Ukonvasamat ovat taas ohitse. Sen viimeiseksi perinnöksi jää kenties se, että se on nyt valitettavasti edesmenneen Steve Dillonin viimeisiä töitä.

Ympyrä kuitenkin lopulta sulkeutuu. Nyt, Ukonvasamat ovat Talvisotilaan johtama versio 90-luvun alkuperäisestä tiimistä, mukanaan Atlas, Kuukivi ja Fikseri sekä uusi hahmo Kobik. En ole vielä päässyt lukemaan sitä, joten tämä retrospekti päättyy tähän. Thunderbolts on mielenkiintoinen Marvelin alajuonne. Se ei ikinä ole noussut eturivin sarjaksi, se ei ole päässyt elokuvien tai tv:n puolelle ja tulevaisuus tällä saralla vaikuttaa heikolta. Mutta sen kirjoittajat ja piirtäjät ovat lähes aina olleet alan veteraaneja, kokeneita ammattilaisia jotka tekivät sekalaisten superkonnien seikkailuista toimivia kokonaisuuksia. Miksi sitten tarinat superrikollisista jaksavat kiinnostaa ihmisiä? Toki osalle on vain siistiä nähdä supervoimaisia tyyppejä valloillaan ja tarinoita ilman supersankareita, mutta se ei voi olla ainoa syy. Oma teoriani on se, että haluamme nähdä inhimillisyyttä asioissa. Paha on yleistä, mutta absoluuttinen paha on tylsää. Haluamme nähdä, että rikolliset voivat muuttua, ME voimme muuttua. Ja tarinat superrikollisista käyttämässä kykyjään maailman suojelemiseen on hyvä versio tästä. Thunderbolts-sarjakuva on ollut kiinteä osa Marvelin maailmaa viimeiset 20 vuotta, ja vaikuttaa siltä, että Ukonvasamat ovat täällä vielä seuraavatkin 20.

Oikeus, kuten ukonvasama....

Atte T