Atte Arvostaa: Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki

 Tämän päiväinen arvostelu on elokuvasta, jota olen odottanut koko pitkän vuoden. Kyseessä on Luc Bessonin adaptaation legendaarisesta scifi-sarjakuvsta Avaruusagentti Valerian. Nämä ssarjakuvat ovat syystää rakastettuja; niissä on vauhtia, upeaa taidetta, hemmetin outoa scifi-hienoutta joka makuun mutta myös aina hyvä tarina, jossa on aina jotain pinnankin alla. Sarjan loivat kirjoittaja Pierre Christin ja kuvittaja Jean-Claude Mezieres. Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki seuraa tarkasti Mezieresin taiteen visuaalista ilotteilua, mutta valitettavasti jättää Christinin kirjoitukset taka-alalle.

Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki

Elokuva: Avaruusagentit Valerian (Dane Dehaan) ja Laureline (Cara Delavigne) suorittavat jälleen onnistuneen tehtävän, ja saavat haltuunsa sukupuuttoon kuolleen eläinlajin viimeisen edustajan. Pian kuitenkin he tajuavat, että tuntematon taho on tämän eläimen perässä, historian salaisuudet paljastuvat ja vaakalaudalla on Alphan, tuhannen planeetan kaupungin, kohtalo.

Tämän elokuvan alku on uskomattoman kaunis. Se näyttää avaruuden valloituksen historian kauneimmat hetket, jolloin globaalit projektit yhdistävät maan asukkaat yhteisen tavoitteen nimissä. Vuodet vierivät, suunnaton avaruusasema jatkaa kasvamistaan kunnes ihmiskunnan joukkoon liittyy myös lukuisat muukalaisrodut. Se on täynnä toivoa, esittäen sen kuinka me ihmiskuntana voisimme kehittyä ja kukoistaa jos osaisimme unohtaa maailmankaikkeuden mittapuulla naurettavat poliittiset kismamme. Ja tätä kaikkea kaunistaa vielä yksi David Bowien hienoimpia kappaleita, Space Oddity. Tämä on Bessonin kauneinta työtä. Ja sitten tulee loput elokuvasta, ja taso valitettavasti laskee ja paljon. Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki ei ole huono elokuva, mutta ei se kyllä ole kauhean hyväkään. Mezieresin taide on se mikä näkyy elokuvasta eniten kun alkuperäismateriaalia miettii. Avaruusalukset, kirjavat muukalaisrodut ja psykedeelinen ja eroottinen tunnelma ovat mukana, ja isoin kehu minkä voin antaa elokuvalle on sen mielikuvituksessa; jokainen kohtaus on täynnä uskomattoman näköisiä olentoja, ideoita ja visuaalista ilotulitusta joka on kekseliäämpää ja upeamman näköistä kuin yksikään muu elokuva tänä vuonna. 

Dane Dehaan ja Cara Delavigne ovat kuitenkin valitettavasti ongelma elokuvan nautinnon kohdalla. Dehaan on hyvä näyttelijä, mutta tämä ei valitettavasti ollut rooli hänelle. Dehaanin poikamaiset kasvonpiirteet iskevät jotenkin ikävästi yhteen Valerianin pulp-sankari-bravadon kanssa. Toki tämä on osa hänen hahmoaan- hän pitää yllä tällaista asennetta vaikuttaakseen Laurelinen silmissä sankarilta. Ongelma on se, että hänellä ja Cara Delavignella ei ole juurikaan- jos lainkaan- yhteistä kemiaa. Delavigne oli minulle suurempi pettymys näistä kahdesta. Hän näyttää Laurelinelta, ja välillä hän on kuin suoraan sarjakuvan sivuilta, mutta hän on aivan liian kärsimätön, aggressiivinen ja kylmä. Toki Laureline on sarjakuvissakin ollut aggressivinen- punapää ja kaikkea- mutta tässä hän on koko ajan reunalla, vihainen melkein jokaiselle vastaantulijalle ja Delavigne ei saa vedettyä itseään tarpeeksi koville että hänestä näkyisi jonkinlaista aitoa tunnetta välillä. 

Muuta hahmot selvisivät jotenkuten paremmin. Pidin paljon shinguz-vakoojista* jotka olivat kuin suoraan sarjakuvan sivuilta jaetulla puhetavallaan ja selkeällä ihastumisellaan Laurelineen. Clive Owen esittää Valerianin ja Laurelinen pomoa Komentaja Aurun Filittiä, ja Owenilla ainakin tuntuu olevan hauskaa kovapäisen ja lievästi armottoman sotilaskomentajan roolissa. Minulle kuitenkin paras osuus elokuvassa oli pearlit, enigmaattiset muukalaiset jotka toimivat elokuvan "alkuperäiskansa" analogina. Heidän designinsa on todella tyylikäs, ja he eivät ole vain pitkiä ihmisiä vaan liikkuvat, elävät ja toimivat eri lailla kuin muut humanoidit tarinassa. Rihanna oli vetävä muodonmuuuttaja-burleskitanssija Bubblesina, mutta hän ei ole hahmo vaan juonen työkalu, ja kun häntä ei enään tarvita poistetaan hänet typerimmällä tavalla pois tarinasta jonka olen nähnyt vähään aikaan.     

Elokuvana Valerian on kokoelma erinnäisiä toimintakohtauksia, jotka tuntuvat kestävän toinen toistaan kauemmin. Tämä yhdistettynä sen 137 minuutin pituuteen jättää kaikki tärkeät, hiljaiset ja hahmoille elintärkeät hahmohetket valitettavan taka-alalle. Ensin on hyvä intro josta puhuin aiemmin jo, sitten pitkä alustuskohtaus, sitten pitkä toimintakohtaus, sitten hetken tauko, jota seuraa uusi toimintakohtaus joka jatkuu suoraan toiseen. Jokainen toimintakohtaus esittelee joka kerta jotain uutta maailmasta ja tapahtuu täysin erillaisessa ympäristössä, mutta ne ovat kaikki pitkiä ja niitä oltaisiin helposti voitu tiivistää, antaa sen sijaan tilaa lisää Laurelinelle ja Valerianille kehittää hahmojaan ja näyttää, mitä he tekevät kun eivät pelasta maailmaa. Toiminta itsessään oli hyvin tehtyä, ja molemmat päähenkilöt saavat suorittaa vuorotellen siistejä juttuja, mutta tämä ei korvaa sitä että molemmat jäivät hahmoina hyvin torsoiksi.

Valerian kuuluu samaan valitettavaan kategoriaan John Carterin ja Ghost in the Shellin kanssa. Kaikki kolme ovat vaikuttaneet länsimaisen popkulttuurin kehitykseen ja muotoihin uskomattoman paljon, ja elementit niistä ollaan kaluttu lukuisissa niitä seuranneissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä. Ja kuten nuo kaksi muutakin elokuvaa, nyt kun on vihdoin alkuperäisen ja parhaan vuoro, tuntuu että sen pintapuoliset aspektit ovat vanhoja ja kulutettuja eikä tekijöillä ollut pokkaa mennä sarjakuvan esoteerisimmille alueille. Valerianin maailmassa aikamatkustus, mielenhallintalinnut, maailmoja tuhoavat monoliitit, pukugangsterit, supersankarit, jumalat ja paholaiset ovat kaikki vuorotellen käyneet  esittäytymässä, ja antaneet sarjakuville elämää suuremman tunnelman. Christinen kirjoitus on täynnä politiikkaa, mielipiteitä ja kritiikkiä kaikkea kohtaan, aina militarismista kolonialismiin ja kapitalismiin. Ja vaikka Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki onkin visuaalisuudeltaan lähes täydellinen versio sarjakuvasta, on se tarinaltaan ja sisällöltään köyhä, ennalta-arvattava ja kliseinen. Valerian on valitettavasti vain uskomattoman kaunis elokuva, jossa on hyvien ideoiden ja roolisuoritusten sirpaleita ilman että mikään liimaisi sitä kasaan koherentiksi kokonaisuudeksi. 

Atte T

*= Jostain syystä shinguzien ja muutaman muunkin muukalaisrodun nimet oltiin muutettu elokuvaan. En tiedä miksi. 

Ps. Tiedän, olen itse suurin vastustaja ajatukselle, että alkuperäismateriaalia pitäisi seurata kirjaimellisesti ja orjallisesti elokuvissa. Mutta jos muutoksia tehdään, toivoisin että ne muutokset olisivat joko selitetty tai tekisivät hahmoista mielenkiintoisempia tai parempia. Tässä ei tehty kumpaakaan.

Pps. Hyvä juttu elokuvassa: Pearlit. En voi lainkaan ylisanoa kuinka hitosti pidin näistä avaruushaltiahipeistä. Heidän liikkensä, läheisyytensä toistensa kanssa ja elämäntapansa olivat elokuvan parasta antia heittämällä. Ja heidän mukanaan tuli jopa jotain ihan varteenotettavaa sisältöä- anna anteeksi, mutta älä unohda.

Atte Arvostaa: Dunkirk

Ilon ja onnen päivä! Christopher Nolan, kuten aiemmassa arvostelussa mainitsemani Edgar Wright, on myös yksi suosikkiohjaajiani ikinä. Ja nyt on luvassa jotain erilaista hänen uraltaan: sotaelokuva, joka perustuu oikeisiin tapahtumiin. En aio käydä paljoa lävitse Dunkerquen evakuointia historiallisena tapahtumana arvostelussa (suosittelen lukemaan kuitenkin aiheesta, Operaatio Dynamo oli mielenkiintoinen projekti). Tämä ei johdu siitä, että elokuva olisi kaukana todellisuudesta tai historiaa oltaisiin muutettu. Päinvastoin:

Dunkirk

Elokuva: Toukokuu, 1941. Liittoutuneiden joukot ovat pakenemassa Ranskasta kanaalin ylitse Englantiin natsien vyöryessä yhä eteenpäin. He ovat nyt motissa Dunkerquen rannalla, jossa vihollinen alati koittaa häiritä ja estää vetäytymistä. Sotilaat haluavat vain kotiin, RAF:in lentäjät houkuttelevat viholliskoneita pois rannoilta ja Churchill on märäännyt siviiliveneet pelastustoimiin. Aika on vähissä.

Tämän elokuvan synopsiksen kirjoittaminen oli hyvin helppoa, sillä Dunkirk on hyvin suoraviivainen elokuva. Siinä ei ole monimutkaista juonta, siinä ei ole isoja twistejä jotka kääntävät koko leffan ylösalaisin tai suurta, klimaattista lopputaistelua jossa mies punnitaan. Dunkirk on tikittävä aikapommi jonka räjähtämistä katsoja seuraa kuin naulattuna, ja varmasti Nolanin uran parhaimpia elokuvia. Se ei koita luoda mitään yksilöllistä sankaritarinaa, vaan kertoo Dunkerquen saarrosta kolmesta eri näkökulmasta, käyttäen kolmea eri aikajanaa. Tämä oli hyvä veto, ja antaa Dunkirkin jo valmiiksi jännitteiseen ilmapiiriin lisää sähköä joka pitää tahtia yllä ja sykkeen korkealla. Yleensä jaan risut tai ruusut musiikista loppupuolella, mutta voi pyhä äiti, Hans Zimmer on tehnyt elämänsä työn Dunkirkin parissa. Nolanin leffoille ominainen pitkä dialogi loistaa lähes kokonaan poissaolollaan, mutta Zimmerin pauhaavat rummut ja torvet ja tikittävät kellot kertovat tarinaa ja mielentilaa paremmin kuin höpisevät hahmot voisivat.

Nyt, seuratakseni Nolanin tyyliä, esittelen merkittävät hahmot kolmen eri aikajanan mukaisesti:

1. Ranta. Fionn Whitehead on mainio kotiin kaipaavana mutta koko ajan valppaana olevana Tommy-nimisenä sotilaana. Hän ei juurikaan puhele, mutta alun ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheuttavan intron aikana tajuaa, että ainoa tapa jolla hän voi selvitä täältä on pitää silmät auki joka tilanteessa. Harry Styles-kyllä, One Directionin Styles- oli todellinen yllätys. Sotilas Alex on hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa ikinä, ja povaan tälle kaverille kyllä tulevaisuutta alalla. Hän on Tommyn vastakohta; hieman varomaton mutta sitäkin kärkkäämpi valittamaan ja Alex kokee voimakasta syyllisyydentuntoa perääntymisestä. Kenneth Branagh oli upea; hän toi paljon tunnetta jokaiseen vuorosanaan ja sai minut toivomaan että häntä näkisi enemmän elokuvissa myös kameran tällä puolella.

2. Meri. Mark Rylance  on viime vuosina noussut luotettavien huippunäyttelijöiden joukkoon, ja hän on elokuvan sydän. Pientä purtta kipparoiva Mr. Dawson on lähes pakkomielteisesti matkalla Dunkerqueen pelastamaan britit ahdingosta, ja tämän matkan vaarat eivät juurikaan tunnu hetkauttavan häntä itseään, sillä hän uskoo siihen että RAF:in pojat pystyvät suojelemaan heitä. Tälle kaikelle on syynsä, ja se toimii melkein mikrokosmoksena koko ihmeellisestä tapahtumasarjasta. Aina loistava Cillian Murphy vetää hyvin kolkon realistisen roolin merestä pelastettuna sotilaana, jollekka jatkuva pommitus ja sota ovat olleet liikaa, ja hän haluaa päästä vain kotiin-mutta Dawsonin vene on matkalla Dunkerquehen, ja tämä vain pahentaa miehen stressiä.

3. Ilma. Tom Hardyllä on suhteellisen pieni ja vähäeleinen rooli Farrow-nimisenä Spitfire-lentäjän, mutta koska kyseessä on Tom Hardy, pieni on kaikki mitä hän tarvitsee. Hardy vaikuttaa siltä, että hän olisi odottanut koko elämänsä päästäkseen koneen kyytiin, ja näytteleen hillityn sankarillista britti-lentäjä-ässää tyylillä ja taidolla joka lähentelee jo naurettavaa sankarillisuutta, mutta Hardyn nonchalant-roolisuoritus saa tämän toimimaan kaikesta huolimatta.

Aikaisemmin tänä vuonna kehuin kuvaaja Hoyte van Hoytemanin työtä sellaisten elokuvien kuten Ystävät Hämärän Jälkeen ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja- kohdalla. Hän on myös tehnyt Nolanin Interstellar-leffan kuvaukset, ja hän palasi Nolanin kelkkaan tätä elokuvaa varten. Dunkirk ei käytä tärisevää, villisti pyörivää tai perässä seuraavaa fps-kameraa, jota sotaelokuvissa usein käytetään. Hoyteman pitää yhä pitkistä otoista joissa kohtauksen ja tapahtuman paino riittää luomaan jännitettä. Mukana on myös kauniita, liikkuvia pitkäaikaisia ottoja jotka imevät mukaan tapahtumiin mukaan, oli kyse sitten Dawsonin veneen kiikkuminen kanaalin aallokossa, Spitfirejen ja Messerschmittien suhahdellessa ilman halki tai laivan kannelta muita sotilaita seuraavan merimiehen katse ja torpedon osuminen.

Jotkut elokuvakriitikot ja fanit leimaavat Nolania usein tunteettomaksi. Hän on loistava tekninen ohjaaja, mutta hänen kompastuskivensä on kuulemma humanismi ja ihmiskosketus. Olen...välillä samaa mieltä, mutta Dunkirkissä Nolan löytää sen aidon ihmistunteen, ja tämä näkyy varsinkin loppupuolella. Dunkerquen evakuointia pidetään Briteissä yhä korkeassa arvossa. Se oli raskas menetys sotilaallisesti mutta toimi osoituksena brittien murtumattomasta tahdosta ja kansan rohkeudesta. Vaikka he joutuivatkin perääntymään, ja manner-Eurooppa oli nyt natsien käsissä- oli se silti voitto. "Hyvin tehty." sano vanha mies sotilaille, jotka vastaavat "Me vain selviydyimme." Mies vastaa: "Se on tarpeeksi." Dunkirk on aivan uudenlainen sotaelokuva. Sotaelokuvien ongelmaksi sanotaan sitä, että vaikka kuinka ne koittavat osoittaa sodan olevan kauheaa, on siitä vaikea olla tekemättä siistin näköistä. Fury, Pelastakaa Sotamies Ryan ja Taistelutoverit omaavat tämän ongelman, mutta Dunkirk onnistuu välttämään sen. Se on tragedia, jännitysnäytelmä jossa katsoja odottaa vain sitä mitä tapahtuu seuraavaksi, ja selviääkö kukaan hahmoista pois rannalta, merestä tai ilmasta takaisin kotiin. Dunkirk on, sanalla sanoen, mestariteos. Sotaelokuvien välitön klassikko, Nolanin parhaimpia elokuvia puhtaalla toteutustasolla ja hieno virstanpylväs jokaisen näyttelijän kohdalla. Tätä et halua missata valkokankaalla.

Atte T

Atte Arvostaa: Baby Driver

Tämä on merkittävä päivä nuoren blogini historiassa. Tänään arvostelussa on ensimmäinen Edgar Wrightin ohjaama elokuva tässä blogissa. En ole vielä puhunut paljoa Edgar Wrightista täällä, mutta vakuutan teille että tämä ei johdu siitä ettenkö pitäisi hänestä, päinvastoin. Wright on hyvin lähellä oman suosikkiohjaajani titteliä, eikä syystä. Shaun of the Dead, Hot Fuzz, Scott Pilgrim vs. The World, The World's End sekä loistava TV-sarja Spaced ovat kaikki erinomaisia, ja jokainen Edgar Wright-projekti on aina hyvä uutinen. Tänään on vuorossa tämän uusin elokuva, joka on myös tämän elokuvavuoden kehutuimpia leffoja.

Baby Driver

Elokuva: Baby (Ansel Elgort) on loistava kuski, ja jokaista ratinkääntöä ja takaa-ajoa tahdittaa musiikki. Menneiden virheidensä vuoksi hän on velkaa rikollispomo Docille (Kevin Spacey), ja toimiikin nyt tämän palkkaamien rikollisten pakokuskina. Mutta kaikki muuttuu, kun epäonnistunut keikka uhkaakin yhtäkkiä häntä, hänen vapauttaan ja hänen rakkaitaan.

Edgar Wright saa paljon kehuja loistavana komediaohjaajana ja tämän nopeatahtinen ja rytmitetty tyyli saa myös usein ansaittua huomiota. Mutta kaiken tämän keskellä on Edgar Wright myös todella hyvä toimintaohjaaja, ja tämä näkyy Baby Driverissa. Baby Driver on hillitön, adrealiinia ja energiaa puskeva toimintaleffa, ja samalla todella hyvin rakennettu ja mestarillisesti kuvattu hahmoelokuva enigmaattisesta Babysta. Wrightin kynäilemä tarina on hyvin jännä; tarina käytännössä lyödään tiskiin hyvin pian, ja loppu on isoja, hyvin tehtyjä ja kauniita toimintakohtauksia jonka välissä eri hahmot reagoivat Babyyn ja tämän vaikeasti määriteltävään hahmoon. Tarinan fokus on, kuten Edgar Wrightin elokuvissa aina, päähenkilö. Hän ei ole vain seuraamassa tapahtunutta, vaan käänteet ja valinnat ovat hänen kauttaan tapahtuvia ja välillä jopa tämän syitä. Wrightin mukana tuli myös tämän ystävä ja legendaarinen kuvaaja Bill Pope, jonka kuvaustyötä on ilo seurata niin Babyn musikaalisten kahvireissujen kuin nollasta sataan kiihtyvien takaa-ajojenkin kohdalla.

Ja tämä aiemmin mainitsemani rakenne toimii, koska Ansel Elgort on loistava pääroolissa. Hän ei näytä tämän tyylisten toimintaleffojen päätähdeltä, ja se on hieman pointtikin. Baby on mysteerinen päähenkilö ei ainoastaan katsojille vaan myös muille rikollisille, jotka selkeästi eivät tajua mikä Babya "vaivaa." Häntä haukutaan vajakiksi ja sekopääksi, hahmojen suhteet häneen vaihtelevat romanttisesta isälliseen ja kateellisen uhkaavaan. Baby huokuu samaan aikaan kerubimaista viattomuutta, alitajuntaista uhkaavuutta ja outoa vieroksuntaa suurinta osaa ihmiskuntaa kohtaan. Tämä ei ole helppoa kenellekkään näyttelijälle, mutta Elgort vie homman kotiin todella tyylikkäästi. 

Kevin Spacey rikollispomona on aika peruskamaa, mutta tämän kovasanainen ja jyrkkä asenne on hyvin peilauksessa muihin rikollisiin. Buddy ja Darling (John Hamm & Eiza Gonzalez) ovat elokuvan Bonnie & Clyde-parivaljakko, toisiaan jumaloiva pari rikoksen huumasta eläviä vapaita sieluja. Jamie Foxx vetää kunnolla överiksi Seko-nimisenä rikollisena, joka elää alati reunalla ja toimii koko ajan impulsiivisesti ja väkivaltaisesti, oli kyse sitten purkan hakemisesta tai asekaupoista. Hän ajaa kaikkia mukanaan kohti reunaa ja aggresiivisemmiksi, ja tätä ärsyttää suunnattomasti Babyn olemassaolo. Ja lopulta kun yksi näistä rikollisista napsahtaa, ja on lopulta se yksi jota Babyn pitää päästä karkuun, on se hyvin tehty ja rakennettu koko elokuvan ajan.

Hieman elokuvan heikommalla puolella on Lily Jamesin esittämä Babyn mielitietty Deborah. Hän ei ole huono roolissa, ei todellakaan ja hänellä ja Elgortilla on paljon yhteistä kemiaa. Mutta hahmona hän tuntuu olevan merkittävä vain loppupuolella, ja siinä hän on hieman kliseisessä roolissa "päähahmon tyttöystävänä" jota hänen pitää suojella pahikselta. Tämä ei ole iso miinus, mutta tämän kliseisyys hieman pistää silmään muuten niin fiksussa leffassa. Elokuvassa on muutenkin yllättävän paljon kliseitä jotka tuntuvat oudoilta lähinnä juuri ohjaajan vuoksi. Babyn taustatarina ei ole kovinkaan uniikki, Deborah ja Darling ovat molemmat suhteellisen kliseisiä naishahmoja toimintaleffassa ja niin pois päin. Toisaalta, klise ei ole aina pahasta ja se on vain yksi työkalu jota ohjaaja voi käyttää. Klise voi toimia välikätenä, helppona tapana antaa katsojille tietoa ilman että tähän kuluttaa määrättömästi aikaa. Baby Driverin tahdin ollessa nopea kuin pakoauto, on ymmärrettävää että osa hahmoista jää aika torsoiksi. Tämä ei varsinaisesti pelasta tai poista näitä ongelmia, mutta se ei myöskään pilaa muuta elokuvaa.

 Wrightin kokoama soundtrack elokuvaan on erittäin rokkaava, svengaava ja osuu kohtauksiin loistavasti, kuten on tarkoituskin. Musiikki on iso osa elokuvaa, ja kuten Guardians of the Galaxy musiikilla on tarinassa merkitys joka saa sen tuntumaan aidolta, isolta ja tärkeältä myös katsojille. Baby Driver on vuoden parhaimpia elokuvia. Loputtoman viihdyttävä, hauska, nerokkaasti kuvattu ja leikattu mestariteos, joka puhtaassa viihdearvossa ja taiteellisessa toteutuksessa muistuttaa paljon Mad Max: Fury Roadia mutta on paljon tätä pienempi, henkilökohtaisempi ja arvaamattomampi. Baby Driver on varmasti kesän varmimpia valintoja viihteen puolella, suosittelen lämpimästi.

Atte T

Atte Arvostaa: War for the Planet of the Apes

Apinoiden Planeetta on länsimaisen popkulttuurin merkittävimpia scifi-teoksia koskaan. Ranskalaisen kirjailija Pierre Boullen vuonna 1963 julkaisema tieteiskirja La Planete des Signes adaptoitiin viisi vuotta myöhemmin legendaariseen elokuvamuotoon Planet of the Apes, pääosassa Charlton Heston. Planet of the Apes sai lukuisia jatko-osia, ja originaali elokuva tehtiin uudestaan 2001 Tim Burtonin ohjauksessa. Vuoden 2001 Planet of the Apes ei ole hyvä elokuva millään mitalla, joskin sen apinamaskeeraus oli vertaansa vailla. 2011 elokuvasarja virallisesti rebootattiin ensimmäisen kerran. Rise of the Planet of the Apes ei ollut samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä millään tasolla, keskittyen tarinassa koko konfliktin alkulähteisiin ja ensimmäiseen puhuvaan apinaan Caesariin. Tämä reboot-sarja kasvoi myöhemmin trilogiaksi, jonka kolmas ja oletetusti viimeinen osa War for the Planet of the Apes sai ensi-iltansa tänään.

War for the Planet of the Apes

Elokuva: Maailma on kaaoksen ja sekasorron vallassa. Apinoiden ja ihmisten välien tuhouduttua, johdattaa Caesar (Andy Serkis) apinansa turvaan metsän syvyyksiin, kauas ihmisistä. Mutta kun psykoottisen Everstin (Woody Harrelson) johtama hyökkäys aiheuttaa Caesarin maailman tuhoutumisen, ei hänelle jää muuta vaihtoehtoa kuin etsiä Eversti ja kostaa tälle. Mutta vetääkö Caesar apinansa mukanaan koston mustaan kuiluun, ja onko tällä planeetalla enään asukkaita kaiken jälkeen?

On lähes hämmentävää, kuinka tämän Apinoiden Planeetta- rebootin elokuvat onnistuvat olemaan vuosi toisensa jälkeen kesän parhaimpia toimintaleffoja ja fiksuja scifi-tarinoita samaan aikaan. Rise of the Planet of the Apes oli pienistä asioista ja satunnaisita ilmiöistä alkunsa saanut trilleri lääketieteen mahdollisuuksista, Dawn of the Planet of the Apes taasen raju toimintatrilleri joka käsitteli johtajuuden painoa ja pelon aiheuttaman vihan kanssa tasapainoilua. War for the Planet of the Apes taasen on hyvin brutaali, raskas sotavankielokuva ihmisyyden rajoista kostonhimon hirvittävyydestä, ja se tekee sen erittäin hyvin. War ei ole ainoastaan elokuvasarjansa paras elokuva, vaan myös tämän kesän hienoimpia elokuvia. Dawnin kohdalla mukaan tullut ohjaaja Matt Reeves tekee hienoa työtä jälleen kerran, ja on yhä uskomatonta nähdä kuinka paljon Reeves uskaltaa jättää hiljaisten kohtausten ja ilmeiden sekä eleiden varaan tarinankerronnassa. Apinoista ei vieläkään osaa suoranaisesti puhua kuin pari Caesarin lisäksi, mutta heidän ilmeensä, eleensä ja reaktionsa kertovat tarinaa paremmin kuin dialogi edes voisi. 

Andy Serkis olisi mielestäni ansainnut Oscarin tästä elokuvasarjasta jo ensimmäisen elokuvan jälkeen. Caesar ei ole ainoastaan hyvin tehty motion capture-apina, vaan yksi parhaimmista science fiction-protagonisteista vuosiin. Caesar on kulkenut pitkän matkan, ja tämä matka on muuttanut häntä. Kaikkien tapahtumien, verenvuodatuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien paino alkaa näkyä vanhenevassa apinassa. Caesarin edesmenneen kilpailijan Koban (Toby Kebbel) muisto painaa häntä, ja Caesarin suurin pelko on muuttua tämän kaltaiseksi; vihan ja anteeksiantamattomuuden sokaisemaksi. Ja ennen kaikkea- hän tekee yhä virheitä, isoja sellaisia. Hän on hyvä johtaja, mutta alati epäilee itseään ja messiaanista asemaansa apinoiden johtajana. Serkis tekee taas jälleen todella upean roolisuorituksen, ja yhteistyö tämän ja motion capture-ryhmän sekä ohjaajan välillä on saumaton. 

Myös muut apinat pääsevät loistamaan, merkittävimpinä oranki-filosofi Maurice (Karin Konoval) ja erakko simpanssi Tuhma Apina (Steve Zahn). Maurice saa hieman aktiivisemman roolin elokuvassa otettuaan huoltaansa mykän pikkutytön (Amiah Miller), jonka hän myöhemmin nimeää Novaksi. Amiah Miller tekee myöskin hyvää työtä roolissaan, ja hän auttaa hämärtämään apinoiden ja ihmisten välistä rajaa, ennen kuin elokuva tiputtaa pienen pommin jolloin tämä raja muuttuu hieman synkemmäksi. Tuhma Apina on elokuvan pääasiallinen naurunlähde. Hän ei ole kotoisin San Fransicon laboratorioista, vaan kauempaa etelästä, antaen muistutuksen siitä kuinka (loppujen lopuksi) pienten piirien tapahtumista oli ollut kyse tähän mennessä. Tuhman Apinan ulkopuolisuus siis selittää sen, kuinka hän on koko ajan kauhuissaan ajatuksesta vastustaa ihmisiä. Caesarin heimon kokemukset ovat olleet raskaita, ja ympäristö on muokannut heistä selviytyjiä.

Dawn of the Planet of the Apes toi mukanaan ensimmäisen, selkeän pääantagonistin Gary Oldmanin pelokkaan sotilasjohtajan muodossa. Tämä johtaja ei varsinaisesti vihannut apinoita, enemminkin pelkäsi koko ajan niiden hyökkäystä ja hän oli aidosti huolissaan ihmistensä selviämisestä. Woody Harrelson taasen on, sanalla sanoen, hirviö. Eversti on ehkä poliittisesti suorin hahmo koko elokuvasarjassa; kalju militaristinen sotahullu, joka tekee ristinmerkkiä sotilaiden ylle ennen kun he menevät pieksemään ja kurittamaan apinoita. Eversti on, kuten apinatkin, ympäristönsä ja tapahtumien muokkaama. Sota ja yhä vihamielisempi maa on tehnyt hänestä mielipuolen, joka ei usko mihinkään muuhun kuin aseelliseen voimaan ratkaisuna ongelmiin. Hän veisi kaikki mukanaan helvettiin, jos se johtaisi hänen vihollistensa kuolemaan. Mukana on myös uusi elementti- ihmisten puolelle siirtyneitä Koban sotureita, jotka uskovat että Caesar johdattaa apinat kuolemaan. Tämä on hyvin karu ja kovin realistinen elementti, joka sopii hyvin elokuvan sotavankila/keskitysleiri-tilanteeseen pelottavalla tavalla.

Musiikeista vastasi Michael Giacchino, joka Spider-Man: Homecomingin pettymyksen jälkeen muistuttaa taas, miksi hän on elokuvamusiikin moderni mestari. Musiikki on iso tekijä elokuvassa, sillä juuri Giacchinon sävellysten voimalla elokuva kertoo myöskin tarinaansa hiljaisina hetkinä. Ja nämä hiljaiset hetket ovat hartaita, ajatuksia herättäviä ja saa miettimään, kuinka elokuva apinoista tuliaseiden kanssa hevosten selässä voi olla näin kaunis, fiksu, raadollinen mutta toiveikas. War for the Planet of the Apes on todella upea elokuva. Tulen myöhemmin puhumaan laajemmin koko elokuvatrilogiasta ja siitä mitä ne ovat tehneet tarinalla ja hahmoilla, mutta sanon sen jo nyt että War for the Planet of the Apes on täydellinen päätös Caesarin tarinalle. Vaikka War for the Planet of the Apes onkin raju, ahdistava ja loppujen lopuksi traaginen tarina, on sen loppu koskettava positiivisessa mielessä. War for the Planet of the Apes on kesän hienoimpia elokuvia; jännittävä, toiminnantäytteinen, tunteikas ja fiksu elokuva sodasta, kostosta ja kaiken tämän turhuudesta. 

Atte T

Blue Beetle- DC:n Hämähäkkimies

Spider-Man: Homecoming on nostanut taas Hämähäkkimiehen parrasvaloihin, ja samalla todistanut Marvel Cinematic Universen menestystarinan jatkuvan jopa hahmon parissa, jonka harteilta löytyy koko genren kaksi parasta ja ehkä kaksi huonointa elokuvaa. Hämähäkkimies on todella, todella suosittu hahmo. Hänessä on paljon mikä vetoaa lukijoihin ympäri maailmaa: hän on hauska, ei supersankaroi naama näkkärillä koko aikaa mutta on kuitenkin todellinen sankari, joka uhraa kaikkensa suojellakseen kaupunkia ja ihmisiä joita hän rakastaa. Peter Parker on kuten me, arkipäivän tallaaja ja altavastaaja jota vaivaa monet arkiset ongelmat. Tästä on helppo iskeä tarinaa ulos tehokkaalla tahdilla, ja tämän tähden Hämähäkkimiehen tarina on jatkunut 54 vuotta.

Ja kun kerta Hämähäkkimies-leffat ovat olleet isoja menestyksiä ja todistaneet toimivansa myös modernina aikoina, nousee mieleen kysymys: Olisiko DC Comicsilla jotain omaa vastinetta nuoren, rämäpäisen, samaistuttavan supersankarin muottiin? Ensimmäinen vastaus voisi olla Robin, mutta nyt puhun jostain joka on (kaikella kunnioituksella) oma sankarinsa, ei jonkun toisen apulaissankari.

Sankari josta puhun on Jaime Reyes- Blue Beetle.

Blue Beetlen historia on kovin pitkä, yltäen aina vuoteen 1939, ja kyseistä titteliä on kantanut ainakin kaksi ihmistä ennen sitä. Ensimmäinen oli kulta-ajan Dan Garret, poliisi...tai arkeologi, joka sai supervoimansa energiajuomasta....tai skarabista, jonka hän löysi Egyptistä. Varhaisen Blue Beetlen tausta, imago ja hahmotus oli hämärää ja monimutkaista. Häntä seurasi sarjakuvalegenda Steve Ditkon luoma tittelin perijä Ted Kord, keksijä ja liikemies joka käytti rahastoaan tehdäkseen itselleen työkaluja rikollisuuden taisteluun. Näistä ehdottomasti hienoin oli Ötökkä, lentävä alus joka toimi myös tukikohtana. Ted Kord ja Dan Garret kuuluivat eri studiolle vielä tuolloin, nimittäin Charleston Comicsille. Olen maininnut tuon firman nimen moneen otteeseen, ja tiedätte mitä tapahtui seuraavaksi: Charleston meni konkkaan, DC osti hahmot, Ted Kord on nyt Oikeuden Puolustajien jäsen. Tedin oma sarja (kirjoittajana Len Wein) on oikein hyvä, ja suosittellen sitä kaikille hauskojen ja episodimaisten supersankariseikkailujen ystäville.

Mutta tänään emme puhu Kordista, vaikka hänestä riittäisikin juttua jauhettavaksi. Ted kohtasi loppunsa 2000-luvun alkupuolella hyvin graafisissa merkeissä, ja jälleen Blue Beetlen titteli oli vailla kantajaa. Infinity Crisiksen aikana Dan Garretin aikoinaan omistama skarabi paiskautui universumin läpi, laskeutuen jokeen El Pason kaupungin reunoilla. Sieltä sen löysi teini-ikäinen Jaime Reyes, joka vei sen kotiinsa putsattavaksi, tietämättä sen todellisesta luonnosta. Tämän nukkuessa skarabi...ryömii hänen kehoonsa, ja sulautuu tämän selkärankaan. Kaikkea hassua tapahtuu, mukana mm. Batman, Vihreä Lyhty ja jättimäinen robottisilmä avaruudessa, ja Jaime Reyes paiskautuu avaruudesta takaisin maahan. Tästä varsinaisesti alkaa Jaime Reyesin tarina. En kuitenkaan halua tänään keskittyä liikaa tämän tarinan yksityiskohtiin, käänteisiin tai tarinaan itsessään. Siitä ovat muut ennen minua puhuneet ihan tarpeeksi ja muuten tästä tulee taas naurettavan pitkä teksti. Haluan enneminkin puhua Jaimesta hahmona, tämän sivuhahmoista ja miksi Blue Beetle on mielestäni DC:n paras mahdollisuus tehdä elokuva samaan tyyliin kuin uusi Spider-Man: Homecoming*.

*Tämä ei tarkoita että DC:n pitäisi kopioida kaikessa Marvelia menestyäkseen tai seurata heidän asettamiaan jälkiä. Luoja tietää että DC on a) tehnyt tätä tarpeeksi ja b) luonut oman polkunsa. Mutta DC voisi hyötyä kevyemmästä, arkisemmasta supersankarielokuvasta teini-päähenkilön avulla. 

Jaime Reyes on, kaikki huomioon ottaen, aika normaali 15-vuotias. Hän asuu El Pasossa perheensä luona. Isä töissä huoltoasemalla, äiti kotona pikkusiskon kanssa. Jaimella on kaksi todella hyvää ystävää- Paco ja Brenda- joidenka kanssa hän käy koulua. Jaimen iso luonteenpiirre keskittyy paljolti yhteen asiaan- velvollisuuteen. Hän kokee olevansa velvollinen tekemään asioita toisten puolesta, ja vaikka hän valittaakin aina välillä tästä, hän haluaa auttaa koska se on oikein. Jaime haluaisi auttaa enemmän isäänsä korjaamolla, mutta tämä uskoo että Jaimen on parempi pysyä koulussa ja nauttia nuoruudestaan vielä kun voi. Missään tämä ei näy niin hyvin kuin Blue Beetlen taistelussa superrikollinen Eclipsen kanssa. Eclipse kutsuu taikavoimillaan Jaimen sielun syövereistä "sen mitä Jaime eniten himoitsee ja mikä hän todella haluaa olla"- hammaslääkärin. Koska Jaime haluaa hyvän työn, jonka palkalla hän voi auttaa perhettään isän vanhetessa. Sisimmissään Jaime on tasan niin kiltti ja hyväntahtoinen kun hän on pinnallakin.

Tämä on myös tasapainossa tämän supervoimien kanssa. Jaime Reyes on virallisesti ensimmäinen Blue Beetle joka omaa supervoimat. Skarabi on oikeasti avaruudesta, ja pystyy luomaan haarniskan Jaimen ympärille ja tehden tästä uskomattoman vahvan, antaa kyvyn lentää ja tarjoaa uskomattoman määrän erilaisia aseita tälle käytettäväksi. Skarabi ei ole mikä tahansa superpuku- se on valloittajan ja sotilaan puku väkivaltaisesta ja julmasta alien-kulttuurista nimeltä Reach. Aluksi puku tarjoaa Jaimelle alati väkivaltaisia ja kuolettavia ratkaisukeinoja tilanteiden hallintaan, kuten laseraseita ja teräviä astaloita joilla viipaloida viholliset hetkessä. Mutta Jaime Reyes ei halua satuttaa ketään, eikä varsinkaan tappaa ja hänen kokemattomuutensa haarniskan kanssa johtaa välillä vaaratilanteisiin. Jaimella on universumin voimakkaimpia ja tappavimpia aseita käsissään, ja sen sijaan että hän käyttäisi sitä rahan hankkimiseen köyhälle perheelleen tai El Pason ongelmien ratkaisemiseen väkivallalla, hän käyttää sitä hyvään, alati suojellen elämää ja sen haurautta.

Jaimen tarinan sivuhahmot ovat monet hyvin mielenkiintoisia. Paco ja Brenda ovat hänen koulukavereitaan, mutta molemmilla on myös omat tarinansa Jaimen tarinan rinnalla. Paco on rakastunut Brendaan, mutta ei tietenkään pysty sitä ilmaisemaan mitenkään selkeästi. Paco on mukana Posse-nimisen katujengin toiminnassa. Posse ei varsinaisesti ole rikollinen järjestö- enemminkin tapa antaa metaihmisille kaduilla jonkun paikan, jossa heitä ei pelätä eikä ylenkatsota. Brenda tulee väkivaltaisesta kodista- hän oli melkein kuolla isänsä nyrkin alla, ja nyt hän asuu tätinsä luona, joskin tietysti nämä perhetraumat ovat tehneet hänestä hieman katkeran ja hiljaisen. Jaimen "opettaja" on mysteerinen omankäden oikeuden jakaja Peacemaker. Peacemaker on myöskin jäänne Charleston Comics-ajoilta, ja tämän hahmon voi kiteyttää lauseeseen "jos haluat rauhaa, ole valmis menemään sotaan." Jaime myöskin ihastuu toiseen supersankariin, Traci 13-nimiseen noitaan, jonka isä on Tohtori 13, DC:n isoin skeptikko. Tracin ja Jaimen suhteessa kaikki on oikeastaan mukavan normaalia; he ovat yhdessä koska he nauttivat toistensa seurasta. Heidän supersankariutensa harvoin on mitenkään yhteydessä heidän parisuhteessaan. Kaikki nämä hahmot viettävät aikaa yhdessä supersankaroinnin ulkopuolella, ja ne hetket tuntuvat ihan yhtä toimivilta koska hahmot ovat toimivia yhdessä ja erikseen.

Sitten on Jaimen perhe. Jaime Reyes kuuluu siihen hienoon, pieneen ryhmään supersankareita joka ei salaile mitään ystäviltään tai perheeltään. Tämän "salainen identiteetti" on salainen vain suurelle yleisölle ja tämän vihollisille. Salailu perheeltä tai ystäviltä on ideana loppujen lopuksi aika outo, suorastaan kusipäinen teko paikka paikoin. Mutta Blue Beetlessä perhe on tietoinen Jaimen supersankaroinnista, ja tukee häntä tässä. Toki äiti ja isä ovat hyvin huolissaan pojastaan ja ovat välillä pettyneitä jos hän raahaa ongelmia kotiin tai tappelee suotta toisten sankarien kanssa. Mutta se, että Jaimella on perhe jollekka hän voi avautua supersankaroinnin stresseistä, pyytää apua kriisin tullessa tai kertoa suoraan mihin hän on ryhtymässä tekee hänestä hahmona paljon miellyttävämmän ja suoristaa tarinasta turhia hidasteita ja kliseitä. Tässä suhteessa Jaime eroaa Peter Parkerista huomattavasti. Jaimen elämässä riittää konflikteja perhedraaman ulkopuolella riittävästi, hänen ei tarvitse valehdella perheelleen ja ystävilleen. Hän luottaa heihin, ja he luottavat häneen. Myöskään kenenkään perheessä ei tarvitse kuolla jotta Jaime tajuaa tehdä oikein. Jaimen perheellä on laaja merkitys tämän tarinassa, ja he ovat mukana tämän elämän tärkeimmissä hetkissä.

Jos Jaimen tarinassa on yksi heikko kohta, on se ison keskustason pahiksen uupuminen. Jaime Reyesilla ei ole omaa Jokeria, Vihreää Menninkäistä tai Lex Luthoria. Hänellä on kyllä hyviä vastustajia muiden sankarien joukoista, mutta oikeastaan vain kaksi merkittävää omaa pahista: La Dama ja Reachin valloittajat. La Dama on paikallinen urbaani legenda, rikollislegenda joka hiljalleen kokoaa omaa metaihmisten armeijaa ottaakseen täysin haltuunsa Texasin ja Meksikon rikollisliigat. Hän on myös Jaimen ystävä Brendan täti, eikä Jaime voi siis hyökätä täysillä tämän kimppuun. Reach on enemmän universaali uhka ja Jaimen voimien lähde. Reach käyttää skarabeja tutkiakseen planeettoja jotka he voivat vallata hiljalleen valtansa alle. Reach omaa armeijoita ja tuhoaseita, mutta he eivät uskalla käyttää niitä julkisesti koska DC:n maailmassa avaruusvalloittajilla on paha tapa joutua hakatuksi joko Vihreiden Lyhtyjen tai Teriksen puolesta. Reach on kyllä mainio, mutta he eivät ole myöskään kovinkaan henkilökohtaisia Jaimen tarinan suhteen. La Dama on potentiaalisempi näistä kahdesta, sillä hän tietää että Blue Beetle on Jaime ja tästä nousee paljon henkilökohtaiseen tarinaan sopivia elementtejä. Mutta jos Jaimen tarinassa on joku pieni aukko on se ison keskuspahiksen uupuminen. La Damakin on enemmän ystävä kuin vihollinen, sillä Reachin ison hyökkäyksen tapahtuessa hän liittyy tämän ystävien puolelle taisteluss El Pason herruudesta.

Blue Beetle on hahmona erittäin hyvä. Hän on hyvin miellyttävä ja hauska hahmo seurata, tämän seikkailuissa on kunnon supersankaroinnin fiilis päällä ja hän on kunnon esikuva, ei mikään moraalisesti synkkä antisankari. Jaimen perhe ja ystävät muodostavat vahvan sivuhahmojen gallerian josta voi tehdä erilaisia tarinoita erilaisiin tilanteisiin. DC on antanut Jaimelle muutamia esiintymisiä sarjisten ulkopuolella- varhaisimpia oli paikka Smallvillessä, ja myöhemmin hän on esiintynyt myös Batman: The Brave and the Bold ja Young Justice- televisiosarjoissa. Minun mielestäni Jaime olisi täydellinen lisäys DC Extended Universe-leffojen maailmaan. Blue Beetle voisi olla helposti olla DCEU:n keskushahmo, eräänlainen sankaruuden episentteri ylivertaisten ja jumalaisten Oikeuden Puolustajien sijaan. Toki näiden maailmojen kohtaloita muokkaavat sankaruudet ovat hienoja itsessään (tai, ainakin TOIVON niiden olevan) mutta se, mihinkä katsoja voi luoda tunnesiteen on pienemmässä mittakaavassa. Sam Raimin ensimmäisessä Spider-Man elokuvassa on loppujen lopuksi aika pieni uhka ja panokset ovat esimerkiksi Avengersiin tai Thor: The Dark Worldiin verrattuna pienemmät. Mutta hahmot ja heidän omat tavoitteensa ja arvonsa saivat pienetkin asiat tuntumaan niin tärkeiltä. En muista olenko välittänyt mistään niin paljoa, kuin köysivaunun tai kaupunkijunan matkustajien kohtalosta Spider-Manissa ja Spider-Man 2:ssa. Miksi? No koska heidän kohtalonsa ei ole maailman kohtalo. He voivat kuolla, ja maailma voi jatkaa elämistään. Me tiedämme että Kostajat pelastavat maailman, ja olen varma että Justice League tulee päättymään maailman pelastumiseen Darkseidin joukoilta. Tämän takia pienen mittakaavan uhat- kuten Loganin tai Spider-Man: Homecomingin tapauksessa- voivat toimia paljon paremmin kuin isot, universaalit uhat. Ja Blue Beetle voisi tuoda tämän inhimillisen, pienemmän mittakaavan sankaroinnin takaisin DC:n elokuviin tuoreella näkemyksellä, mukavalla ilmapiirillä ja erittäin tykättävän päähenkilön voimin. Blue Beetle voi olla DCEU:n Hämähäkkimies, sillä hänkin tietää suuren voiman tuoman vastuun, mutta täysin omilla ehdoillaan.

Atte T





                          

Atte Arvostaa: Spider-Man: Homecoming

On joitakin elokuvia ja elokuvasarjoja joidenka katsominen aiheuttaa minussa pidättelemätöntä jännitystä. Silloin tunnen perhosia vatsassani ja minun on vaikea pysyä paikallani. Star Wars: Force Awakens, Hobbit: The Unexpected Journey ja Avengers ovat olleet tällaisia elokuvia. Ja nyt tämä tunne toistui, kun odotin Spider-Man: Homecomingin alkamista. Hämähäkkimies on minun suosikki supersankarini, ja ajatus Marvel Cinematic Universe-Hämisleffasta vihdoin silmieni edessä oli sanoinkuvaamaton. Ja tämä on lopputulos:

Spider-Man: Homecoming

Taustaa: Adrian Toomes oli keksijä, joka perusti kaverinsa kanssa firman Bestman & Toomes Electronics. Toomes kehitti antigravitaatiovaljaat, jotka antaisivat sen kantajalle kyvyn lentää kuin lintu. Mutta hänen ystävänsä Bestman kavalsi firman hänen altaan ja jätti hänet rahattomaksi. Hän vetäytyi pois New Yorkista, ja rakensi valjaansa ja pukunsa loppuun. Korppikotkana hän aikoi kostaa Bestmanille ja kaluta New Yorkin puhtaaksi. Vain Hämähäkkimiehen väliintulo esti tämän, ja Korppikotka ja Hämis ovat olleet vihollisia siitä lähtien. Korppikotkan loivat Stan Lee ja Steve Ditko.

Elokuva: On kulunut kolme kuukautta siitä, kun Kostajat taistelivat toisiaan vastaan. Peter Parker (Tom Holland) on nyt Tony Starkin (Robert Downey Jr.) sponsoroima supersankari, joka auttaa tavallisia kaduntallaajia New Yorkissa olemalla kulmakunnan kiva Hämähäkkimies. Mutta Peter haluaa todistaa olevansa valmis isompiinkin kuvioihin- kuten ottamaan kiinni superaseita kauppaavan ryöstelijän nimeltä Korppikotka (Michael Keaton). 

Minun mielestäni kokonaan, alusta loppuun asti hyvää Hämähäkkimies-leffaa ei olla tehty sitten Sam Raimin Spider-Man 2:sen, ja siitä on nyt kulunut 13 vuotta. En pidä lainkaan Marc Webbin Amazing Spider-Man-sekoiluista jotka unohtivat ja ylenkatsoivat liikaa Hämähäkkimiehen tarinan olennaisimpia osia. Siksipä oli ilo kävellä hyvin pitkästä aikaa iloisena ulos Hämähäkkimies-elokuvasta. Spider-Man: Homecoming on hyvä elokuva, mutta se ei kuitenkaan ole MCU:n parhaimmistoa, vaan tehokasta perustason puurtamista. Kuten kaikki MCU-elokuvat, tämäkin yhdistää genrejä ja tyylejä, ja Homecomingin lähin verrattava on John Hughesin elokuvat kuten Breakfast Club tai Ferrus Bueller's Day Off ja kultti tv-sarja Freaks & Geeks. Ohjaaja Jon Watts emuloikin näiden tyyliä ja yhdistää sitä MCU-supersankarielokuvaan mikä antaa Homecomingille letkeän, aidon ja modernin estetiikan. Modernius näkyy varsinkin Queensissa ja Peterin koulussa, luoden aidon kuvan 2010-luvun urbaanista asutuskeskuksesta kaikessa sen kirjavuudessa ja monimuotoisuudessa.

Tom Holland on edelleen loistava Peter Parkerin roolissa, ja nyt hän pääsee laajentamaan Civil Warissa hyvin esiteltyä hahmoaan. Peter on hauska, hieman hermoheikko, innokas ja ennen kaikkea, läpikotainen nörtti. Hän innostuu Lego-kuolemantähden rakentelusta, on mukana kaikessa koulun orkesterista shakkikerhoon ja hän ei uskalla puhua ihastukselleen ilman merkittävää rohkaisua. Hämähäkkimiehenä hän on sanavalmis, vitsikäs ja itsevarma- Hämähäkkimiehenä oleminen on Peterille selkeästi tapa olla oma itsensä, ja hän selkeästi nauttii joka hetkestä kaupungissa pyöriessään. Monet fanit olivat huolissaan puvusta ja siitä kuinka paljon oma-aloitteinen ja itsenäinen Hämis nojaisi Rautamieheen. Tämä on osa hänen tarinaansa- hieno puku tekee hänestä itsevarman ja hän ottaa isoja riskejä välttämättä näkemättä, mitä voi tapahtua jos hän epäonnistuu. Homecoming piti myös mukana Peterin tärkeimmän luonteenpiirteen: hän on hyvä ihminen joka haluaa auttaa, mutta myös niin hyvä että hän tuntee huonoa omatuntoa joka tapauksessa.

Mainitsin aiemmin Homecomingin monipuolisen koulumaailman, ja tästä kiitos menee todella hyvälle sivunäyttelijöiden armeijalle. Jacob Batalon oli mainio Ned Leeds, Peterin paras kaveri joka oli välillä enemmän innoissaan supersankaroinnista kuin Peter itse. Oli myöskin huomattavan mukavaa nähdä ylipainoinen hahmo jota ei määritelty a) syömisen tai b) lihavuutensa perusteella. Zendaya vetää hyvän roolin piikittelevänä Michellenä ja melkein jokainen lause tämän suusta oli puhdasta komediakultaa. Laura Harrier yllätti minut täysin Lizin roolissa, ja hänen roolinsa Peterin ihastuksen kohteena on täynnä pieniä hienouksia ja hänen tarinansa on oikeastaan hieman traaginenkin. Tony Revolori on hyvin erilainen ja täysin moderni versio Flash Thompsonista, hyläten 60-luvun urheilija-ääliön kliseen ja suunnaten enemmän ärsyttävän huomio-hipsterin malliin, joka oli vielä ärsyttävämpi ja vihattavampi kuin klassinen Flash. Koko kouluklikki-meininki toimii, koska kaikki hahmot tämän ympärillä ovat uskottavia, hauskoja ja persoonallisia sekä tämän aikakauden tuotteita.

Michael Keaton on loistava näyttelijä, ja mikään ei tee minua niin iloiseksi kuin sanoa se, että Adrian Toomes alias Korppikotka on MCU:n hienoimpia pahiksia. Hänellä on hyvä ja ymmärrettävä tausta ja syy rikolliseen toimintaansa, tämän suunnitelmat ovat maanläheisiä ja vaikka hänen tavoitteensa on raha, on tällä motiivilla selkeä peruste ja häntä on helppo ymmärtää ja jopa sääliä. Mutta hän on myös julma, pahaluonteinen ja häikäilemätön, joskin hän osoittaa myös omaavansa hyvin inhimillisiä hetkiä, kuten monet Hämiksen ei-niin henkilökohtaisista vihuista tapaavat tehdä. Ja Korppikotka-puku on upea designiltaan, ja halusin välittömästi nähdä sen taistelemassa Haukan vastaavan lentopuvun kanssa. Keaton tekee hienon roolisuorituksen, ja hän pitää yllä uhkaavaa imagoa tasapainossa tämän rasvanäppisen työläisimagon kanssa. Mukana menossa on myös Bookem Woodbine Herman Schultzina eli Tärisyttäjänä (EI SHOKEERAAJANA, kääntäjä, god) ja mainio Michael Chernus Phineas Masonina eli Tinurina joka rakentelee ja korjaa Korppikotkan jengin varusteita. Lyhyessä roolissa mukana on myös Donald Glover Aaron Daviksena, jonka rooli oli selkeästi enemmän tulevaisuutta petaava. Spider-Man: Homecoming esitteli ison määrän pieniä hahmoja tulevaa varten, ja loi hyvän pohjan josta jatko-osa voi valita pahiksensa.

Heikkoja kohtia kuitenkin löytyy. Vaikka musiikeista vastasi moderni mestari Michael Giacchino, on sama ongelma MCU-musiikkien kanssa yhä läsnä. Ainoa sävelmä jonka muistin elokuvasta oli tämän versio Spider-Man tunnarista, kappaleesta jonka tiesin hyvin jo etukäteen. Marisa Tomei oli hyvä May-tätinä, mutta vaikka tarina teki viittausta Benin kohtaloon, ei elokuva luonut vahvaa tunteellista sidettä tähän menetykseen ja Peterin siitä saamaan moraaliseen syyllisyydentuntoon. Vaikka kaikki tekevät vitsiä ja huokailevat koko "suuri voima tuo suuren vastuun" linelle (minkä takia, en ymmärrä), se itsessään ei ole tärkeä- Ben on. Benin menetys on iso osa Peterin motivaatiota, ja ilman tätä tunnesidettä edes subtekstuaalisella tasolla jää paljon puuttumaan, eikä Tony voi korvata tätä millään. Tämä näkyy varsinkin loppupuolella ison voimannäytön kohdalla, jossa selkeästi piti olla isoa tunnetta, mutta se tuntui aika tyhjältä- lukuunottamatta Hollandin loistavaa näyttelyä, joka pelastaa kohtauksen. On myös yksi juttu puvun kanssa josta en pitänyt ihan niin paljoa, mutta odotan sen kanssa vielä seuraavaa esiintymistä nähdäkseni mihinkä sen kanssa ollaan menossa.

Minä rakastan Hämähäkkimiestä. Peter Parker on minulle aivan yläkastin supersankareita, ja sen tähden omaan korkean riman tämän elokuvaesiintymisten suhteen. Spider-Man: Homecoming onnistuu hienosti työssään, pieniä hikkauksia lukuunottamatta. Se on täynnä pieniä ja isoja asioita minkä takia Hämähäkkimies on aina ollut mielestäni niin mielenkiintoinen ja tykättävä hahmo; hän auttaa arkistenkin ongelmien kanssa, on hyvin läheinen tavan kansalaisten kanssa, on valmis uhraamaan oman hyvinvointinsa ja onnensa toisten vuoksi ja ei pelasta ainoastaan sivullisia konnilta, vaan myös konnia heidän omilta tuhoisiltaan tavoiltaan. Spider-Man: Homecoming voi olla kuitenkin joillekin kova pala juurikin tuon kouludraaman ja 2000-luvun teinien sielunelämän kuvauksen vuoksi. Tämän kuvauksessa ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta kaikille tuo ei maistu. Minulle kuitenkin tämä oli loistava luku Hämähäkkimiehen seikkailujen historiassa, tuoden 2010-luvun modernin tyylin hahmoon ja tämän maailmaan. Pahis on helposti MCU:n parhaimmistoa ja jäin välittömästi odottamaan jatkoa verkkoveijarin seikkailuille. Spider-Man: Homecoming ei ehkä yllä tämän vuoden muiden supersankarileffojen kuten Loganin tai Guardians of the Galaxy Vol 2:en korkealle tasolle, mutta se on silti todella hyvä, viihdyttävä, hauska ja toiminnantäytteinen seikkailu hieman pienemmässä mittakaavaassa. Menkää ja viihtykää!

Atte T

Ps. Muistakaa pysyä lopputekstien loppuun asti! Kärsivällisyys palkitaan.

Pps. That ending, man.

Ppps. No niin, hyvä, nyt on koulumaailmaan sijoittuva supersankarielokuva tehty taas onnistuneesti. Nyt sitten Ms Marvelia kehiin!