Atte Arvostaa: Avengers: Infinity War

Okei. Marvel Cinematic Universe on kulkenut kymmenen vuoden taipaleen, ja tähän on mahtunut kaikkea. Avengers muutti elokuvateollisuuden tavan rakentaa elokuvia, ja on yhä yksi rakastetuimmista moderneista leffaklassikoista. Avengers: Age of Ultron, aliarvostettu helmi, syventyi näiden hahmojen maailmankuviin pelkän hauskapidon sijaan. Ja nyt, kolmas Avengers- elokuva päättää taas olla erilainen. Jos aiot tämän katsoa ja omaat jotain ennakko-odotuksia, yksi neuvo:

Älä mieti tätä välttämättä Avengers- elokuvana.

Tämä on pahisleffa.

Avengers: Infinity War

Taustaa: Titanin planeetalla, suurelle ja viisalle Mentorille, syntyi lapsi. Mutta tämä lapsi oli epämuodostunut, ja hänen äitinsä näki tämän silmissä vain kuolemaa, ja koitti tappaa pienokaisen. Lapsi kasvoi kuitenkin isoksi, ja lopulta hän rakastui Kuolemaan, ja halusi miellyttää häntä. Thanos, Hullu Titaani on siitä lähtien koittanut tappaa mahdollissimaan paljon eläviä olentoja miellyttääkseen kuolemaa, ja todistaakseen olevansa edes jonkun rakkauden arvoinen. Thanoksen loivat Jim Starlin ja Mike Friedrich. 

Elokuva: Mieli, Avaruus, Voima, Todellisuus, Aika ja Sielu. Näistä muodostui kuusi ikuisuuskiveä, jotka valjastivat nämä abstraktit ideat todelliseksi voimaksi. Se, joka hallitsisi näitä kaikkia, hallitsisi koko universumia. Thanos (Josh Brolin) halajaa näitä kiviä saavuttaakseen tavoitteensa, mutta hänellä on paljon vastustajia edessään, kuten Thor (Chris Hemsworth), Tohtori Outo (Benedict Cumberbatch)- sekä Kostajat, Wakanda ja Galaksin Vartijat.

Tämä elokuva tuntui siltä, että tasaisin väliajoin Infinity War puukotti minua sydämeen. Välillä nauroin hahmojen vitseille, välillä haukoin henkeäni toimintakohtauksille, mutta täsmällisin väliajoin muistutti elokuva minua siitä, mitä oikeasti tapahtui. Avengers: Infinity War on kaiken hypen ja odotuksen arvoinen. Lähes kolmetuntinen leffa on täynnä huumoria, synkkää hahmotutkiskelua ja uskomattomia toimintakohtauksia ja pistää päälle vielä finaalin, joka on kuin isku palleaan. En muista koska viimeksi elokuvateatterissa kuului niin hysteeristä itkua kuin Infinity Warissa, mutta tämä on täysin ymmärrettävää; Marvel on kymmenen vuoden aikana ansainnut tämän elokuvan, ja se on todellakin kulminaatio pitkälle matkalla, tai ainakin ensimmäinen osa sille. 

Kuten jo aiemmin viittasin, on elokuvan ehdoton päätähti ja merkittävin hahmo konna itse. Thanos on helposti Marvelin parhaimpia leffapahiksia Erik Killmongerin ja Lokin (Tom Hiddleston, aina loistava) rinnalla. Josh Brolin tekee todella vakuuttavan ja nyansseja täynnä olevan roolisuorituksen, jossa Thanos on samaan aikaan pelottava ja uhkaava, mutta myös hiljaisen surullinen. Hän ei ole megalomaanisen yliampuva, vaan sosiopaattisen hiljainen ja hallitseva. Hänen motiivinsa kaikessa nihilistisessä hulluudessaan tekee järkeä matemaattisesti, joskin ei tietenkään moraalisesti, ja tähän kuuluu vahvasti Thanoksen muutettu taustatarina. Thanos, jota on viimeisen 6 vuoden ajan esitelty hiljalleen, ja josta monet uskoivat sitä että hän ei maksaisi omaa hypeään hahmona, on ehdottomasti parhaimpia asioita joita MCU on tähän mennessä tehnyt.

Usein monissa isoissa supersankari-event-sarjiksissa paljon hahmoja on paikalla mutta fokus on kuitenkin tietyissä avainhahmoissa jotka vievät muita eteenpäin. Robert Downey Jr:än Tony Stark pääsee hienosti ottamaan yhteen verbaalisesti Benedict Cumberbatchin Tohtori Oudon kanssa, ja heidän ilmeinen samanlaisuutensa on loogisesti johdettu siihen, että he inhoavat toisiaan. Chris Prattin Peter Quill ja Zoe Saldanan Gamora avautuvat lopulta enemmän tunteistaan ja Chris Hemsworthin Thor pääsee oikeasti kamppailemaan omien menetystensä kanssa. Tom Holland, Dave Bautista, Chris Evans, Elizabeth Olsen, Chadwick Boseman, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Karen Gillan, Pom Klementieff- niin monta hienoa roolisuoritusta, ja vaikka kaikki eivät saa ehkä ansaitsemaansa määrää ruutuaikaa, tuntuu tämä osittain säännöstelyltä- meillä on vielä yksi elokuva edessä...

Aiemman puukkotusvertaukseni hengessä, tätä elokuvaa voi todellakin kutsua tunteiden vuoristoradaksi, ilman että se tunuu missään kohtaa himmaavan katselunautintoa. Marvelin elokuvissa iso osa nautinnosta tulee eri hahmojen interaktiosta toistensa kanssa, ja Infinity War tarjoilee juuri tätä, aina Rautamiehen ja Oudon kinailusta Thorin ja Galaksin Vartijoiden vitsailuun. On toimintahetkiä, jollaisia en osannut edes kuvitella näkeväni, kuten Thanoksen uskomaton mittelö Tohtori Outoa vastaan, Rautamiehen uusi haarniska (holy crap haluan lisää tätä) tai Kapun Salaisten Kostajien kohtaaminen Thanoksen lasten kanssa. On hetkiä joina haukoin henkeäni nähdessäni hahmoja, joita en odottanut näkeväni ja tilanteita joissa pidätin hengitystäni jännityksestä. Russon veljekset ovat hienosti yhdistäneet oman piinkovan, Winter Soldierissa ja Civil Warissa hiotun persooniin perustavan tyylinsä Avengersien ilotulitukseen. Elokuvassa näkyy sekä hahmojen että tekijöiden kasvu. Rautamies Iron Manista on kaukana Infinity Warin Rautamiehestä, ja kyse on juurikin kasvusta hahmona.

Avengers: Infinity War on brutaali elokuva. Se tuntuu melkein vastaukselta ainaiselle valitukselle "miksi kukaan ei kuole Marvelin leffoissa". Thanos on tullut, ja hän ei näe armoa, minkä johdosta tällä elokuvalla on ruumislukumäärä pelottavan korkealla. Mutta kuten olen jo useaan kertaan sen sanonut- se on kaikki ansaittua. Infinity War on kulminaatio kymmenen vuoden työlle ja kuuden vuoden hypelle, ja on sen odotuksen arvoinen; hauskaa supersankaritoimintaa- ja huumoria yhdistettynä todella kylmän ja nihilistisen hahmon itsetutkiskeluun ja siihen, mitä olet valmis tekemään tavoitteidesi eteen. Omalla tavallaan se on karu kolikon kääntöpuoli supersankareista itsestään, jotka ovat usein valmiita oikeuttamaan niin sivulliset vahingot kuin pienet rikkeet oman tavoitteensa edessä; nyt vain on kyse isommista pelimerkeistä. Avengers: Infinity War on idioottivarma ja käänteentekevä samaan aikaan, mikä on saavutus joka tuntuu taatulta Marvel- laadulta. Menkää katsomaan se, nyt.

Atte T

Ja nyt, SPOILERIALUE. HIEMAN SPOILERI-JUTTUJA TÄÄLLÄ, JOTEN OMALLA VASTUULLA TÄSTÄ ETEENPÄIN.

1. Jos on yksi asia josta en hirveästi perustanut, oli Thorin kansan kohtalo. Toki puolet elää kuulemma (missä?), mutta Ragnarokia ajatellen tuntuu hieman haaskaukselta. Lokin kuolema tosin oli erittäin hyvä veto alkuun. 

2. Avengers ja Age of Ultron päättyvät, kun Hulk hakkaa pahiksen. Tämä elokuva alkaa, kun pahis hakkaa Hulkin. Ensimmäinen varoitus: kaikki ei mene niinkuin uskot.

3. PUNAKALLO. Damn, tätä oltiin niin mietitty ja spekuloitu mutta ei sitä silti odottanut.

4. Olin väärässä Kapun suhteen. No, on tässä vielä yksi elokuva ainakin tulossa. TOSIN:

5. "I- I- I don't want to die. I don't want to die I don-" Damn. Give Tom Holland every fucking prize.

6. Heimdall. Loki. Gamora. Haukka. Tohtori Outo. Drax. Mantis. Hämähäkkimies. Groot. Talvisotilas. Vision. Purppuranoita. Musta Pantteri. Mariah Hill. Nick Fury. Damn, son.  

7. Captain Marvel. Yleisö hurrasi. Kolme vuotta olen odottanut JOTAIN merkkiä. Kuinka sopivaa on, että vuoden päästä tulevassa seuraavassa Avengers- leffassa päivän pelastaa juuri Captain MARVEL. 

"We will get there, and we will be the stars we were made to be."

Mikä ihmeen Infinity War?

Suoraan sanoen, 40 vuotta ikuisuuteen piti olla iso, viimeinen katsaus joka liittyy jotenkin Avengers: Infinity Wariin ennen kyseisen elokuvan ensi-iltaa (enään kaksi yötä voi pojat voi pojat voi pojat). Toisin kävi, sillä suuren ensi-illan lähestyessä, olen nähnyt paljon Marvelin sekä erinnäisten sarjakuvasivustojen mainostavan sarjakuvia, jotka liittyvät jotenkin kyseiseen elokuvaan. Lähinnä siis vuoden 1991 klassikkosarjista Infinity Gauntlet. Mikä ei siis ole väärin; kyseinen tarina on oikein mainio esimerkki siitä kuinka siisti hahmo Thanos on, mitä Ikuisuuskivet ja Ikuisuuden Rautahanska oikein ovat ja siinä on suureksi tapahtuma-sarjikseksi mukavan keskitetty fiilis hahmojen ja tarinaprogressioiden suhteen.

Mutta sen mainostaminen jonkinlaisen sidosarjakuvan Avengers: Infinity Wariin on aika kaukaa haettua, ja voi antaa monellakin tapaa väärän kuvan sekä elokuvasta että klassisesta sarjakuvasta. Olen täällä tekemässä jälleen kansalaisvelvollisuuttani, ja käymässä läpi merkittävimmät sarjakuvalähteet ja innoitteet Avengers: Infinity Wariin trailerin ja ennakkotietojen perusteella. Elokuvan tarina ei ole minulle tuttu, joten nämä ovat korkeintaan viittauksia tai samankaltaisuuksia, mutta tähän ilmiöön palaan tekstin loppupuolella tarkemmin. Menen läpi sarjakuvat kronologisessa järjestyksessä, aloittaen vanhimmasta aina kaikkein moderneimpiin tarinoihin.

The Thanos Quest- eli kuinka Thanos sai niin kauniin ja voimakkaan rautahanskan

Thanos hahmona sai syntynsä Jim Starlinin kynästä vuonna 1973 julkaistussa Rautamies- lehdessä, jossa Rautamies auttoi Drax Tuhoajaa estämään Thanoksen hyökkäyksen maapallolle. Alkuperäinen Thanos oli Starlinin asepalveluksen aikana keksimä hahmo, tunteeton sotaherra joka omasi enemmän tai vähemmän perinnöstään hahmona Jack Kirbyn Uusille Jumalille, varsinkin Darkseidille ja Metronille. Thanos ei vielä Rautamies-ensiesiintymisessään ollut Markkinoiden Uusi Kuuma Juttu- hän oli vain uusi yksittäin pahis jota vastaan ei edes kunnolla taisteltu kyseisessä tarinassa. Thanos palasi myöhemmin jatkaamaan Maan valloitusta Captain Marvel- lehden sivuilla, kunnes lopulta kohtasi loppunsa verivihollisensa Adam Warlockin kautta, jolloin hän muuttui kivipatsaaksi. 

Mutta Kuolema ei Thanosta pidätellyt, ja niin Thanos vapautui kuoleman valtakunnasta, ja näki visiossa Ikuisuuskivet; kosmisten ja metafyysisten voimien kiteytymät kuuteen jalokiveen, joidenka hallitsija voisi käytännössä hallita myös todellisuutta. Thanos lähtee tarinassa metsästämään näitä kiviä missä ikinä ne ovatkaan, käyden läpi niin planeettoja kuin outoja ulottuvuuksia voittaakseen kivien nykyiset haltijat älyllä ja viekkaudellaan, kasvattaen alati mahtiaan. 

Darkseid+Metron+kuoleman kanssa elämisestä syntyvä nihilismi ja itseinho=
Thanos

Kevin Feigen mukaan Infinity Warin päähenkilö on Thanos itse ennemin kuin kukaan sankareista, ja tämä varsinkin kielii yhteydestä The Thanos Questiin. Thanoksella ei myöskään ole elokuvissa vielä kaikkia ikuisuuskiviä- laskujeni mukaan hänellä ei ole vielä yhtäkään- ja iso osa elokuvasta tulee varmasti olemaan Thanoksen tehtävä hankkia ikuisuuskivet itselleen. The Thanos Questissa kaksi näistä kivistä on elokuvafaneille tuttujen kaverien hallussa- Tanelier Tivanin (Benicio Del Toro) ja Suurmestarin (Jeff Goldblum) hallussa, ja kuten tiedämme, Tivanilla on yksi Ikuisuuskivistä itsellään. 

Ikuisuuskivien hankinta, Thanoksen pääosuus tarinassa, tietyt avainhahmot- Thanos Quest on yksi osa Avenger: Infinity Waria.

(Varoituksen sana; Thanos Quest on käytännössä kauhusarjakuva. Kuvasto tarinassa on...yikes. Ja se on myös ehkä paras näistä tarinoista.)

Infinity Gauntlet- Se Missä Melkein Kaikki Kuolivat

Infinity Gauntlet on Jim Starlinin Infinity- sarjan tarinoista varmaan tunnetuin ja laajalti luetuin; se on säilyttänyt hyvin paikkansa uudelleenpainatuksissa maineensa vuoksi, ja maine on on ansaittu; Infinity Gauntlet on hyvä tarina. Kostajat- tarina se kuitenkaan ei ole, ja vaikka siinä pyörii iso määrä Kostajia, mutantteja ja muita supersankareita, ei heidän ongelmansa tai motivaationsa ole oikeasti tarinassa keskiössä. Suurin osa tarinasta keskittyy Thanoksen yritykseen riiata Kuolemaa, ja Adam Warlockin ja Hopeasurffarin yritykseen keksiä suunnitelma omnipotentin Thanoksen voittamiseksi.

Mistä tarina tunnettaan parhaiten on tietyt yksittäiset hetket. Thanoksen lemmenkipeä kaipuu Kuoleman suhteen, puolen kaikesta universumin elämästä tappaminen sormien napsautuksella, supersankarien rökittäminen ja Kapteeni Amerikan kunniakas last stand kaikkivoivan Thanoksen edessä. Ja moniin näistä hetkistä on Avengers: Infinity War tehnyt kevyitä viittauksia; sormien napautus, massatappelu, Kapu vastaan Thanos. En kuitenkaan usko, että elokuva ottaa kovin paljon mitään tarinasta näiden hetkien lisäksi; suurempi narratiivi tarinassa keskittyy Thanoksen itseinhoon joka johtaa aina tämän vääjäämättömään tappioon ja Ikuisuuskivien tuoman voiman turhuuteen. Infinity Gauntlet ei kaikessa välkkeessä ja ryminässään ole mikään popkorn-leffa, vaan hahmotarina jota on alustettu Thanos Questista lähtien.

Ikuisuuden Rautahanska esineenä, supersankarit vastaan Thanos, tietyt hetket- Infinity Gauntlet on yksi osa Avengers: Infinity Waria. 

The Infinity War- All according to keikaku

Nyt aletaan liikkua niin sanotusti lähellä totuutta, vai? No, ei. Jim Starlin jatkoi Infinity-saagaansa isoon, tällä kertaa vielä enemmän eri hahmoja mukaansa ottavaan suureen tarinakokonaisuuteen joka ei ole niin hyvä kuin monet muistavat sen olevan. Kuulun itse tähän leiriin; hyvämuistiset lukijat saattavat muistaa, että The Infinity War on yksiä ensimmäisistä supersankarisarjakuvista jonka olen ikinä lukenut. Jälkikäteen tarkasteltuna The Infinity War on lähinnä monimutkainen, tarpeettoman sekava, outoja ratkaisuja ja tarpeettomia hahmoja täynnä oleva sekosotku. Magus, Adam Warlockin paha alter ego, koittaa saada hallintaansa universumia erilaisten kosmisten esineiden avulla, juoni menee nopeasti todella sekavaksi, lonkerohirviöitä, kosmisia kuutioita koko yleisölle, Marvelin Universumin antropomorphinen versio on koomassa ja siksi Ikuisuuskivet eivät toimi mutta hups kaikki olikin Maguksen pahis juonta, joka jotenkin osasi ennakoida tämän kaiken. Also Thanos was there.

Kivat pökät, Magus.

Mitä tarinasta sitten on nähtävillä elokuvassa? 

Nimi. 

The Infinity War on näpsäkkä nimi- ja on siis osa Avengers: Infinity Waria.

Tätä seurasi Infinity Crusade, jossa Adam Warlockin hyvä alter ego Jumalatar haluaa luoda utopian, ja aivopesee kosmisten kuutioiden avulla osan maan sankareista, ja koittaa samalla luoda Kosmisen Munan jonka voimilla on tarkoitus "tuhota synti tuhoamalla synnintekijät". And also Thanos was there. Ja ellei Thanoksen "balancing the scales" -höpötykset Avengers: Infinity Warin trailerissa liity juuri tähän, en usko että Infinity Crusadesta on otettu juuri mitään elokuvaan mukaan.

