Kävin eilen Season Film Festivalissa, nyt kuudennen kerran järjestetyssä Rakkauta & Anarkiaa- elokuvafestivaalin kevyessä viikonloppuversiossa. Tämä festari veti minut paikalle kahden elokuvan voimin; Cartoon Saloonin uusin animaatioelokuva The Breadwinner ja Professor Marston and the Wonder Women, elokuva Ihmenaisen luoneesta kolmikosta ja heidän kaikin puolin epätavallisesta elämästään. Valitettavasti Professor Marston myytiin loppuun ennen kuin ehdin ostaa itselleni paikkaa saliin, joten paniikkiratkaisuja piti tehdä. Sen tähden festaripaketin sijaan, tässä on The Breadwinner sekä Lady Bird, kaksi elokuvaa 2000-luvun alun turbulentissa, uudessa maailmassa.
The Breadwinner
Cartoon Saloon on tehnyt kaksi minun ehdottomaiin suosikkeihini kuuluvaa elokuvaa, The Secret of Kellsin ja Song of the Sean. Nämä kaksi ovat esimerkillisen luovia animaatioelokuvia, joista varsinkin jälkimmäinen kuljettaa taustallaan hyvinkin synkkää tarinaa ilman että elokuva ei olisi sopiva myös perheen pienimmille. The Breadwinner on studion ensimmäinen, täysivaltainen askel kohti aikuisten animaatiota, sillä se on raju, vakava ja vailla helppoja vastauksia. Samalla se on myös kolmas kunnari Cartoon Saloonille. Tämä on ohjaaja Nora Twomeyn ensimmäinen soolo-ohjaus (hän oli toinen ohjaaja Secret of Kellsissa), ja hän antaa välittömästi Cartoon Saloonille uuden äänen ja vision, sillä kuvallisesti ja kerronnallisesti The Breadwinner on hyvin erilainen kuin Tomm Mooren pehmeän runolliset ja visuaalisesti rikkaat maailmat. The Breadwinner on karumpi ja kolkompi, se sopii täydellisesti tähän tarinaan ja ympäristöön. Jotkut ratkaisut toivat melkein mieleen Fritz Langin M-Kaupunki etsii murhaajaa, jossa tyhjyys ja kolkkous on osa maailmankuvaa. Animaatio on yhä uniikkia ja vaikutukset persialaisesta taiteesta ovat huomattavat, mutta maailma on karu, joten animaatio kuvastaa tätä myös.
The Breadwinnerin hahmot ovat kokoelma erilaisia ihimisä, ja joista suurin osa on jumissa huonolla tiellä. Parvanna on nuori tyttö maassa jota hallitsee fundamentalismi, sovinismi ja misogynia, joten hänen ainoa tiensä auttaa perhettään on olla jotain muuta kuin mikä hän on- eli poika. Shauzian johdolla hän oppii nauttimaan tästä uudesta elämästä, mutta Shauziakin on jumissa väkivaltaisen isänsä kanssa, jota hän ei voi jättää taaksensa ("minä olen hyvä poika...hän ei ole hyvä isä"). Äiti Fatema (Laara Sadiq) ja Parvannan aikuinen sisko Soraya (Shaista Latif) istuvat kotona, huolehtien perheen parivuotiaasta pienokaisesta, etsien samalla tietä ulos Kabulista kaukaisten sukulaisten ja aviokaupan avulla. Traagisimpia hahmoja on talibaani-soturi Razaq (Kawa Ada), joka koittaa käydä läpi jonkinlaista katumatyötä omasta osastaan Talebanissa. Kenellään ei mene hyvin, ja valinnat joita he joutuvat tekemään ovat raskaita. Ja näyttelijät kautta linjan tekevät huikeaa työtä, Saara Chaudryn ja Laara Sadiqin kantaessa elokuvaa erittäin vahvoilla suorituksilla.
The Breadwinner ei ole helppo elokuva, tai kovinkaan onnellinen. Tarinan seassa kulkeva hyvin vertauskuvallinen tarina nuoresta Suleimanista toimii komedisena kevennyksenä synkässä tarinassa, mutta lopulta sekin paljastaa hampaansa ja lopussa ollaan todella, todella rankkojen teemojen ääressä. The Breadwinner ei ole sota-elokuva, eikä se varsinaisesti kerro sodasta. Sota on aina mukana, oli kyse sitten suihkukoneiden äänistä tai satunnaisista maamiinoista erämaassa. Se ei myöskään varsinaisesti sano suoraan kenenkä syytä kaikki on; fundamentalismin nousu on kuvattu myrskynä vanhan isän tarinoissa. Sota ei ole Afganistanin asukkaille uusi asia, sillä maa on ollut vuosisatojen ajan erilaisten sotien näyttämönä, usein täysin muiden kuin alueen asukkaiden aloittamana. Ja sota on vääjämättömästi tulossa, kuin kauhea myrsky johon innokkaimmatkaan talibaanit eivät osaa varautua muulla kuin kauhulla. Tämä on uhrien maailma, jossa kaikki ovat menettäneet jotain sodan ja sodan uhan vuoksi, oli kyse sitten ruumiinosista, perheenjäsenistä tai ihmisyydestä.
Song of the Sea oli Cartoon Saloonin ensimmäinen todellinen taidonnäyte, jolla he todistivat olevansa eurooppalainen vastine Pixarille tai Ghiblille: animaatioelokuva irlantilaisesta pojasta ja tämän mykästä siskosta, jossa käsitellään vanhemman kuoleman traumaa ja siitä nousevia pelkotiloja sulavasti ja uskomattomalla kauneudella. Mutta The Breadwinner on studion ensimmäinen mestariteos, joka todellakin nostaa sen Ghiblin, Pixarin ja Laikan tasoiseksi animaatioelokuvan taiteelliseksi mestariksi. Se on historiallinen elokuva aikakaudesta, jossa yhdistyi sotaa ennakoiva kauhun ilmapiiri ja maata hallitseva vanhoillinen kulttuuri, ja naisista jotka koittavat selviytyä tänä aikana. Ulkonäöstään huolimatta se ei ole välttämättä lapsille sopiva. Ei se ikinä mene väkivaltaiseksi, mutta tunnelma on välillä todella rankka, vaikkei kamera näytäkkään ammuttuja tai hakattuja ihmisiä. The Breadwinner on henkisesti raju, mutta kaunis elokuva joka on ehdottomasti näkemisen arvoinen.
"My name is Suleiman. I found a toy on the street. Except, it wasn't a toy. I do not remember what happened then."
Ja sitten toinen!
Lady Bird
Elokuva: Lady Bird (Saoirse Ronan) on valmistuva high school-oppilas, joka haluaa collegeen itärannikkolle, kauas pois Sacramentosta. Hänen äitinsä Marion (Laurie Metcalf) ei usko että Lady Bird pääsee sinne, ja kuilu äidin ja tyttären välillä kasvaa. Lady Birdia vaivaa niin rakkaushuolet, ulkonäköpaineet, suorituspaineet ja perheen rahahuolet. Mikään ei ole hyvin, ja maailmalla menee vielä huonommin.
2017 oli huikea vuosi ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittajille. Jordan Peelen Get Out oli kauhuelokuvan virstanpylväs, ja Greta Gerwigin Lady Bird on erinoimainen teini-elokuva ja aikakapseli 2000-luvun alun Yhdysvalloista, ja kokonaisuutena todella eheä. Gerwig on tällä lyönyt itsensä läpi erittäin taitavana ohjaajana ja kirjoittajana, ja hän puhalsi samalla uutta henkeä teinileffojen genreen. Kuvaaja Sam Levy yhdessä Gerwigin kanssa kertovat tarinaa hahmoista ja maailmasta kuvauksen kanssa siinä missä dialogissa. Alun automatka on juurikin tätä; Vihan hedelmät- kuuntelun (jolle he molemmat itkevät, eli he ovat jotenkin samanlaisia) jälkeen alkanut ilmiriita tuntuu voimakkaammalta kun näemme molemmat hahmot samassa kuvassa, voimistaen tilanteen kiusallisuutta kummankin kaartuessa vain poispäin toisesta niin paljon kuin pystyy. Tämän tähden myös Lady Birdin pako liikkuvasta autosta on niin hauska- kuka ei olisi ollut riitatilanteessa autossa, jossa ainoa pakoreitti tuntuu olevan vauhdissa pois jääminen? Gerwig ja Levy ovat tehtäviensä tasalla koko elokuvan ajan, ja lopputulos on näkemisen arvoinen.
Saoirse Ronan on suhteellisen nuorella iällä ollut jo pariin otteeseen vahva ehdokas parhaan naispääosan oscarille, ja Lady Bird oli rooli josta hän olisi myös sellaisen jälleen ansainnut. Hän on itsekäs, mutta silti (ehkä juuri sen takia) hyvin samaistuttava ja tykättävä. Lady Birdissä tosin kaikki loistavat. Lauren Metcalf äiti Marionina on huikea "pelottavana ja lämpimänä" jonka passiivis-aggressiivinen keskustelutapa Lady Birdin kanssa on joka kerta yhtä hauskaa. Lady Birdin parasta kaveria Julieta näyttelevä Beanie Feldstein on mukavan erilainen kuva ylipainoisesta nuoresta naisesta- hän tai hänen painonsa ei ikinä ole komedinen kevenne. Timothee Chalametin käsissä siisti kitaristi-filosofi Kyle Scheible on ehkä maailman lyötävimpiä ääliöitä, ja Chalametin karisma on tässä iso tekijä. Eniten mieleeni jäi kuitenkin erinomainen Lucas Hedges Lady Birdin ensirakkautena Danny O'Neillina. Hedges oli jo Manchester By the Sean kohdalla todistanut olevansa erittäin lahjakas nuori lupaus, ja Lady Bird on tämän lupauksen jatko, enkä malta odottaa mitä hän tekee seuraavaksi.
Lady Bird tapahtuu pian jo nostalgisella 2000-luvun alkupuoliskolla (tarkemmin sanottuna 2002-2003), mutta Gerwig onnistuu pitämään elokuvan jotenkin hyvin tuoreena ja ajankohtaisena, pitäen silti aikakauden maailmankuvan ja pelkotilat mukana. Uskon että osalle katsojista Lady Birdin ilmeinen itsekkyys voi olla hieman häiritsevää. Mielestäni tämä on juuri pointti; Lady Birdin itsekkyys ei varsinaisesti ole hahmovika, sillä tämän omat ongelmat ovat vain hyvin kontrastissa muiden ongelmien kanssa. Lady Bird tuntee, että hänen pitäisi laihduttaa, vaikka onkin "normaalin" kokoinen nuori, samalla kun ylipainoinen Julie kamppailee saman tunteen kanssa. Lady Bird on vihainen Danny O'Neillille, joka ei kertonut omasta seksuaalisuudestaan, mutta hän ei ota huomioon Dannyn asemaa irlantilais-katolisessa perheessä ja millaisessa ahdistuksessa tämä elää. Mutta kuten Lady Bird sanoo koko ajan Irakin sotaa ja Yhdysvaltojen politiikkaa vertailukohtana käyttävälle Kylelle; "On muitakin surullisia asioita kuin sota". Lady Bird tasapainottelee erinomaisesti milleniaalien ilmeisiä itsekkäitä ajatuksia omista ongelmista "oikeisiin ongelmiin" kuten Irakin sotaan, homofobiaan, rasismiin ja köyhyyteen. Nämä ovat vakavia asioita toki, mutta on sinunkin ongelmillasi merkitystä.
Lady Bird onnistui puhuttelemaan minua paremmin kuin moni muu elokuva pitkään aikaan. Vaikka se onkin tarina nuorista naisista, löysin paljon samanlaisia tunteita elokuvasta joita olen itse tuntenut. Se on elokuva siitä mitä haluat, mutta et voi ehkä saada. Lady Bird haluaa elää taiteilijaelämää collegessa kaukana Sacramentosta. Hänen asiansa ovat itseasiassa Sacramentossa varsin hyvin; perhe on alempaa keskiluokkaa, mutta Lady Birdin perhe rakastaa häntä ja hänellä on ystäviä. Lady Bird kysyykin; onko väärin olla itsekäs? Onko väärin toivoa jotain parempaa, vaikka asiat eivät olisikaan yhtä huonosti kuin sodan uhreilla tai köyhistä köyhimmillä? Lady Bird on taidokkaasti tehty elokuva vaikeasta aiheesta, mutta jonka loistavat näyttelijät ja erinoimainen ohjaus ja käsikirjoitus saa toimimaan kuin häkä. Se on välitön klassikko omassa genressään, tarjoten sekä katsauksen 2000-luvun alun mielentilaan laajenevasta maailmasta ja mitenkä se vertautuu teinien tavallisiin ongelmiin, mutta jonka voi nähdä täysin yhtä ajankohtaisena meidän epävakaassa nykyajassamme. Lady Bird on esimerkillinen elokuva, jota suosittelen lämpimästi.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti