Ja kuten otsikosta voi päätellä, ensimmäinen elokuva jota käsittelemme on Foxin X-Men-elokuvasarjan jäsen. On aika puhua X-Men: First Classista- minun suosikistani X-Men-elokuvien sarjassa.
X-leffojen perintö ja uusi tie
X-Men-elokuvat saavat usein kontollensa kunnian siitä, että ne toimivat nykyaikaisen supersankarielokuvan alkukipinänä. Mutta monet (varsinkin alan ihmiset) ovat sanoneet että ensimmäinen muutoksen aloittanut nykyaikainen supersankarielokuva oli Blade. Molemmat näistä ovat meistetty kuitenkin samasta puusta, ja tämän puun juuret ovat tiukasti yhä kiinni 90-luvulla. Ensimmäinen todella moderni supersankarielokuva oli mielestäni Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man, sillä sen värikkyys, todenmukaisuus sarjakuvajuurilleen ja iloinen tunnelma on MCU-elokuvien esiaste. X-Men oli 90-luvun estetiikan, tyylin ja ilmapiirin elokuva. En puhu nyt sarjakuvien 90-luvusta, vaan supersankarielokuvien 90-luvusta: Tim Burtonin ja Joel Schumacherin Batmanit, Crow, Steel, Darkman, Blade, Spawn, Shadow ja Matrix ovat kaikki visuaalisesti samalla linjalla kolmen ensimmäisen X-Men elokuvan kanssa. Mustaa nahkaa, vain marginaalisia viittauksia sarjakuvajuuriin, synkkiä taistelukohtauksia varjoissa tai sateessa, jokainen vastustaja tapetaan. Se kumartaa vielä tiukasti 90-luvun supersankarielokuvien omille rajoitteille, ja emuloi enemmän tuon ajan toimintaelokuvia kuin omia juuriaan. Ja ainoa syy miksi X-Men elokuvat eivät liittyneet tämän aikakauden kuran joukkoon oli tämä mies:
Bryan Singer oli vuosituhannen vaihteessa kuumin uusi kyky; hän oli lyönyt itsensä läpi neo-noir mysteerillään Usual Suspects, ja nyt hän siirtyisi ohjaamaan Ryhmä-X:än ensimmäistä elokuvaseikkailua. Singerin edessä oli iso urakka: mitä Ryhmä-X:än pitkästä ja monimutkaisesta historiasta ottaa mukaan? Mitä pitää jättää pois? Onko tämä toimintaelokuva vai draamaleffa? Singerin nerokas valinta oli pysyä tiukasti aikakauden zeitgeistissa ja nuorison ajatusten parissa. Niinpä X-Men-leffojen subtekstiksi ja teemaksi tuli seksuaalivähemmistöjen tila ja paikka uuden vuosituhannen maailmassa sekä Magneton mukana tuoma viittaus juutalaisten vainoihin Natsi-Saksassa. Magnetosta puheen ollen, kolme elokuvan kantavaa voimaa ovat ehdottomasti Ian McKellen, Patrick Stewart ja Hugh Jackman, joskin viimeinen vähäisemmässä asemassa. McKellen toimi todella hyvänä pahiksena jonka ajatusmaailma ja puoli oli helppo ymmärtää ja osa katsojista varmaan oli hänen puolellaan. Patrick Stewart oli looginen jatke elokuvan subtekstille, ollessaan rauhallinen ja miellyttävä isähahmo jonka tervetuleva ilmapiiri oli täydellien syötti nuorille, jotka hakivat muuttuvassa maailmassa turva-paikkaa. Tervetuloa, nuoret ja sorretut jotka piilottelevat todellista minäänsä maailmalta pelon vuoksi, kouluuni jossa saatte vapaasti olla oma itsenne.
Mutta valitettavasti X-Men-leffoja piinasi myös monet aikansa ongelmat. Omien juuriensa pilkkaaminen, värien ja monipuolisuuden korvaaminen synkkyydellä ja monotoonisuudella sekä paria poikkeusta lukuunottamatta hyvin kyseenalaiset näyttelijävalinnat ja roolisuoritukset. X-Men 2 yleensä kerää kehuja parempana elokuvana, ja sitä se onkin, mutta vain lievästi. Samat ongelmat vaivaavat sitä, mutta sen loppu on huomattavasti paremmin tehty ja näyttelijät kuten Brian Cox ja Alan Cumming tasapainottavat tiettyjen näyttelijöiden vähemmän vakuuttavia roolisuorituksia. X-Men 3: Last Stand taasen...on vain roskaa. Bryan Singer oli tässä kohtaa jättänyt mutantit taaksensa, ja hänet oli korvannut Brett Ratner, ohjaaja josta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Tyhmiä valintoja toisensa perään, kamalia versioita rakastetuist hahmoista ja merkittävimmän Ryhmä-X-tarinan täydellinen tuhlaaminen. Ainoat kaksi hyvää asiaa tuossa elokuvassa ovat Kelsey Grammer lähes täydellisenä versiona Pedosta ja Ellen Page rikollisesti tuhlattuna Kitty Prydena. X-Men trilogia päättyi tähän, mutta franchise jatkoi nilkuttamista rikollisen huonon X-Men Origins: Wolverinen muodossa. Mutta Brettin ei pitänyt alunperin ohjata X-Men 3:a. Työhön haluttiin tuolloin brittiläisten rikosfilmien uusi suuri nimi. Hän ei saanut työtä, mutta hän palasi franchisen rattiin paljon myöhemmin. Hänen nimensä oli Matthew Vaughn, ja hän vei elokuvasarjan uusille vesille ja aloitti hommat puhtaalta pöydältä. Matthew Vaughn on mielipiteitä jakava ohjaaja, mutta monia hänen elokuviaan yhdistää yksi alla kulkeva teema- ne ovat hauskoja. Lock, Stock And Two Smoking Barrels, Snatch, Stardust, Kick-Ass 1 & 2 ja Kingsman ovat tästä hyviä todisteitä. Hän on myös toimintaohjaajana paljon taitavampi kuin kumpikaan seuraajistaan, ja hänen elokuvillaan on aina uniikki ulkonäkö, oli kyseessä sitten kuvaustapa, leikkaus tai sommittelu. Erikin ja Shaw'n ensikohtaus leikkii juurikin paljon kuvakulmilla, ja kohtauksen jännite syntyy juurikin siitä mitä me emme aluksi näe. Myöskin elokuvasarjan aikakauden siirtäminen 50-luvulle antoi sille välittömästi oman ja henkilökohtaisen ulkonäön verrattuna muihin supersankarileffoihin 2010-luvulla.