Jim Starlinin Infinity-saaga ei ole tarina Kostajista, vaan Thanoksesta, Adam Warlockin alter egoista ja Ikuisuusvahdeista, Warlockin omasta supersankariryhmästä. Maan sankarit ovat näissä tarinoissa mukana usein vain tykinruokana ja katsojina, ei aktiivisina toimijoina. 

Entäs sitten, kun Thanos siirtyy uuden kirjoittajan käsiin?

Infinity- Avaruusooppera isolla A:lla

Jos Jim Starlinin tarinat ja hahmot ovat paljon vaikuttaneet Avengers: Infinity Warin muodostumiseen, on Jonathan Hickmanin kirjoitukset selkeästi vielä edessäpäin. Hickman, kuten Starlin, on todella hyvä luomaan ja keksimään uusia maailmoja, hahmoja ja ideoita. Hänen jo nyt paljon arvostettu tupla- sarjansa Avengers ja New Avengers avasi Kostajille uusia kosmisia haasteita ja vihollisia, sekä toi takaisin Illuminatin, supersankari-älyköistä muodostuvan salaseuran jotka "tekevät raskaat päätökset"- tämä ei rajoitu vain Ikuisuuskivien varastointiin, vaan välillä jopa Maata uhkaavien planeettojen tuhoamiseen. Ja 2013 tullut Infinity on kulminaatio näille tarinoille.

Infinity perustuu loppujen lopuksi hyvin yksinkertaiseen ideaan. Yksityiskohtien selittäminen olisi aivan liian hankalaa (toinen ulottuvuus jotain jotain rakentajia jotain jotain Maa on kaiken keskus jotain jotain) mutta perusidea on tämä: Kostajat, lukumäärältään suurimassa inkarnaatioss, lähtee pysäyttämään toisesta ulottuvuudesta tullutta hyökkäystä galaksin toiselle laidalle, mukanaan niin vanhoja vihollisia (Kreet ja Skrullit) kuin kädenlämpimiä ystäviä (Sh'iarit). Maa on vailla Kostajia.

Ja Thanos tietää tämän.

Infinity on jaettu kahteen osaan; Kapteeni Amerikan johtamaan galaktisen armeijan taisteluun avaruudessa, ja Rautamiehen, Tohtori Oudon ja Mustan Salaman yritykseen pidätellä Thanosta, joka koittaa sekä tuhota Maan että samalla löytää viimeisen äpärälapsensa, ja tappaa hänet. Infinity on kaikessa yksityiskohtien monimutkaisuudessaankin todella tiukka avaruusooppera. Hickman ei alunperin halunnut käyttää Thanosta tarinassa, mutta Marvelin markkinointi halusi hyötyä Avengersin tuomasta Thanos- hypesta. Hickman otti Thanoksen mukaan, ja samalla toi hänelle oman sivuhahmojen kaartin- Mustan Järjestön, Thanoksen armeijan kenraalit. Vahva soturinainen Proxima Midnight ja tämän kiero aviomies Corvus Glaive, telepaattinen Supegiant, hrviömäinen Black Dwarf ja salaileva Ebon Maw. Neljä näistä hahmoista nähdään Avengers: Infinity Warissa, jossa he ovat loput Thanoksen adoptoiduista lapsista. Tämä oli myöskin ensimmäinen kerta hyvin pitkään aikaan kun Thanos oikeasti hyökkäsi maahan- Starlinin Infinity- saagassa Maa ei juuri ikinä ollut mitenkään pääosassa tarinoissa.

V: Proxima, Loki (?), Ebon Maw, Corvus ja Black Dwarf.

Hyökkäys maahan, Thanoksen armeija, kymmeniä supersankareita, Proxima Midnight, Corvus Glaive, Black Dwarf (uudelleennimetty Cull Obsidianiksi elokuvassa) ja Ebon Maw- Infinity on osa Avengers: Infinity Waria.

Jonathan Hickman sai kirjoittaessaan Kostajia palautetta faneilta ja kollegoilta, että miksi hänen Kostajansa eivät muistuta elokuvien Kostajia? Hickmania ei kiinnostanut apinoida toisten tarinoita, vaan luoda omia, ja nyt hänen tarinansa ovat siirtymässä valkokankaalle. Hickman mahtaa olla tyytyväinen itseensä nyt.

Lopuksi- Ei nimi elokuvaa pahenna

Supersankarielokuvien nimeäminen on kehittynyt mielenkiintoisesti. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin mikään supersankarielokuva oli muuta kuin sankarin nimi tai jokin luku sen perässä. Superman: Quest for Peace oli ensimmäisiä, mutta tuo nimi ei ollut otettu mistään, vaan oli originaali keksintö (joskin ei kovin kummoinen). Ensimmäinen supersankarielokuva joka on nimetty selkeästi jonkun tarinakokonaisuuden mukaan oli X-Men: First Class, jonka nimi tuli 2006 alkaneesta Jeff Lemiren minisarjasta. Sarjakuva kertoi ensimmäisistä Ryhmä-X:än jäsenistä- Kykloopista, Ihmetytöstä, Jäämiehestä, Pedosta ja Enkelistä- ja heidän edesottamuksistaan. Elokuvan nimi oltiin siis otettu vain perusideasta. Kuten sarjakuva, X-Men: First Class oli tarina Ryhmä-X:än ensihetkistä. 

Tämä tulisi osittain asettamaan raiteet supersankarielokuvien nimeämiselle, ja lähdemateriaalin käyttämisene markkinointikikkana. Captain America: Winter Soldier jakoi nimensä Ed Brubakerin samannimisen tarinakokonaisuuden kanssa, mutta yhteistä näillä tarinoilla oli vain se, että Talvisotilas ja Haukka olivat molemmissa mukana. Avengers: Age of Ultron omaa yhteistä Brian Micael Bendiksen tapahtumasarjiksen kanssa hyvin vähän, tasan tarkalleen yhden hahmon verran: Ultronin. Sarjakuva on iso kosminen hulabaloo, jossa aikamatkustuksen avulla koitetaan muuttaa nykyhetki jossa Ultron oli jo voittanut. Captain America: Civil War oli enemmän keskittynyt Rautamiehen ja Kapteeni Amerikan kehitykseen hahmoina ja Kapun kyvyttömyyteen sopeutua harmaan moraalin maailmaan kuin Civil War-sarjis, jossa lähinnä riideltiin politiikasta nyrkeillä. Avengers: Infinity War on jo osittain saanut kritiikkiä osakseen siitä, että se ei päällisin puolin muistuta Infinity War- sarjista. Minun vastaukseni tähän on: entäs sitten?  

Infinity War (1992)

Joku voisi kysyä että miksi sitten näitä elokuvia nimetään tunnettujen tarinakokonaisuuksien mukaan, jos niillä ei ole mitään tekemistä sarjakuvatarinoiden kanssa? Tähän on olemassa kaksi vastausta. Usein nämä elokuvat ottavat näiden tarinoiden perusidean, tai "hissikiteytyksen", ja käyttävät sitä omien tarinoidensa pohjana. Supersankarit taistelevat keskenään koska heidän vapauttaan koitetaan rajoittaa- Civil War. Toisekseen, tämä on vain hyvää markkinointia. Mahdollisesti tällä tavalla voidaan nostaa sarjakuvamyyntiä, tai saada katsojia teatteriin nimibrändillä. Monet suomalaiset Marvel- fanit tietävät hyvin Starlinin Infinity-saagan, sillä se julkaistiin lähes kokonaisuudessaan 90-luvun puolivälin tienoilla. Hickmanin Kostajat- tarinat sen sijaan eivät ole yhtä tuttuja niin monille, mikä voi aiheuttaa sen että elokuvan nimibrändi ei vastaakaan odotuksia. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan tai elokuvantekijöiden vika. Nimibrändi ei ole lupaus samanlaisesta sisällöstä. Jos Winter Soldierin, Age of Ultronin ja Civil Warin jälkeen vielä luulee, että tuttu tarinanimi tarkoittaa samanlaista sisältöä, ei voi oikein kuin syyttää itseään. 

Avengers: Infinity War ei ole adaptaatio Infinity Warista. Se ei edes ota juuri mitään teemallisesti tai ideallisesti tarinasta, vain ja ainoastaan nimensä. Se on adaptaatio kaikista Marvelin sarjakuvista, jotka liittyvät jotenkin tähän hämärään Infinity-nimikkeeseen, 28 vuoden ajalta. 

Atte T

Taide vastaan totuus- Professori Marston ja Ihmenaiset

Hei, Wonder Woman oli muuten aika hyvä leffa, eikös ollutkin? Erilainen asetelma, aito sankari joka on hyvin suora motiiviensa ja tarkoituksensa kanssa, paljon hyviä ideoita ihmisarvosta ja siitä miten maailma toimii. Okei, vika kolmannes vähän jätättää, varsinkin Areksen osuus, mutta kokonaisuutena Wonder Woman oli silti mainio elokuva. On kieltämättä naurettavaa nyt ajatella, että Hollywoodilla kesti 76 vuotta saada elokuva Ihmenaisesta markkinoille. Nyt hän on noussut uudenlaiseksi kulttuuri-ikoniksi ja vielä suurempaan tietoisuuteen hahmona ja esikuvana. Kiva että tätä 76 vuotta hieman pyydeltiin anteeksi kahden Ihmenainen- elokuvan muodossa.

Puhun tietysti Angela Robinsin vuonna 2017 käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta Professor Marston and the Wonder Women, joka kertoo Professori William Marstonista (Luke Evans) ja kahdesta naisesta; hänen vaimostaan Elizabeth Marstonista (Rebecca Hall) ja Olive Byrnestä (Bella Heathcote), joka oli sekä Marstonin että Elizabethin rakastajatar ja heidän epätavallisen perheensä kolmas jäsen. Samalla se on myös tarina Ihmenaisesta, joka on syntynyt Professori Marstonin kynästä ja elämästä. Professor Marston and the Wonder Women on myös todella hyvä elokuva täynnä tunnetta, tärkeää sanomaa ja historiallista kontekstia maailman tunnetuimman naissupersankarin synnystä ja mitä varten hänet aikoinaan luotiin. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan erinomaisia; Evans on tietyllä tapaa naiivi itsevarmana ja tyylikkäänä Marstonina, Bella Heathcote on elokuvan sydän ja Rebecca Hall tekee uransa parhaimman roolisuorituksen realistina, piikittelevänä ja kyynisenä Elizabeth Marstonina. Se on myöskin harvinainen, posiitivinen kuvaus polyamorisesta suhteesta, ja draamat historiallisista LGBT- henkilöistä ovat aina tarpeen, sillä ne omalla osallaan auttavat häivyttämään kuvaa jossa ei-heteroseksuaaliset  ja ei-konventionaaliset suhteet olisivat jotenkin moderni keksintö.

Mutta meillä on ongelma. Tämä kaikki...ei välttämättä ole totta.

"Based on true events." Professor Marston and the Wonder Women alkaa juhlavasti juuri tällä tavalla; sanat ruudulla ilmaisevat elokuvan perustuvan todellisiin tapahtumiin. Monelle Ihmenainen-fanille ja DC- intoilijalle tämä tarina on tuttu; Marstonit ja Byrne elivät polyamorisessa suhteessa, Marston keksi valheenpaljastuskoneen ja lopulta Marston loi Ihmenaisen elämänsä naisten inspiroimina. Nämä osuudet ovat pitkälti täysin totta, ja vähemmän tunnettuja yksityiskohtia ollaan myös nostettu esiin, kuten Byrnen sukulaisuus Margaret Sangeriin, Planned Parenthoodin perustajaan. Se seuraa pitkälti aikajanaa realistisesti, ottaen tiettyja erivapauksia vuosilukujen ja tapahtumajärjestysten suhteen, mutta noin muuten kaikki vaikuttaa olevan oikein.

Mutta entäs jos elokuvan henkilöiden vielä elävä sukulainen tulee ja kiistää tarinasi autenttisuuden? Marstoneiden lapsenlapsi Christie Marston kirjoitti Hollywood Reporterille artikkelin What 'Professor Marston' misses about Wonder Woman's origins, jossa hän kiisti Angela Robinsonin elokuvassa esittämän version isoäidistään ja Olive Byrnesta. Christinen mukaan Olive ja Elizabeth eivät olleet seksuaalisessa suhteessa keskenään, ja heidän suhteensa oli enemmän sisarsuhteen omainen. Hän myöskin nosti esiiin sen, että elokuvan vastaisesti Elizabeth ja Olive kannustivat Marstonia enemmän Ihmenaisen luomisessa, ja juuri naissupersankari- idea oli lähtöisin Elizabethilta. Marston oli myöskin jo töissä National Publishingilla (nykyinen DC Comics)  "psykologisena konsulttina" ennen kuin hän oli keksinyt Ihmenaista hahmona. Jälkimmäinen näistä on muutos joka ei ole merkittävä elokuvan tarinan kannalta, mutta se ensimmäinen kohta on isompi asia.

Angela Robinson ei konsultoinut ketään Marstonin elävistä jälkeläisistä tarinan autenttisuuden suhteen. Robinson sanoi, että hän "halusi kertoa oman tulkintansa heidän elämästään", ja että hän oli kuullut ja lukenut Marstoneista kertovia juttuja jotka tukivat molempia näkemyksiä; osan mukaan William oli suhteessa molempien naisten kanssa, mutta naiset keskenään eivät olleet suhteessa, mutta toinen lähde sanoi heidän olleen rakastavaisia myöskin. Tästä tekee hankalan osittain vähäiset ja vavajaiset lähteet Marstonien ja Oliven elämästä. Paljon kirjoitetusta tiedosta nykyään tulee Les Danielsin Ihmenainen-historiikista Wonder Woman: Complete History, joka lähinnä puhuu Marstonin suhteesta Oliveen ja Elizabethiin, ei naisten keskenäisestä suhteesta. Jill Leporen kirja The Secret History of Wonder Woman luo heidän biseksuaalisuutensa suhteen vain vahvoja alluusioita ja vihjauksia, mutta ei sano suoraan heidän olleen suhteessa tai vahvista mitään näitsä viittauksista.  Meillä ei ole kuin Marstonin työstä huokuva subteksti ja huhut jotka vahvistavat Elizabethin ja Oliven suhteen, mutta nämä eivät ole faktoja; ne ovat huhuja ja päätelmiä. 

Elokuva kuitenkin esittää tämän kaiken faktana, ja ei lainkaan peittele heidän suhdettaan (siihen pisteeseen asti, että se hieman liioittelee- ei, naapuri ei kävellyt Marstonien olohuoneeseen ja todistanut kolmikon bondage-sessiota) eikä esitä tätä minään muuna kuin positiivisena tekijänä heidän elämässään. Forbesille annetussa haastattelussa Christie Marston kritisoi tätä, koska se muuttaa kuvan oikeista ihmisitä jotka oikeasti elivät: "[Angela Robinsonin]...ei olisi pitänyt käyttää oikeita ihmisiä myydäkseen tarinaansa. " Christien mukaan "...hän huijasi ihmisiä teattereihin tositarinan varjolla, vaikka tarinassa on vain vähän totuutta". Hän myöskin huomioi, että hän tunsi isoäitinsä aikuisena, ja heillä ei ollut ongelmaa lainkaan puhua seksuaalisuudesta, hänen tai muiden. Kyse ei Christien mukaan ole siitä että Elizabeth ja Olive olisivat olleet biseksuaaleja, vaan siitä että se ei ole totuus. Ja kun totuus kerta on Ihmenaisen tärkein arvo jonka takana hän seisoo, ei ole ihme että tämä on aiheuttanut hieman aaltoja.

Professori Marstonin työn on sanottu paljolti tukevan sitä, että biseksuaalisuus olisi ollut kiinteä osa heidän suhdettaan. Hänen kirjoittamansa Ihmenainen-tarinat ovat bondage-teemojen ja feminististen ajatusten lisäksi täynnä LGBT- subtekstiä. Naisten välistä eroottisuutta esitetään eri tavoin ja Themysciran paratiisisaaren olemassaolo pelkästään sellaisena kuin se on tekee tästä vähintäänkin subtekstiä, ellei jopa selkeää tekstiä. Tämä oli hänen tarkoituksensa; hän tiesi että sarjakuvissa on paljon potentiaalia vaikuttamaan lasten moraaliseen kasvuun, mutta päinvastoin kuin häntä seuranneet moraalinvartijat, Marston piti tätä vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Hän halusi sarjakuvien kautta normalisoida omia ihanteitaan; vapaa rakkaus, feminismi, rakastava hallinta, ja antaa tytöille samalla positiivisen roolimallin supersankarien joukossa. Hän joutui itse Elizabethin ja Oliven kanssa piilottelemaan omaa seksuaalisuuttaan, ja Ihmenaisen kautta hän pystyi kuvittelemaan ja luomaan kuvan maailmasta, jossa tämä ei olisi tarpeen; maailman, jossa he voisivat olla vapaita ja avoimia. Tai sitten tämä on kaikki hölynpölyä, ja Marston on vain yksi osa ongelmallista jatkumoa jossa lesbosuhteet mediassa ovat vain miesten fetisoinnin väline. Tämä taasen jatkaa myös Ihmenaisen ympärillä vuosikymmeniä pyörinyttä LGBT- valkopesua, jossa historiallisia homoja (heh) ja lesboja koitetaan piilotta heteronormatiivisuuden alle. Se, että iso osa kritiikistä Professor Marstonin kohdalla pyörii juurikin tämän ympärillä on hieman huolestuttavaa, joskin ei mitään uutta.

Meillä on siis edessä elokuvaohjaajan muodostama käsitys, joka perustuu lukuisiin viittauksiin ja alluusioihin, ja perheenjäsenen käsitys joka perustuu yhden elokuvan hahmoista tuntemiseen oikeasti ja perheen omiin kokemuksiin. Lähes automaattisesti suurin osa menee perheenjäsenen puolelle tässä tapauksessa; Hollywoodilla on paha tapa vääristellä totuutta elämänkertaleffoissa, ja perheenjäsenten tarinat ovat yleensä kaikkein lähimpänä oikeaa versiota. Jotkut ovat kuitenkin huomauttaneet, että Marstonit ja Byrne elivät aikakautena, jolloin oma seksuaalisuus ei saanut erota heteronormatiivisesta vakiosta. Tämä on johtanut siihen, että näistä asioista ei olla puhuttu paljastumisen pelossa, edes perheenjäsenille. Elokuva tekee tähän lähes suoran viittauksen, kun Oliven poika joutuu tappeluun koulussa muiden leviteltyä juttuja tämän vanhempien suhteesta toisiinsa. Homofobisessa yhteiskunnassa tai ympäristössä kasvaminen voi aiheuttaa sisäistettyä häpeää, josta on vaikea päästä eroon. Christia Marstonin mukaan tästä ei ollut kyse, mutta tässä ongelma onkin; me emme tiedä varmasti kertoiko Elizabeth Marston siltikään perheelleen kaikkea. Olive ja Elizabeth asuivat kuitenkin yhdessä koko elämänsä. William Marston kuoli 1947 suhteellisessa köyhyydessä. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin häntä ja hänen työtään alettiin arvostamaan puoliksikaan niin paljon kuin Jerry Siegelin & Joe Shusterin (Teräsmies) tai Bob Kanen (Batman) tapauksessa. Ensimmäinen teos hänestä ja hänen työstään tehtiin vasta 53 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ja Olive ja Elizabeth olivat pitkään historian piilottamat. Tämä oli yksi syistä mikä johdatti Robinsonin tälle tielle; näin merkittävän hahmon historiassa, nämä kaksi naista olivat niin pitkään olleet piilossa. Mikä on totuus?

Angela Robinson

Ehkä se on historiallista revisionismia. Steven Spielberg on sanonut: "Taiteilijan työ ei ole olla historioitsija". Angela Robinson, itse lesbo elokuvaohjaaja, näki Marstonien ja Byrnen elämässä ja Ihmenaisen syntytarinassa sen, josta monet ovat puhuneet, ja avasi tämän kaapin oven auki. On olemassa hyviä syitä, miksi Christie vastustaa tätä versiota hänen perheensä elämästä; rehellisyys ja totuudenmukaisuus näin lähtökohtaisesti. Mutta on aivan yhtä paljon hyviä syitä miksi puolustaaa Robinsonin elokuvaa: se kertoo rehellisesti sen, mikä innoitti Marstonia luomaan Ihmenaisen ja minkä takia hän teki hänestä niin ainutlaatuisen supersankarin tuona aikakautena. Kun DC ilmoitti virallisesti Ihmenaisen olevan biseksuaali, sai tämä aikaan paljon vastustusta. Ehkä juuri sen takia Professor Marston and the Wonder Women on myöskin merkittävä elokuva; tämä ei ole mikään moderni keksintö hahmolle, vaan tekijöiden alkuperäinen intentio. Professor Marston and the Wonder Women on merkittävä sarjakuvaelokuva, sillä se kertoo historiasta sarjakuvahahmon takaa, käyden läpi tekijöiden filosofiaa ja vaikutuksia hahmon takaa. Kehyskertomuksen kautta käy selväksi, että Marstonin radikaalit ajatukset, Elizabethin ja Oliven vaikutus näihin ja heidän yhteinen, aikanaan erittäin epätavallinen elämä on vaikuttanut maailman tunnetuimman naissupersankarin muodostumiseen. Se ei ole shokkiarvolla varustetu rahastus, johon Christie tuntuu alati viittaavan kommenteissaan, vaan taitelijan ja tarinankertojan tekemä teos erilaisesta rakkaudesta, unelmasta ja siitä, miten taiteilija vaikuttaa taideteokseensa. William Moulton Marstonin elämän naiset ja heidän jakamansa elämänfilosofia vaikutti Ihmenaisen muodostumiseen. Angela Robinsonin oma elämä ja tutkimuksensa Ihmenaisen historiasta vaikutti Professor Marston and the Wonder Womanin muodostumiseen. 

Kunnes jostain löytyy joko Elizabeth Marstonin tai Olive Byrnen kirjoittama tunnustus heidän biseksuaalisuudestaan, on meillä vain tulkintoja ja viittauksia. Kenties Professor Marston and the Wonder Woman on osittain valheellinen kertomus. Mutta sen merkitys sellaisena kuin se on nyt on luultavasti merkittävämpi Ihmenaisen faneille ympäri maailman, jotka joutuvat elämään piilossa oman seksuaalisuutensa kanssa, kuin mikä totuus mahdollisesti oli. 

Ja minä ainakaan en aio kiistää heiltä harvinaista representaation välinettä. 

Atte T 

Ei niin mahtava kanava

Maaliskuun 13. päivän tienoilla, joukko entisiä Channel Awesome (ennen tunnettu nimellä That Guy With The Glasses)- mediajakelusivuston sisällöntuottajia jakoi twitterissä negatiivisia kokemuksiaan ajalta, jolloin olivat vielä mukana toiminnassa. Tähän joukkoon kuului mm. Lindsey Ellis, Sean Fausz, Allison "Obscurus Lupa" Pregler, Kaylyn "Marzgurl" Saycedo sekä Channel Awesomen entinen pr-vastaava Holly Christine. Tämä alkuperäinen twitter-keskustelu kesti lähes 48 tuntia putkeen, haarautuen keskusteluista toisiin uusien osallistujien tuodessa omia huonoja muistojaan joukkoon. 2. Huhtikuuta, Pregler yhdessä Saycedon kanssa julkaisivat kootun word-dokumentin Not So Awesome, jossa eri tekijöiden ongelmat oltiin jaoteltu ja selvennetty. Tarkoituksena oli nostaa esiin Channel Awesomen piirissä tapahtunutta häirintää, huonoa työtoimintaa, epä-ammattimaista toimintaa sekä misogynista ilmapiiriä, joka oli johtanut joko eri tuottajien lähtemiseen tai "erottamiseen" sivustolta. Sormi osoitti useassa kohtaa kanavan kolmea perustajaa, veljeksiä Doug ja Rob Walkeria sekä Channel Awesomen CEO:ta Mike Michaudia kohti.

Dokumentin julkaisupäivänä, Channel Awesome vastasi lyhyesti heränneeseen keskusteluun. He ilmaisivat olevansa pahoillaan siitä, mitä eri tuottajat tunsivat tapahtuneen, siirtäen syyllisyyden pois itseltään. Tämä johti lukuisiin vastauksiin, sekä useiden vielä Channel Awesome piirissä vaikuttaneiden tuottajien lähtemiseen pois sivustolta, kuten Lewis "Linkara" Lovhaugin, Chris Stuckmannin ja Matthew "FilmBrain" Buckin tapauksessa. Tilanne syveni entisestään, kun Channel Awesome julkaisi 11.4. virallisen vastauksensa ("Our Response"), kutsuen dokumentin sisältöä "syyttäväksi ja pahaa tarkoittavaksi valheeksi", hyökäten eritoten Holly Christinea, Lindsey Ellistä, Allison Pregleria sekä nimettömänä pysyvää naista kohtaan, joka oli kertonut seksuaalisesta häirinnästä ja raiskauksesta, josta sivun johtavat elimet olivat vaienneet. Seuraavan 48 tunnin aikana, kymmenet sivuston tuottajista, kuten Joe "Angry Joe" Vargas ja Bennet "Bennet the Sage" White, jättivät Channel Awesomen. Tällä hetkellä, sivustolla on jäljellä enään kaksi sisällöntuottajaa; Brad "Cinema Snob" Jones ja Larry "Guru Larry" Bundy jr., joista jälkimmäinen on sivustolla vain siksi, että kuulemma "kukaan sivuston johtajista ei tiedä että olen täällä, ja haluan voittaa tämän nälkäpelin." Maaliskuussa sivustolla oli vielä 40 sisällöntuottajaa. Koko #ChangetheChannel- skandaali on aiheuttanut 38 tuottajan lähtemisen pois sivustolta omasta, vapaasta tahdostaan alle kuukaudessa.

"Nuo kaksi jatkavat taivaltaan, ja miehet jo vaanivat toisiaan..."

Miksi minä kirjoitan tästä blogiini?

Koska tämä blogi, hyvässä ja pahassa, on syntynyt paljolti Channel Awesomen innoittamana. Aloin katsomaan sivuston tunnetuinta show'ta, Nostalgia Criticia (jota veti Channel Awesomen toinen perustaja, Doug Walker) joskus vuoden 2012 tienoilla (tämän vaikutuksen voi myös nähdä varhaisissa kirjoituksissani, joita kenekään ei tarvitse lukea). Hänen kauttaan löysin myös muita sisällöntuottajia, jotka ovat vaikuttaneet minuun kirjoittajana ja kriitikkona, kuten Lindsey Ellis, Kyle Kallgren, Dan Olson ja Lewis Lovhaug. Aloin kuitenkin jo 2015 jättämään Nostalgia Criticia taakseni, kun mielenkiintoi siirtyi pois komedisesta skittivideoista enemmän akateemisiin pohdintoihin (kiitos orastava yliopistokoulutus) ja ammattimaisempaan kritiikkiin. Mutta tosiasia oli kuitenkin se, että luultavasti en tätä blogia pitäisi jos en olisi löytänyt Channel Awesomea vuonna 2012.

Minä arvostin paljon aikoinaan Doug Walkeria, vielä kun en tiennyt kaikkea dokumentin paljastamia juttuja hänestä. Walker oli kaikin puolin fiksun oloinen kaveri, joka arvosti paljon samoja asioita kuin minä. Hän mainosti paljon hyväntekeväisyyskohteita, ja julkinen kuva joka hänestä minulla oli lähinnä positiivinen. Channel Awesome vaikutti todella siistiltä sivustolta, jossa erilaiset sisällöntuottajat muodostivat yhteisön ja juhlistivat vuosittain omaa onnistumistaan jollain hauskalla tavalla. Minä halusin tehdä videoita heidän tapaansa, mutta päädyin lopulta kirjoittamaan, koska se oli huomattavasti halvempi ratkaisu. Vaikka en katsonut enään Walkerin videoita tai seurannut hänen sivustoaan, olin sisimmässäni hyvin kiitollinen että hänen innoittamanaan olen onnistunut luomana itselleni oman alustan ja äänen.

Nyt minun on vaikea enään muistaa aikaa jolloin nautin mitenkään Channel Awesomen, varsinkaan Nostalgia Criticin, sisällöstä. Muistan kuluttaneeni helposti päivän videoiden katselemiseen, mutta nyt pelkkä ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Käytös jota arvostamani, välillä melkein ihailemani henkilö, harrasti "ystäviään" ja työkumppaneitaan kohtaan on ala-arvoista ja ammattitaidotonta. Holly Christine erotettiin tämän oltua leikkauksessa, ja hänet pakotettiin poistamaan itsensä työmarkkinoilta vuodeksi  Kolmeksi vuodeksi (AtteEdit) epäreilulla irtisanomissopimuksella. Tuo ei ole pelkästään huonoa johtamistyötä, vaan myös moraalitonta käytöstä. Suurin osa yllämainituista syytöksistä kuuluu myös sivuston CEO Mike Michaudin harteille, ja voisi luulla että ratkaisu sivuston ongelmiin olisi vain erottaa hänet firmasta. Michaud valitettavasti omistaa Nostalgia Critic- IP:n, joka on Doug Walkerin ainoa elinkeino. Mutta Walkerin veljekset ovat syyllisiä siinä missä muutkin. Ärsyttävintä ja turhauttavinta tässä kaikessa on ollut se, että tämä suuren sivuston tuhoutuminen ja tuottajien massapako oltaisiin voitu luultavasti välttää, jos nämä kolme aikuista ihmistä olisivat osanneet pyytää anteeksi.

Vain yksi enään jäljellä on...

Viimeisen vuoden aikana on keskustelu taiteesta ja taiteilijoista sekä näiden erottamisesta toisistaan ollut paljon pinnalla. #MeToo- kampanjan ansiosta monen taitelijan tekemät vääryydet paljastuivat, oli kyse sitten Aku Louhimiehestä tai Kevin Spaceysta. Kun monet ovat sitten boikotoineet näitä tekijöitä, on kysymys ollut ilmassa; voiko taiteesta nauttia, vaikka taitelija joka sen on tehnyt on täysi ihmisperse, ja mahdollisesti ihmiset ovat kärsineet taiteen syntymisen vuoksi? Kysymyksenä tämä ei ole mikään uusi; kuinka moni nauttii H.P Lovecraftin kirjoituksista, vaikka mies oli umpirasisti jopa aikansa mittapuulla? Onko okei jatkaa Walkerin veljesten ja Michaudin rikastuttamista katsomalla heidän tuottamaansa ja tekemäänsä sarjaa, kun tietää millaisia he ovat olleet kanssatuottajiaan kohtaan? Täytyykö sinun tuntea huonoa omatuntoa taiteesta nauttimisesta, jos taiteen tekijä on tehnyt väärin? Tämä on kysymys, johon on hankala löytää suoraa vastausta. Monien mielestä vastaus on selkeästi ei, taide on aina erillään taiteilijasta ja sinun nautintosi siitä ei saa olla riippuvainen taiteilijasta. Tämä on ihan hyvä elämänohje, mutta valitettavasti se myös voi sivuuttaa taiteen takana olevia ongelmia. "Valitse taistelusi" lienee paras ohje tähän.    

En tiedä, oliko minulla tätä tekstiä varten mitään isompaa loppulauselmaa tai suurempaa viestiä. En ole ollut sivuston aktiivinen tukija pariin vuoteen, vaikka olenkin seurannut yksittäisiä tekijöitä sivustolta (jotka ovat viime viikkojen aikana lopettaneet yhteistyön sivuston kanssa) youtuben puolella. Nostalgia Critic ja Channel Awesome aloittivat toimintansa 2008. Kymmennessä vuodessa sivusto nousi Youtuben marginaaleista tunnetuksi videotuottajasivustoksi, joka puhui paljon sananvapauden ja netin vapauden puolesta. Nyt, kahdessa viikossa, on Channel Awesomen lopun hetket käsillä. Jos tarinalla on joku opetus, on se kai tämä:

Älä ole kusipää.

Atte T

Neljäkymmentä vuotta Ikuisuuteen- Avengers: Infinity War

Kaikki alkoi yhdestä, yksinkertaisesta lauseesta.  On mielenkiintoista katsoa taaksepäin historiaan, ja koittaa löytää tärkeitä tapahtumia popkulttuurin kehityksen suhteen. Nämä tapahtumat voivat olla tärkeitä, kulttuuriin ja yhteiskuntaan vaikuttavia tapahtumia kuten suuret katastrofit tai poliittiset mullistukset. Mutta joskus kyse voi olla vain yhdestä, yksinkertaisesta lauseesta:

"You'll believe a man can fly."

Mitä?

"There was an idea..."

Jos otamme hieman takapakkia, ja tarkastelemme sitä mistä tämä nykyajan supersankaribuumi alkoi, näemme ainakin neljä vaihetta jotka ovat pitäneet tätä genreä elossa. Vaikka supersankarielokuvia on tehty yli 70 vuoden ajan erilaisten sarjafilmien ja televisioleffojen muodossa, ei genre kunnolla saanut jalansijaa hollywoodissa. Vaikka nyt supersankarielokuva on hyvin pervasiivinen osa elokuvateollisuutta jokaisen ollessa potentiaalinen myyntimenestys, oli ajatus supersankareista elokuvatähtinä hyvin harhainen vielä 70-luvulla. Supersankari nimittäin konseptina on kieltämättä hieman outo; värikkäissä trikooissa heiluva kaveri, joka käyttää yliluonnollisia voimia taistellakseen toisia värikkäissä trikoissa olevia rikollisia vastaan. Supersankarielokuvan tekijän pitäisi vakuuttaa studio siitä, että supersankarielokuva tekisi rahaa, yleisö siitä että hän voisi uskoa siihen mitä hän näkee ja hyväksyä sen nimellisarvon sekä näyttelijä siitä, että hän ei tuhoaisi uraansa tai uskottavuuttaan näyttelijänä.

Richard Donner ja Christopher Reeve onnistuivat tässä kaikessa.

Olen hehkuttanut vuoden 1978 Superman-elokuvaa useaan otteeseen. Se ansaitsee kaikki kehut, ja sen paikka supersankarielokuvien historiassa on ensisijainen. Superman todisti, että supersankarielokuvat voivat tuottaa rahaa ja saada yleisön kaipaamaan lisää samanlaista. Mutta ennen kaikkea, se piti kiinni mainosjulisteiden lupauksestaan; you'll believe a man can fly. Tämä tarkoitti kahta asiaa. Erikoisefektit (aikanaan erittäin vaikuttavat) saivat yleisön unohtamaan että Christopher Reeve ei osaa oikeasti lentää, ja Teräsmiehen lentäessä elokuvakankaan halki avaruudessa yleisö hurrasi, ei nauranut. Mutta tämän takana on myös enemmän meta-ajatus; uskoisiko yleisö Teräsmieheen, sekä siihen minkä takana hän seisoo? 70-luvun Yhdysvallat olivat juuri Watergate- skandaalin ja Vietnamin sodan haarukassa. Yleinen usko Yhdysvaltoihin ja se ideaaleihin oli maissa. Superman esitti kuitenkin Teräsmiehen juuri niin optimistisena, idealistisena ja suoraselkäisenä kun hän sarjakuvissa esiintyi, seisoen totuuden, oikeuden ja amerikkalaisen elämäntavan takana. Donner ja Reeve saivat yleisön uskomaan siihen, että ihminen voi lentää. Samalla he saivat yleisön hurraamaan Teräsmiehen ideaaleille sekä maailmankatsomukselle.

Supersankarielokuva aloitti ensilentonsa. Ensimmäinen vaihe oltiin saavutettu; yleisö uskoi supersankareihin.

"...To bring together a group of remarkable people..."

Vaikka supersankarielokuvat saivat tuulta alleen Supermanin ja Superman II:en ansiosta, ei uusia elokuvia alkanut tulemaan hirveällä tahdilla. Teräsmies dominoi seuraavan vuosikymmenen ajan genreä; ainoat ei-Teräsmies-liitännäiset supersankarielokuvat tuolta ajalta olivat Marvelin mielenkiintoinen kalkkuna Howard the Duck ja Wes Cravenin The Swamp Thing. Kun Superman IV: Quest for Peace lopulta pisti Teräsmies-leffat jäihin seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, oli seuraavan vaiheen vuoro. Taas jälleen oli paradigma supersankarien suhteen muuttunut, paljolti sarjakuvien synkistymisen ja tietynlaisen "aikuistumisen" muodossa, ja Superman-elokuvien idealistisen kirkas maailmankuva ei viehättänyt katsojia kuten ennen. Mutta Batman oli suosionsa huipulla, ja niinpä rautaa lyötiin kun se oli kuumaa. Tim Burtonin ja Michael Keatonin Batman ilmestyi 1989, vakiinnuttaen yleisen kuvan Batmanista miljoonille katsojille. Elokuva oli synkkä fantasia, mutta myös raadollisen aidon tuntuinen ihmisten kuollessa raa'asti ja Keatonin pistäessä parastaan peliin Bruce Waynen erinäisten luonnevikojen ja traumojen esittämisessä. Batman tulisi määrittelemään supersankarielokuvan yleisilmeen, tunnelman sekä tyylin seuraavan 13 vuoden ajaksi.

Batman-elokuvasarja, kuten Superman-elokuvat ennen sitä, ajoivat myös itsensä lokaan alle kymmenessä vuodessa, tehden sitten paluun kahdeksan vuotta myöhemmin. Mutta Batman todella aloitti supersankarielokuvien buumin; Spawn, The Crow, The Mask, The Spirit ja Darkman näin esimerkiksi, mutta listaan voi vielä mahduttaa The Rocketeerin, Teenage Mutant Ninja Turtlesit, X-Men sekä Blade. Monet näistä emuloivat Batmanin tunnelmaa ja värimaisemaa; mustaa nahkaa perinteisten supersankaripukujen sijaan, toimintaelokuvien mallinen kaava ja niiden moraalit; supersankari sai tappaa nyt, jopa Batman. Bladen menestys löi Marvelin supersankarielokuvien alkutahdit. X-Men kahta vuotta myöhemmin löi Marvelin läpi uutena supersankarielokuvien tekijätiiminä, jättäen Steelin ja Batman & Robinin jälkeen hiljaiseloon menneen DC:n taaksensa.

Mutta X-Men emuloi vielä yhä tiukasti Batmanin asettamaa tyyliä, vaikka kokeilikin jo hieman uusia ideoita, kuten supersankariryhmää ja enemmän supervoimaisia sankareita. Batman oli tehnyt tehtävänsä; se todisti että supersankarielokuvat voisivat olla miljoonabisnes. Nyt oli kolmannen vaiheen vuoro. 

"...To see if we could become something more..."

Kuvaan astui Sam Raimi, kauhulegenda ja nörtti-elokuvantekijäsukupolven edelläkävijä, ja hänen yhä esimerkillinen supersankarielokuvansa Spider-Man. Tobey McGuiren kanssa hän teki saman minkä Donner ja Reeve olivat tehneet yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin; toivat supersankarin sarjakuvasta elokuvakankaalle sataprosenttisesti, ottaen värimaailmansa, moraalinsa ja hahmot suoraan Stan Leen ja Steve Ditkon sarjakuvien sivuilta. Yleisö otti tämän vastaan avoimin sylin; Spider-Man oli jättimenestys, ja sen jatko-osa, Spider-Man 2 oli vielä isompi menestys, rikkoen edeltäjänsä asettaman ennätyksen ensi-illan lipputuloille. Vuosikymmenen kestäneen synkkyyden jälkeen Spider-Man todisti että kyllä, värikkyys, hahmouskollisuus sekä idealistinen lähtökohta voi johtaa suursuosioon 2000-luvullakin. Kaiken tämän lisäksi Spider-Man teki jotain, josta tulisi myöhemmin Marvel Cinematic Universen vakiotyökalu; poliittinen sekä ajankohtainen konteksti. Okei, Spider-Man ja Spider-Man 2 eivät todellakaan ole yhtä suoria tässä kuin MCU, tai käsittele varsinaisesti mitään selkeää aihetta, mutta ne on tehty maailmassa, joka ei ollut enään samanlainen kuin muutama vuosi aiemmin.

"You mess with Spidey, you mess with New York! You mess with one of us, you mess with all of us!"


Tämä ei ole paljoa. Sen voi ohittaa helposti, ja jos aihekonteksti ei ole tuttu, ei tuo ole kuin muuten vaan inspiroiva, joskin hieman juustoinen huuto. Mutta post-9/11- fiilis tuossa kohtauksessa on käsinkosketeltava. Tästä tulisi MCU:n tavaramerkki; post-9/11 maailmankuvan tarkastelu, sekä muu poliittinen konteksti on silminnähtävä elokuvasarjassa.

Käytöstä poistettu juliste, jossa WTC-tornit näkyvät.

Spider-Man aloitti Marvelin supersankarielokuvien massatuotannon, ja lopputulos oli enemmän tai vähemmän onnistunut. X-Men elokuvat jatkoivat tästä välitämättä, pitäen yhä kiinni 90-luvun estetiikasta ja tyylistä, mutta elokuvat kuten Daredevil, Hulk, Fantastic Four ja Ghost Rider koittivat tavoittaa samanlaista tyyliä ja tunnelmaa kuin Spider-Man, mutta epäonnistuivat joko epäkelpojen ohjaajien tai käsikirjoitusten vuoksi. Supersankarielokuvat tekivät yhä rahaa, mutta Spider-Man 3:en ja X-Men: The Last Standin kaltaiset kalkkunat alkoivat taas siirtämään paradigmaa eteenpäin. Hetken vaikutti siltä, että Christopher Nolanin uusi Batman-elokuvasarja olisi tämä uusi määrittelijä, Batman Beginsin tehdessä elokuva-Batmanista taas synkän ja maanläheisen sankarin. Dark Knight, eittämättä koko modernin supersankari-ilmiön monitahoisin ja filosofisin teos, vaikutti olevan uusi normaali.

Mutta Marvel oli tässä kohtaa jo oppinut virheistään. Omia IP-hahmoja ei kannattanut myydä enään pois studioille, sillä ne olivat uusi rahasampo. Kevin Feige, Marvel-leffojen tuottaja 90-luvulta lähtien, nousi Marvel Studiosin uudeksi johtajaksi 2007. Hänellä oli villi idea.

"...So when they needed us, we could fight the battles..."

Neljäs vaihe supersankari-elokuvien kehityksessä ei alkanut Iron Manista, sen historiallista arvoa väheksymättä laisinkaan. Feigen idea sankarien jaetusta maailmasta käyttäen studion hieman vähemmän tunnettuja sankareita alkoi vasta Iron Manin ollessa jo tuotannossa, mutta se omaksuttiin nopeasti elokuvaan mukaan. Robert Downey Jr. muuttui hetkessä globaaliksi supertähdeksi. Marvel Cinematic Universe oli alkanut. Pienten viittausten verkko alkoi kasvamaan; Tony Stark Incredible Hulkin lopussa, Phl Coulson edustamassa S.H.I.E.L.D:iä Thorissa, Kapteeni Amerikan kilven raakile Iron Man 2:ssa. Neljän hyvin erilaisen sankarin- Rautamiehen, Kapteeni Amerikan, Thorin ja Hulkin- muodostama tarinoiden, teemojan ja hahmogallerioiden verkko oli jokseenkin yhtenäinen. Nämä olivat kuitenkin neljä hyvin erilaista elokuvaa ja sankaria: komedinen toimintaelokuva, idealistinen pulp-leffa, Shakespearelainen fantasia ja hirviö-draamaleffa. Rautamies oli itsekäs sankari, Kapteeni Amerikka uhrautuva sankari, Thor vastuun kanssa painiva sankari ja Hulk oman itsensä kanssa painiva sankari. Tähän päälle vielä Natasha Romanoff ja Haukansilmä, kaksi sankaria jotka oltiin juuri ja juuri esitelty yleisölle. Tämä ei missään vaiheessa ollut varma nakki.

Luojalle kiitos Joss Whedonista.

Whedon oli jo vuosia aiemmin todistanut, että jos hän osaa yhden asian hyvin, on se monen erilaisen hahmon pallottelu toisistaan. Avengers on testamentti tälle taidolle, sillä syy miksi sekä sarjakuvafanit että laajempi elokuvayleisö otti Avengersin vastaan avosylin oli hahmot ja hahmo-interaktiot. Toki siisti toiminta ja hyvä, joskin aika simppeli juoni auttoi myös, mutta keskustelut Bruce Bannerin ja Tonyn välillä, Thorin ja Hulkin tappelu ja Kapteeni Amerikan skisma Rautamiehen kanssa olivat elokuvan suurimpia iloja. Sekä tietysti Tom Hiddlestonin lähes ärsyttävän hyvä suoritus elokuvan isona pahana Lokina, ollessa samaan aikaan geneerinen tuomiopäivän vihollinen Kostajia vastaan, mutta myös inhimillinen sekä surullinen sellainen. Avengers todisti, että jaetun universumin supersankarielokuva, joka koostuu vielä hyvin erilaisista sankareista, voi tehdä elokuvahistoriaa.

Vaikka DC, Sony ja Fox koittivat pysyä perässä, ei heistä ole vielä tähän päivään tullut oikeaa haastajaa Marvelin asemalla supersankarielokuvien suhteen. Toki heiltä on tullut elokuvia jotka ovat toimineet- X-Men: First Class, Logan, Deadpool ja Wonder Woman näin lähinnä, mutta samanlaista, yhtä onnistunutta elokuvauniversumia ei heistä kukaan ole onnistunut luomaan. Avengers myöskin johti hiljalleen siihen, että studio alkoi enemmän luottamaan yksittäisiin tekijöihin ja heidän visioihinsa; Iron Man 3, Captain America: Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy ovat kaikki ison studion suuria merkkipaaluleffoja, mutta myöskin Shane Blackin, Russon Veljesten ja James Gunnin visioiden muovaamia auteur-elokuvia. Tämä on näkynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana, jolloin Marvel on julkaissut rohkeimmat ja luovimmat elokuvansa, Taika Waititin Thor: Ragnarokin ja Ryan Cooglerin Black Pantherin. Kaiken tämän aikana, Marvel rakensi kohti seuraavaa vaihetta, alustaen yhtä uhkaa vuodesta 2012 lähtien, jakaen osia tästä tulevasta tarinasta eri tekijöille ympäri luomaansa elokuvamaailmaa. He rakensivat event-sarjakuvaa, tarinakokonaisuutta joka kattaa koko tarinauniversumin ja jokaisen hahmon siinä. Civil War oli vasta apupyörät tämän kaltaiseen tarinankerrontaan. Thanos ja ikuisuuskivet sekä ikuisuuden rautahansikas ovat saapumassa elokuvateattereihin kautta maailman vajaassa kahdessa viikossa. Marvelin on aika todistaa taas itsensä; voiko yli 30 supersankaria yhdessä elokuvassa toimia, ja onko Thanos sekä Ikuisuuskivet kaiken tämän odotuksen arvoinen?

40 vuotta sitten, Teräsmies lensi yli elokuvakankaan. 29 vuotta sitten, Batman sanoi oman nimensä ja teki historiaa. 18 vuotta sitten, Hämähäkkimies uhrasi kaiken mitä on ikinä halunnut suojallekseen New Yorkin asukkaita. 8 vuotta sitten, Kostajat kokoontuivat. Supersankarielokuvien matka tähän pisteeseen on ollut pitkä sekä täynnä muutoksia sen suhteen, mitä katsojat odottavat näiltä elokuvilta ja mitä he ovat yleisönä valmis ottamaan vastaan. Kyse ei ole enään lentämiseen uskomisesta. Tämä työ on tehty jo. Nyt on aika todistaa, että suuret supersankari-eventit, joissa kymmenet sankarit yhdessä taistelevat suurta uhkaa vastaan, voivat toimia elokuvissa. On aika lunastaa lupaukset, ja siirtää supersankarigenre kohti uutta huomista, missä kaikki on mahdollista.

"...that they never could."

Minulta löytyy luottoa Infinity Warin suhteen. Tekijätiimi tietää asiansa, Marvelilla on uskomaton putki päällä ja kuten aiemmatkin Avengers-elokuvat, tämä vaikuttaa enemmän isolta juhlalta oman olemassaolonsa juhlistamiseen. Black Panther ja Thor Ragnarok kantoivat mukanaan raskasta ja modernia poliittista kontekstia, mutta en usko että Infinity War koittaa olla muuta kuin spektaakkeli, jossa näemme sankarit kahdeksastatoista (huh) elokuvista yhdessä, taistelemassa ylivoimaista uhkaa vastaan. Hahmokohtaamisia, dramaattisia hetkiä ja luultavasti muutama hahmokuolema kaupan päälle; Infinity Warin ei tarvitse tehdä paljoakaan, että se saa kiinni yleisöstä, saaden taas lippukassat pullistelemaan, jatkaen Marvelin hämmentävän yhtenäistä voittoputkea.

Mutta haluaisin puhua yhdestä asiasta hieman, sillä tämä on ollut minulla mielessäni jo jonkin aikaa. Tästä olisi kai voinut tehdä oman blogitekstin, ja saatan sen vielä tehdäkkin, mutta nyt haluan lopettaa tämän tekstiryöpyn keskittymällä yhteen hahmoon, joka on mielestäni keskeisimpiä hahmoja koko Marvelin voittokulussa. Hahmosta, jonka en usko selviävän Infinity Warista.

Puhutaan hetki Kapteeni Amerikasta.

Chris Evans kuuluu samaan kategoriaan Christopher Reeven, Tobey McGuiren ja Hugh Jackmanin kanssa. Hän on ottanut ikonisen sarjakuvahahmon omakseen, ja muodostanut roolisuorituksen sen ympärille, josta on tullut tunnetumpi kuin alkuperäisestä hahmosta. Tämä ei ole todellakaan helppo suoritus, sillä ikonisuus on juurikin hyvin vaikeaa hallita. Mutta tämä on todistus Evansin puhtaasta taidosta näyttelijänä ja hänen uskomattomasta karismastaan. Yhdessä Christopher Marcuksen, Stephen McFeelyn, Joe Johnstonin ja Russon veljesten kanssa Evans on onnistunut yhdessä asiassa, mitä pidettiin pitkään mahdottomana; hän teki Kapteeni Amerikasta, kerran vielä, Kapteeni AMERIKASTA, globaalin menestystarinan. Yhdysvaltojen imago sekä ihmisten mielikuvat amerikkalaisuudesta ovat laajalti hyvin negatiivisia. Tämä oli myös syy, miksi Kapun ensimmäinen ja toinen elokuva julkaistiin Etelä-Koreassa, Venäjällä ja Ukrainassa tittelin First Avenger- alla. Evansilla ja taustatiimillä oli siis edessään lähes mahdoton tehtävä, mutta he onnistuivat siinä; hyvä luoja, he onnistuivat siinä.

Tähän on mielestäni kaksi selkeää syytä. Evans on onnistunut luomaan hahmon, joka on kaukana ihmisten mielikuvasta mikä heille syntyy Kapteeni Amerikasta. Sarjakuvafanit tietävät, että Kapteeni on kaukana sokeasta patriotismista ja hänen tarkoituksensa hahmona ei ole toimi Yhdysvaltojen ajokoirana. Hän on mies joka seisoo Amerikan ideaalien takana, ja on valmis kuolemaan puolustaakseen vapautta, tasa-arvoa ja rauhaa. First Avengerissa Stever Rogersin oma tehtävä ja maailmankatsomus tulee hyvin selväksi; hän ei pidä kiusaajista, haluten vain auttaa muita. Hän on puhdata pathosta ja idealismia pakattuna sixpakkiin ja leukaan, jolla voi leikata terästä. Winter Soldier, kenties MCU:n ensimmäinen mestariteos, jatkaa samalla linjalla. Vaikka Winter Soldierin maailma ja tunnelma on paljon moraaliltaan harmaampi, ei Kapteeni Amerikka suostu luopumaan omista moraaleistaan. Kunnon paragon-sankarin tavoin, hän inspiroi muita toimimaan paremmin omalla esimerkillään. Kapteenin voima ei ole seerumissa tai superkilvessä, vaan kaikissa niissä jotka taistelevat hänen puolellaan, loppuun asti.

Toisekseen, hänen elämänsä on yhtä tragediaa. Kapteeni Amerikka hahmona on sellainen, että hän tekee aina oikean valinnan. Hän on valmis uhraamaan itsensä, ottamaan iskut vastaan ja tekemään raskaita valintoja. Mutta kuten sanonta menee, hyvät teot eivät ikinä jää rankaisematta. Tämä elämä on tehnyt Steve Rogerista oman pathoksensa ja idealisminsa nielaisseen hylkiön; toki hänellä on ystäviä, mutta Steve ei voi nähdä itselleen paikkaa tässä maailmassa, joka ei liity toisten suojelemiseen tai sankarointiin. Tämä on esitetty kauniisti Age of Ultronissa, jossa hän ei kirjaimellisesti kykene näkemään rauhan ajan elämää itselleen. Hän siis jatkaa taistelemista maailman puolesta, suojellen viattomia ja tukien ystäviään. Steve jatkaa myös samalla häviämistä. Steve Rogers pelasti New Yorkin vuonna 1945, ja maksoi siitä yhteisellä elämällään Peggyn kanssa. Hän ei enään tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, jos hänellä ei ole pahiksia voitettavana ja viattomia suojeltavana. Tämä hahmokaari käytiin läpi Civil Warissa dekonstruktion voimin, jossa hän suoraan sanoi että ei voi ikinä olla auttamatta niitä jotka sitä tarvitsevat, eikä hän haluakkaan. Lopulta hänen oma pathoksensa ja idealisminsa nielaisee hänet, vieden häneltä nimen ja aseman sankarina. Esikuvallinen sankari pakotetaan elämään maailmassa jossa ei ole mustavalkoisia ratkaisuja, vaan elämä on harmaalla rajalla kulkemista, eikä hän kykene adaptoitumaan tähän mielentilaan. Siispä hän taistelee sen puolesta mihin uskoo, upoten yhä syvemmälle- koska hän ei osaa muutakaan.

Kapteeni Amerikka ei ikinä juhlista voittoaan. Paraateja ei järjestetä, palkintoja ei jaeta eikä kiittollisuus juuri koskaan saavuta Rogersia. Mutta hän taistelee silti, koska hän on Kapteeni Amerikka, ja jonkun on taisteltava loppuun asti. Steve Rogers tekee aina oikean teon, ja maksaa aina hinnan siitä.

Aina.


Atte T