Kuten sanoin viime syksynä Punisher- sarjan tullessa netflixiin, olen aika kyllästynyt ja turtunut Marvelin netflix- sarjoihin. Ne ovat aivan liian pitkiä, tuhlaavat usein kaikki mahdollisuutensa laajempaan Marvel Cinematic Universe- yhteyteen ja ovat usein myös lähinnä ihmiskurjuudessa mesomista. Jessica Jonesin toinen kausi nosti tasoa ylöspäin, joskun samat ongelmat piinasivat myös sitä. Miten tästä ollaan menty eteenpäin? Onko Luke Cage oppinut aiempien sarjojen virheistä?
On.
Luke Cage (2. Kausi)
Sarja: Harlemissa rikos hallitsee yhä. Luke Cage (Mike Colter) käy systemaattisesti läpi huumelabroja ja rikosluolia, mutta hän taistelee loputonta sotaa. Mariah Dillard-Stokes (Alfre Woodard) sen sijaan kohtaa uuden uhan, kun uusi rikollinen John "Bushmaster" McIver (Mustafa Shakir) tunkee Harlemiin, tarkoituksenaan tuhota Stokesin rikollisperhe totaalisesti. Luodit lentävät, Luke ajautuu mukaan näiden rikollisten sotaan ja vaakalaudassa ei ole vain Harlemin, vaan ehkä myös Luken sielu...
Luke Cage kausi 1 oli omia suosikkejani Marvelin netflix- tarjonnasta. Se kärsi samoista virheistä kuin kaikki muutkin- ylipitkä kausi joka junnaa keskellä- ja pahisvaihdos ei toiminut niin hyvin kuin sarja itse odotti. Siinä kuitenkin oli tunnelma ja tarkoitus, joka sai välittämään kaikkien hahmojen kohtaloista. Tällä kaudella tämä on säilynyt, ja Luke Cage kausi 2 myöskin onnistuu korjaamaan tämän formaatin rakenteelliset heikkoudet. Luke Cagen toinen tuotantokausi on ehkä paras Marvelin netflix -sarjoista tähän mennessä, ja se toimii todella, todella hyvin. Isoin toimiva muutos on juurikin rakenteellinen; sarja ei tunnu junnaavan missään kohtaa, ja puolen välin jälkeen hommat lähtevät suorastaan rullaamaan entistä napakammin eteenpäin. Luke Cage kausi 2 tukeutuu enemmän hahmoihin ja hahmokehitykseen kuin tarinaan, ja kun hahmot olivat parasta ensimmäisellä kaudella, on tämä vain ja ainoastaan hyvä liike.
Luke Cagen isoin vahvuus on aina ollut sen hahmoissa ja näyttelijöissä. Mike Colter toimii hyvin Lukena, ja tällä kaudella hän pääsee ehkä enemmän kiinni sarjakuvahahmon tyyliin ja puhetapaan kun aiemmin. Sarjassa nopean cameon tekevä Danny Rand (Finn Jones) on kuin erilainen hahmo, ja Jonesin näyttely Rautanyrkkinä on aivan eri luokkaa. Tämä tuntui jopa hahmolta joka voisi olla mielenkiintoinen seurata, ainakin Luken taisteluparina. Sankarien puolelta kuitenkin raskainta kantamista hoitaa Simone Missick Mistyna, joka tekee todella, todella hyvän roolisuorituksen. Misty oli ensimmäisellä kaudella jo sarjan parasta antia, mutta nyt hän pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Mistyn tarina sarjassa on myös loistava vastapari Lukelle, ja tämän robottikäsi ollaan myös tehty todella hyvin.
Uusi pahis John "Bushmaster" McIver vaikuttaa ehkä aluksi vain uudelta Diamondbackilta tai muulta tylsältä pahikselta, mutta tämä oli vain alkuvaikutelma. Mustafa Shakirin Bushmaster on enemmän lähempänä sankaria kuin konnaa motiiviensa suhteen, ja hän voisi toisesta näkökulmasta olla tarinan sankari, sielunsa menetyksen kanssa painiva vigilante joka on oikeutetun koston tiellä, joutuen tämän synkän polun nielaisemaksi. Pahikset kautta linjan Luke Cagen toisella kaudella ovat sarjan parasta antia. Alfre Woodard on yhä Netflixin sarjojen aliarvostetuin kyky, ja Mariah hänen käsissään on traaginen ja kaikin puolin viihdyttävän vihattava pahis. Isoin yllätys kaudella oli kuitenkin "Shades" Alvarezin (Theo Rossi) roolin laajuus ja syvyys. Alunperin kylmältä ammattigangsterilta vaikuttava Shades alkaa Mariahin kanssa valua moraalialtaan syvää päätyä, mutta Mariahista poiketen Shadesilla on joitain moraalisia kannattimia, ja Theo Rossi tekee todella hyvää työtä tuoden tätä esiin.
Kuten aiemmin sanoin, tämä kausi keskittyy enemmän hahmoihin kuin juoneen. Sarjan synopsis on suhteellisen helppo kiteyttää- Uusi pahis haluaa tapaa Mariahin, Luke suojelee kaikkia siinä välissä. Hahmojen matkat ja kehitykset tässä tarinassa ovat ne mihin sarja keskittyy eniten. Luken metodit ja julkisuuskuva muuttuvat paljon, ja Luke kamppailee alati aggressiivisempien otteiden ja oman sankaristatuksensa pitämisen kanssa. Misty Knight tasapainottelee poliisityön ja vigilantismin välillä, Mariahin pitää päättää onko hän liikenainen vai gangsteri ja Shades katsoo, kuinka syvälle likaisiin vesiin hän voi kätensä työntää. Bushmaster haluaa kostaa Mariahille tämän perheen teot, mutta menettääkö hän sielunsa ja terveytensä tässä taistelussa? Mariahin tyttären Tildan (Gabrielle Denis) osa on katsoa, onko hänen äidissään mitään hyvää ja onko hän oikealla puolella taistelussa Mariahin ja Bushmasterin välissä. Nämä hahmokohtalot löytävät kaikki mielenkiintoiset konkluusiot, ja varsinkin Luken lopullinen asema kauden päättyessä on todella odottamaton mutta erittäin vaikuttava ratkaisuna.
Vaikka kausi ei jumita paikallaan keskellä, tuntuu se silti hieman pitkältä. Kaikki nämä sarjat voisivat olla kolme jaksoa lyhyempiä, ja niiden katsomisessa ei silloin kestäisi puolta elämää. Onneksi Luke Cagen toinen kausi toimii niin hyvin, että tämä pituus ei tunnu väsymyksenä niin pahasti. Luke Cage kausi 2. on ehkä parasta netflixin sarjoista tähän mennessä, kilpaillen tästä paikasta Jessica Jonesin kanssa. Hahmot ovat aina olleet se mikä on kiinnostanut minua näissä sarjoissa, ja Luke Cage tekee nyt hahmoista ja hahmojen kehityksestä fokuksen tarinaansa. Ja kun nämä hahmot toimivat, ja sivuhahmot heidän elämässään tuntuvat aidoilta ja tunteellisesti rehellisiltä, alkaa sitä yhä enemmän välittämään mitä Harlemin kansalaisille tapahtuu. Luke Cagen toinen kausi on napakymppi, ja en malta odottaa mitä kolmas kausi tuo tullessaan. Kaikki 13 jaksoa ovat nyt nähtävillä Netflixissä.
Hyvää Pride -viikkoa! Koska missaan tänä vuonna suurimman osan Pride -tapahtumista muiden velvotteiden takia, laitan oman korteni kekoon tällä blogipostauksella. Supersankarit ovat alusta lähtien olleet sosiaalisen progression asialla, joskin DC ja Marvel eivät ole pitäneet kiirettä aina lgbtq- edustuksen kanssa. Elokuvat ja TV -sarjat (tietyillä poikkeuksilla, Legends of Tomorrow, love you boo) varsinkin ovat hidastelleet ärsyttävän paljon tällä linjalla. Varsinkin kun sarjakuvapuolella tässä asiassa ollaan kunnostauduttu viime vuosien aikana. Tänään käyn läpi joitakin esimerkkejä merkittävistä lgbtq -supersankareista. En käy läpi jokaista koska muuten olen täällä viellä huomenna, joten jos en mainitse jotain suosikkasi- sori, käyn näitä läpi sitä mitä muistan.
Let's a go
Katherine Kaine alias Batwoman
Tässä on mielenkiintoinen ja ihanan voitokkaan ironinen tarina takana; Kun Frederick Wertham kirjoitti pahanhenkisen kirjansa Seduction of the Innocent, hän esitti että Batman ja Robin elävät "paheellista, homoseksuaalista elämää". Kirja oli aikoinaan jättihitti, ja isot sarjakuvastudiot mukautuivat. DC vastasi tähän kyseiseen väitteeseen antamalla Brucelle vaimon; Kathy Kanen, joka taisteli myös Batmanin rinnalla Batwomanina. Koska hahmo ei ollut juurikaan muistettava, Kathy unohdettiin pitkäksi aikaa. Kunnes Greg Rucka ja joukko muita kirjoittajia loivat hahmon uudestaan 2006; Katherine "Kate" Kanesta tehtiin Brucen serkku, juutalaissukuinen lesbo. Hahmo joka syntyi "partana" Batmanille on kehittynyt aika lailla, siksi ironista. Kate on armeijapiireissä kasvanut sosialiitti, joka kohdattuaan Batmanin inspiroitui tämän esimerkistä ja alkoi isänsä Jaken kanssa treenaamaan itseään taistellakseen rikollisuutta vastaan Batwomanina.
Batwoman on kenties DC:n lgbtq -sankareista tunnetuin, ja ilmestyessään hän sai laajaa mediahuomiota Yhdysvalloissa. Hänen sarjakuvansa ovat myös lähes poikkeuksetta todella hyviä. Greg Ruckan kynäilemä Batwoman: Elegy on ehdottomasti hankinnan arvoinen, samoin 52 jossa hän teki ensiesiintymisensä. Katen satunnainen on again-off again- tyttöystävä on Renee Montoya, Gotham Cityn tunnettu etsivä ja myös Question- tittelin alla toiminut supersankari. Kate on myös tekemässä siirtymistä hiljalleen TV:n puolelle- hän kuulemma saapuu Arrow- Flash- Supergirl- Legends of Tomorrow- sarjojen maailmaan syksyllä tulevassa crossover- jaksossa. Sormet ristissä että nappaavat Stephanie Beatrizinrooliin.
Lue: Batwoman: Elegy (Greg Rucka, J.H. Williams III)
Jean-Paul Beaubier alias Pohjantähti
Jean-Paul Beaubier alias Pohjantähti on toinen merkittävä esimerkki lgbtq- edustuksen puolella. Kanadalainen supersankari Pohjantähti oli toinen homoseksuaali supersankari, ja Marvelin ensimmäinen. Mutantti Jean-Paul kantaa myös ylpeästi titteliä "maailman nopein mutantti ilmassa"; supernopea lentäjä Pohjantähti on palvellut sekä Ryhmä-X:än että Kanadan omassa supersankariryhmässä Alpha Flight, johon hän liittyi siskonsa Jean-Marien eli Auroran kanssa. Pohjantähti on myös loistava hiihtäjä, mestariakrobaatti, bisnesmies ja kirjailija.
Pohjantähti teki myös historiaa uudestaan olleessaan ensimmäinen supersankari jonka naimisiin meno miehensä Kyle Jinadun kanssa esitettiin sarjakuvassa. Pohjantähti ei ole kuitenkaan ikinä syystä tai toisesta noussut mutanttien ykkoskastiin, eikä hän ole tehnyt vielä siirtoa elokuvien tai TV-sarjojen puolelle, paitsi 90-luvun klassisessa TV- sarjassa. Ehkä joku tekee vielä Alpha Flight- elokuvan?
Lue: Alpha Flight Omnibus (Chris Claremont, John Byrne)
Midnighter ja Apollo
Sitten jotain hieman vähemmän tunnettua. Warren Ellis kirjoitti 90-luvun lopulla Stormwatch- ja Authority-sarjakuvat DC:n Wildstorm- imprintillä, jotka dekonstruktoivat supersankarigenreä, supersankariryhmiä sekä käsittelivät kriittisesti Yhdysvaltojen politiikkaa. Ryhmän kaksi pitkäikäisintä hahmoa ovat Midnighter, Batman- henkinen vigilanto joka nauttii väkivallasta ja taistelemisesta sekä Apollo, Teräsmiehen kaltainen yli-ihminen joka saa voimansa auringosta. Eli Warren Elliksen Justice League- dekonstruktion Batman ja Teräsmies ovat molemmat homoja, ja hyvin paljon rakastuneita toisiinsa.
Apollon ja Midnighterin suhde ei ole aina ollut kovin helppo, osittain miesten varsin eroavaisten luonteiden suhteen, mutta nykyään he ovat saaneet asiat toimimaan. Midnighter on myös tehnyt yhteistyötä Bat-perheen jäsenten kanssa, vaikka onkin valmis menemään pidemmälle kuin Nightwing ja Batman. Heillä on myös adoptoitu tytär, todellisuutta muokkaava Jenny Quantum. Authority ei ole vielä siirtynyt missään muodossa valkokankaalle, ja monet pelkäävätkin että adaptaatio siistisi sen synkät elementit ja luultavasti poistaisivat näiden kahden sankarin suhteen. Ehkä Authority kuuluu vain sarjakuvien sivuille, mutta Apollo ja Midnighter ansaitsisivat valokeilansa.
Lue: Joko Authority Vol 1 (Warren Ellis, Bryan Hitch) tai Midnighter and Apollo (Steve Orlando, Fernardo Blanco)
America Chavez alias Miss America
Taas vähän tuntemattomampaa nimeä. America Chavez on Marvelin pääuniversumin sisarulottuvuudesta kotoisin oleva latinoteini, jonka vanhemmat uhrasivat henkensä tämän ja koko universumin puolesta. Menettäen uskonsa omaan maailmaansa ja tehtäväänsä sielä, America käytti ulottuvuushyppy-voimiaan siirtyäkseen toiseen maailmaan- Marvelin perinteiseen 616- jatkumoon. Ja jotkut väittävät sarjakuvien olevan vielä monimutkaisia.
America tuli laajempaan tietoisuuteen liityttyään lgbtq- edustukseltaan rikkaaseen Nuoret Kostajat- ryhmään Kieron Gillenin erinomaisessa Young Avengers- sarjassa. America on ensimmäinen latino-lgbtq-supersankari jolla oli oma, lyhytikäinen lehtensä myös omalla nimellä. Miss America on hahmo joka oltaisiin rehellisesti sanoen voitu esitellä jo useammassakin televisiosarjassa, mutta hän kyllä voisi ansaita ihan omankin. Ulottuvuuksien välillä hyppelevä sankari, joka koittaa löytää omaa paikkaansa supersankarien maailmassa on sarja joka odottaa kirjoittajaansa.
Lue: Joko Young Avengers vol 1-3 (Kieron Gillen, Jamie McKelvie) tai America 1: The Life and Times of America Chavez (Gabby Rivera, Joe Quinones)
Angela ja Sera
Angela on monimutkainen tapaus. Alunperin Imagen Spawn-sarjakuvissa esiintynyt enkelisoturi Angela siirtyi järkyttävän pitkän ja erittäin mielenkiintoisen oikeustaistelun (josta lisätietoa saa täältä) jälkeen luojansa Neil Gaimanin omistukseen, joka antoi puolestaan tämän Marvelille käytettäväksi. Angela on enkeli Hevenista, "kymmenenstä maailmasta" ja samalla Odinin kadonnut tytär eli Lokin ja Thorin sisko. Hevenin enkelit ovat rahanhimoisia palkkasotureita, ja Angela heidän suurin soturinsa. Sera puolestaan syntyi siivettömänä miehenä, jotka ovat äärimmäisen harvinaisia ja siksi tarkkaan vartioituja. Sera ei kuitenkaan tyytynyt roolinsa, ja näytettyään hurjuutensa Angelalle, auttoi Angela Seraa pääsemään pois miesten joukosta.
Sera on Marvelin merkittävimpiä transsukupuolisia hahmoja, ja Angelan ja Seran seikkailut ovat olleet hauskoja seurata. Sera oli hetken kuolleen mikä oli sääli, mutta hän palasi henkiin Angelan hyökätessä Heliin vapauttaakseen rakkaimpansa sielun. Angelaa ympäröi niin monta oikeusjuttua, etten ihmettele lainkaan miksei hän ole siirtynyt vielä Thor- elokuvien kaanoniin, eikä enkelibisnes ole varsinaisesti helpoin konsepti, mutta Guardians of the Galaxy- henkinen romppa Angelan ja Seran kanssa voisi olla hauskaa seurattavaa.
Lue: Angela: Asgard's Assassin & Angela: Queen of Hel (Kieron Gillen & Marguerite Bennet, Phil Jimenez & Stephanie Hans & Aaron Kim Jacinto)
Kuten aiemmin sanoin, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan:
Loki!
Tong!
Supernero Prodigy!
Batman- pahis Catman!
Ja niin pois päin. DC ja Marvel ovat tehneet merkittäviä edistysaskelia, mutta kuten joku fiksu ja sarjiksia tunteva varmaan tajusi, suurin osa heistä on sivuhahmoja tai ei "A-luokan" sankareita. Batwoman on toki tunnettu, mutta ei hän ole noussut aivan DC:n huippujen joukkoon. Marvelilla on paljon hyviä hahmoja sivurostereissa joista ei osata ottaa hyötyä irti elokuvien tai sarjojen joukossa, jossa todellinen suosio nykyään mitataan. Kevin Feige oli sanonut että Marvel Cinematic Universee on tulossa LGBTQ- edustusta, joista molemmat ovat hahmoja jotka on jo maailmassa. Toinen on Valkyrie ja toinen on arvoitus, mutta tärkeintä olisi että nämä hahmot olisivat oma itsensä myös valkokankaalla, ei vain pressimainoksissa tai sivuheittoina. Oikea representaatio vaatii konkreettisuutta, ei vain pelkkää puhetta.
On taas aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarja ovat tuoneet esiin paljon yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.
Mutta aluksi, puhutaan hieman Jason Aaronista.
Kun tässä blogissa puhun sarjakuvista ja sarjakuvantekijöistä, aika usein tietyt nimet nousevat esiin. Grant Morrison on ehkä suosikkini alalla tällä hetkellä ja hän on kirjoittanut muutaman suosikkisarjakuvistani. Ed Brubakerin sarjakuvat ovat myöskin olleet esillä. Nyt puhun kolmannesta tekijästä jonka sarjakuvat kerta toisensa jälkeen nousevat omien suosikkieni joukkoon. Esittelin noin vuosi sitten Valokeilassa hänen loistavan X-Men- sarjakuvansa Wolverine and the X-Men. Kyseessä onJason Aaron. Aaronilla on ollut niin sanotusti hyvä putki päällä jo jonkin aikaa; rikossarjat Scalped ja Southern Bastards ovat molemmat hienoja moderneja lännentarinoita Yhdysvaltojen reunamailta, hänen työnsä Marvelilla kattaa niin Wolverine and the X-Men putken, suhteellisen suositun Doctor Strange- sarjan ja hän sai kirjoitttaa myös Marvelin vuosikausiin ensimmäistä Star Wars- sarjakuvaa joka sekin oli huipputyötä. Tänään haluan kuitenkin puhua eräästä tietystä sarjakuvasta Aaronin resumeessa. Kyseinen sarjakuva sai ilmestyessään aikaan huomattavaa mediahuomiota ja perinteinen valitusyleisö ei vieläkään ole lopettanut aiheesta kitisemistä. Aiheemme on Jason Aaronin Mighty Thor- spesifisti tämä versio:
Jane Foster alias Thor
Teille jotka ette aktiivisesti seuraa sarjisskeneä tai nämä hahmot ovat tuttuja enemmän elokuvien puolelta, hieman taustatarinaa: Jason Aaron on kirjoittanut Thoria jo 5 vuotta. Hän aloitti tittelin Thor: God of Thunder alla, ja tämän sarjan kaksi ensimmäistä osaa käännettiin myös suomeksi: Jumalten Tuho ja Luojapommi aloittivat sarjan Thorille hyvin uudenlaisessa seikkailussa, jossa Thor yhdisti voimansa nuoren ja vallattoman Thorin sekä vanhan Kuningas Thorin kanssa taistelussa Teurastaja- nimistä entiteettiä vastaan, joka pyrki tappamaan jumalat. Tämän jälkeen Aaron aloitti Thor- mythoksen uudelleenkasaamisen; hän esitteli yhdeksän maailmaa uudestaan, ja loi uusia hahmoja edustamaan näitä maailmoja. Tähän kuului myös Maailmojen Kongressi, joka ratkaisisi ongelmat maailmojen välillä Odinin sijaan. Hän toi takaisin vanhoja hahmoja kuten syöpää sairastavan Jane Fosterin, peikko Ulikin ja Malekith Kirotun ja kehitti uudenlaisen vihollisen Thorille, kapitalistisen sadistin ja Roxxon- yhtiön CEO:n Dario Aggerin. Mukana oli myös potentiaalinen uusi mielitietty, S.H.I.E.L.D- agentti Rosalinda Solomon joka jahtasi ekologisia tuhoja tekevää Aggeria. Sanalla sanoen, Jason Aaron ei vain kirjoittanut Thoria vanhoilla säännöillä, vaan loi uutta maailmaa ja mythosta 2010- luvun hengessä.
It was pretty dope.
Sitten hän kirjoitti tarinan nimeltä Original Sin. Piilotetut totuudet sankarien menneisyydestä paljastuivat, ja kaikkitietävyyden saanut Nick Fury (pitkä ja tyhmä tarina) kuiskasi muutaman sanan Thorin korvaan- ja yhtäkkiä hän ei enään ollut Mjolnirin arvoinen. Vasara oli nyt jumissa kuussa, ja ukkosenjumalaa ei enään ollut. Kunnes:
Kyllä, kuussa on happea, why do you ask?
Kun uutinen tästä muutoksesta tuli esiin, muistaen reaktioiden olevan juuri sitä mitä odottaa nörttiyleisöltä. Valitusta siitä nainen on Thor, valitusta siitä että tämä on vain "Marvelin SJW- agendaa", tuhat ja yksi huonoa vitsiä siitä että eikös nimen pitäisi olla Whor ja niin pois päin. Itse olin alusta alkaen tämän idean takana; Uusi Thor näytti siistiltä, arvoitus siitä kuka vasaraa kantoi oli mielenkiintoinen ja Aaron oli aikaa sitten todistanut olevansa loistava kirjoittaja. Luottoni oli ansaittua, sillä Jason Aaron on Mighty Thorin sivuilla laittanut kasaan oikeain mainion sarjakuvaseikkailun josta ei viihdettä, eeppisyyttä ja aitoa sankaruutta puutu. Yksi huomioitava asia; moneen vuoteen ei Thor ole omannut "siviiliminää". Thor on ollut kokoaikaisesti Thor. Haluan pureutua yhteen tiettyyn elementtiin tässä sarjakuvassa, mutta nyt lienee aika puhua siitä kuka tämä uusi Thor oikein on. Kyseessä on toki spoiler viiden vuoden takaa, mutta siitäkin huolimatta- spoilerivaroitus. Okei? Okei.
Kun Thor pelasti maan sankarit ja Asgardian urhot Malekithin johtamilta jättiläisiltä, alkoi Odin ja Odinson (nyt vasaraton vanha Thor; sarjakuvat ovat monimutkaisia!) molemmat omilla tavoillaan selvittämään kuka tämä uusi Thor on. Odinson halusi tietää vain totuuden, mutta Odin ei voinut sietää tätä uutta Thoria. Jason Aaronin käsissä Odin on patriarkaalinen sovinisti, ja ajatus naisesta Thorina hänen ainoan poikansa sijaan oli liikaa hänelle. Taisteltuaan monien muiden naissankarien rinnalla Odinin lähettämää Tuhoajaa vastaan, Thor palasi takaisin Asgardiaan jossa hän palasi takaisin oikeaan olomuotoonsa- Jane Fosteriksi, rintasyöpää sairastavaksi lääkäriksi ja Thorin ex- tyttöystäväksi.
Hyvä supersankaritarina voi muodostua erilaisista osista. Joskus pelkkä lennokas meno ja hauska skenaario riittää pitämään sen ylhäällä, joskis timanttinen juoni ja oikea tapa kertoa on kaiken avain. Mutta kun olet lukenut supersankaritarinoita tarpeeksi, alkaa yhä enemmän näiden hahmojen ja tarinoiden psykologia kiinnostamaan enemmän. Parhaat tarinat ja hahmot kestävät aikaa, sillä heistä löytyy aina mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tom Kingin Batman on omaa loppuaan ja tulevaisuuttaan spekuloiva mies joka pohtii perintöään. Hämähäkkimies on arjessa pärjäämisen ja hyvien tekojen välissä tasapainotteleva tavallinen skidi. Thorista Jason Aaron on löytänyt- tai enemminkin uudelleen tuonut esiin- tämän syvemmän ulottuvuuden. Kun Stan Lee ja Jack Kirby alunperin 1962 loivat hahmon, oli Thorilla siviiliminä Donald Blake, rampa lääkäri. Ideana oli, että Odin laittoi Thorin asuttamaan Blaken ruumista jotta tämä oppisi nöyryyttä. Tämä idea tuotiin osittain esiin Captain America- First Avenger -elokuvassa;
"Weak man knows the value of strength."
Jane Foster myös sanoo tämän suoraan.
"The world needs a Thor. That's all that really matters. We need a god who understands what it means to be humbled. To be mortal. A god who knows how precious life is. How delicate. A god who struggles every day to life a worthy life. Who suffers so that no one else will have to."
Mighty Thor on siis tarina syöpää sairastavasta naisesta, joka on hiljalleen kuolemassa. Thorina hän on vapaa tekemään hyvää täysin vapaasti; Thor voi heitellä vuoria, lentää halki avaruuden, luoda sateen kuivan maan ylle, puolustamaan heikkoja ja viattomia ympäri maailman- mutta tämä katkaisee aina hoidon, ja Jane Foster ei parane lääkäreiden tehdessä kaikkensa. Jane tietää, että hänen aikansa on rajallinen. Ennemin tai myöhemmin syöpä vie häneltä hengen, koska syöpä on perseestä, mutta jos hän voi sinä aikana tehdä mahdollisimman paljon hyvää maailmalle, hän tekee sen. Balanssi uskomattoman voiman ja kuolemansairauden välillä on mielenkiintoinen, suhteellisen uniikki Marvelin puolella ja myöskin representaation väline; kuinka monta syöpäsairasta kunnon supersankaria tulee mieleen mainstream- sarjakuvien puolelta? Mukana on myös pelkoa tästä vääjäämättömästä kohtalosta; kun Thor taistelee Feeniksiä vastaan, hän kuiskaa itselleen: "En halua kuolla sängyssä maaten"- ajatus voimattomuudesta jumalaisen voiman jälkeen pelottaa Janea. Usein Thorin kaltaisia loputtoman vahvoja sankareita pidetään tylsinä- jos he ovat niin vahvoja, niin voimallahan kaikki ongelmat voidaan ratkaista? Mighty Thor vastaa tähän osittain kyllä, mutta kyse enemmän siitä kuka tätä voimaa käyttää ja mihin. Kyse ei ole juurikaan siitä voiko Thor voittaa lyömällä tämän vihollisen X, koska luultavasti hän voi, se on ennalta varma lopputulos. Mutta mitä Janen täytyy uhrata että hän voi voittaa vihollisen tekee tästä mielenkiintoista.
Thorin isoimmaksi viholliseksi näissä sarjakuvissa on muodostunut Malekith, mutta vaikka kirottu haltia onkin viihdyttävä pahis, on aiemmin mainittu uusi pahis Dario Agger hieman osuvampi. Agger on kyltymättömän ahneuden ja kapitalismin perikuva; superyhtiön CEO joka kohtelee työväkeään kuin orjia ja pitää kaikkia uhrattavina. Malekith on enemmän ison mittakaavan uhka, eräänlainen korvike uudelleen brändätylle Lokille joka ei enään toimi sataprosenttisena pahiksena. Toki Thor kohtaa monenlaisia vastustajia; tuoreimmassa albumissa hän kohtasi S'hiarr-alieneiden jumalat jotka haastoivat Thorin todistamaan jumaluutensa, ja tässä tarinassa Aaronin kiinnostus uskonnoista ja uskosta oli ehkä eniten esillä. Mutta Dario Agger on temaattinen vastakohta Thorille; rikas mies jolla olisi valtaa ja voimaa tehdä oikeaa muutosta maailmassa, mutta hän käyttää kaiken tämän louhiakseen maapallon hedelmättömäksi ja sitten tehdäkseen saman kaikille muille Yhdeksälle maailmalle Malekithin avulla. Amerikkalainen Agger rahoittaa sotaa ympäri galaksin, jotta hän voi saada niiden luonnovarat omaan käyttöönsä. Thor on supersankari, joka auttaa ihmisiä pyyteettömästi ja hänen vastustajansa on ahne kapitalisti tehtaanomistaja; Aaronin Thor on lähellä alkuperäistä Jerry Siegelin ja Joel Shusterin Terämiestä tässä asetelmassa, mikä tuntuu näin 2010-luvulla jokseenkin freesiltä. Niin, ja hän on myös minotauros.
Useimmat supersankaritarinat voidaan luokitella voimafantasiaksi. Siitä lähtien kun Clark Kent riisui paitansa ja lensi Teräsmiehenä taivaalle, on tämä ollut kiinteä osa fanikulttuuria. Clark ja Peter Parker ovat tavallisia arjen puurtajia, jotka tekevät ihmeellisiä tekoja. Voimafantasia on osa supersankarien viehätystä, ja se on samaistumisen lieveilmiö. Joskus tämä voimafantasia voi suuntautua negatiivisiin suuntiin. Tämä on se ongelma mikä syntyy kun Tuomarin kaltaisista hahmoista aletaan tekemään liian samaistuttavia; armeija ja poliisivoimat alkavat käyttämään tämän symbolia. Mighty Thor on voimafantasiaa voimattomille, niille joidenka arki on selviytymistä, oli kyse sitten mielenterveysongelmista tai syövän kaltaisesta sairaudesta. Sarjakuvat tarjoavat eskapismia, johon kuuluu mahdollisuus nähdä itsensä fantastisissa tarinoissa. Samalla Thorin ollessa ulkopuolinen myös Asgardissa, on hän altavastaaja vanhoillisessa yhteiskunnassa, mikä on hyvä lisä tähän asetelmaan. Jukstapositio aidon heikkouden ja kärsimyksen ja jumalaisen voiman välillä toimii todella hyvin.
Tiedän että Janen pesti Thorina on väliaikainen. Kyynikot ovat laulaneet tätä laulua siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran tarttui vasaraan. Enemmin tai myöhemmin vanha Thor palaa sankaroimaan omalla nimellään. Tämä on ollut näkyvissä sarjiksessa itsessään; Janen aika Thorina on rajallinen tämän sairauden edetessä. Nämä sarjakuvat ovat tosin niin hyviä, että en oikeastaan välitä. Toki teknisesti loputtomaan jatkuvissa sarjoissa on oma ilonsa, ja haluankin lukea Ms. Marvelia vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta jotkut tarinat on hyvä päättää. Loppu ei ole aina huono asia, ja suljetut tarinat kuten Gotham Central ja Superior Spider-Man omaavat jotain mitä alati jatkuvat tarinat voivat hukata; tarinakaaren ja selkeän teeman. Mighty Thor on ollut yhtä iloa. Thorin kamppailut ulkopuolisena Asgardissa ovat mielenkiintoisia, tämän taistelut ympäri yhdeksän maailman erittäin siistejä, Dario Agger ja Malekith ovat juuri oikeanlaisia kelmejä tähän tarinaan ja Russel Dautermanin taide hivelee silmiä. Thor on juuri oikean sortin sankari; epäitsekäs, mutta taipuvainen virheisiin luottaessaan voimiinsa liikaa, valmis tekemään aina oikean teon, koska Jane jos kuka tietää, millainen arvo jumalaisilla voimilla on.
Usein kysytään leikkimielisesti, että minkä supervoiman haluaisit. Mielekkäämpi kysymys, johon haluan palata tulevaisuudessa, on kysymys joka näkyy myös Mighty Thorin kirjoittamisessa: Jos sinulla olisi supervoimat, miten käyttäisit niitä- tai enneminkin;
Jos olisit jumala, miten käyttäisit voimiasi?
Tämä oli Valokeilan yhdestoista osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!
Atte T
PS. Tiedän että Thor-leffoja luultavasti tehdään Chris Hemsworthilla niin kauan kun tämä vain jaksaa, mutta haluaisin ehkä nähdä tämän sarjakuvan adaptoitavan Logan- henkiseksi (ei väkivaltaiseksi vaan enemmän pohdiskelevaksi) tarinaksi. Natalia Portman syöpää sairastavana Janena, ystävät ympärillää hyysäämässä, kunnes Mjolnir ilmestyy tämän luokse ja muuttaa tämän Thoriksi. Siihen voisi sitten joko tuoda Dario Aggerin tai Malekithin takaisin kuolleista, tällä kertaa sarjakuva-uskollisempana versiona. Veikkaisin että voisi upota suuriin yleisöihin tehokkaasti, Portman todellakin olisi oikea tähän rooliin ja tämä voisi olla tyyliltään erilainen MCU:n katalogissa. Do it.
PPS. Menossa mukana myös fanisuosikki Lady Loki, ainakin pienen hetken verran:
Heist- elokuvat ovat yleisesti hyvin suosittuja, eikä tätä suosiota ole vaikea tajuta. Hahmodynamiikoita erilaisten värikkäiden persoonien välillä, jännitystä, rikosta fantasiana mutta siinä muodossa että se lyö vain ylöspäin, twistejä ja hallitua siisteyttä. Ocean's - sarja alkoi varsinaisesti 60-luvulla Frank Sinatran tähdittämänä, mutta suurille yleisöille brändi tuli tutuksi George Clooneyn Ocean's 11- leffojen kautta. Tämä on tärkeä asia muistaa, sillä vaikka Ocean's 8 on jatko-osa Clooneyn elokuville, muistuttaa se loppujen lopuksi enemmän Sinatran versiota. Ja tämä on hyvä asia.
Ocean's 8
Huijari Debbie Ocean (Sandra Bullock) vapautuu vankilasta jäätyään kiinni taidehuijauksesta. Debbie lupaa muuttuneensa, mutta ei sellin ovi ehdi sulkeutuakkaan niin hän on jo uuden rikoksen parissa. Paikka: MET-gaala. Kohde: Toussaint-timanttikoru, arvo 150 miljoonaa dollaria. Keneltä: Daphne Klugerilta (Anne Hathaway) tämän pitäessä sitä yllään gaalassa. On aika kerätä tiimi kasaan.
Kuten aiemmin viittasin, heist- elokuvia on teknisesti todella helppo tehdä niin että suuret yleisöt nauttivat niistä. Tärkeintä näissä on aina näyttelijät, ja juuri tämän kautta Ocean's 8 nousee keskinkertaisuudesta nautittavaksi kesäleffaksi. Ocean's 8 on hauska, jännittävä ja tästä kuuluu kiitos todella, todella timanttiselle näyttelijäporukalle. Juoni on lähes kliseinen heist- leffan juoni; tiimi kasaan, suunnittelua, ensimmäinen mutka, toteutus, kentällä tapahtuva muutos, ja lopun twisti. Tämä on kieltämättä tuttu ja paljon käytetty rakenne, mutta se ei ole huono rakenne jonka päälle laittaa hyvää dialogia, mainioita hahmokohtaamisia ja glamouria ja pukuloistoa vailla vertaa.
Sandra Bullock johtaa näyttelijäkaartia huolettomalla varmuudella, ja hänen roolinsa keskushahmona ei anna hänelle yhtä paljon tilaa räiskyä kuin muille. Bullock omaa kuitenkin juuri oikeanlaisen, hieman mysteerisen karisman, saaden katsojan epäilemään että mitä Debbie salailee tällä kertaa. Loput näyttelijöistä ovat läpihuutojuttu; Cate Blanchettin kovis taparikollinen Lou on mahtava, Mindy Kalingin Amita, maailma pehmoin väärentäjä, on hauskan ihmisläheinen ja Rihannan satunnaisesti pilvessä oleva hakkeri Nine Ball on keskushahmoja, sillä modernissa tietoturvallisuusmaailmassa ryöstön tärkein osa istuu tietokoneen ääressä. Awkwafinan ilmaisu varas Constancena on huikea, Helen Bonham Carter pelaa turvallisesti roolia jota vain hän voi näytellä ja saa leffan parhaat naurut muotisuunnittelija Rose Weilina ja Sarah Paulson kotiäiti- välittäjä Tammyna on myös napakymppi. Kaikkien hahmot pelaavat hauskasti toisiinsa; Lou ja Debbie ovat kuin vanha pariskunta, Constance opettaa Amitalle tinderin käyttöä ja niin pois päin. Debbien ja Lou'n häirintähetki Rosen työskennellessä sai koko yleisön nauramaan herkeämättä.
Anne Hathaway on viime vuonna alkanut keräämään uutta suosiota leffafanien piirissä Colossalissa nähdyn roolisuorituksensa jälkeen, ja Ocean's 8 on roolisuoritus on sen mukainen. Daphne Kluger ON Anne Hathaway- tai ainakin se versio hänestä minkä useimmat luulevat hänen olevan. Turhantärkeä, hieman ilmapäinen ja glamööriä rakastava seksikäs primadonna, ja lopputuloksena Daphne Kluger on aikamoinen hahmo. Richard Armitage Debbien petollisena ex- poikaystävä Claude Beckerina näyttelee roolia joka vielä pari vuotta sitten olisi voinut kuulu Bradley Cooperille; päällisin puolin komea, mutta ihmisenä täysi perse. Mukana on myös pari cameota vanhoilta Ocean's -tähdiltä, mutta ei niistä sen enempää. Sitten on tietysti se mystinen kahdeksas nainen, mutta sekin on paljastus jonka jätän katsojiille nautittavaksi.
Kuten aiemmin sanoin, näissä elokuvissa ei yleensä ole kauheasti mitään sanottavaa tai poikkeavuutta kaavasta, ja sama pätee Ocean's 8:iin. Mikä on hieman sääli, koska tällä näyttelijäkaartilla oltaisiin voitu mielestäni lähteä kokeilemaan yleisesti jotain uutta. Gary Ross ei vain lähtökohtaisesti ole niin hyvä ohjaaja, ja kuvauksellisesti leffa on jokseenkin köyhä ja geneerisen näköinen. Muutamassakin kohtaa toivoin että kohtaussiirroissa ja uusien paikkojen esittelyssä oltaisiin käytetty enemmän luovuutta. Luojan kiitos tästä näyttelijäkaartista, sillä juuri heidän ansiostaan Ocean's 8 toimii. Se on hyvänmielen elokuva monessakin mielessä; siinä on letkeä tunnelma, paljon hyvää huumoria, kaikki näyttävät upeilta- Ocean's 8 on joukko hauskoja ja siistejä naisia toimimassa yhdessä saumattomasti, ryöstäen rikkailta ja voimakkailta. Kuten Debbie Ocean sanoo:
"Jossain tuolla on pikkutyttö, joka makaa sängyssä ja unelmoi olevansa rikollinen. Tehdään tämä hänen vuokseen."
Hyvä syy siinä missä muukin. Ocean's 8 on mainio kesäleffa, ottakaa siis siitä ilo irti.
Atte T
Ps. Elokuvan alussa missä Debbie Ocean vankilasta vapauduttaan huijaa itselleen elämän perustarpeet on hauska ja lähes pelottavan yksinkertainen siihen pisteeseen asti että sitä tekisi melkein mieli kokeilla oikeasti.
Huh. Toukokuun aktiivinen bloggaaminen (9 täysimittaista tekstiä!) vei hieman mehuja minusta, mutta nyt olen valmis palaamaan takaisin kirjoittamisen ääreen. Ja tänään meillä onkin edessä jotain uutta ja erilaista; Patreon- tukijan sponsoroiman elokuvakatsaus! Kuten olen ennenkin mainostanut, tätä blogia voi tukea Patreonin kautta ja yksi optioista on se, että 15 eurolla voi "sponsoroida" yhden tekstin haluamasti aiheesta. Onko jokin sarjis josta haluat kuulla mielipiteeni? Leffa joka kaipaa arvostelua? Mene Patreon -sivulleni, ja tee haavesta totta!
Eiköhän mennä asiaan. Patreon-sponsori halusi minun katsovan ja sitten kirjoittavan jotain eräästä hyvin spesifistä elokuvasta: kyseessä on Disneyn vuonna 2001 julkaisema Atlantis- kadonnut kaupunki.
Atlantis - kadonnut kaupunki kuuluu samaan sarjaan Aarreplaneetan, Keisarin Uusien Kuvioiden ja Karhuveljeni Kodan kanssa. 2000-luvun koittaessa alkoi Disney kokeilemaan uusia ideoita. Klassisten musikaalien suosio alkoi laskea, ja kilpailija Dreamworksin tuoma vaihtoehto sekä Pixarin epätavallisten elokuvien suosio alkoi vaikuttamaan Disneyn sisällä. Halu kokeilla uutta oli suuri, ja tämä oli oikein...ainakin ideana. Uusiutuminen on tärkeää kehityksen ja selviytymisen kannalta. Mutta kuten olemme nyt nähneet, löysi Disney vasta 2008 oman paikkansa uudestaan. 2001-2007 oli Disneyn katvealue, jota osa pitää suorastaan Disneyn toisena synkkänä aikakautena 1970-80 lukujen hengessä. 2000-luvun alussa Disney teki kieltämättä muutaman todella, todella huonon elokuvan kuten Karhuveljeni Kodan, Lehmäjengin ja Pikku Kanasen. Olen itse valmis puolustamaan muutamaa elokuvaa tältä ajalta; Aarreplaneetta on mielestäni yksi Disneyn hiennoimmista elokuvista, kuten myös Lilo & Stitch, ja Keisarin Uudet Kuviot toimii hämmentävän hyvin premissinsä huomioon ottaen. Atlantis oli seuraava kokopitkä tarinalla varustettu animaatioelokuva Keisarin Uusien Kuvioiden jälkeen tällä katvealueella, ja sama kokeellisuus mikä näkyi Dinosauruksessa (elokuva huomioitiin kaanoniin vasta 2008 joten saman teen minäkin) ja Uusissa Kuvioissa näkyy Atlantiksessa. Vaikkakin samaan aikaan Atlantis on jokseenkin vanhaikainen- mutta uudella twistillä.
Atlantiksen ohjasi renensanssi-Disneyn aikana kunnostautuneet Kirk Wise ja Gary Trousdale, joidenka huomattavan vyön alta löytyi Kaunotar ja Hirviö, Parhaan Elokuvan Oscar-ehdokkuuden napannut rakastettu mestariteos sekä mielipiteitä jakava Notre Damen Kellonsoittaja, joka on taas omia suosikkejani. Atlantis oli viimeinen Disney- elokuva jonka tämä parivaljakko ohjasi; Wise siirtyi muihin tehtäviin ja Trousdale hyppäsi kilpailevan Dreamworksin puolelle. Tuottaja Don Hahn, Wise ja Trousdale olivat kiinnostuneet tekemään Notre Damen jälkeen erilaisen Disney- elokuvan, toimintaelokuvan musikaalin sijaan joka ottaisi paljon vaikutteita Jules Vernen kirjoituksista. Tuotanto eli ja hengitti tämän suhteen; "Vähemmän Laulua, Enemmän Räjähdyksiä" oli tuotantotiimin mantra elokuvaa suunnitellessa. Vernen teoksista kaksi suurinta innoittajaa olivat Matka maan keskipisteeseen ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joista otettiin ontto maa- teoriaan nojaava näkemys maanalaisesta tuntemattomasta ekosysteemistä ja sukelluslaivalla käytävä seikkailu veden alla. Myös selvännäkijä Edgar Caycen kirjoitukset Atlantiksesta vaikuttivat tarinaan; hän kirjoitti Atlantiksen mystisistä kristalleista, jotka tuottivat energiaa ja antoivat heille pitkän elämän. Arkkitehtuuri Atlantiksessa oli kaukana perinteisestä kreikkalaisesta estetiikasta, vaan se oli lähempänä Tiibetin, Maya- intiaanien ja Kambodzan rakennuskulttuureita. Atlantiksen maailman luomisessa ei mentyä kertaakaan lyhyintä reittiä, ja lopputulos näkyy elokuvasta.
Disney myös oli teknologiansa huipulla, ja Atlantiksessa tätä ei säästelty. 350 animaattoria työskenteli elokuvan parissa. Trousdale ja Wise halusivat myös emuloida vanhojen seikkailuelokuvien visuaalisuutta ja tunnelmaa, ja tätä varten elokuva kuvattiin tekniikalla joka muistutti paljon vanhanaikaista CinemaScope- kuvaustapaa. Tämän ansiosta hahmot ja tilanteet mahtuivat kuvaan entistä paremmin, ja kuvauksessa käytettiin paljon "pitkiä ottoja", joissa hahmojen liike animaatiossa paikasta toiseen pystyttiin kuvaamaan yhdessä kehyksessä, ilman leikkausta. Vaikka Atlantis käyttikin paljon tietokonegeneroitua kuvaa, oli yhä klassiset piirretty animaatio pääosassa, ja tällaiset pitkät otot ja varsinkin venytetyt zoomaukset ulos ja sisään hankalia ja työläitä toteuttaa. Yksi elokuvan tuotantosuunnittelijoista oli sarjakuvataiteilija Mike Mignola, jonka Hellboyn kautta tunnettu tyyli näkyy elokuvassa selkeästi; kaikki on kulmikasta ja vahvasti geometrisiin muotoihin perustuvia; Molier on pyöreä, Sweet on neliö ja niinpoispäin. Mignolan tyyli yhdistettynä epätavalliseen kuvaustapaan antoi Atlantikselle tyylin jollaista Disneylla ei oltu nähty ennen.
Sanalla sanoen, Disney teki Pulp-elokuvan.
Kaikki teistä eivät välttämättä tiedä mitä pulpilla tarkoitetaan. Tämä viittaa usein 1900-luvun alun roskakirjallisuuden tyyliin ja estetiikkaan. Nimi "pulp" viittaa näiden lehtien halpaan materiaaliin. Pulp on ollut yksi kirjallisuuden vaikuttavimmista tyyleistä elokuvien ja sarjakuvien suhteen; Batman, Teräsmies ja monet muut supersankarit voivat johtaa juurensa pulp-sankareihin kuten Varjoon ja Doc Savageen, ja genreltään monimuotoiset tarinat yhdistelivät seikkailufiktiota ja scifiä mielin määrin. Indiana Jones ja muut seikkailusarjat omaavat juuret pulpissa. Modernia pulppia on edustanut hyvin Mike Mignolan tuotanto, joka on yhdistellyt proto-supersankareiden elementtejä tieteis-ja kauhufiktion perinteisiin elementteihin. Kadonneet valtakunnat, oudot mekaaniset koneet, esoteerinen pseudotiede ja salaliittoteoriat "todellisesta historiasta" kuuluvat kaikki Mignolan tuotantoon, ja näkyvät myös hyvin Atlantiksessa. Hahmot ovat värikkäitä ja helposti tunnistettavia persoonia, joilla jokaisella on oma pieni erikoisosaamisena jolla he oikeuttavat paikkansa mukana. Tarina on myös sijoitettu vuoteen 1914, pulp-fiktion (heh) alkuajoille ja useiden tämän kaltaisten tarinoiden alkulähteille. Disney teki työnsä hyvin että Atlantis emuloisi mahdollisimman tarkasti sitä innottaneita materiaaleja, ja samalla toimisi hyvin erilaisena, uuten tuulahduksena Disneyn siirtyessä 2000-luvulle.
Minä pidän pulpista. Pidän myös Trousdalesta ja Wisesta ohjaajina, pidän siitä miltä tämä elokuva näyttää ja miksi se näyttää tältä. Mignolan tyyli antoi Atlantikselle oman ja selkeästi erilaisen estetiikan joka toimii.
Ja jos elokuva olisi ollut muuten hyvä, niin kyseessä olisi voinut olla helposti yksi suosikkielokuviani.
Josko hieman kerrataan tarinaa. Milo Thatch (Michael J.Fox) on innokas kielitieteilijä, joka on unelmoinut Atlantiksen kadonneen valtakunnan löytämisestä. Hän saa tilaisuutensa upporikkaan Preston Whitmoren (John Mahoney) avulla, joka suostuu rahoittamaan Milon retkeä tämän edesmenneen isoisän pyynnöstä. Milo liittyy retkikuntaan joka tuntee toisensa jo ennestään. Sukellusvene Ulysseksen kyydissä Milo ja retkikunta aloitttaa matkansa, kunnes mekaaninen merihirviö Leviatan tuhoaa aluksen ja ison osan miehistöstä. He jatkavat matkaa meren-ja maanalaisessa ilmataskussa, jossa muutaman vaikeuden jälkeen Milo alkaa ystävystyä muiden retkikunnan jäsenten kanssa. He löytävät Atlantiksen jossa on yhä elossa olevia asukkaita. Milo tapaa Atlantiksen prinsessa Kidan (Cree Summer) ja ystävystyy, mutta Atlantiksen kuningas (Leonard Nimoy) vaatii kuitenkin heitä palaamaan takaisin. He saavat jäädä yhdeksi yöksi, jonka aikana Milo tutustuu Atlantikseen ja Kidaan, ja oppii että Atlantiksen asukkaat ovat unohtaneet oman kulttuurinsa ja teknologiansa. Retkikunnan johtaja Rourke (James Garner) paljastuu kuitenkin rahanhimoiseksi konnaksi muun miehestön kanssa, ja he vaativat kuningasta antamaan heille Atlantiksen aarteet. Kristallikammiossa Kida yhdistyy suureen kristalliin, ja Rourke lukitsee hänet mukaansa ja vie pois Atlantiksesta. Milo syyttää muita retkikunnan katuvaisia jäseniä, ja he liittyvät Milon puolelle. Milo johtaa heidät ja atlantislaiset pelastamaan Kidan ja Atlantiksen. Rourke kuolee, ja Kida pelastaa Atlantiksen tulivuorenpurkaukselta. Milo jää Atlantikseen muiden palatessa maan pinnalle, vannoen etteivät ikinä paljasta Atlantista ulkopuoliselle maailmalle, loppu.
"jeee"
Atlantis on priimaesimerkki elokuvasta joka näyttää hyvältä ja jonka eteen on selkeästi tehty paljon töitä maailmanrakennuksessa (Disney palkkasi Marc Okrandin, kielitieteilijän joka kehitti klingoni-kielen, suunnittelemaan Atlantikselle oman äidinkielen) mutta jossa tarina ja hahmot ovat jääneet taka-alalle. Se on hyvin yksinkertainen, eikä kovin monimutkainen tai konfliktia täynnä oleva tarina. He lähtevät matkaan, he kohtaavat ulkoisia vaikeuksia, he saapuvat määränpäähän, he oppivat määränpäästä, petturuuden hetki, he pysäyttävät petturin, loppu. Moni toimintaelokuva kärsii tästä samasta ongelmasta, joskin timanttinen rakenne ja oikea jännityksen taso voi pelastaa tältä ongelmalta (Die Hard, esimerkiksi). Ongelmana on ulkoisen konfliktin määrä verrattuna sisäiseen konfliktiin. Ulkoinen konflikti on perinteistä ja yleistä; voita hirviö, selviydy fyysisestä esteestä, taistele konnia vastaan. Nämä voitetaan usein toiminnan kautta, ilman että hahmot oppivat tai kehittyvät välttämättä mihinkään suuntaan. Sisäinen konflikti on jotain joka hahmon pitää voittaa itsessään. Milolla on selkeät halut ja selkeät tarpeet; hän haluaa löytää Atlantiksen, mutta lopulta hänen tarvitsee pelastaa se. Mutta tällä ei hirveästi ole väliä, sillä hänen tarpeensa ja halunsa eivät ole mitenkään ristiriidassa toistensa kanssa; toki Milo on teknisesti osallinen siihen että Rourke pystyi ryöstämään Atlantiksen, mutta maine ja kunnia eivät ikinä olleet Milon objektiivissa- hän halusi löytää Atlantiksen todistaakseen isoisänsä olleen oikeassa. Milon omat halut perustuvat täysin muiden haluihin; hän pelastaa Atlantiksen koska sitä pyydetään häneltä ja työ iskostetaan hänen olkapäilleen. Milo ei kehity mihinkään tarinan aikana, eikä hän varsinaisesti opi mitään uutta ihmisenä.
Sitten on se mistä useimmat pitävät tarinassa; sen hahmot. Milon me käsittelimme jo, mutta entäs loputtoman värikäs ja persoonallinen sivuhahmokaarti? Milo ystävystyy käytännössä koko Rourken miehistön seitsemän erikoistuneen jäsenen kanssa, ja vaikka kaveruus on aina parasta, on tämä koko prosessi tehty jokseenkin heppoisesti. Miksi he eivät pitäneet Milosta? Riittikö yksi auton korjaaminen kääntämään kaikkien mielen? Jokaisella heistä on myös kahden-kolmen lauseen taustatarina, joka lähinnä kertoo jotain triviaalia heidän elämästään tai tavoitteistaan. Italialainen räjähde-ekspertti Vinny on sarkastinen kovis, joka kuitenkin haluaisi olla kukkakauppias. Puerto Ricosta kotoisin oleva mekaanikko Audrey on kova teinityttö, joka on mukana rahoittaakseen uuden konepajan perheelleen. Narisevaääninen ja lakoninen radioupseeri Packard, koominen kevennyshahmo "Myyrä" Moliere, villin lännen ajurikokki Cookie ja intensiivinen lääkäri Sweet ovat hahmot ilmaan omia motiiveja ryhmässä. Vaikka nämä hahmot ovatkin muistettavia ulkoisesti ja osalla on mielenkiintoisia hahmopuolia, eivät he varsinaisesti tuo elokuvaan mitään mielenkiintoista. Ei ole mitään vihjettä siitä että hekin ovat Rourken kaltaisia ahneita rosvoja, ja siksi heidän noin kolme minuuttia kestävä siirtymisensä antagonisti-linjalle ei tunnu juuri missään tai vaikuta mihinkään. Varsinkin Moliere tuntuu erittäin turhalta hahmolta, ja tämän koominen osa tarinassa on kaikkein ärsyttävin elementti, varsinkin kun Vinny on kahdesta hauskempi, jakaen käytännössä saman roolin. Heidän erikoiset taitonsa eivät auta ketään oikeissa konflikti-tilanteissa tarinassa. Heitä olisi voinut olla puolet vähemmän (Sweet, Vinny ja Audrey) ja ehkä silloin olisivat he voineet merkitä hieman enemmän tarinassa. Elementit olivat hahmoissa, mutta niitä ei juurikaan käytetty hyväksi.
Mikä sitten toimii? No, mielenkiintoisesti, mielestäni Rourke toimii pahiksena tässä tarinassa, kun ottaa huomioon mitä hän edustaa. Rourke ei ole Disney- pahikseksi kovinkaan mielenkiintoinen. Hänen agendansa on tylsä, hänellä ei ole kovinkaan muistettava tai originaali design ja koska elokuvasta uupuu laulut, ei hän saa edes sitä yhtä asiaa jonka keskiverto Disney- pahiskin yleensä hoitaa hyvin eli pahislaulun. Joskus tosin yksinkertaisuus on hyvästä, ja tarinassa joka ei muutenkaan ole täynnää sisäistä konfliktia, voi tällainen korsto olla hyvä ratkaisu. Atlantiksessa Rourke sanoo olevansa "adventure capitalist", hauska väännös termistä venture capitalist, pääomasijoittaja. Rourke haluaa ryöstää vieraita kulttuureita myyden näiden aarteet museoille, tai eniten tarjoavalle. Rourke on kapitalisti, ja hänen lähtökohdassaan vieraan kulttuurin aarteiden ryöstämisessä ja siten kansanmurhan aiheuttamisessa on hyvin paljon imperialistisia teemoja. Se tuo esiin tutkimusmatkojen tavan muuttua kolonialistisiksi ryöstöretkiksi. Rourke pitää muita retken jäseniä idiootteina heidän hylätessään aarteet ("P.T Barnum was right!") sillä hän ei näe eroa kuolleen ja elävän kulttuurin ryöstämisessä. Atlantis on helppo lukea anti-kapitalistiseksi ja anti-imperialistiseksi elokuvaksi, ja tässä valossa Rourke on täydellinen vastustaja. Kulttuureista puheen ollen...
Also he was clearly high as fuuuuuck
Atlantiksen kulttuurin nykytilassa on hyvä idean pöpö mukana; kun länsimaiden vaikutus alkoi näkyä ensimmäisen kerran Egyptissa 1700-1800-luvun taitteessa, eivät natiivit asukkaat maassa enään tienneet mitään omasta kulttuuristaan. Egyptiläiset, jotka olivat eläneet satoja vuosia muiden maiden hallinan alla, eivät muistaneet enään omaa kieltään, ketkä olivat rakentaneet pyramidit, miten ne rakennettiin tai kenelle ne oltiin tarkoitettu. Kulttuuri voi tuntua joskus mahdottomalta unohtaa, kielestä puhumattakaan, mutta suuret mullistukset voivat johtaa juuri tähän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja lopulta arabit miehittivät Egyptin vuoron perään, pakottaen omat tapansa ja idensa Egpytiin. Samaan tapaan Atlantiksessa ovat natiivit atlantislaiset alkaneet unohtamaan oman historiansa. Kulttuuri elää jotenkin, mutta muinaiset saavutukset ovat unohtuneet ja kulttuurin kehitys jämähtynyt. Tämä on mielenkiintoinen ja surullinen ilmiö jonka elokuva esittää hienosti, kunnes se kompastuu pulp -genren valitettavaan sivutuotteeseen; muinaiskulttuurin voi pelastaa vain sen ulkopuolelta tuleva mies. Milo tuntee kielen paremmin kuin natiivit kansalaiset, saa heidän lentävät koneensa toimimaan ja pelastaa Kidan pahoilta ulkopuolisilta. Tämä on valitettavan vanhanaikaista tarinankerrontaa, ja vaikka lopulta Kida on se joka pelastaa Atlantiksen (miten hän taas selvisikään?), on Milo pelastaja kulttuurin ulkopuolelta.
Huh, olenpas minä tänään kriittinen. Mistä sitten todella, todella pidin elokuvassa? No ainakin tästä kohtauksesta:
Tämä on yksi suosikkejani koko Disney- kaanonissa. Todella, todella hyvin tehty kohtaus niin animaation, tunnelman kuin riipaisevan kauniin musiikin puolelta. James Newton Howardin musiikit ovat elokuvan parhain puoli heittämällä, ja "The Crystal Chamber" on Atlantiksen kaunein kappale. Surullinen mutta kaunis, uhkaava mutta jotenkin turvallisen toiveikas ja samaan aikaan hyvin mysteerinen ja pulp- henkinen, ja tässä otetaan myös kaikki irti aikaisemmin kehumastani animaatiotekniikasta. Myös lopun tulivuorenpurkauksen estäminen kuuluu tähän samaan kategoriaan- toki patsaat ovat hieman deus ex machina, sillä niitä ei juurikaan esitelty elokuvan alussa käytettävän kilpiteknologian tullessa, mutta ne ovat sen verran hemmetin siistin näköisiä että en edes välitä. Samoin elokuvan alku on viihdyttävän eeppinen, asettaen samalla hyvin elokuvan tunnelman ja tietyn "raakuuden" tason; Disney- elokuvaksi Atlantiksessa on korkea ruumismäärä, mutta se kertoo Disneyn omistautumisesta genrelle jota elokuva edustaa, ja nostaa panoksia tarinassa.
Atlantis- kadonnut kaupunki on kaikin puolin mielenkiintoinen kokonaisuus. Työn määrän voi nähdä; Disney ei todellakaan tehnyt tätä sivuprojektina tai minään myönnytyksenä uskollisille työntekijöille (kröhAarreplaneettakröhöm), vaan merkittävänä testinä sen suhteen mihin Disneyn täytyisi viedä animaatioelokuvansa seuraavaksi. Atlantis- kadonnut kaunpunki olisi voinut olla mestariteos, siemenet hyviin ideoihin on sielä seassa. Mutta toisin kävi. Kriitikot pitkälti lyttäsivät elokuvan, ja Atlantis lähti teattereihin kisaamaan Shrekin ja Lara Croft: Tomb Raiderin kanssa, häviten molemmille rajusti. Nykyään Disneyn puolella Atlantista, kuten monia muitakin katvealueen elokuvia, pidetään virheenä ja hutina, ja Kida on unohdettu hiljalleen Disney-prinsessojen kaanonista. Atlantiksella on kuitenkin vahva fanikuntansa, ja elokuva on saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen. Mikä oikeastaan on vain sopivaa, sulkien ympyrän joka alkoi tuotannossa; pulp- fiktion ominainen osa aikoinaan oli sen tietty laaduttomuus ja arvostuksen puute. Toki tuolta ajalta on säilynyt aitoja helmiä kuten Edgar Rice Burroughsin, H.P Lovecraftin ja Robert E. Howardin tuotannon parhaimmisto, mutta Lovecraft ja Howard eivät juurikaan nauttineet menestyksensä hedelmistä. Pulp- kirjallisuus sai uuden arvostuksen kauden 1970-1980 luvulla, ja vanha "roskakirjallisuus" nostettiin enemmän tai vähemmän ansaittuun kunniaan. Kenties samoin on käynyt Atlantikselle. Siinä on elementtejä joista on helppo pitää, olen listannut niitä pitkin blogia. Voimakristalleja, lentäviä kala-aluksia, Vinny, jättiläisrobottihummereita ja auton lavalta laukaistavia yhden miehen taisteluliidokkeja, sekä lopulta jättiläisrobotteja taistelemassa luonnonmullistusta vastaan. Omalla kohdallani tarinan ja hahmojen pinnallisuus jättää Atlantiksen pois omilta Disney- suosikkilistoiltani, mutta en voi kiistää etteikö siinä olisi charmia.
Atte T
Kiitos patroni Jori Korpelaiselle tämän tekstin sponsoroinnista!
