Numero 200 Spesiaali: Minä ja Media

200 blogiteksti. Olen kirjoittanut reilun vuoden aikana sata uutta arvostelua, analyysia, esittelytekstiä ja listausta. Olen tämän vuoden aikana käynyt katsomassa ja arvostellut yli 20 elokuvaa. Aloitin Patreon-toiminnan, olen kokeillut uusia tekstimuotoja Viimeisen Tuomion ja Suuruden Reunalla-sarjojen aloituksen muodossa. Olen tehnyt myös TV-sarjojen arvosteluja ja lukuisia sarjakuva-aiheisia esittelyjä ja arvosteluja. Elokuvia, sarjakuvia, pelejä, TV-sarjoja, obskuureja, tunnettuja, dekonstruktiota ja rekonstruktiota, fanitusta ja rankkaa kritiikkiä. Mistä tämä kaikki oikein tulee?

Sanoisin että on itsereflektion paikka.

Everything changes, but the hat is constant.

Minä ja Sarjakuvat

"Kid....Comics will break your heart." -Jack Kirby

Aloin lukemaan sarjakuvia hyvin nuorella iällä, kuten monet sarjisfanit. Aku Ankka oli varmaan se ensimmäinen, tai Nalle Puh. Mutta Disneyn seikkailujen lisäksi varmaan merkittävin sarjakuva lapsuudessa oli Karvinen, josta olen oppinut kuivan huumorintajuni ja rakkauteni oudoista ihmisistä kertovia strippisarjiksia kohtaan. En voi sanoa että olisin tuolloin kuitenkaan jo kovin vahvasti pystynyt lapsena uppoutumaan sarjakuvien kirjavaan maailmaan. Kotona oli lähinnä Akua ja satunnaisia Karvisia. Vasta kun perheemme muutti pois keskeltä korpea koulujen alkaessa, pääsin käsiksi kirjastojen tarjontaan. Kun aloitin kouluni Heinijärven ala-asteella, löysin ensimmäisen Marvel-sarjakuvani. Sarjakirja 101, jossa Ihmeneloset pelastivat maailman Galactukselta. Koulun kirjastossa oli myös Infinity War-sarjakuvan ensimmäinen osa, josta mieleeni jäi hahmot kuten Wolverine, Kapteeni Amerikka ja Thanos.

Mutta kirjastossa oli se sarjakuvien maailma, jota en ollut ikinä ennen nähnyt. Tintti, Piko & Fantasio, Lucky Luke, Asterix, Aku Ankan tuoreemmat taskukirjat (kotona olevat olivat vanhempien peruja 70-80 luvulta) ja Avaruusagentti Valerian. Eurooppalainen sarjakuva oli pitkään minulle sarjakuvan perusmuoto, ja luin lapsena varmasti jokaisen sarjakuvan noista sarjoista, monen useaankin otteeseen. Samalla katselin varovaisesti aikuisten osaston sarjakuvia, jonne supersankarit ja enemmän aikuisille suunnatut Masi, Harald Hirmuinen, Viivi & Wagner sekä Ankardo oltiin piilotettu. Kun muutimme keskustaan, oli kirjasto toinen koti, jossa saatoin viettää tuntikaupalla aikaa lukien kaikkea sarjakuvista tietokirjoihin, mutta lähinnä sarjakuvia. Tällöin luin melkein kaikki sarjakuvat mitä Hämeenkyrön kirjastosta käsiini sain- myös ne aiemmin arveluttaneet aikuisten sarjakuvat. Näinä aikoina hankin myös kiitettävät kirjastolaskut, koska en tietenkään muistanut ikinä palauttaa yhtäkään lehteä ajoissa.

Jos joku tietää mitä Hämeenkyrön Kirjaston kappaleelle tapahtui, kertokaa.
Se katosi sieltä heti sen jälkeen, kuin ekan kerran luin sen.
MISSÄ SE ON

Ylä-asteelle siirtyessä vastaan tuli kaiken muuttanut sarjakuva: uusi, eksoottinen ja erikoinen sarjakuvan muoto, joka oli täysin erilainen verratuna eurooppalaisiin klassikoihin. Hauska, eeppinen ja välillä väkivaltainen. Kyseessä oli manga. Naruto, One Piece, Bleach, Fullmetal Alchemist, D-Gray Man- mangahulluus iski minuun kovaa. Tästä saan täysin kiittää kaveriani Pyryä, joka näytti minulle ja veljelleni pätkän Naruto-animesta, ja tämän jälkeen olin koukussa. Varsinkin Iso Kolme (Naruto, One Piece, Bleach) koukuttivat pian ja pahasti. Aloin etsimään erilaisia sarjoja, ja muodostin muutaman muun innokkaan alan harrastajan kanssa Hämeenkyrössä faniporukan jonka kanssa pystyi keskustelemaan koulussa ilman pilkkaa. Katsoin animea ja luin mangaa rinnakain, ja myös kiinnostukseni Japanilaiseen kulttuuriin ja historiaan alkoi tänä aikana.

Mangahylly vuosimallia 2008

Lukiossa kuitenkin alkoi mangan ja animen mielenkiinto lopahtaa. One Piece, Fullmetal Alchemist ja Berserk olivat vielä mukana, mutta nyt mielenkiintoni siirtyi taas länsimaihin. En muista tarkalleen mistä se alkoi, mutta tällöin sarjakuvakeräilyni alkoi kunnolla, tai mikä sen sytytti. Veikkaan vahvasti että kyseessä oli yhdistelmä menestyneitä ja moderneja supersankarielokuvia, kuten Dark Knight ja Iron Man jolloin mielenkiintoni näihin sankareihin palasi hyvin pitkän ajan jälkeen. Aloin ostamaan varsinkin Batman-sarjakuvia, ja siviilipalveluksessa aloin jo kutsumaan itseäni kerääjäksi. Pakkomielteeni Grant Morrisonin tuotantoon alkoi myös näillä main, kun luin hyvin tiuhassa tahdissa Arkham Asylumin, All-Star Supermanin ja Final Crisiksen. Arkham ja All-Star Superman olivat ne jotka ensimmäisen kerran saivat minut pysähtymään ja miettimään mitä luin. Ennen Arkhamia Batman oli minulle hyvin selkeä hahmo ja elokuvien mallin mukainen. Ennen All-Star Supermania Teräsmies oli minusta ihan jees sankari, muttei vielä minulle tärkeimpiä supersankareita joka Teris on minulle nyt. Nämä kirjat muuttivat käsityksiäni genrestä ja hahmoista, ja aloin etsimään lisää teoksia jotka saattaisivat kyseenalaistaa näkemyksiäni. Myöhemmin mukaan alkoi tulla myös Imagen ja Dark Horsen sarjoja sekä kotimaisia uutuuksia, jotka laajensivat entisestään maailmankuvaani sarjakuvien osalta. Jos sarjakuvaharrastuksellani on jotkut kiinnekohdat, ovat ne kiinni siinä mitenkä minulla oli rahaa. Lapsena luettiin sitä mitä kotona oli tai kirjastosta saatiin, ylä-asteen mangaharrastus sikisi internetin tarjoamista ilmaisista lukupalvelemista (myös nettisarjikset tulivat tällöin mukaan peliin) ja lukiossa kun aloin saamaan omaa rahaa opintotuen muodossa, pystyin itse vaikuttamaan siihen mitä luin. Lopullinen räjähdys alkoi samaan aikaan kun työni Fantasiapeleissä. Työntekijäalennuksilla sarjakuvia raahattiin kotiin ennätysmääriä, ja tällä hetkellä paras kirjasto löytyy kotoani.

DC-sarjakuvani n.2013.

En omaa tavallista suomalaisten supersankarisarjisfanien historiaa. En ole lukenut niitä lapsesta alkaen läpi teini-iän aikuisuuteen. Luin lapsena sen mitä pystyin, mutta vasta myöhemmin oli minulla mahdollisuus päästä tähän maailmaan kunnolla sisään. Ehkä se myös siksi kiinnostaa minua yhä niin paljon, ja tavalliset supersankaritarinatkin ovat minusta viehättäviä ja innostavia. Nykyään seuraan tarkasti julkaisuja ja uutisia eri sarjoista eri kustantamoilta. Sarjakuvat ovat niin kiinteä jokapäiväistä arkeani, että en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Luen niitä, kirjoitan niistä ja katson muiden tekemiä videoita sarjakuvista. Haaveilen että voisin joskus käsikirjoittaa oman sarjakuvani. Nyt olen tekemässä graduani sarjakuvista!  Sarjakuva- oli kyse sitten supersankareista, tieteisfiktiosta tai realistisesta draamasta- on mediana minulle ehkä se tärkein, jonka vain tämän listan viimeinen osa voi haastaa. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka erilainen näkemykseni tai yleinen fiilikseni viittasankareihin olisi, jos toisin olisi käynyt. Onneksi oli sentään Karvinen.

Minä ja Pelit

"As other have recently suggested, the term "gamer" is no longer useful as an identity because games are for everyone. So I'll take a cue from my younger self and say I don't care about being a "gamer" but I sure do love games." - Anita Sarkeesian

Ensimmäiset videopelini eivät olleet minun. Ne olivat hammaslääkärin aulassa olevassa tietokoneessa. Kesti kauan ennen kuin saimme kotiin minkäänlaista konetta, ja se oli silloin vanha kone jonka saimme ystäviltämme. Sillä ei pystynyt kuin pelaamaan muutamaa peliä, kuten Dangerous Dave ja Commander Keen. Myöhemmin saimme toisen vanhan tietokoneen, jossa oli jonkin verran lisää vanhoja, yksinkertaisia PC-pelejä 80-90 luvun taitteesta. Game Boy-käsikonsoli oli lainassa kavereilta ja kun veljeni meni lukioon, hankimme vihdoin kunnon tietokoneen. Tämä masiina jaksoi puksuttaa harvinaisen kauan, kunnes senkin aika päättyi. Näinä aikoina aloin vihdoin päästä modernimpien videopelien kuten Assassin's Creedin ja Dawn of Warin maailmoihin, sekä tietysti Baldur's Gate-roolipelin tuttuun ympäristöön. PC-pelit olivat hyvin pitkään ainoa merkittävä digitaalisen pelaamisen muoto itselleni. Olen tänä aikana pelannut kymmeniä PC-pelejä, mutta en ole ikinä oikein saavuttanut sitä pelikulttuurin immersiota mitä monilla muilla "pelaajilla" oli. En kasvanut pelejä pelaten, en oikeasti. Tähän päivään mennessä en ole ikinä pelannut Halo-pelisarjan pelejä, alkuperäistä Tomb Raider-sarjaa tai Half-Lifea.

Syy miksi listallani suosikkipeleistä on Assassin's Creed muttei esim. "KlassikoPeliX".

Ensimmäisen pelikonsolini sain viime keväänä syntymäpäivälahjaksi. Siinä teille kontekstia.

Roolipelit ovat sitten oma lukunsa ihan kokonaan. Voisin kirjoittaa roolipeleistä ja niiden merkityksestä minulle kirjoittajana ja median kuluttajana pitkät pätkät, mutta roolipelit kuuluvat enemmän tuonne toisen blogin puolelle (pakollinen linkki tässä). Roolipelit kuitenkin ovat olleet enemmän tai vähemmän kiinteä osa pelaamistani reippaat 10 vuotta, joten niiden merkitystä ei voi lainkaan väheksyä. Rakkauteni roolipelejä kohtaan pelaamisen muotona on syvä, ja olen aiheuttanut pientä hämmenystä yliopistossa sanoessani että mikään videopeli ei ikinä voi saavuttaa roolipelin tasoa immersiossa ja viihdyttävyydessä. Olen aina halunnut olla itse tarinan kertoja, ja roolipelit ovat olleet siihen täydellinen kanava.

Ja kyllä, minulla on pöytälaatikossa aloitettuja lyhyttarinoita ja sarjakuvakäsikirjoituksia. Ei, ette saa nähdä niitä. Niin syvälle tämä reflektio ei yllä.

Minä ja Kirjallisuus

"Susan hated literature. She'd rather read a good book." -Terry Pratchett, Hogfather.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kunnolla aloin lukemaan kirjoja lapsena. Sarjakuvat ja tietokirjat kiinnostivat paljon enemmän kuin kaunokirjallisuus, mutta koulu lopulta pakotti ottamaan ns. oikean kirjan käteen ja lukemaan. Tässä tapauksessa kyse oli Harry Potter ja Viisasten Kivestä. Harry Potterista tuli hyvin pian kestosuosikki, ja onneksi kummini antoivat aina uuden kirjan lahjaksi. Harry Potterit olivat todella hyvää viihdettä; hauskoja, hyvin kirjoitettuja ja kertaakaan ne eivät aliarvioineet lukijaansa. Mutta vaikka rakastin näitä kirjoja ja niitä luki hyvin mielellään uudestaankin, en silti alkanut lukemaan vielä hirveästi muita kirjoja. 

Sitten luin Tarun Sormusten Herrasta, ja tulvaportit aukenivat.

Taru Sormusten Herrasta-yhdistettynä tietysti elokuva-adaptaation tulemiseen samaan aikaan- aloitti sen fantasiaryöpyn minkä keskellä elin hyvin pitkään kirjallisuumaailmassa. TSH kuitenkin oli se mikä aloitti kaiken, ja on yhä minulle tärkeimpiä kirjoja joita olen koskaan lukenut, ja olen lukenut sen lähes kymmenen kertaa. Tätä seurasi pian muut J. R. R. Tolkienin teokset, kuten Hobitti ja Silmarillion, joista varsinkin Silmarillion muodostui hyvin tärkeäksi teokseksi itselleni. Mytologia ja tarut olivat aina kiinnostaneet, ja Silmarillion oli juuri sitä, mutta Keski-Maassa. Pian halusin laajentaa fantasiatuntemustani; R. A Salvatoren D'rizzt Do'Urden-kirjat olivat hyvä tähän tarkoitukseen, ja luin silloin ensimmäiset 4 sarjaa putkeen hyvinkin lyhyessä ajassa. Nuorena ja kokemattomana nämä olivat oikein mainioita seikkailukirjoja hieman Tolkienia rosoisemmalla pinnalla. Palasin Salvatoren ääreen tänä vuonna, ja totesin tämän tyylin olevan varttuneempana ja kriittisempänä lähes sietämätöntä! Elaine Cunninghamin Drowin Tytär, Dragonlance-sarjan myöhemmät julkaisut ja kotimainen Mike Pohjolan Kadonneet Kyyneleet seurasivat tätä, ja iso luita muita fantasiateoksia joita en edes enään muista. Lukiossa aloin lukemaan kirjallisuuden klassikoita, mutta nekin painottuivat jotenkin omien intressieni puolelle; kauhukirjallisuus ja mytologiset teokset kuten Dracula ja Jumalainen Näytelmä olivat enemmän mieleeni kuin Steinbeck tai Sillanpää. Ja ei fantasia mihinkään kadonnut, päinvastoin. Mukaan tuli modernimpia teoksia kuten G.R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu-sarja sekä Andrzej Sapkowskin Noituri-tarinat, jotka molemmat ovat tehokkaita fantasiatarinoita mutta myös niiden oivia rekonstruktioita. Nyt olen aloittanut yliopiston velvoittamana dekkarien lukemisen- genre joka ennen tätä oli kirjallisuuden puolelta minulle täysin tuntematon. Lukeminen on minulle tärkeä harrastus, jota en (yllätys yllätys) lukion jälkeen ole harrastanut ihan niin paljoa kuin olisin halunnut. Enkä ole puhunut kirjoista niin paljoa tässä blogissa kun olisin voinut. Kenties se on jotain jossa voisin parantaa. Minulle ehdoteltiin jo kaikkien Tulen ja Jään Laulu-kirjojen uudelleenlukemista ennen Game of Thronesin päättymistä ja sitten verrata ja analysoida. Ooof.

Noiturista tosin tulen puhumaan, kenties piankin....

Minä ja TV

"TV makes sense, it has structure, logic, rules and likable leading men." -Abed Nadir.

TV on aina ollut läsnä elämässäni. Varhaisimmat muistoni monista minulle tärkeistä tarinoista ja sarjoista kuuluvat television puolelle; perhetutun luona katsotut Teräsmies- piirretyt, Muumien katsominen päivittäisenä rituaalina, Tähtien Sota televisiosta illalla huoneen toisesta päästä kurkkien. Juurikin TV-animaatiosarjat ovat olleet kauan minulle tärkeitä. Muumeista se tietysti lähti, mutta myös muut Japanista tuotetut sarjat kuten Matka Maailman Ympäri 80. Päivässä ja Tao Tao, pieni pandakarhu olivat niitä alkuperäisiä parhaita sarjoja. Joku voisi kai vetää jotain viivoja tämän ja myöhemmän anime-viehätyksen välille alitajunnassani. Hämähäkkimies- rakkauteni syntyi myös television kautta, sillä aina silloin tällöin näin Spider-Man: The Animated Series-jaksoja. Siinä oli väriä, hurjia hahmoja ja menoa joka huimasi päätä. Voisin listata loputtomiin lasten animaatiosarjoja joita katsoin, mutta sanotaanko vaikka niin, että näin luultavasti jokaisen 90-luvun alusta 2000-luvun vaihdokseen Ylen näyttämän animaatiosarjan. Olipa Kerran...Ihminen on näistä se jonka pariin palasin lukiossa, sillä se oli hyvin helppo ja viihdyttävä tapa opiskella vuosilukuja!

On hämmentävää, kuinka monet lapsuutemme tärkeimmistä sarjoista...olivat animea.

Pokemon ja Digimon tottakai veivät minut myös mukanaan heti ilmestyttyään. Pokemon varsinkin muodostui noihin aikoihin oikeaksi obsessioksi. Korttipeli, Game Boy-peli, keräilykortit, lelut-se oli menoa. Digimon myöskin kiinnosti, mutta tämä oheistuotevirran puute oli se, mikä hieman lievensi tätä intoa. Tosin muistan jotenkin Digimonin animen olleen vähemmän episodimainen. Siinä oli varhaisia, pitkiä tarinakaaria jotka silloin tuntuivat ihan mahdottoman hienolta ajatukselta. Se oli myöskin paikkapaikoin karu; en varmaan ikinä tule unohtamaan Wizardmonin kuolemaa. Myöhemmin tämä anime-harrastus teki paluun Naruton muodossa, ja sillä tiellä oltiinkin sitten pitkään.

Wizardmon kuoli syntiemme tähden.

Mitä tulee live-action TV-sarjoihin, pitkään katsoin paljolti sitä mitä muut katsoivat samaan aikaan. Tämä tarkoittaa tietysti monia enemmän tai vähemmän hyviä kotimaisia TV-sarjoja, mutta ensimmäisiä Amerikkalaisia sarjoja jonka katselemisesta tuli viikottainen rutiini ja jota seurasin obsessiivisesti oli House. House paljolti myöskin vetosi siihen mistä itse pidin- kuivaa huumoria, erikoinen mutta karismaattinen päähenkilö ja oikeita panoksia teoilla. Tämän jälkeen taas tulvaportit aukenivat, ja nyt olen katsonut enemmän TV-sarjoja kun jaksan laskea tai muistaa. TV-sarjojen katselu on minulle nykyään aika rutiinia. Saatan maratoonata sarjoja päivässä tai viikossa, ja TV-sarjojen tarjonta on parantunut huomattavasti vuosien saatossa. Sarjat kuten Community, IT Crowd, Spaced, Freaks & Geeks ja muut ovat tulleet tutuiksi lukuisten uudelleenkatseluiden muodossa, ja löydän niistä hyvin paljon samaistumispintaa omaan elämääni. Doctor Who, Game of Thrones, Penny Dreadful, Firefly ja Jessica Jones ovat olleet yhtä iloa seurata, sillä hyvät genresarjat ovat aina parasta mahdollista katseltavaa.

 Mutta tämä ei kuitenkaan ole minulle se merkittävin näytelmätaiteen muoto.

Minä ja Elokuvat

"Of all the arts, movies are the most powerful aid to empathy, and good ones make us into better people." - Roger Ebert

Kuten monille lapsille, elokuva oli pitkään synonyymi animaatiolle. Koska siitähän kaikki lähti; Disney-elokuvista. En osaa laittaa sormeani tarkalleen siihen, mikä oli ensimmäinen Disney-elokuvani. Jos veikkaamaan lähdettäisiin, sanoisin että se varmaan olisi Aladdin, joka yhä on suosikkejani kaikista Disney-elokuvista. Disney-elokuvat olivat hyvää viihdettä lapsiperheissä; parhaat niistä viihdyttävät niin lapsia kuin vanhempiakin. Mulan, Leijonakunigas (jota en lapsena pystynyt katsomaan ilman itkemistä) Aladdin ja Tarzan olivat vakiopyörityksessä kotona. Tottakai tähän kuului myös satunnaiset ei-Disney-animaatioleffat, kuten Muumipeikko ja Pyrstötähti ja Iron Giant, joista jälkimmäinen kuuluu yhä ehdottomasti parhaimpiin elokuviin joita olen koskaan nähnyt. Sellaisia toisaalta parhaat animaatioelokuvat ovat; lapsena ne viihdyttävät värikkyyden, seikkailun ja huumorin kautta, mutta aikuisena tajuat että hetkinen, tässä on kerroksia, metaforia ja erittäin vakava subteksti. En minä lapsena tajunnut Iron Giantin poliittista kontekstia tai Maan Aikojen Alussa kristillisiä teemoja. Oppia ikä kaikki.

YÖT ARABIAAAAAN

Monet näistä elokuvista katsottiin puhkikulumiseen asti. Olen katsonut Aladdinin useammin kuin jaksan laskeakkaan. Myöhemmin aloin myöskin katsomaan muitakin elokuvia; vahvimmiten muistissa on Robin Hood- Varkaiden Kuningas, Star Wars ja Jurassic Park. Pimeä Uhka tuli katsottua suhteellisen useaan otteeseen, eikä pieni ja viaton mieleni nähnyt vielä tuon elokuvan (ja sen jatko-osien) laadun heikkoutta. Aloin ahmimaan isoja määriä seikkailu-ja ritarileffoja, sillä ne olivat kaikkein parhaimpia. Näistä elokuvista imin innoitetta kaikkeen mitä tein; piirsin niiden hahmoja, kirjoitin huonoja pastisseja niistä, emuloin heitä peleissä ja leikeissä. Muistan että kelailin aikoinaan kasetilla joskus kaikki silloin tylsät romanttiset kohtaukset Robin Hoodista ja Kloonien Hyökkäyksestä.  Lapsena Pimeä Uhka ja muut prequelit olivat suhteellisen kovia pätkiä. Katsottuani klassiset Tähtien Sota-leffat olin lopullisesti tässä sudenkuopassa. Kaverillani oli kotona kaiken lisäksi vielä vanhojen leffojen leluja, kuten iso Millenium Falcon ja AT-ST-lelusetti. Star Wars on minulle tärkein elokuvasarja mitä on koskaan tehty, ja sen ainoa haastaja on Taru Sormusten Herrasta. Imperiumin Vastaisku on minusta yhä yksiä parhaimpia elokuvia ja jatko-osia joita on koskaan tehty. Synkkä, murheellinen, traaginen- mutta se ei ole kertaakaan masentava tai tylsä, vaan hauska, jännitävä ja eeppinen.  Tähtien Sodasta puheen ollen: olen maininnut tämän aiemminkin, mutta ensikosketukseni tähän elokuvasarjoista mahtavimpaan ei ollut mikään elokuvista. Moneen kertaan mainitseman kaverini Pyryn luona oli Tähtien Sota-kasettisatuja. Suomalaisten ääninäyttelijöiden uudelleenkerronta Imperiumin Vastaiskusta oli parasta ikinä lapsena. Ossi Ahlapuro oli Darth Vaderina legendaarinen, ja minua hieman huimaa se, että kasettisadun kertoja Pekka Lehtosaari on tämän blogin lukijoita.

"Luuk Skaiwoolke". Kiitos Pekka.

Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Harry Potter ja Viisasten Kivi, ja se oli hyvin pitkään aikaan myös ainoa elokuva jonka kävin katsomassa Tampereen Finnkinossa. Pienellä kylällä jossa asuin silloin näytettiin harvoin elokuvia, mutta muistan nähneeni myöhemmin Koskilinnan salissa King Arthurin, Kaksi Tornia ja jonkun myöhemmistä Harry Pottereista, en enään muista. Koulussa esitetyissä näytöksissä näin Rölli ja Metsänhengen, Egyptin Prinssin ja Henkien Kätkemän. Elokuvateatteri-kävijähistoriani oli hyvin kauan hajanainen ja harva. Vasta Marvel Cinematic Univers-buumin alkaessa 2010-luvun taitteessa aloin enemmän käymään elokuvissa Tampereella- tämäkin oli sidottu aikaan, jolloin minulla oli omaa varallisuutta jota käyttää elokuvissa käymiseen. Perheessäni katsottiin elokuvia kyllä, mutta lähinnä niitä mitä televisiosta tuli. Myöskin suhteellisen tiukan sensuurin takia en nähnyt perinteisiä 13-kesäisten mind blown-pätkiä; Terminaattori, Predator, Die Hard, Rambo ja Alien-elokuvat ovat tulleet eteeni vasta paljon myöhemmin. Mutta toisaalta omaan tämän takia suhteellisen hyvän tietokannan romanttisiin komedioihin ja musikaaleihin, joten kai sekin on jotain.

Ei kauhua, ei väkivaltaa-se rajoittaa hieman klassikoiden kanssa.

Missä vaiheessa sitten aloin katsomaan elokuvia kriittisellä silmällä? Milloin aloin miettimään kuvausta, ohjaajan työtä, käsikirjoitusta ja sen sellaista? En osaa sanoa tarkalleen, mutta yksi ensimmäisistä elokuvista joka pisti minut ajattelemaan sitä mitä katsoin oli Christopher Nolanin Dark Knight. Lukiossa järjestetyllä elokuvakurssilla kävimme enemmän lävitse eri aikakausien leffoja sekä auter-teoriaa. Tällöin näin ensimmäisen kerran Nosferatu-Eine Symphonie des Grauensin. alkuperäisen ja omasta mielestäni yhden parhaimmista Dracula-elokuvista. Se sai minut ajattelemaan elokuvan kieltä ja miten tämä pieni mestariteos käytti kuvausta paikkaamaan dialogia. Tässä kohtaa aloin katsomaan paljon erilaisia elokuvia, varsinkin vanhempia pätkiä. Aloin päästä takaisin siihen tunteeseen mitä rakastin lapsena elokuvia katsoessani; kun tarina imee kokonaan sisäänsä, mutta samalla olin oppinut myös arvostamaan elokuvan teknistä toteutusta ja kaikkea sitä työtä taustalla. Aloin myöskin luomaan omaa, henkilökohtaista mieltymiskaavaani; tunteellinen rehellisyys, optimismi & idealismi, korkea formalismi ja sulava symbolismi. Ensimmäisen elokuva-arvostelun taisin kirjoittaa lukion jollekin kurssille, mutta en enään muista mistä ja minkälainen se oli. Lopullinen räjähdys tuli kuitenkin 2013, kun aloitin tämän blogin ja hiljainen arvostelujen virta eri medioista alkoi muodostautua. Otin paljon innoitetta eri nettikriitikoilta ja arvostelijoilta, ja koitin kauan löytää omaa kieltäni ja näkökulmaani näihin asioihin. Koska sen löysin- se on kysymys toiselle kerralle.

Parhaat elokuvat käydään katsomassa kolmasti.

Minun mediahistoriani saattaa olla jollekin yllätys. En ole immersoinut koko elämääni sarjakuvalle, elokuvalle tai kirjallisuudelle. Supersankarisarjakuvien, joista paasaan ehkä eniten, lukemisen aloitin kunnolla vasta noin 7 vuotta sitten. Elokuvia olen katsonut aina, mutta olen alkanut  käymään läpi ohjaajien ja käsikirjoittajien töitä vasta viimeisen neljän vuoden sisään. Olen aloittanut tämän nykyisen obsessioni elokuvien ja sarjakuvien kriittiselle tarkastelulle ja ahmimiselle suhteellisen myöhään. Tämä blogi ei ole kuin noin viisi vuotta vanha, mutta se löysi oman paikkansa vasta viimeisen kahden vuoden sisällä. En ole käynyt mitään koulua myöskään aiheista joita käsittelen. En omaa elokuva-alan tutkintoa tai en opiskele kirjallisuutta missään muodossa. Olen digitaalisen kulttuurin ja museologian opiskelija normaalilukion taustalla. Kaiken minkä olen oppinut sarjakuvista tai elokuvista olen oppinut itse; katsomalla, lukemalla ja tarkkailemalla.

"Jargon is the last refuge of the scoundrel." -Roger Ebert.

Mitä minä haen takaa on se, että sinä et tarvitse myöskään vuosikausia pitkää taustaa elokuvien parissa tai koko ikäsi mittaista intohimoa sarjakuvia kohtaan. Jos haluat alkaa lukea sarjakuvia ja tutustua genreen- tee se, aloita mistä haluat ja seuraa omia mieltymyksiäsi. Jos haluasit opetella katsomaan elokuvia enemmän kriittisestä näkökulmasta- tee se, lue ja katso muita tekemässä tätä ja opi se heiltä; Lindsay Ellis, Mikey Newman, Bob Chipman, Film Critic Hulk ja monet muut ovat olleet minun esikuvani. Ahvenaario, Nörttitytöt, Hyllyy ja muut tekevät samaa työtä Suomessa, ja he ovat inspiroineet myös minua. Suurin kiitos mitä tästä työstä voin ikinä saada on se, että joku näkee jonkun elokuvan uudella tavalla, joku aloittaa sarjisten lukemisen tai inspiroituu itse kirjoittamaan omaa arviota tai videoesseetä minun ansiostani.

Kiitos että olette seuranneet minua 200 tekstin halki. Kaikki näistä 200 jutusta ei ole sellaisia että seison välttämättä niiden takana tai että olisin järin ylpeä niistä, mutta ne ovat olleet askeleita matkalla tähän pisteeseen. Rendel-arvosteluni on luettu yli 1500 kertaa, eli jonkinäköinen läpilyönti tapahtui juuri ennen tätä tekstiä. Toivottavasti näemme taas näissä merkeissä 300 tekstin kohdalla ensi vuonna.

Atte T


Ps. Kiitos, Pyry.