Atlantis- kadonnut kaupunki (Patron-teksti)

Huh. Toukokuun aktiivinen bloggaaminen (9 täysimittaista tekstiä!) vei hieman mehuja minusta, mutta nyt olen valmis palaamaan takaisin kirjoittamisen ääreen. Ja tänään meillä onkin edessä jotain uutta ja erilaista; Patreon- tukijan sponsoroiman elokuvakatsaus! Kuten olen ennenkin mainostanut, tätä blogia voi tukea Patreonin kautta ja yksi optioista on se, että 15 eurolla voi "sponsoroida" yhden tekstin haluamasti aiheesta. Onko jokin sarjis josta haluat kuulla mielipiteeni? Leffa joka kaipaa arvostelua? Mene Patreon -sivulleni, ja tee haavesta totta!

Eiköhän mennä asiaan. Patreon-sponsori halusi minun katsovan ja sitten kirjoittavan jotain eräästä hyvin spesifistä elokuvasta: kyseessä on Disneyn vuonna 2001 julkaisema Atlantis- kadonnut kaupunki.

Atlantis - kadonnut kaupunki kuuluu samaan sarjaan Aarreplaneetan, Keisarin Uusien Kuvioiden ja Karhuveljeni Kodan kanssa. 2000-luvun koittaessa alkoi Disney kokeilemaan uusia ideoita. Klassisten musikaalien suosio alkoi laskea, ja kilpailija Dreamworksin tuoma vaihtoehto sekä Pixarin epätavallisten elokuvien suosio alkoi vaikuttamaan Disneyn sisällä. Halu kokeilla uutta oli suuri, ja tämä oli oikein...ainakin ideana. Uusiutuminen on tärkeää kehityksen ja selviytymisen kannalta. Mutta kuten olemme nyt nähneet, löysi Disney vasta 2008 oman paikkansa uudestaan. 2001-2007 oli Disneyn katvealue, jota osa pitää suorastaan Disneyn toisena synkkänä aikakautena 1970-80 lukujen hengessä. 2000-luvun alussa Disney teki kieltämättä muutaman todella, todella huonon elokuvan kuten Karhuveljeni Kodan, Lehmäjengin ja Pikku Kanasen. Olen itse valmis puolustamaan muutamaa elokuvaa tältä ajalta; Aarreplaneetta on mielestäni yksi Disneyn hiennoimmista elokuvista, kuten myös Lilo & Stitch, ja Keisarin Uudet Kuviot toimii hämmentävän hyvin premissinsä huomioon ottaen. Atlantis oli seuraava kokopitkä tarinalla varustettu animaatioelokuva Keisarin Uusien Kuvioiden jälkeen tällä katvealueella, ja sama kokeellisuus mikä näkyi Dinosauruksessa (elokuva huomioitiin kaanoniin vasta 2008 joten saman teen minäkin) ja Uusissa Kuvioissa näkyy Atlantiksessa. Vaikkakin samaan aikaan Atlantis on jokseenkin vanhaikainen- mutta uudella twistillä.

Atlantiksen ohjasi renensanssi-Disneyn aikana kunnostautuneet Kirk Wise ja Gary Trousdale, joidenka huomattavan vyön alta löytyi Kaunotar ja Hirviö, Parhaan Elokuvan Oscar-ehdokkuuden napannut rakastettu mestariteos sekä mielipiteitä jakava Notre Damen Kellonsoittaja, joka on taas omia suosikkejani. Atlantis oli viimeinen Disney- elokuva jonka tämä parivaljakko ohjasi; Wise siirtyi muihin tehtäviin ja Trousdale hyppäsi kilpailevan Dreamworksin puolelle. Tuottaja Don Hahn, Wise ja Trousdale olivat kiinnostuneet tekemään Notre Damen jälkeen erilaisen Disney- elokuvan, toimintaelokuvan musikaalin sijaan joka ottaisi paljon vaikutteita Jules Vernen kirjoituksista. Tuotanto eli ja hengitti tämän suhteen; "Vähemmän Laulua, Enemmän Räjähdyksiä" oli tuotantotiimin mantra elokuvaa suunnitellessa.  Vernen teoksista kaksi suurinta innoittajaa olivat Matka maan keskipisteeseen ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joista otettiin ontto maa- teoriaan  nojaava näkemys maanalaisesta tuntemattomasta ekosysteemistä ja sukelluslaivalla käytävä seikkailu veden alla. Myös selvännäkijä Edgar Caycen kirjoitukset Atlantiksesta vaikuttivat tarinaan; hän kirjoitti Atlantiksen mystisistä kristalleista, jotka tuottivat energiaa ja antoivat heille pitkän elämän. Arkkitehtuuri Atlantiksessa oli kaukana perinteisestä kreikkalaisesta estetiikasta, vaan se oli lähempänä Tiibetin, Maya- intiaanien ja Kambodzan rakennuskulttuureita. Atlantiksen maailman luomisessa ei mentyä kertaakaan lyhyintä reittiä, ja lopputulos näkyy elokuvasta.

Disney myös oli teknologiansa huipulla, ja Atlantiksessa tätä ei säästelty. 350 animaattoria työskenteli elokuvan parissa. Trousdale ja Wise halusivat myös emuloida vanhojen seikkailuelokuvien visuaalisuutta ja tunnelmaa, ja tätä varten elokuva kuvattiin tekniikalla joka muistutti paljon vanhanaikaista CinemaScope- kuvaustapaa. Tämän ansiosta hahmot ja tilanteet mahtuivat kuvaan entistä paremmin, ja kuvauksessa käytettiin paljon "pitkiä ottoja", joissa hahmojen liike animaatiossa paikasta toiseen pystyttiin kuvaamaan yhdessä kehyksessä, ilman leikkausta. Vaikka Atlantis käyttikin paljon tietokonegeneroitua kuvaa, oli yhä klassiset piirretty animaatio pääosassa, ja tällaiset pitkät otot ja varsinkin venytetyt zoomaukset ulos ja sisään hankalia ja työläitä toteuttaa. Yksi elokuvan tuotantosuunnittelijoista oli sarjakuvataiteilija Mike Mignola, jonka Hellboyn kautta tunnettu tyyli näkyy elokuvassa selkeästi; kaikki on kulmikasta ja vahvasti geometrisiin muotoihin perustuvia; Molier on pyöreä, Sweet on neliö ja niinpoispäin. Mignolan tyyli yhdistettynä epätavalliseen kuvaustapaan antoi Atlantikselle tyylin jollaista Disneylla ei oltu nähty ennen. 

Sanalla sanoen, Disney teki Pulp-elokuvan.

Kaikki teistä eivät välttämättä tiedä mitä pulpilla tarkoitetaan. Tämä viittaa usein 1900-luvun alun roskakirjallisuuden tyyliin ja estetiikkaan. Nimi "pulp" viittaa näiden lehtien halpaan materiaaliin. Pulp on ollut yksi kirjallisuuden vaikuttavimmista tyyleistä elokuvien ja sarjakuvien suhteen; Batman, Teräsmies ja monet muut supersankarit voivat johtaa juurensa pulp-sankareihin kuten Varjoon ja Doc Savageen, ja genreltään monimuotoiset tarinat yhdistelivät seikkailufiktiota ja scifiä mielin määrin. Indiana Jones ja muut seikkailusarjat omaavat juuret pulpissa. Modernia pulppia on edustanut hyvin Mike Mignolan tuotanto, joka on yhdistellyt proto-supersankareiden elementtejä tieteis-ja kauhufiktion perinteisiin elementteihin. Kadonneet valtakunnat, oudot mekaaniset koneet, esoteerinen pseudotiede ja salaliittoteoriat "todellisesta historiasta" kuuluvat kaikki Mignolan tuotantoon, ja näkyvät myös hyvin Atlantiksessa. Hahmot ovat värikkäitä ja helposti tunnistettavia persoonia, joilla jokaisella on oma pieni erikoisosaamisena jolla he oikeuttavat paikkansa mukana. Tarina on myös sijoitettu vuoteen 1914, pulp-fiktion (heh) alkuajoille ja useiden tämän kaltaisten tarinoiden alkulähteille. Disney teki työnsä hyvin että Atlantis emuloisi mahdollisimman tarkasti sitä innottaneita materiaaleja, ja samalla toimisi hyvin erilaisena, uuten tuulahduksena Disneyn siirtyessä 2000-luvulle.

Minä pidän pulpista. Pidän myös Trousdalesta ja Wisesta ohjaajina, pidän siitä miltä tämä elokuva näyttää ja miksi se näyttää tältä. Mignolan tyyli antoi Atlantikselle oman ja selkeästi erilaisen estetiikan joka toimii. 

Ja jos elokuva olisi ollut muuten hyvä, niin kyseessä olisi voinut olla helposti yksi suosikkielokuviani. 

Josko hieman kerrataan tarinaa. Milo Thatch (Michael J.Fox) on innokas kielitieteilijä, joka on unelmoinut Atlantiksen kadonneen valtakunnan löytämisestä. Hän saa tilaisuutensa upporikkaan Preston Whitmoren (John Mahoney) avulla, joka suostuu rahoittamaan Milon retkeä tämän edesmenneen isoisän pyynnöstä. Milo liittyy retkikuntaan joka tuntee toisensa jo ennestään. Sukellusvene Ulysseksen kyydissä Milo ja retkikunta aloitttaa matkansa, kunnes mekaaninen merihirviö Leviatan tuhoaa aluksen ja ison osan miehistöstä. He jatkavat matkaa meren-ja maanalaisessa ilmataskussa, jossa muutaman vaikeuden jälkeen Milo alkaa ystävystyä muiden retkikunnan jäsenten kanssa. He löytävät Atlantiksen jossa on yhä elossa olevia asukkaita. Milo tapaa Atlantiksen prinsessa Kidan (Cree Summer) ja ystävystyy, mutta Atlantiksen kuningas (Leonard Nimoy) vaatii kuitenkin heitä palaamaan takaisin. He saavat jäädä yhdeksi yöksi, jonka aikana Milo tutustuu Atlantikseen ja Kidaan, ja oppii että Atlantiksen asukkaat ovat unohtaneet oman kulttuurinsa ja teknologiansa. Retkikunnan johtaja Rourke (James Garner) paljastuu kuitenkin rahanhimoiseksi konnaksi muun miehestön kanssa, ja he vaativat kuningasta antamaan heille Atlantiksen aarteet. Kristallikammiossa Kida yhdistyy suureen kristalliin, ja Rourke lukitsee hänet mukaansa ja vie pois Atlantiksesta. Milo syyttää muita retkikunnan katuvaisia jäseniä, ja he liittyvät Milon puolelle. Milo johtaa heidät ja atlantislaiset pelastamaan Kidan ja Atlantiksen. Rourke kuolee, ja Kida pelastaa Atlantiksen tulivuorenpurkaukselta. Milo jää Atlantikseen muiden palatessa maan pinnalle, vannoen etteivät ikinä paljasta Atlantista ulkopuoliselle maailmalle, loppu.  

"jeee"

Atlantis on priimaesimerkki elokuvasta joka näyttää hyvältä ja jonka eteen on selkeästi tehty paljon töitä maailmanrakennuksessa (Disney palkkasi Marc Okrandin, kielitieteilijän joka kehitti klingoni-kielen, suunnittelemaan Atlantikselle oman äidinkielen) mutta jossa tarina ja hahmot ovat jääneet taka-alalle. Se on hyvin yksinkertainen, eikä kovin monimutkainen tai konfliktia täynnä oleva tarina. He lähtevät matkaan, he kohtaavat ulkoisia vaikeuksia, he saapuvat määränpäähän, he oppivat määränpäästä, petturuuden hetki, he pysäyttävät petturin, loppu. Moni toimintaelokuva kärsii tästä samasta ongelmasta, joskin timanttinen rakenne ja oikea jännityksen taso voi pelastaa tältä ongelmalta (Die Hard, esimerkiksi). Ongelmana on ulkoisen konfliktin määrä verrattuna sisäiseen konfliktiin. Ulkoinen konflikti on perinteistä ja yleistä; voita hirviö, selviydy fyysisestä esteestä, taistele konnia vastaan. Nämä voitetaan usein toiminnan kautta, ilman että hahmot oppivat tai kehittyvät välttämättä mihinkään suuntaan. Sisäinen konflikti on jotain joka hahmon pitää voittaa itsessään. Milolla on selkeät halut ja selkeät tarpeet; hän haluaa löytää Atlantiksen, mutta lopulta hänen tarvitsee pelastaa se. Mutta tällä ei hirveästi ole väliä, sillä hänen tarpeensa ja halunsa eivät ole mitenkään ristiriidassa toistensa kanssa; toki Milo on teknisesti osallinen siihen että Rourke pystyi ryöstämään Atlantiksen, mutta maine ja kunnia eivät ikinä olleet Milon objektiivissa- hän halusi löytää Atlantiksen todistaakseen isoisänsä olleen oikeassa. Milon omat halut perustuvat täysin muiden haluihin; hän pelastaa Atlantiksen koska sitä pyydetään häneltä ja työ iskostetaan hänen olkapäilleen. Milo ei kehity mihinkään tarinan aikana, eikä hän varsinaisesti opi mitään uutta ihmisenä. 

Sitten on se mistä useimmat pitävät tarinassa; sen hahmot. Milon me käsittelimme jo, mutta entäs loputtoman värikäs ja persoonallinen sivuhahmokaarti? Milo ystävystyy käytännössä koko Rourken miehistön seitsemän erikoistuneen jäsenen kanssa, ja vaikka kaveruus on aina parasta, on tämä koko prosessi tehty jokseenkin heppoisesti. Miksi he eivät pitäneet Milosta? Riittikö yksi auton korjaaminen kääntämään kaikkien mielen? Jokaisella heistä on myös kahden-kolmen lauseen taustatarina, joka lähinnä kertoo jotain triviaalia heidän elämästään tai tavoitteistaan. Italialainen räjähde-ekspertti Vinny on sarkastinen kovis, joka kuitenkin haluaisi olla kukkakauppias. Puerto Ricosta kotoisin oleva mekaanikko Audrey on kova teinityttö, joka on mukana rahoittaakseen uuden konepajan perheelleen. Narisevaääninen ja lakoninen radioupseeri Packard, koominen kevennyshahmo "Myyrä" Moliere, villin lännen ajurikokki Cookie ja intensiivinen lääkäri Sweet ovat hahmot ilmaan omia motiiveja ryhmässä. Vaikka nämä hahmot ovatkin muistettavia ulkoisesti ja osalla on mielenkiintoisia hahmopuolia, eivät he varsinaisesti tuo elokuvaan mitään mielenkiintoista. Ei ole mitään vihjettä siitä että hekin ovat Rourken kaltaisia ahneita rosvoja, ja siksi heidän noin kolme minuuttia kestävä siirtymisensä antagonisti-linjalle ei tunnu juuri missään tai vaikuta mihinkään. Varsinkin Moliere tuntuu erittäin turhalta hahmolta, ja tämän koominen osa tarinassa on kaikkein ärsyttävin elementti, varsinkin kun Vinny on kahdesta hauskempi, jakaen käytännössä saman roolin. Heidän erikoiset taitonsa eivät auta ketään oikeissa konflikti-tilanteissa tarinassa. Heitä olisi voinut olla puolet vähemmän (Sweet, Vinny ja Audrey) ja ehkä silloin olisivat he voineet merkitä hieman enemmän tarinassa. Elementit olivat hahmoissa, mutta niitä ei juurikaan käytetty hyväksi.

Mikä sitten toimii? No, mielenkiintoisesti, mielestäni Rourke toimii pahiksena tässä tarinassa, kun ottaa huomioon mitä hän edustaa. Rourke ei ole Disney- pahikseksi kovinkaan mielenkiintoinen. Hänen agendansa on tylsä, hänellä ei ole kovinkaan muistettava tai originaali design ja koska elokuvasta uupuu laulut, ei hän saa edes sitä yhtä asiaa jonka keskiverto Disney- pahiskin yleensä hoitaa hyvin eli pahislaulun. Joskus tosin yksinkertaisuus on hyvästä, ja tarinassa joka ei muutenkaan ole täynnää sisäistä konfliktia, voi tällainen korsto olla hyvä ratkaisu. Atlantiksessa Rourke sanoo olevansa "adventure capitalist", hauska väännös termistä venture capitalist, pääomasijoittaja. Rourke haluaa ryöstää vieraita kulttuureita myyden näiden aarteet museoille, tai eniten tarjoavalle. Rourke on kapitalisti, ja hänen lähtökohdassaan vieraan kulttuurin aarteiden ryöstämisessä ja siten kansanmurhan aiheuttamisessa on hyvin paljon imperialistisia teemoja. Se tuo esiin tutkimusmatkojen tavan muuttua kolonialistisiksi ryöstöretkiksi. Rourke pitää muita retken jäseniä idiootteina heidän hylätessään aarteet ("P.T Barnum was right!") sillä hän ei näe eroa kuolleen ja elävän kulttuurin ryöstämisessä. Atlantis on helppo lukea anti-kapitalistiseksi ja anti-imperialistiseksi elokuvaksi, ja tässä valossa Rourke on täydellinen vastustaja. Kulttuureista puheen ollen...

Also he was clearly high as fuuuuuck

Atlantiksen kulttuurin nykytilassa on hyvä idean pöpö mukana; kun länsimaiden vaikutus alkoi näkyä ensimmäisen kerran Egyptissa 1700-1800-luvun taitteessa, eivät natiivit asukkaat maassa enään tienneet mitään omasta kulttuuristaan. Egyptiläiset, jotka olivat eläneet satoja vuosia muiden maiden hallinan alla, eivät muistaneet enään omaa kieltään, ketkä olivat rakentaneet pyramidit, miten ne rakennettiin tai kenelle ne oltiin tarkoitettu. Kulttuuri voi tuntua joskus mahdottomalta unohtaa, kielestä puhumattakaan, mutta suuret mullistukset voivat johtaa juuri tähän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja lopulta arabit miehittivät Egyptin vuoron perään, pakottaen omat tapansa ja idensa Egpytiin. Samaan tapaan Atlantiksessa ovat natiivit atlantislaiset alkaneet unohtamaan oman historiansa. Kulttuuri elää jotenkin, mutta muinaiset saavutukset ovat unohtuneet ja kulttuurin kehitys jämähtynyt. Tämä on mielenkiintoinen ja surullinen ilmiö jonka elokuva esittää hienosti, kunnes se kompastuu pulp -genren valitettavaan sivutuotteeseen; muinaiskulttuurin voi pelastaa vain sen ulkopuolelta tuleva mies. Milo tuntee kielen paremmin kuin natiivit kansalaiset, saa heidän lentävät koneensa toimimaan ja pelastaa Kidan pahoilta ulkopuolisilta. Tämä on valitettavan vanhanaikaista tarinankerrontaa, ja vaikka lopulta Kida on se joka pelastaa Atlantiksen (miten hän taas selvisikään?), on Milo pelastaja kulttuurin ulkopuolelta. 

Huh, olenpas minä tänään kriittinen. Mistä sitten todella, todella pidin elokuvassa? No ainakin tästä kohtauksesta:

Tämä on yksi suosikkejani koko Disney- kaanonissa. Todella, todella hyvin tehty kohtaus niin animaation, tunnelman kuin riipaisevan kauniin musiikin puolelta. James Newton Howardin musiikit ovat elokuvan parhain puoli heittämällä, ja "The Crystal Chamber"  on Atlantiksen kaunein kappale. Surullinen mutta kaunis, uhkaava mutta jotenkin turvallisen toiveikas ja samaan aikaan hyvin mysteerinen ja pulp- henkinen, ja tässä otetaan myös kaikki irti aikaisemmin kehumastani animaatiotekniikasta. Myös lopun tulivuorenpurkauksen estäminen kuuluu tähän samaan kategoriaan- toki patsaat ovat hieman deus ex machina, sillä niitä ei juurikaan esitelty elokuvan alussa käytettävän kilpiteknologian tullessa, mutta ne ovat sen verran hemmetin siistin näköisiä että en edes välitä. Samoin elokuvan alku on viihdyttävän eeppinen, asettaen samalla hyvin elokuvan tunnelman ja tietyn "raakuuden" tason; Disney- elokuvaksi Atlantiksessa on korkea ruumismäärä, mutta se kertoo Disneyn omistautumisesta genrelle jota elokuva edustaa, ja nostaa panoksia tarinassa. 

Atlantis- kadonnut kaupunki on kaikin puolin mielenkiintoinen kokonaisuus. Työn määrän voi nähdä; Disney ei todellakaan tehnyt tätä sivuprojektina tai minään myönnytyksenä uskollisille työntekijöille (kröhAarreplaneettakröhöm), vaan merkittävänä testinä sen suhteen mihin Disneyn täytyisi viedä animaatioelokuvansa seuraavaksi. Atlantis- kadonnut kaunpunki olisi voinut olla mestariteos, siemenet hyviin ideoihin on sielä seassa. Mutta toisin kävi. Kriitikot pitkälti lyttäsivät elokuvan, ja Atlantis lähti teattereihin kisaamaan Shrekin ja Lara Croft: Tomb Raiderin kanssa, häviten molemmille rajusti. Nykyään Disneyn puolella Atlantista, kuten monia muitakin katvealueen elokuvia, pidetään virheenä ja hutina, ja Kida on unohdettu hiljalleen Disney-prinsessojen kaanonista. Atlantiksella on kuitenkin vahva fanikuntansa, ja elokuva on saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen. Mikä oikeastaan on vain sopivaa, sulkien ympyrän joka alkoi tuotannossa; pulp- fiktion ominainen osa aikoinaan oli sen tietty laaduttomuus ja arvostuksen puute. Toki tuolta ajalta on säilynyt aitoja helmiä kuten Edgar Rice Burroughsin, H.P Lovecraftin ja Robert E. Howardin tuotannon parhaimmisto, mutta Lovecraft ja Howard eivät juurikaan nauttineet menestyksensä hedelmistä. Pulp- kirjallisuus sai uuden arvostuksen kauden 1970-1980 luvulla, ja vanha "roskakirjallisuus" nostettiin enemmän tai vähemmän ansaittuun kunniaan. Kenties samoin on käynyt Atlantikselle. Siinä on elementtejä joista on helppo pitää, olen listannut niitä pitkin blogia. Voimakristalleja, lentäviä kala-aluksia, Vinny, jättiläisrobottihummereita ja auton lavalta laukaistavia yhden miehen taisteluliidokkeja, sekä lopulta jättiläisrobotteja taistelemassa luonnonmullistusta vastaan. Omalla kohdallani tarinan ja hahmojen pinnallisuus jättää Atlantiksen pois omilta Disney- suosikkilistoiltani, mutta en voi kiistää etteikö siinä olisi charmia.   

Atte T

Kiitos patroni Jori Korpelaiselle tämän tekstin sponsoroinnista!