X-Men: First Class aloitti koko homman alusta, reebootaten elokuvasarjan ja unohtaen lähes kaiken elokuvasarjasta lukuunottamatta ensimmäistä X-Men-leffaa, johonka se tekee vähäisiä viittauksia. Mutta tämä puhdas pöytä antoi sille juurikin sen ponnahduslaudan mitä franchise tässä kohtaa kaipasi. Ja kuten viimeksikin, elokuva toimi kahden tekijän kautta- tällä kertaa Michael Fassbenderin ja James McAvoyn kautta. Keskitymme kohta enemmän näihin kahteen, mutta ensiksi haluan myös huomioida hyvää, päähahmoja tukevaa hahmogalleriaa. Jennifer Lawrence juuri ennen uransa räjähtämistä oli vielä mukana täysillä, Lucas Tillin Havoc on täydellinen ääliökovis ruokkimaan Nicholas Houltin Pedon arkuutta, oman potentiaalinsa hukkaamista ja myrkyllistä itseinhoa ja Rose Byrne Xavierin ihmisversiona ja selkeänä linkkinä ihmisyyteensä. Mutta vaikka nämä ovat kaikki hyviä, on Magneto ja Xavier tämän elokuvan tähdet.
Aluksi otetaan käsittelyyn Charles Xavier. Elokuva keskittyy aikaan ennen kuin tämä oli pakotettu pyörätuoliinsa ja vielä kun hän välitti tuuheasta ruskeasta tukastaan. First Classin mielenkiintoinen veto oli tehdä Xavierista hyvin mukava, kohtelias, kannustava ja opettava hahmo, mutta jonka tekoja, suuria päätöksiä ja hahmosuhteita korostaa yksi teema: kontrolli. Hän haluaa-alitajuntaisesti, ei tietoisesti- hallita ihmisiä ja mutantteja ympärillään. Charles on ollut Mystikon veli ja vartija lähes koko tämän elämän ajan, hän liittyy Moiran elämään mukaan mutta lopussa pyyhkii tämän muistin. Hän haluaa Erik Lensheristä itselleen ystävän ja argumentoi alati tämän kanssa oman ajattelumaailmansa puolesta. Xavier haluaa olla tilanteen päällä, selvillä siitä mitä tapahtuu ja ohjata kanssamutanttien elämää parempaan suuntaan, halusivat he sitä tai ei. Mystikon hahmon tarinakaari keskittyy vapautumaan Xavierin hänelle asettamista rajoituksista ja elämäntavasta. Charles Xavier on elokuvan esittämä moraalinen päähenkilö, mutta pinnan alla hän on hallitseva, ajattelematon mukautuja. Ja McAvoyn kasuaalin kohtelias roolisuoritus antaa tälle vaikeasti hallittavalle kombolle sielun.
Magneto on aina ollut superrikollisista mielenkiintoisimpia, sillä hänen tavoitteensa motiivit, taustansa ja asenteensa ovat tehneet hänestä monipuolisen hahmon. First Classissa Erik Lensherr elää ja hengittää näitä samoja ideoita. Alusta lähtien Erikiä on helppo sääliä; keskistysleiri, vanhempien menettäminen, äidin kylmäverinen murha kasvojen edessä ja kidutuksen täyttämä elämä. Hän kulkee ympäri maailmaa metsästämässä natsien sotarikollisia joilla on sidoksia Shawiin, joka on vastuussa monesta kärsimyksestä hänen elämässään. Erikin vaihtoehdot eri ongelmiin ovat lähinnä väkivaltaisia- hän murhaa ja kiduttaa tiensä Shawin luokse, hänen tavoitteensa on Shawin tappaminen, eikä Erik kaihda käyttää kykyjensä sadistisia mittoja tavoitteidensa saavuttamiseen. Mutta vaikka hän tekee mitä, katsoja tuntee sääliä ja kannustaa häntä eteenpäin, koska alun lapsuuskohtaus oltiin tehty taidokkaasti ja aidolla, käsinkosteteltavalla tunteella. Hän haluaa vain että mutantit elävät vapaina- vapaina pelosta, vainosta, vihasta, ylenkatsomisesta ja pilkasta. Erik on menneisyytensä rikkoma, murtunut mies joka ei näe muuta tapaa elää kuin se jossa vaino ei ole enään mahdollista. Fassbender on karismaattinen, cool, sanavalmis mutta myös haavoittunut ihminen roolissa, ja hänen kemiansa McAvoyn Xavierin kanssa saa hänet näyttämään siltä kenenkä puolella tässä taistelussa pitäisi olla. Kuka vainottu ja sorrettu muka EI haluaisi motata vihapuhuvaa fasistia naamaan, julistaa olevansa ylpeä siitä mikä olet ja johtaa vallankumousta parempaan huomiseen sinun kaltaisillesi? Magneto on täydellinen toinen päähenkilö, sillä hänen vapaudenhalunsa on osuva vastakohta Xavierin kontrollille, ja saa näin katsoja pohtimaan kahden hahmon puolia ja syvällisyyttä.
Ja kaikki tämä hahmokehitys ja subtekstuaaliset tekijät hahmoissa kohtaavat lopulta elokuvan kliimaksissa, joka on jopa koko genren mittapuulla hyvin tehty, innostava ja erilainen. Xavierin pyyntöjen ja käskyjen nojalla Magneto menee ottamaan Shawn kiinni, mutta lopulta kääntää selkänsä Xavierin maltille, laittaa kypärän päähänsä ja sulkee Xavierin päästään lopullisesti- sekä voimien että ajattelumaailman suhteen. Ja Shawn kuolema Magneton käsissä (all-time best supervillain deaths) on sidottu myöskin tarkasti tähän teemaan. Ja lopulta, kun viholliset on voitettu ja elokuvan mittainen hirviömäinen pahis ollaan voitettu- ei uhka ole kadonnut mihinkään koska Magneto on lopulta oikeassa. Charlesin ja Erikin filosofinen väittely rauhaisan yhteiselon ja väistämättömän vainon välillä päättyy lopulta siihen että Magneto on oikeassa. X-Men: First Classissa maailma todistaa olevansa vielä kyvytön valitsemaan rauhan tietä (kylmä sota on vasta alkanut). Tämä ollaan rakennettu elokuvassa hyvin; mutantit joidenka kanssa ihmiskunta pääsee kontaktiin ensimmäisen kerran ovat kaikki aikakauden kuvastoon sopivia; ajatustenlukija, muodonmuuttaja, energiapatteri, kaukosiirtyjä, elävä kaikuluotain ja mies joka voi nostaa sukellusveneitä merestä- kylmän sodan painepisteet ja pelkotilat vakoojista, soluttautujista ja pettureista ovat materialisoituneet Ryhmä-X:än ja Helvetintulen Klubin jäsenissä. Ja näin juuret ihmisten peloille mutantteja kohtaan on annettu loogiset, poliittiset ja realistiset syyt. Xavier ja Magneto ovat elokuvan päähenkilöt, heidän tarinansa ovat elokuvan keskiössä ja heidän subtekstinsä on ajan kuvausta moneltakin eri taholta.
Bryan Singer ei ikinä ollut- eikä vieläkään ole- mikään toimintaohjaaja. Lähes poikkeuksetta useimmat toimintakohtaukset tämän X-Men elokuvissa kulkevat "välttävän" rajalla. Mutta Matthew Vaughn on toista maata. Tämän nopeatempoinen ja tyylitelty tapa on omiaan mutanttien maailmaan. Mutta hyviä toimintaohjaajia on nurkat täynnä, ja jokainen heistä ei todellakaan pysty tekemään hyvää mutanttileffaa. Mutta X-Men: First Classin toimintakohtauksilla on myös tarkoituksensa ja ne on suunniteltu hyvin. Erikin ja Charlesin ensitapaaminen, Helvetintulen hyökkäys CIA-linnoitukseen, Erikin rynnäkkö Neuvostoliitossa ja iso klimaattinen lopputaistelu ovat kaikki hienosti kuvattuja, erittäin hyvin suunniteltuja ja jopa painajaismaisia siinä mitenkä ne kuvaavat mutanttien voimia- koska tämä on tarkoitus. Lopussa taistelu ei pääty Shawn kuoltua vaan sekä länsi että itä kääntävät aseensa mutantteja kohti, koska he pitävät mutantteja suurempana uhkana kuin toisiaan. Ja tämä on oikeutettu elokuvan aikana.
Mutta nämä toimintakohtaukset eivät kuitenkaan kaikki ole vakavia ja traumaattisia, ei todellakaan. X-Men: First Class on ainoa mutanttileffa joka saa tämän ryhmän osana olemisen näyttämään hauskalta, ja että mutanttisupersankarina oleminen on muutakin kuin omasta kohtalosta murjottamista. Tämä hauskanpidon elementti varsinkin kiteytyy Huutajaan, jonka lentäminen on hilpeää katsottavaa ja jopa lopussa maailman kohtalon ollessa vaakalaudalla jaksaa pitää tunnelman positiivisena. X-Men: First Classin lopputaistelu on muutenkin elokuvasarjan parhaimpia; se on iso, kirkas ja liikkuva, siinä on muutama iso osa joita on helppo seurata ja jokaisella hahmolla on tekemistä siinä. Blackbird näyttää upealta lentäessään sotalaivojen yllä, Ulvojan lento on todella hyvin tehty ja iso ja värikäs taistelu liikkuu rannoilta sotalaivojen kansille ja taas takaisin rannalle. Uudet X-uniformut ovat paremman näköiset kuin koskaan aiemmin ja auttaa puolestaan erottamaan taistelijat toisistaan nopeissakin kohtaamisissa. Mutta tämä hauska riehunta loppuu tykkänään, kun Magneto brutaalisti pistää Shawn kylmäksi ja näyttää muille mutanteille mitä on tapahtumassa- kun voimillaan retostelee ja taistelu leviää sotilaiden joukkoon, vahvistaa se vain mutanttien tuomaa pelkoa, ilman että kukaan edes yritti sitä. Tämä on hyvää tarinankerrontaa, jossa toiminta ei ole vain välikevennys vaan osa suurempaa kokonaisuutta.
Kyllä, sarjakuvafanit: Helvetintulen Klubi ei juurikaan muistuta sarjakuvien alkuperäistä salaseuraa. Sarjakuvien salaseuran tavoitteet olivat tosin elokuvarakenteisiin sopimattomia, enemmän suunniteltu pitkiä tarinakokonaisuuksia kuten sarjakuvia tai tv-sarjojen kohdalle. Jos Helvetintulen Klubia halusi käyttää kaksituntisessa elokuvassa, piti sen tavoitteita muuttaa. Ja tästä päästään pahisten käytön peruskurssille. Hyvän pahiksen tavoitteiden pitäisi jossain kohtaa kohdata sankarin tavoitteiden kanssa. Hans Gruber haluaa pitää panttivankinsa, John McClane pelastaa vaimonsa. Ja Helvetintulen Klubin tavoitteet elokuvassa ovat suorassa vertauksessa päähahmojen tavoitteisiin. Charles Xavier haluaa tehdä yhteistyötä ja elää rinnakkain ihmisten kanssa, Helvetintulen Klubi haluaa tuhota ihmiskunnan ydinsodalla ja hallita mutanttikansaa. Toinen hyvän pahiksen elementti on se, että sankarilla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde pahikseen. Sebastian Shaw on vastuussa Erikin äidin kuolemasta ja tämän nuoruuden tuskista. Pahiksen ei tarvitse tunkea elokuvaan mukaan, vaan hän on henkilöiden elämän, tavoitteiden ja historian kautta luontainen osa elokuvaa. Ja kaiken keskustassa on tietysti Sebastian Shaw.
Sebastian Shaw on vakuuttava, uhkaava ja loputtoman karismaattinen, teki hän mitä tahansa. Hänen voimansa on vakuuttava ja hän käyttää sitä luovasti eri tilanteissa. Hän on myöskin täysi hirviö, kylmäverinen tappaja joka suunnittelee globaalia kansanmurhaa, ei koe mitään tunnontuskia ihmisten tai kaltaistensa mutanttien tappamisesta. Hän uskoo vakaasti geneettiseen paremmuuteen, vaikka nauraakin natsien rajoitteiselle näkemykselle. Shaw on temaattisesti sidottu sekä Charlesiin että Erikiin, ja kun elokuvalla on kaksi päähenkilö, pitää pääpahiksen olla vastakohtana heille molemmille. Kevin Baconin uniikki ulosanti pistää tämän kaiken toimimaan. Hän on charmantti playboy, mutta hänessä on aina jotain hieman uhkaavaa ja väärää, tapa jolla hän puhuu Erikille vuosien jälkeen on todellisen sosiopaatin tapaan sopimattoman kohtelias ja kasuaali heidän historiansa huomioon ottaen. Mutta tämän sokea luotto omaan tuhoutumattomuuteensa ja loputon ylpeys ovat heikkouksia hänen hahmossaan, ja tämän loppu on upea, osuva tarinassa ja palvelee tarkoitusta Erikin ja Charlesin tarinoissa. Samalla pitää antaa hatunnosto aina viihdyttävälle Jason Flemyngille Azazelin roolissa, tehden sarjakuvien ärsyttävästä "bwa-ha-haa" pahiksesta tyylikkään, tehokkaan kakkosmiehen Shawille.
X-Men-elokuvat eivät ole huonoja, ainakaan samalla tasolla kuin erään toisen elokuvasarjan elokuvat. Niiden ongelmat liittyvät hahmoihin, estetiikkaan ja vanhoissa tarinoissa ja ideoissa junnaamiseen. Tälläkin hetkellä kehitteillä oleva seuraava X-Men-elokuva koittaa uudelleen tehdä X3:ssa niin pahasti epäonnistunutta Feeniks-tarinaa. Mutta First Class oli eri maata. Sen ideat olivat tuoreita ja erilaisia, sen fokus kahteen hyvin erilaiseen päähahmoon Wolverinen sijaan oli sen rikkaus ja sen toimintakohtaukset olivat miellyttäviä seurata ja sarjakuvajuurilleen uskollisia. Ei nämä hyvät puolet peitä tai korjaa sen virheliikkeitä ja ongelmallisia elementtejä, mutta ne eivät myöskään kumoa sen hyviä puolia. Eikä nämä ongelmat ole myöskään uniikkeja tämän genren mitoissa. X-Men: First Class ei ainoastaan ole suosikkini X-leffoista sisällöltään ja tyyliltään vaan myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Kesti 6 vuotta ennen kuin joku ylitti First Classin tason mutanttileffojen kohdalla, ja se teki saman tempun minkä tämäkin teki; unohti käytännössä kaiken mitä ennen oli tapahtunut. X-Men: First Class ei ole täydellinen elokuva, eikä edes välttämättä erinomainen. Se on perushyvä, jota sen negatiiviset puolet estävät nousemasta supersankarielokuvien klassikoiden joukkoon. Se on suuruuden reunalla.
Bryan Singer oli vuosituhannen vaihteessa kuumin uusi kyky; hän oli lyönyt itsensä läpi neo-noir mysteerillään Usual Suspects, ja nyt hän siirtyisi ohjaamaan Ryhmä-X:än ensimmäistä elokuvaseikkailua. Singerin edessä oli iso urakka: mitä Ryhmä-X:än pitkästä ja monimutkaisesta historiasta ottaa mukaan? Mitä pitää jättää pois? Onko tämä toimintaelokuva vai draamaleffa? Singerin nerokas valinta oli pysyä tiukasti aikakauden zeitgeistissa ja nuorison ajatusten parissa. Niinpä X-Men-leffojen subtekstiksi ja teemaksi tuli seksuaalivähemmistöjen tila ja paikka uuden vuosituhannen maailmassa sekä Magneton mukana tuoma viittaus juutalaisten vainoihin Natsi-Saksassa. Magnetosta puheen ollen, kolme elokuvan kantavaa voimaa ovat ehdottomasti Ian McKellen, Patrick Stewart ja Hugh Jackman, joskin viimeinen vähäisemmässä asemassa. McKellen toimi todella hyvänä pahiksena jonka ajatusmaailma ja puoli oli helppo ymmärtää ja osa katsojista varmaan oli hänen puolellaan. Patrick Stewart oli looginen jatke elokuvan subtekstille, ollessaan rauhallinen ja miellyttävä isähahmo jonka tervetuleva ilmapiiri oli täydellien syötti nuorille, jotka hakivat muuttuvassa maailmassa turva-paikkaa. Tervetuloa, nuoret ja sorretut jotka piilottelevat todellista minäänsä maailmalta pelon vuoksi, kouluuni jossa saatte vapaasti olla oma itsenne.
Mutta valitettavasti X-Men-leffoja piinasi myös monet aikansa ongelmat. Omien juuriensa pilkkaaminen, värien ja monipuolisuuden korvaaminen synkkyydellä ja monotoonisuudella sekä paria poikkeusta lukuunottamatta hyvin kyseenalaiset näyttelijävalinnat ja roolisuoritukset. X-Men 2 yleensä kerää kehuja parempana elokuvana, ja sitä se onkin, mutta vain lievästi. Samat ongelmat vaivaavat sitä, mutta sen loppu on huomattavasti paremmin tehty ja näyttelijät kuten Brian Cox ja Alan Cumming tasapainottavat tiettyjen näyttelijöiden vähemmän vakuuttavia roolisuorituksia. X-Men 3: Last Stand taasen...on vain roskaa. Bryan Singer oli tässä kohtaa jättänyt mutantit taaksensa, ja hänet oli korvannut Brett Ratner, ohjaaja josta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Tyhmiä valintoja toisensa perään, kamalia versioita rakastetuist hahmoista ja merkittävimmän Ryhmä-X-tarinan täydellinen tuhlaaminen. Ainoat kaksi hyvää asiaa tuossa elokuvassa ovat Kelsey Grammer lähes täydellisenä versiona Pedosta ja Ellen Page rikollisesti tuhlattuna Kitty Prydena. X-Men trilogia päättyi tähän, mutta franchise jatkoi nilkuttamista rikollisen huonon X-Men Origins: Wolverinen muodossa. Mutta Brettin ei pitänyt alunperin ohjata X-Men 3:a. Työhön haluttiin tuolloin brittiläisten rikosfilmien uusi suuri nimi. Hän ei saanut työtä, mutta hän palasi franchisen rattiin paljon myöhemmin. Hänen nimensä oli Matthew Vaughn, ja hän vei elokuvasarjan uusille vesille ja aloitti hommat puhtaalta pöydältä. Matthew Vaughn on mielipiteitä jakava ohjaaja, mutta monia hänen elokuviaan yhdistää yksi alla kulkeva teema- ne ovat hauskoja. Lock, Stock And Two Smoking Barrels, Snatch, Stardust, Kick-Ass 1 & 2 ja Kingsman ovat tästä hyviä todisteitä. Hän on myös toimintaohjaajana paljon taitavampi kuin kumpikaan seuraajistaan, ja hänen elokuvillaan on aina uniikki ulkonäkö, oli kyseessä sitten kuvaustapa, leikkaus tai sommittelu. Erikin ja Shaw'n ensikohtaus leikkii juurikin paljon kuvakulmilla, ja kohtauksen jännite syntyy juurikin siitä mitä me emme aluksi näe. Myöskin elokuvasarjan aikakauden siirtäminen 50-luvulle antoi sille välittömästi oman ja henkilökohtaisen ulkonäön verrattuna muihin supersankarileffoihin 2010-luvulla.
X-Men: First Class aloitti koko homman alusta, reebootaten elokuvasarjan ja unohtaen lähes kaiken elokuvasarjasta lukuunottamatta ensimmäistä X-Men-leffaa, johonka se tekee vähäisiä viittauksia. Mutta tämä puhdas pöytä antoi sille juurikin sen ponnahduslaudan mitä franchise tässä kohtaa kaipasi. Ja kuten viimeksikin, elokuva toimi kahden tekijän kautta- tällä kertaa Michael Fassbenderin ja James McAvoyn kautta. Keskitymme kohta enemmän näihin kahteen, mutta ensiksi haluan myös huomioida hyvää, päähahmoja tukevaa hahmogalleriaa. Jennifer Lawrence juuri ennen uransa räjähtämistä oli vielä mukana täysillä, Lucas Tillin Havoc on täydellinen ääliökovis ruokkimaan Nicholas Houltin Pedon arkuutta, oman potentiaalinsa hukkaamista ja myrkyllistä itseinhoa ja Rose Byrne Xavierin ihmisversiona ja selkeänä linkkinä ihmisyyteensä. Mutta vaikka nämä ovat kaikki hyviä, on Magneto ja Xavier tämän elokuvan tähdet.
Xavier ja Magneto, kontrolli ja vapaus
Aluksi otetaan käsittelyyn Charles Xavier. Elokuva keskittyy aikaan ennen kuin tämä oli pakotettu pyörätuoliinsa ja vielä kun hän välitti tuuheasta ruskeasta tukastaan. First Classin mielenkiintoinen veto oli tehdä Xavierista hyvin mukava, kohtelias, kannustava ja opettava hahmo, mutta jonka tekoja, suuria päätöksiä ja hahmosuhteita korostaa yksi teema: kontrolli. Hän haluaa-alitajuntaisesti, ei tietoisesti- hallita ihmisiä ja mutantteja ympärillään. Charles on ollut Mystikon veli ja vartija lähes koko tämän elämän ajan, hän liittyy Moiran elämään mukaan mutta lopussa pyyhkii tämän muistin. Hän haluaa Erik Lensheristä itselleen ystävän ja argumentoi alati tämän kanssa oman ajattelumaailmansa puolesta. Xavier haluaa olla tilanteen päällä, selvillä siitä mitä tapahtuu ja ohjata kanssamutanttien elämää parempaan suuntaan, halusivat he sitä tai ei. Mystikon hahmon tarinakaari keskittyy vapautumaan Xavierin hänelle asettamista rajoituksista ja elämäntavasta. Charles Xavier on elokuvan esittämä moraalinen päähenkilö, mutta pinnan alla hän on hallitseva, ajattelematon mukautuja. Ja McAvoyn kasuaalin kohtelias roolisuoritus antaa tälle vaikeasti hallittavalle kombolle sielun.
Magneto on aina ollut superrikollisista mielenkiintoisimpia, sillä hänen tavoitteensa motiivit, taustansa ja asenteensa ovat tehneet hänestä monipuolisen hahmon. First Classissa Erik Lensherr elää ja hengittää näitä samoja ideoita. Alusta lähtien Erikiä on helppo sääliä; keskistysleiri, vanhempien menettäminen, äidin kylmäverinen murha kasvojen edessä ja kidutuksen täyttämä elämä. Hän kulkee ympäri maailmaa metsästämässä natsien sotarikollisia joilla on sidoksia Shawiin, joka on vastuussa monesta kärsimyksestä hänen elämässään. Erikin vaihtoehdot eri ongelmiin ovat lähinnä väkivaltaisia- hän murhaa ja kiduttaa tiensä Shawin luokse, hänen tavoitteensa on Shawin tappaminen, eikä Erik kaihda käyttää kykyjensä sadistisia mittoja tavoitteidensa saavuttamiseen. Mutta vaikka hän tekee mitä, katsoja tuntee sääliä ja kannustaa häntä eteenpäin, koska alun lapsuuskohtaus oltiin tehty taidokkaasti ja aidolla, käsinkosteteltavalla tunteella. Hän haluaa vain että mutantit elävät vapaina- vapaina pelosta, vainosta, vihasta, ylenkatsomisesta ja pilkasta. Erik on menneisyytensä rikkoma, murtunut mies joka ei näe muuta tapaa elää kuin se jossa vaino ei ole enään mahdollista. Fassbender on karismaattinen, cool, sanavalmis mutta myös haavoittunut ihminen roolissa, ja hänen kemiansa McAvoyn Xavierin kanssa saa hänet näyttämään siltä kenenkä puolella tässä taistelussa pitäisi olla. Kuka vainottu ja sorrettu muka EI haluaisi motata vihapuhuvaa fasistia naamaan, julistaa olevansa ylpeä siitä mikä olet ja johtaa vallankumousta parempaan huomiseen sinun kaltaisillesi? Magneto on täydellinen toinen päähenkilö, sillä hänen vapaudenhalunsa on osuva vastakohta Xavierin kontrollille, ja saa näin katsoja pohtimaan kahden hahmon puolia ja syvällisyyttä.
Ja kaikki tämä hahmokehitys ja subtekstuaaliset tekijät hahmoissa kohtaavat lopulta elokuvan kliimaksissa, joka on jopa koko genren mittapuulla hyvin tehty, innostava ja erilainen. Xavierin pyyntöjen ja käskyjen nojalla Magneto menee ottamaan Shawn kiinni, mutta lopulta kääntää selkänsä Xavierin maltille, laittaa kypärän päähänsä ja sulkee Xavierin päästään lopullisesti- sekä voimien että ajattelumaailman suhteen. Ja Shawn kuolema Magneton käsissä (all-time best supervillain deaths) on sidottu myöskin tarkasti tähän teemaan. Ja lopulta, kun viholliset on voitettu ja elokuvan mittainen hirviömäinen pahis ollaan voitettu- ei uhka ole kadonnut mihinkään koska Magneto on lopulta oikeassa. Charlesin ja Erikin filosofinen väittely rauhaisan yhteiselon ja väistämättömän vainon välillä päättyy lopulta siihen että Magneto on oikeassa. X-Men: First Classissa maailma todistaa olevansa vielä kyvytön valitsemaan rauhan tietä (kylmä sota on vasta alkanut). Tämä ollaan rakennettu elokuvassa hyvin; mutantit joidenka kanssa ihmiskunta pääsee kontaktiin ensimmäisen kerran ovat kaikki aikakauden kuvastoon sopivia; ajatustenlukija, muodonmuuttaja, energiapatteri, kaukosiirtyjä, elävä kaikuluotain ja mies joka voi nostaa sukellusveneitä merestä- kylmän sodan painepisteet ja pelkotilat vakoojista, soluttautujista ja pettureista ovat materialisoituneet Ryhmä-X:än ja Helvetintulen Klubin jäsenissä. Ja näin juuret ihmisten peloille mutantteja kohtaan on annettu loogiset, poliittiset ja realistiset syyt. Xavier ja Magneto ovat elokuvan päähenkilöt, heidän tarinansa ovat elokuvan keskiössä ja heidän subtekstinsä on ajan kuvausta moneltakin eri taholta.
 |
| "Erik, No." "Erik YES." |
Toimintakohtauksia tarkoituksella
Mutta nämä toimintakohtaukset eivät kuitenkaan kaikki ole vakavia ja traumaattisia, ei todellakaan. X-Men: First Class on ainoa mutanttileffa joka saa tämän ryhmän osana olemisen näyttämään hauskalta, ja että mutanttisupersankarina oleminen on muutakin kuin omasta kohtalosta murjottamista. Tämä hauskanpidon elementti varsinkin kiteytyy Huutajaan, jonka lentäminen on hilpeää katsottavaa ja jopa lopussa maailman kohtalon ollessa vaakalaudalla jaksaa pitää tunnelman positiivisena. X-Men: First Classin lopputaistelu on muutenkin elokuvasarjan parhaimpia; se on iso, kirkas ja liikkuva, siinä on muutama iso osa joita on helppo seurata ja jokaisella hahmolla on tekemistä siinä. Blackbird näyttää upealta lentäessään sotalaivojen yllä, Ulvojan lento on todella hyvin tehty ja iso ja värikäs taistelu liikkuu rannoilta sotalaivojen kansille ja taas takaisin rannalle. Uudet X-uniformut ovat paremman näköiset kuin koskaan aiemmin ja auttaa puolestaan erottamaan taistelijat toisistaan nopeissakin kohtaamisissa. Mutta tämä hauska riehunta loppuu tykkänään, kun Magneto brutaalisti pistää Shawn kylmäksi ja näyttää muille mutanteille mitä on tapahtumassa- kun voimillaan retostelee ja taistelu leviää sotilaiden joukkoon, vahvistaa se vain mutanttien tuomaa pelkoa, ilman että kukaan edes yritti sitä. Tämä on hyvää tarinankerrontaa, jossa toiminta ei ole vain välikevennys vaan osa suurempaa kokonaisuutta.
Bring out the bad guys
Sebastian Shaw on vakuuttava, uhkaava ja loputtoman karismaattinen, teki hän mitä tahansa. Hänen voimansa on vakuuttava ja hän käyttää sitä luovasti eri tilanteissa. Hän on myöskin täysi hirviö, kylmäverinen tappaja joka suunnittelee globaalia kansanmurhaa, ei koe mitään tunnontuskia ihmisten tai kaltaistensa mutanttien tappamisesta. Hän uskoo vakaasti geneettiseen paremmuuteen, vaikka nauraakin natsien rajoitteiselle näkemykselle. Shaw on temaattisesti sidottu sekä Charlesiin että Erikiin, ja kun elokuvalla on kaksi päähenkilö, pitää pääpahiksen olla vastakohtana heille molemmille. Kevin Baconin uniikki ulosanti pistää tämän kaiken toimimaan. Hän on charmantti playboy, mutta hänessä on aina jotain hieman uhkaavaa ja väärää, tapa jolla hän puhuu Erikille vuosien jälkeen on todellisen sosiopaatin tapaan sopimattoman kohtelias ja kasuaali heidän historiansa huomioon ottaen. Mutta tämän sokea luotto omaan tuhoutumattomuuteensa ja loputon ylpeys ovat heikkouksia hänen hahmossaan, ja tämän loppu on upea, osuva tarinassa ja palvelee tarkoitusta Erikin ja Charlesin tarinoissa. Samalla pitää antaa hatunnosto aina viihdyttävälle Jason Flemyngille Azazelin roolissa, tehden sarjakuvien ärsyttävästä "bwa-ha-haa" pahiksesta tyylikkään, tehokkaan kakkosmiehen Shawille.
Kliseitä, ongelmallisia hahmoja ja paljasta pintaa
Kuten alussa sanoin, tämän tarkoitus on tarkastella elokuvia joissa on ongelmia jotka estävät niitä nousemasta huipulle. X-Men: First Class on valitettavasti tässä sarjassa. Ja tämän ongelma on myöskin Ryhmä-X- sarjakuvien perintöä miettien aika raskas sellainen.
Katsotaanpas vähän tämän elokuvan naishahmoja:
Jooh. Jokainen nainen tässä elokuvassa jolla on jonkinäköinen merkittävä rooli (Erikin äitiä lukuunottamatta- hän on vain kuolemassa) on jossain kohtaa alusvaatteillaan tai muussa vähäpukeisuuden tilassa. Tämä ei ole sinänsä huono asia, mutta tasapainona olisi ollut kiva että nämä hahmot omaisivat omaa agendaa, mielipiteitä asioihin tai elokuvan mieshahmoja nähtäisiin vastaavanlaisissa tilanteissa. Ryhmä-X:än historiaa on rikastuttanut jo kauan monipuoliset, vahvat ja erilaiset naishahmot kuten Storm, Kitty, Jean, Rogue, Emma Frost, Mystikko ja X-23. X-Men: First Classin naiset (Mystikko, Enkeli, Emma Frost ja Moira) omaavat positiivisia puolia- he eivät tarvitse juurikaan apua muilta, osaavat pitää puolensa ja jokaisella on oma persoonansa. Mystikon tarina on vapautuminen Charlesista kuten aiemmin sanoin, mutta tälle tielle hänet ohjaa Erik, ei hän itse. Ex-strippari Enkeli on se joka vaihtaa puolta Shawin leiriin, ja sielä hän ottaa vain Emman paikan Shawin kainalonamuna. Emmasta puheen ollen: paperilla January Jones oli varmasti täydellinen valinta Emma Frostiksi (katsokaa nyt häntä) mutta hänen hahmonsa on ohuen ohut eikä alkuperäisen jääkuningattaren älystä ja vahvasta luonteesta ole havaintoakaan. Moiran alkuperäinen suunnitelma ja tapa päästä Helvetintulen Klubin kokoukseen oli ovela ja käytti hyväkseen ajan mielikuvaa naisista, mutta Moira on osa elokuvaa sen alussa ja lopussa, keskivaiheilla hän hieman katoaa hiljaiseksi katsojaksi ja hänen ja Xavierin suhdetta ei kehitetä lainkaan, mutta lopussa tunteita selkeästi on. Puhumattakaan tietysti lopusta, jossa CIA-pomo kommentoi muistinsa menettäneen Moiran tarinaa sanoin: "Tämän vuoksi CIA ei ole paikka naisille." Har har.
 |
| (Tosin pidän Moiran platform-taistelukengistä. Movie, you so 50's.) |
Sitten on tietysti Enkeli, Darwin ja Riptide, elokuvan kolme merkittävää värillisen vähemmistön edustajaa. Aluksi vaikutti siltä, että uusi Ryhmä-X on mukavan monipuolinen. Mutta valitettavasti tämä on vain silmänlumetta ja tarina karsii ryhmästä väkeä pois ikävällä jakaumalla. Enkelistä puhuimmekin jo äsken, ja tämän pohjustus siihen miksi hän jättää uudet ystävänsä massatappajan vuoksi on löyhä ja huonosti pohjustettu. Riptide on pahispuolen alkuperäinen jäsen, latino pyörremyrskyjen tekijä jolla ei ole yhtään vuorosanaa koko elokuvassa. Mutta isoin ongelmatapaus on Darwin. Edi Gathegi oli ekasta kohtauksestaan lähtien karismaattinen tapaus Darwinin roolissa. Hän oli huumorintajuinen, hänen luonteensa tai voimansa ei ollut sidottu hänen rotuunsa tai klisesiin ja hän omasi karismaa jopa kovanaamaisen Lucas Tillin kanssa. Ja hän kuolee ensimmäisenä, jotta katsoja tajuaa Shawin olevan oikeasti tosi paha. Tämä ei ole mitään uutta- mustien hahmojen kuoleminen elokuvissa ensimmäisenä on usein parodisoitu vitsi- mutta tässä se oli päälle liimattua ja todella, todella turhaa. Darwinin kyky- adaptoi ja selviydy- oli siisti, mutta oli vain voimamittari Shawin kyvyille katsojia varten. Hänen kuolemansa motivoi Havocia toimintaan, ja sitten hänet unohdetaan. Darwinista oltaisiin voitu saada hyvä, pitkäaikainen hahmo elokuvasarjaan ja tämän voimien mittaa ja paikkaa ryhmässä oltaisiin voitu käsitellä paljon mielenkiintoisemmasta asemasta.
Lopputulos
X-Men: First Class antoi koko elokuvasarjalle mahdollisuuden jatkaa eteenpäin erilaisena. Sen asemaa ei voida kiistää, ja Bryan Singer saa kiittää Matthew Vaughnia siitä että voi jatkaa töitään tämän sarjan parissa. Se siirsi elokuvat pois "ei niin kaukaisen tulevaisuuden" tylsästä, harmaasta maailmasta värikkääseen ja poliittisesti hahmoihin sopivaan menneisyyteen ja elokuvat ovat rullanneet sielä siitä lähtien. Se antoi Magneto/Xavier-konfliktille juurensa ja loi eri sävyjä tähän konfliktiin joita jatko-osa X-Men: Days of Future Past jatkoi omasta puolestaan kiitettävästi. Valitettavasti jatko-osat eivät kuitenkaan jatkaneet tämän elokuvan pohjatyötä tai antaneet Mathhew Vaughnille tai muille visionääreille ohjaajille tilaa tuoda omia visioitaan, vaan Bryan Singer palasi rattiin ja franchise aloitti taas matkansa kohti pohjamutia. Mutta tämä teksti keskittyy X-Men: First Classiin, joka on hyvä, joskin ongelmallinen elokuva.
 |
| Though not you, Beast. You are awesome. |
X-Men-elokuvat eivät ole huonoja, ainakaan samalla tasolla kuin erään toisen elokuvasarjan elokuvat. Niiden ongelmat liittyvät hahmoihin, estetiikkaan ja vanhoissa tarinoissa ja ideoissa junnaamiseen. Tälläkin hetkellä kehitteillä oleva seuraava X-Men-elokuva koittaa uudelleen tehdä X3:ssa niin pahasti epäonnistunutta Feeniks-tarinaa. Mutta First Class oli eri maata. Sen ideat olivat tuoreita ja erilaisia, sen fokus kahteen hyvin erilaiseen päähahmoon Wolverinen sijaan oli sen rikkaus ja sen toimintakohtaukset olivat miellyttäviä seurata ja sarjakuvajuurilleen uskollisia. Ei nämä hyvät puolet peitä tai korjaa sen virheliikkeitä ja ongelmallisia elementtejä, mutta ne eivät myöskään kumoa sen hyviä puolia. Eikä nämä ongelmat ole myöskään uniikkeja tämän genren mitoissa. X-Men: First Class ei ainoastaan ole suosikkini X-leffoista sisällöltään ja tyyliltään vaan myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Kesti 6 vuotta ennen kuin joku ylitti First Classin tason mutanttileffojen kohdalla, ja se teki saman tempun minkä tämäkin teki; unohti käytännössä kaiken mitä ennen oli tapahtunut. X-Men: First Class ei ole täydellinen elokuva, eikä edes välttämättä erinomainen. Se on perushyvä, jota sen negatiiviset puolet estävät nousemasta supersankarielokuvien klassikoiden joukkoon. Se on suuruuden reunalla.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti