"You'll believe a man can fly."
Mitä?
"There was an idea..."
Jos otamme hieman takapakkia, ja tarkastelemme sitä mistä tämä nykyajan supersankaribuumi alkoi, näemme ainakin neljä vaihetta jotka ovat pitäneet tätä genreä elossa. Vaikka supersankarielokuvia on tehty yli 70 vuoden ajan erilaisten sarjafilmien ja televisioleffojen muodossa, ei genre kunnolla saanut jalansijaa hollywoodissa. Vaikka nyt supersankarielokuva on hyvin pervasiivinen osa elokuvateollisuutta jokaisen ollessa potentiaalinen myyntimenestys, oli ajatus supersankareista elokuvatähtinä hyvin harhainen vielä 70-luvulla. Supersankari nimittäin konseptina on kieltämättä hieman outo; värikkäissä trikooissa heiluva kaveri, joka käyttää yliluonnollisia voimia taistellakseen toisia värikkäissä trikoissa olevia rikollisia vastaan. Supersankarielokuvan tekijän pitäisi vakuuttaa studio siitä, että supersankarielokuva tekisi rahaa, yleisö siitä että hän voisi uskoa siihen mitä hän näkee ja hyväksyä sen nimellisarvon sekä näyttelijä siitä, että hän ei tuhoaisi uraansa tai uskottavuuttaan näyttelijänä.
Richard Donner ja Christopher Reeve onnistuivat tässä kaikessa.
Olen hehkuttanut vuoden 1978 Superman-elokuvaa useaan otteeseen. Se ansaitsee kaikki kehut, ja sen paikka supersankarielokuvien historiassa on ensisijainen. Superman todisti, että supersankarielokuvat voivat tuottaa rahaa ja saada yleisön kaipaamaan lisää samanlaista. Mutta ennen kaikkea, se piti kiinni mainosjulisteiden lupauksestaan; you'll believe a man can fly. Tämä tarkoitti kahta asiaa. Erikoisefektit (aikanaan erittäin vaikuttavat) saivat yleisön unohtamaan että Christopher Reeve ei osaa oikeasti lentää, ja Teräsmiehen lentäessä elokuvakankaan halki avaruudessa yleisö hurrasi, ei nauranut. Mutta tämän takana on myös enemmän meta-ajatus; uskoisiko yleisö Teräsmieheen, sekä siihen minkä takana hän seisoo? 70-luvun Yhdysvallat olivat juuri Watergate- skandaalin ja Vietnamin sodan haarukassa. Yleinen usko Yhdysvaltoihin ja se ideaaleihin oli maissa. Superman esitti kuitenkin Teräsmiehen juuri niin optimistisena, idealistisena ja suoraselkäisenä kun hän sarjakuvissa esiintyi, seisoen totuuden, oikeuden ja amerikkalaisen elämäntavan takana. Donner ja Reeve saivat yleisön uskomaan siihen, että ihminen voi lentää. Samalla he saivat yleisön hurraamaan Teräsmiehen ideaaleille sekä maailmankatsomukselle.
Supersankarielokuva aloitti ensilentonsa. Ensimmäinen vaihe oltiin saavutettu; yleisö uskoi supersankareihin.
Richard Donner ja Christopher Reeve onnistuivat tässä kaikessa.
Olen hehkuttanut vuoden 1978 Superman-elokuvaa useaan otteeseen. Se ansaitsee kaikki kehut, ja sen paikka supersankarielokuvien historiassa on ensisijainen. Superman todisti, että supersankarielokuvat voivat tuottaa rahaa ja saada yleisön kaipaamaan lisää samanlaista. Mutta ennen kaikkea, se piti kiinni mainosjulisteiden lupauksestaan; you'll believe a man can fly. Tämä tarkoitti kahta asiaa. Erikoisefektit (aikanaan erittäin vaikuttavat) saivat yleisön unohtamaan että Christopher Reeve ei osaa oikeasti lentää, ja Teräsmiehen lentäessä elokuvakankaan halki avaruudessa yleisö hurrasi, ei nauranut. Mutta tämän takana on myös enemmän meta-ajatus; uskoisiko yleisö Teräsmieheen, sekä siihen minkä takana hän seisoo? 70-luvun Yhdysvallat olivat juuri Watergate- skandaalin ja Vietnamin sodan haarukassa. Yleinen usko Yhdysvaltoihin ja se ideaaleihin oli maissa. Superman esitti kuitenkin Teräsmiehen juuri niin optimistisena, idealistisena ja suoraselkäisenä kun hän sarjakuvissa esiintyi, seisoen totuuden, oikeuden ja amerikkalaisen elämäntavan takana. Donner ja Reeve saivat yleisön uskomaan siihen, että ihminen voi lentää. Samalla he saivat yleisön hurraamaan Teräsmiehen ideaaleille sekä maailmankatsomukselle.
Supersankarielokuva aloitti ensilentonsa. Ensimmäinen vaihe oltiin saavutettu; yleisö uskoi supersankareihin.
"...To bring together a group of remarkable people..."
Vaikka supersankarielokuvat saivat tuulta alleen Supermanin ja Superman II:en ansiosta, ei uusia elokuvia alkanut tulemaan hirveällä tahdilla. Teräsmies dominoi seuraavan vuosikymmenen ajan genreä; ainoat ei-Teräsmies-liitännäiset supersankarielokuvat tuolta ajalta olivat Marvelin mielenkiintoinen kalkkuna Howard the Duck ja Wes Cravenin The Swamp Thing. Kun Superman IV: Quest for Peace lopulta pisti Teräsmies-leffat jäihin seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, oli seuraavan vaiheen vuoro. Taas jälleen oli paradigma supersankarien suhteen muuttunut, paljolti sarjakuvien synkistymisen ja tietynlaisen "aikuistumisen" muodossa, ja Superman-elokuvien idealistisen kirkas maailmankuva ei viehättänyt katsojia kuten ennen. Mutta Batman oli suosionsa huipulla, ja niinpä rautaa lyötiin kun se oli kuumaa. Tim Burtonin ja Michael Keatonin Batman ilmestyi 1989, vakiinnuttaen yleisen kuvan Batmanista miljoonille katsojille. Elokuva oli synkkä fantasia, mutta myös raadollisen aidon tuntuinen ihmisten kuollessa raa'asti ja Keatonin pistäessä parastaan peliin Bruce Waynen erinäisten luonnevikojen ja traumojen esittämisessä. Batman tulisi määrittelemään supersankarielokuvan yleisilmeen, tunnelman sekä tyylin seuraavan 13 vuoden ajaksi.
Batman-elokuvasarja, kuten Superman-elokuvat ennen sitä, ajoivat myös itsensä lokaan alle kymmenessä vuodessa, tehden sitten paluun kahdeksan vuotta myöhemmin. Mutta Batman todella aloitti supersankarielokuvien buumin; Spawn, The Crow, The Mask, The Spirit ja Darkman näin esimerkiksi, mutta listaan voi vielä mahduttaa The Rocketeerin, Teenage Mutant Ninja Turtlesit, X-Men sekä Blade. Monet näistä emuloivat Batmanin tunnelmaa ja värimaisemaa; mustaa nahkaa perinteisten supersankaripukujen sijaan, toimintaelokuvien mallinen kaava ja niiden moraalit; supersankari sai tappaa nyt, jopa Batman. Bladen menestys löi Marvelin supersankarielokuvien alkutahdit. X-Men kahta vuotta myöhemmin löi Marvelin läpi uutena supersankarielokuvien tekijätiiminä, jättäen Steelin ja Batman & Robinin jälkeen hiljaiseloon menneen DC:n taaksensa.
Mutta X-Men emuloi vielä yhä tiukasti Batmanin asettamaa tyyliä, vaikka kokeilikin jo hieman uusia ideoita, kuten supersankariryhmää ja enemmän supervoimaisia sankareita. Batman oli tehnyt tehtävänsä; se todisti että supersankarielokuvat voisivat olla miljoonabisnes. Nyt oli kolmannen vaiheen vuoro.
"...To see if we could become something more..."
Kuvaan astui Sam Raimi, kauhulegenda ja nörtti-elokuvantekijäsukupolven edelläkävijä, ja hänen yhä esimerkillinen supersankarielokuvansa Spider-Man. Tobey McGuiren kanssa hän teki saman minkä Donner ja Reeve olivat tehneet yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin; toivat supersankarin sarjakuvasta elokuvakankaalle sataprosenttisesti, ottaen värimaailmansa, moraalinsa ja hahmot suoraan Stan Leen ja Steve Ditkon sarjakuvien sivuilta. Yleisö otti tämän vastaan avoimin sylin; Spider-Man oli jättimenestys, ja sen jatko-osa, Spider-Man 2 oli vielä isompi menestys, rikkoen edeltäjänsä asettaman ennätyksen ensi-illan lipputuloille. Vuosikymmenen kestäneen synkkyyden jälkeen Spider-Man todisti että kyllä, värikkyys, hahmouskollisuus sekä idealistinen lähtökohta voi johtaa suursuosioon 2000-luvullakin. Kaiken tämän lisäksi Spider-Man teki jotain, josta tulisi myöhemmin Marvel Cinematic Universen vakiotyökalu; poliittinen sekä ajankohtainen konteksti. Okei, Spider-Man ja Spider-Man 2 eivät todellakaan ole yhtä suoria tässä kuin MCU, tai käsittele varsinaisesti mitään selkeää aihetta, mutta ne on tehty maailmassa, joka ei ollut enään samanlainen kuin muutama vuosi aiemmin.
"You mess with Spidey, you mess with New York! You mess with one of us, you mess with all of us!"
Tämä ei ole paljoa. Sen voi ohittaa helposti, ja jos aihekonteksti ei ole tuttu, ei tuo ole kuin muuten vaan inspiroiva, joskin hieman juustoinen huuto. Mutta post-9/11- fiilis tuossa kohtauksessa on käsinkosketeltava. Tästä tulisi MCU:n tavaramerkki; post-9/11 maailmankuvan tarkastelu, sekä muu poliittinen konteksti on silminnähtävä elokuvasarjassa.
Spider-Man aloitti Marvelin supersankarielokuvien massatuotannon, ja lopputulos oli enemmän tai vähemmän onnistunut. X-Men elokuvat jatkoivat tästä välitämättä, pitäen yhä kiinni 90-luvun estetiikasta ja tyylistä, mutta elokuvat kuten Daredevil, Hulk, Fantastic Four ja Ghost Rider koittivat tavoittaa samanlaista tyyliä ja tunnelmaa kuin Spider-Man, mutta epäonnistuivat joko epäkelpojen ohjaajien tai käsikirjoitusten vuoksi. Supersankarielokuvat tekivät yhä rahaa, mutta Spider-Man 3:en ja X-Men: The Last Standin kaltaiset kalkkunat alkoivat taas siirtämään paradigmaa eteenpäin. Hetken vaikutti siltä, että Christopher Nolanin uusi Batman-elokuvasarja olisi tämä uusi määrittelijä, Batman Beginsin tehdessä elokuva-Batmanista taas synkän ja maanläheisen sankarin. Dark Knight, eittämättä koko modernin supersankari-ilmiön monitahoisin ja filosofisin teos, vaikutti olevan uusi normaali.
Mutta Marvel oli tässä kohtaa jo oppinut virheistään. Omia IP-hahmoja ei kannattanut myydä enään pois studioille, sillä ne olivat uusi rahasampo. Kevin Feige, Marvel-leffojen tuottaja 90-luvulta lähtien, nousi Marvel Studiosin uudeksi johtajaksi 2007. Hänellä oli villi idea.
Mutta haluaisin puhua yhdestä asiasta hieman, sillä tämä on ollut minulla mielessäni jo jonkin aikaa. Tästä olisi kai voinut tehdä oman blogitekstin, ja saatan sen vielä tehdäkkin, mutta nyt haluan lopettaa tämän tekstiryöpyn keskittymällä yhteen hahmoon, joka on mielestäni keskeisimpiä hahmoja koko Marvelin voittokulussa. Hahmosta, jonka en usko selviävän Infinity Warista.
Puhutaan hetki Kapteeni Amerikasta.
Chris Evans kuuluu samaan kategoriaan Christopher Reeven, Tobey McGuiren ja Hugh Jackmanin kanssa. Hän on ottanut ikonisen sarjakuvahahmon omakseen, ja muodostanut roolisuorituksen sen ympärille, josta on tullut tunnetumpi kuin alkuperäisestä hahmosta. Tämä ei ole todellakaan helppo suoritus, sillä ikonisuus on juurikin hyvin vaikeaa hallita. Mutta tämä on todistus Evansin puhtaasta taidosta näyttelijänä ja hänen uskomattomasta karismastaan. Yhdessä Christopher Marcuksen, Stephen McFeelyn, Joe Johnstonin ja Russon veljesten kanssa Evans on onnistunut yhdessä asiassa, mitä pidettiin pitkään mahdottomana; hän teki Kapteeni Amerikasta, kerran vielä, Kapteeni AMERIKASTA, globaalin menestystarinan. Yhdysvaltojen imago sekä ihmisten mielikuvat amerikkalaisuudesta ovat laajalti hyvin negatiivisia. Tämä oli myös syy, miksi Kapun ensimmäinen ja toinen elokuva julkaistiin Etelä-Koreassa, Venäjällä ja Ukrainassa tittelin First Avenger- alla. Evansilla ja taustatiimillä oli siis edessään lähes mahdoton tehtävä, mutta he onnistuivat siinä; hyvä luoja, he onnistuivat siinä.
Tähän on mielestäni kaksi selkeää syytä. Evans on onnistunut luomaan hahmon, joka on kaukana ihmisten mielikuvasta mikä heille syntyy Kapteeni Amerikasta. Sarjakuvafanit tietävät, että Kapteeni on kaukana sokeasta patriotismista ja hänen tarkoituksensa hahmona ei ole toimi Yhdysvaltojen ajokoirana. Hän on mies joka seisoo Amerikan ideaalien takana, ja on valmis kuolemaan puolustaakseen vapautta, tasa-arvoa ja rauhaa. First Avengerissa Stever Rogersin oma tehtävä ja maailmankatsomus tulee hyvin selväksi; hän ei pidä kiusaajista, haluten vain auttaa muita. Hän on puhdata pathosta ja idealismia pakattuna sixpakkiin ja leukaan, jolla voi leikata terästä. Winter Soldier, kenties MCU:n ensimmäinen mestariteos, jatkaa samalla linjalla. Vaikka Winter Soldierin maailma ja tunnelma on paljon moraaliltaan harmaampi, ei Kapteeni Amerikka suostu luopumaan omista moraaleistaan. Kunnon paragon-sankarin tavoin, hän inspiroi muita toimimaan paremmin omalla esimerkillään. Kapteenin voima ei ole seerumissa tai superkilvessä, vaan kaikissa niissä jotka taistelevat hänen puolellaan, loppuun asti.
Toisekseen, hänen elämänsä on yhtä tragediaa. Kapteeni Amerikka hahmona on sellainen, että hän tekee aina oikean valinnan. Hän on valmis uhraamaan itsensä, ottamaan iskut vastaan ja tekemään raskaita valintoja. Mutta kuten sanonta menee, hyvät teot eivät ikinä jää rankaisematta. Tämä elämä on tehnyt Steve Rogerista oman pathoksensa ja idealisminsa nielaisseen hylkiön; toki hänellä on ystäviä, mutta Steve ei voi nähdä itselleen paikkaa tässä maailmassa, joka ei liity toisten suojelemiseen tai sankarointiin. Tämä on esitetty kauniisti Age of Ultronissa, jossa hän ei kirjaimellisesti kykene näkemään rauhan ajan elämää itselleen. Hän siis jatkaa taistelemista maailman puolesta, suojellen viattomia ja tukien ystäviään. Steve jatkaa myös samalla häviämistä. Steve Rogers pelasti New Yorkin vuonna 1945, ja maksoi siitä yhteisellä elämällään Peggyn kanssa. Hän ei enään tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, jos hänellä ei ole pahiksia voitettavana ja viattomia suojeltavana. Tämä hahmokaari käytiin läpi Civil Warissa dekonstruktion voimin, jossa hän suoraan sanoi että ei voi ikinä olla auttamatta niitä jotka sitä tarvitsevat, eikä hän haluakkaan. Lopulta hänen oma pathoksensa ja idealisminsa nielaisee hänet, vieden häneltä nimen ja aseman sankarina. Esikuvallinen sankari pakotetaan elämään maailmassa jossa ei ole mustavalkoisia ratkaisuja, vaan elämä on harmaalla rajalla kulkemista, eikä hän kykene adaptoitumaan tähän mielentilaan. Siispä hän taistelee sen puolesta mihin uskoo, upoten yhä syvemmälle- koska hän ei osaa muutakaan.
Kapteeni Amerikka ei ikinä juhlista voittoaan. Paraateja ei järjestetä, palkintoja ei jaeta eikä kiittollisuus juuri koskaan saavuta Rogersia. Mutta hän taistelee silti, koska hän on Kapteeni Amerikka, ja jonkun on taisteltava loppuun asti. Steve Rogers tekee aina oikean teon, ja maksaa aina hinnan siitä.
Aina.
Atte T
"You mess with Spidey, you mess with New York! You mess with one of us, you mess with all of us!"
Tämä ei ole paljoa. Sen voi ohittaa helposti, ja jos aihekonteksti ei ole tuttu, ei tuo ole kuin muuten vaan inspiroiva, joskin hieman juustoinen huuto. Mutta post-9/11- fiilis tuossa kohtauksessa on käsinkosketeltava. Tästä tulisi MCU:n tavaramerkki; post-9/11 maailmankuvan tarkastelu, sekä muu poliittinen konteksti on silminnähtävä elokuvasarjassa.
 |
| Käytöstä poistettu juliste, jossa WTC-tornit näkyvät. |
Mutta Marvel oli tässä kohtaa jo oppinut virheistään. Omia IP-hahmoja ei kannattanut myydä enään pois studioille, sillä ne olivat uusi rahasampo. Kevin Feige, Marvel-leffojen tuottaja 90-luvulta lähtien, nousi Marvel Studiosin uudeksi johtajaksi 2007. Hänellä oli villi idea.
"...So when they needed us, we could fight the battles..."
Neljäs vaihe supersankari-elokuvien kehityksessä ei alkanut Iron Manista, sen historiallista arvoa väheksymättä laisinkaan. Feigen idea sankarien jaetusta maailmasta käyttäen studion hieman vähemmän tunnettuja sankareita alkoi vasta Iron Manin ollessa jo tuotannossa, mutta se omaksuttiin nopeasti elokuvaan mukaan. Robert Downey Jr. muuttui hetkessä globaaliksi supertähdeksi. Marvel Cinematic Universe oli alkanut. Pienten viittausten verkko alkoi kasvamaan; Tony Stark Incredible Hulkin lopussa, Phl Coulson edustamassa S.H.I.E.L.D:iä Thorissa, Kapteeni Amerikan kilven raakile Iron Man 2:ssa. Neljän hyvin erilaisen sankarin- Rautamiehen, Kapteeni Amerikan, Thorin ja Hulkin- muodostama tarinoiden, teemojan ja hahmogallerioiden verkko oli jokseenkin yhtenäinen. Nämä olivat kuitenkin neljä hyvin erilaista elokuvaa ja sankaria: komedinen toimintaelokuva, idealistinen pulp-leffa, Shakespearelainen fantasia ja hirviö-draamaleffa. Rautamies oli itsekäs sankari, Kapteeni Amerikka uhrautuva sankari, Thor vastuun kanssa painiva sankari ja Hulk oman itsensä kanssa painiva sankari. Tähän päälle vielä Natasha Romanoff ja Haukansilmä, kaksi sankaria jotka oltiin juuri ja juuri esitelty yleisölle. Tämä ei missään vaiheessa ollut varma nakki.
Luojalle kiitos Joss Whedonista.
Whedon oli jo vuosia aiemmin todistanut, että jos hän osaa yhden asian hyvin, on se monen erilaisen hahmon pallottelu toisistaan. Avengers on testamentti tälle taidolle, sillä syy miksi sekä sarjakuvafanit että laajempi elokuvayleisö otti Avengersin vastaan avosylin oli hahmot ja hahmo-interaktiot. Toki siisti toiminta ja hyvä, joskin aika simppeli juoni auttoi myös, mutta keskustelut Bruce Bannerin ja Tonyn välillä, Thorin ja Hulkin tappelu ja Kapteeni Amerikan skisma Rautamiehen kanssa olivat elokuvan suurimpia iloja. Sekä tietysti Tom Hiddlestonin lähes ärsyttävän hyvä suoritus elokuvan isona pahana Lokina, ollessa samaan aikaan geneerinen tuomiopäivän vihollinen Kostajia vastaan, mutta myös inhimillinen sekä surullinen sellainen. Avengers todisti, että jaetun universumin supersankarielokuva, joka koostuu vielä hyvin erilaisista sankareista, voi tehdä elokuvahistoriaa.
Vaikka DC, Sony ja Fox koittivat pysyä perässä, ei heistä ole vielä tähän päivään tullut oikeaa haastajaa Marvelin asemalla supersankarielokuvien suhteen. Toki heiltä on tullut elokuvia jotka ovat toimineet- X-Men: First Class, Logan, Deadpool ja Wonder Woman näin lähinnä, mutta samanlaista, yhtä onnistunutta elokuvauniversumia ei heistä kukaan ole onnistunut luomaan. Avengers myöskin johti hiljalleen siihen, että studio alkoi enemmän luottamaan yksittäisiin tekijöihin ja heidän visioihinsa; Iron Man 3, Captain America: Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy ovat kaikki ison studion suuria merkkipaaluleffoja, mutta myöskin Shane Blackin, Russon Veljesten ja James Gunnin visioiden muovaamia auteur-elokuvia. Tämä on näkynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana, jolloin Marvel on julkaissut rohkeimmat ja luovimmat elokuvansa, Taika Waititin Thor: Ragnarokin ja Ryan Cooglerin Black Pantherin. Kaiken tämän aikana, Marvel rakensi kohti seuraavaa vaihetta, alustaen yhtä uhkaa vuodesta 2012 lähtien, jakaen osia tästä tulevasta tarinasta eri tekijöille ympäri luomaansa elokuvamaailmaa. He rakensivat event-sarjakuvaa, tarinakokonaisuutta joka kattaa koko tarinauniversumin ja jokaisen hahmon siinä. Civil War oli vasta apupyörät tämän kaltaiseen tarinankerrontaan. Thanos ja ikuisuuskivet sekä ikuisuuden rautahansikas ovat saapumassa elokuvateattereihin kautta maailman vajaassa kahdessa viikossa. Marvelin on aika todistaa taas itsensä; voiko yli 30 supersankaria yhdessä elokuvassa toimia, ja onko Thanos sekä Ikuisuuskivet kaiken tämän odotuksen arvoinen?
40 vuotta sitten, Teräsmies lensi yli elokuvakankaan. 29 vuotta sitten, Batman sanoi oman nimensä ja teki historiaa. 18 vuotta sitten, Hämähäkkimies uhrasi kaiken mitä on ikinä halunnut suojallekseen New Yorkin asukkaita. 8 vuotta sitten, Kostajat kokoontuivat. Supersankarielokuvien matka tähän pisteeseen on ollut pitkä sekä täynnä muutoksia sen suhteen, mitä katsojat odottavat näiltä elokuvilta ja mitä he ovat yleisönä valmis ottamaan vastaan. Kyse ei ole enään lentämiseen uskomisesta. Tämä työ on tehty jo. Nyt on aika todistaa, että suuret supersankari-eventit, joissa kymmenet sankarit yhdessä taistelevat suurta uhkaa vastaan, voivat toimia elokuvissa. On aika lunastaa lupaukset, ja siirtää supersankarigenre kohti uutta huomista, missä kaikki on mahdollista.
"...that they never could."
Minulta löytyy luottoa Infinity Warin suhteen. Tekijätiimi tietää asiansa, Marvelilla on uskomaton putki päällä ja kuten aiemmatkin Avengers-elokuvat, tämä vaikuttaa enemmän isolta juhlalta oman olemassaolonsa juhlistamiseen. Black Panther ja Thor Ragnarok kantoivat mukanaan raskasta ja modernia poliittista kontekstia, mutta en usko että Infinity War koittaa olla muuta kuin spektaakkeli, jossa näemme sankarit kahdeksastatoista (huh) elokuvista yhdessä, taistelemassa ylivoimaista uhkaa vastaan. Hahmokohtaamisia, dramaattisia hetkiä ja luultavasti muutama hahmokuolema kaupan päälle; Infinity Warin ei tarvitse tehdä paljoakaan, että se saa kiinni yleisöstä, saaden taas lippukassat pullistelemaan, jatkaen Marvelin hämmentävän yhtenäistä voittoputkea.Mutta haluaisin puhua yhdestä asiasta hieman, sillä tämä on ollut minulla mielessäni jo jonkin aikaa. Tästä olisi kai voinut tehdä oman blogitekstin, ja saatan sen vielä tehdäkkin, mutta nyt haluan lopettaa tämän tekstiryöpyn keskittymällä yhteen hahmoon, joka on mielestäni keskeisimpiä hahmoja koko Marvelin voittokulussa. Hahmosta, jonka en usko selviävän Infinity Warista.
Puhutaan hetki Kapteeni Amerikasta.
Chris Evans kuuluu samaan kategoriaan Christopher Reeven, Tobey McGuiren ja Hugh Jackmanin kanssa. Hän on ottanut ikonisen sarjakuvahahmon omakseen, ja muodostanut roolisuorituksen sen ympärille, josta on tullut tunnetumpi kuin alkuperäisestä hahmosta. Tämä ei ole todellakaan helppo suoritus, sillä ikonisuus on juurikin hyvin vaikeaa hallita. Mutta tämä on todistus Evansin puhtaasta taidosta näyttelijänä ja hänen uskomattomasta karismastaan. Yhdessä Christopher Marcuksen, Stephen McFeelyn, Joe Johnstonin ja Russon veljesten kanssa Evans on onnistunut yhdessä asiassa, mitä pidettiin pitkään mahdottomana; hän teki Kapteeni Amerikasta, kerran vielä, Kapteeni AMERIKASTA, globaalin menestystarinan. Yhdysvaltojen imago sekä ihmisten mielikuvat amerikkalaisuudesta ovat laajalti hyvin negatiivisia. Tämä oli myös syy, miksi Kapun ensimmäinen ja toinen elokuva julkaistiin Etelä-Koreassa, Venäjällä ja Ukrainassa tittelin First Avenger- alla. Evansilla ja taustatiimillä oli siis edessään lähes mahdoton tehtävä, mutta he onnistuivat siinä; hyvä luoja, he onnistuivat siinä.
Tähän on mielestäni kaksi selkeää syytä. Evans on onnistunut luomaan hahmon, joka on kaukana ihmisten mielikuvasta mikä heille syntyy Kapteeni Amerikasta. Sarjakuvafanit tietävät, että Kapteeni on kaukana sokeasta patriotismista ja hänen tarkoituksensa hahmona ei ole toimi Yhdysvaltojen ajokoirana. Hän on mies joka seisoo Amerikan ideaalien takana, ja on valmis kuolemaan puolustaakseen vapautta, tasa-arvoa ja rauhaa. First Avengerissa Stever Rogersin oma tehtävä ja maailmankatsomus tulee hyvin selväksi; hän ei pidä kiusaajista, haluten vain auttaa muita. Hän on puhdata pathosta ja idealismia pakattuna sixpakkiin ja leukaan, jolla voi leikata terästä. Winter Soldier, kenties MCU:n ensimmäinen mestariteos, jatkaa samalla linjalla. Vaikka Winter Soldierin maailma ja tunnelma on paljon moraaliltaan harmaampi, ei Kapteeni Amerikka suostu luopumaan omista moraaleistaan. Kunnon paragon-sankarin tavoin, hän inspiroi muita toimimaan paremmin omalla esimerkillään. Kapteenin voima ei ole seerumissa tai superkilvessä, vaan kaikissa niissä jotka taistelevat hänen puolellaan, loppuun asti.
Toisekseen, hänen elämänsä on yhtä tragediaa. Kapteeni Amerikka hahmona on sellainen, että hän tekee aina oikean valinnan. Hän on valmis uhraamaan itsensä, ottamaan iskut vastaan ja tekemään raskaita valintoja. Mutta kuten sanonta menee, hyvät teot eivät ikinä jää rankaisematta. Tämä elämä on tehnyt Steve Rogerista oman pathoksensa ja idealisminsa nielaisseen hylkiön; toki hänellä on ystäviä, mutta Steve ei voi nähdä itselleen paikkaa tässä maailmassa, joka ei liity toisten suojelemiseen tai sankarointiin. Tämä on esitetty kauniisti Age of Ultronissa, jossa hän ei kirjaimellisesti kykene näkemään rauhan ajan elämää itselleen. Hän siis jatkaa taistelemista maailman puolesta, suojellen viattomia ja tukien ystäviään. Steve jatkaa myös samalla häviämistä. Steve Rogers pelasti New Yorkin vuonna 1945, ja maksoi siitä yhteisellä elämällään Peggyn kanssa. Hän ei enään tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, jos hänellä ei ole pahiksia voitettavana ja viattomia suojeltavana. Tämä hahmokaari käytiin läpi Civil Warissa dekonstruktion voimin, jossa hän suoraan sanoi että ei voi ikinä olla auttamatta niitä jotka sitä tarvitsevat, eikä hän haluakkaan. Lopulta hänen oma pathoksensa ja idealisminsa nielaisee hänet, vieden häneltä nimen ja aseman sankarina. Esikuvallinen sankari pakotetaan elämään maailmassa jossa ei ole mustavalkoisia ratkaisuja, vaan elämä on harmaalla rajalla kulkemista, eikä hän kykene adaptoitumaan tähän mielentilaan. Siispä hän taistelee sen puolesta mihin uskoo, upoten yhä syvemmälle- koska hän ei osaa muutakaan.
Kapteeni Amerikka ei ikinä juhlista voittoaan. Paraateja ei järjestetä, palkintoja ei jaeta eikä kiittollisuus juuri koskaan saavuta Rogersia. Mutta hän taistelee silti, koska hän on Kapteeni Amerikka, ja jonkun on taisteltava loppuun asti. Steve Rogers tekee aina oikean teon, ja maksaa aina hinnan siitä.
Aina.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti