Atte Arvostaa: Dunkirk

Ilon ja onnen päivä! Christopher Nolan, kuten aiemmassa arvostelussa mainitsemani Edgar Wright, on myös yksi suosikkiohjaajiani ikinä. Ja nyt on luvassa jotain erilaista hänen uraltaan: sotaelokuva, joka perustuu oikeisiin tapahtumiin. En aio käydä paljoa lävitse Dunkerquen evakuointia historiallisena tapahtumana arvostelussa (suosittelen lukemaan kuitenkin aiheesta, Operaatio Dynamo oli mielenkiintoinen projekti). Tämä ei johdu siitä, että elokuva olisi kaukana todellisuudesta tai historiaa oltaisiin muutettu. Päinvastoin:

Dunkirk

Elokuva: Toukokuu, 1941. Liittoutuneiden joukot ovat pakenemassa Ranskasta kanaalin ylitse Englantiin natsien vyöryessä yhä eteenpäin. He ovat nyt motissa Dunkerquen rannalla, jossa vihollinen alati koittaa häiritä ja estää vetäytymistä. Sotilaat haluavat vain kotiin, RAF:in lentäjät houkuttelevat viholliskoneita pois rannoilta ja Churchill on märäännyt siviiliveneet pelastustoimiin. Aika on vähissä.

Tämän elokuvan synopsiksen kirjoittaminen oli hyvin helppoa, sillä Dunkirk on hyvin suoraviivainen elokuva. Siinä ei ole monimutkaista juonta, siinä ei ole isoja twistejä jotka kääntävät koko leffan ylösalaisin tai suurta, klimaattista lopputaistelua jossa mies punnitaan. Dunkirk on tikittävä aikapommi jonka räjähtämistä katsoja seuraa kuin naulattuna, ja varmasti Nolanin uran parhaimpia elokuvia. Se ei koita luoda mitään yksilöllistä sankaritarinaa, vaan kertoo Dunkerquen saarrosta kolmesta eri näkökulmasta, käyttäen kolmea eri aikajanaa. Tämä oli hyvä veto, ja antaa Dunkirkin jo valmiiksi jännitteiseen ilmapiiriin lisää sähköä joka pitää tahtia yllä ja sykkeen korkealla. Yleensä jaan risut tai ruusut musiikista loppupuolella, mutta voi pyhä äiti, Hans Zimmer on tehnyt elämänsä työn Dunkirkin parissa. Nolanin leffoille ominainen pitkä dialogi loistaa lähes kokonaan poissaolollaan, mutta Zimmerin pauhaavat rummut ja torvet ja tikittävät kellot kertovat tarinaa ja mielentilaa paremmin kuin höpisevät hahmot voisivat.

Nyt, seuratakseni Nolanin tyyliä, esittelen merkittävät hahmot kolmen eri aikajanan mukaisesti:

1. Ranta. Fionn Whitehead on mainio kotiin kaipaavana mutta koko ajan valppaana olevana Tommy-nimisenä sotilaana. Hän ei juurikaan puhele, mutta alun ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheuttavan intron aikana tajuaa, että ainoa tapa jolla hän voi selvitä täältä on pitää silmät auki joka tilanteessa. Harry Styles-kyllä, One Directionin Styles- oli todellinen yllätys. Sotilas Alex on hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa ikinä, ja povaan tälle kaverille kyllä tulevaisuutta alalla. Hän on Tommyn vastakohta; hieman varomaton mutta sitäkin kärkkäämpi valittamaan ja Alex kokee voimakasta syyllisyydentuntoa perääntymisestä. Kenneth Branagh oli upea; hän toi paljon tunnetta jokaiseen vuorosanaan ja sai minut toivomaan että häntä näkisi enemmän elokuvissa myös kameran tällä puolella.

2. Meri. Mark Rylance  on viime vuosina noussut luotettavien huippunäyttelijöiden joukkoon, ja hän on elokuvan sydän. Pientä purtta kipparoiva Mr. Dawson on lähes pakkomielteisesti matkalla Dunkerqueen pelastamaan britit ahdingosta, ja tämän matkan vaarat eivät juurikaan tunnu hetkauttavan häntä itseään, sillä hän uskoo siihen että RAF:in pojat pystyvät suojelemaan heitä. Tälle kaikelle on syynsä, ja se toimii melkein mikrokosmoksena koko ihmeellisestä tapahtumasarjasta. Aina loistava Cillian Murphy vetää hyvin kolkon realistisen roolin merestä pelastettuna sotilaana, jollekka jatkuva pommitus ja sota ovat olleet liikaa, ja hän haluaa päästä vain kotiin-mutta Dawsonin vene on matkalla Dunkerquehen, ja tämä vain pahentaa miehen stressiä.

3. Ilma. Tom Hardyllä on suhteellisen pieni ja vähäeleinen rooli Farrow-nimisenä Spitfire-lentäjän, mutta koska kyseessä on Tom Hardy, pieni on kaikki mitä hän tarvitsee. Hardy vaikuttaa siltä, että hän olisi odottanut koko elämänsä päästäkseen koneen kyytiin, ja näytteleen hillityn sankarillista britti-lentäjä-ässää tyylillä ja taidolla joka lähentelee jo naurettavaa sankarillisuutta, mutta Hardyn nonchalant-roolisuoritus saa tämän toimimaan kaikesta huolimatta.

Aikaisemmin tänä vuonna kehuin kuvaaja Hoyte van Hoytemanin työtä sellaisten elokuvien kuten Ystävät Hämärän Jälkeen ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja- kohdalla. Hän on myös tehnyt Nolanin Interstellar-leffan kuvaukset, ja hän palasi Nolanin kelkkaan tätä elokuvaa varten. Dunkirk ei käytä tärisevää, villisti pyörivää tai perässä seuraavaa fps-kameraa, jota sotaelokuvissa usein käytetään. Hoyteman pitää yhä pitkistä otoista joissa kohtauksen ja tapahtuman paino riittää luomaan jännitettä. Mukana on myös kauniita, liikkuvia pitkäaikaisia ottoja jotka imevät mukaan tapahtumiin mukaan, oli kyse sitten Dawsonin veneen kiikkuminen kanaalin aallokossa, Spitfirejen ja Messerschmittien suhahdellessa ilman halki tai laivan kannelta muita sotilaita seuraavan merimiehen katse ja torpedon osuminen.

Jotkut elokuvakriitikot ja fanit leimaavat Nolania usein tunteettomaksi. Hän on loistava tekninen ohjaaja, mutta hänen kompastuskivensä on kuulemma humanismi ja ihmiskosketus. Olen...välillä samaa mieltä, mutta Dunkirkissä Nolan löytää sen aidon ihmistunteen, ja tämä näkyy varsinkin loppupuolella. Dunkerquen evakuointia pidetään Briteissä yhä korkeassa arvossa. Se oli raskas menetys sotilaallisesti mutta toimi osoituksena brittien murtumattomasta tahdosta ja kansan rohkeudesta. Vaikka he joutuivatkin perääntymään, ja manner-Eurooppa oli nyt natsien käsissä- oli se silti voitto. "Hyvin tehty." sano vanha mies sotilaille, jotka vastaavat "Me vain selviydyimme." Mies vastaa: "Se on tarpeeksi." Dunkirk on aivan uudenlainen sotaelokuva. Sotaelokuvien ongelmaksi sanotaan sitä, että vaikka kuinka ne koittavat osoittaa sodan olevan kauheaa, on siitä vaikea olla tekemättä siistin näköistä. Fury, Pelastakaa Sotamies Ryan ja Taistelutoverit omaavat tämän ongelman, mutta Dunkirk onnistuu välttämään sen. Se on tragedia, jännitysnäytelmä jossa katsoja odottaa vain sitä mitä tapahtuu seuraavaksi, ja selviääkö kukaan hahmoista pois rannalta, merestä tai ilmasta takaisin kotiin. Dunkirk on, sanalla sanoen, mestariteos. Sotaelokuvien välitön klassikko, Nolanin parhaimpia elokuvia puhtaalla toteutustasolla ja hieno virstanpylväs jokaisen näyttelijän kohdalla. Tätä et halua missata valkokankaalla.

Atte T