"Meitä ei kiinnosta adaptoida hra Mooren ja hra Gibbonsin 12-osaista tarinaa 30 vuoden takaa."
"Me tulemme remiksaamaan sen. Se on meidän Vanha Testamenttimme, ja tämä on Uusi. Tärkeät tapahtumat tapahtuivat; Koomikko kuoli. Dan ja Laurie rakastuivat. Ozymandias pelasti maailman ja Tohtori Manhattan lähti räjäytettyään Rorschachin Antarktiksella."
"Kaikken tärkeintä, tämä on nykyaikainen tarina. Vanha Testamentti oli Reaganin, Thatcherin ja Gorbachevin kasari. Uusi Testamentti on Trump, May ja Putin Valkealla Ratsullaan 2010- luvulla."
Tämä sai minut ajattelemaan tätä uudella tavalla. Ja koska olen puhunut suhteellisen paljon adaptaatiosta sekä blogissa että livenä, lienee tämä myös brändissäni. Joten siis:
Watchmen ja sitä ympäröivä kulttuuri
Watchmenia pidetään yhä syystä yhtenä sarjakuvakirjallisuuden merkkiteoksista sen dekonstruktiivisen otteen takia. Dekonstruktio on sana jota viljelen silloin tällöin tässä blogissa; sillä tarkoitetaan yleensä erilaisten kulttuurillisten merkitysten kaivelua esiin "purkamalla" dekonstruktoitava teksti osiin. Usein tällä tavalla pyritään löytämään jotain allakulkevaa alatekstiä tai metatekstiä jotka jäävät huomaamatta perinteisessä luvussa tai käsittelyssä. Genre-dekonstruktio on spesifisti sitä, kun kirjoittaja tutkii tietyn genren sisältöä tällä työkalulla. Kuuluisia genre- dekonstruktiivisia töitä kirjallisuuden puolella on esimerkiksi Cervantezin Don Quixote, joka parodian ja symbolismin kautta purkaa monia ritarikirjallisuuden kliseitä ja tavanomaisuuksia. Elokuvaesimerkki voisi puolestaan olla vaikka John McTiernanin klassikko Last Action Hero, jonka satiirisessa otteessa ovat toimintaelokuvat, reflektoiden todellisuuden ja näiden elokuvien fiktion eroavaisuuksia. Dekonstruktio on siis kirjallisuuden keino tutkia esiintyviä kulttuurillisia ilmöitä kirjallisuudessa itsessään.
Watchmenia ympäröivä kulttuuri ja sen oma genre ovat siis tärkeimmät tarkasteltavat kohteet dekonstruktiivisessa otteessa. Watchmen on aikakautensa tuote monellakin tapaa. Supersankarisarjakuvat olivat niin sanotulla "Pronssiajalla" siirtyneet uuteen suosion vaiheeseen, jossa sarjakuvista eivät nauttineet vain lapset, vaan lukijaikäluokat alkoivat vanheta, ja samalla sisältö reflektoida tätä. Politiikka alkoi näkyä uudella tavalla sarjakuvissa; Dennis O'Neil toi politiikan Green Lantern ja Green Arrow- sarjakuvien kautta esiin, ja lopulta nämä kaksi yhdistivät voimansa Green Lantern/Green Arrow- sarjakuvassa, jossa oikeistolainen Hal Jordan ja liberaali Oliver Queen kiersivät ympäri Yhdysvaltoja ja kohtasivat erilaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Myös synkemmät teemat alkoivat nostaa päätään, kuten huumeet, kovempi väkivalta ja moraaliltaan harmaammat hahmot; Frank Millerin Daredevil- sarjakuvissa tätä kaikkea riitti. Samaan aikaan DC Comics oli juuri hankkinut Charleston Comics- firman hahmot itselleen; näihin kuului mm. Täydellinen ihminen Peter Cannon, Randilaista oikeistofilosofiaa elävä naamarimies Question, tämän teknisiä vempeleitä käyttävä kaveri Blue Beetle sekä "superpasifisti" Peacemaker, sotilas joka oli "valmis sotimaan rauhan vuoksi". Tässä oli kasassa sekä muuttuva sarjakuvakulttuuri ja hahmot joita käyttää sen purkamiseen.
1980-luvulla oltiin vielä kylmän sodan kiemuroissa. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallintoaikoina länsimaiden ja Neuvostoliiton suhteet alkoivat viilentyä merkittävästi. Kriisit kuten Neuvostoliiton invaasio Afganistaniin, ohjuspattereiden sijoitukset euroopassa ja Falklandin sota kiristivät ilmapiiriä. Ydinsota, ja siitä koituva totaalinen maailmanloppu, oli yhtä lähellä kuin Kuuban ohjuskriisin aikaan. Moore ei kuitenkaan halunnut vieroittaa lukijoita pois sarjakuvan parista käyttämällä hyvin suosittua Reagania Watchmenin Yhdysvaltojen presidenttina, ja siirsikin tarinansa vaihtoehtoiseen 80-lukuun, jossa Richard Nixon oli yhä presidentti, koska Tohtori Manhattanin ansiosta Vietnamin sota oltiin voitettu juuri hänen kaudellaan. Tämä aikakausi oli erityisen tärkeä ja olennainen osa Watchmenin sisältöä ja tunnelmaa, sillä se näkyi kaikessa tarinan sisällä.
Eli; meillä on kulttuuri ja aikakausi, sekä hahmot. Alan Mooren premissi on loppujen lopuksi simppeli; entä jos supersankareita on meidän maailmasssamme, ja mitä siitä seuraisi? Ketä vastaan taistella, kun "superrikolliset" ovat vain tavallisia ihmisiä, ja he eivät ole toistuva uhka maailmalle? Silloin supersankarien pitää taistella yhteiskunnallisia uhkia vastaan, kohdaten myös niiden vaikeat moraaliset kysymykset. Mitä Teräsmiehen kaltaisen hahmon olemassaolo oikeasti merkitsisi maailmalle? Sankarit näkevät vain suuria linjoja- harhainen Rorschach ei omissa tutkinoissaan olisi ikinä päässyt Veidtin luokse, sillä hän uskoi superrikollisten olevan kaiken takana! Mutta ei Veidt kaikessa viisaudessaan ole kuitenkaan oikeassa- hän ja muut kuolevaiset sankarit näkivät vain pahuutta maailmassa, kun heidän suurien linjojensa ulkopuolella tavalliset ihmiset, kuten lehtimies ja psykologi, harjoittivat arkista hyvyyttä toinen toisiaan kohtaan. Juuri ennen suurta räjähdystä Moore ja Gibbons näyttävät ihmisiä puolustamassa heikkoja, ilman mitään omaa hyötyä. Kuten niin monet lukijat ja kriitikot, Watchmenin kritiikiin synkkyyttä ja realismia supersankarifiktioissa kohtaan voi missata keskittymällä juurikin näihin suuriin linjoihin. Veidtin suunnitelma toimii, mutta se on vain yksi esimerkki "tappaisitko miljoonan pelastaakseni miljardin"- ajatuksesta, joka trivialisoi ihmishenkiä. Watchmen on dekonstruktio aikakautensa supersankaritarinoiden synkkyydestä ja poliittisuudesta Kylmän Sodan kontekstissa. Se on aikansa tuote, ja tätä ajallista kontekstia on vaikea siirtää eteenpäin menettämättä jotain adaptaatiossa.
Watchmenia ympäröivä kulttuuri ja sen oma genre ovat siis tärkeimmät tarkasteltavat kohteet dekonstruktiivisessa otteessa. Watchmen on aikakautensa tuote monellakin tapaa. Supersankarisarjakuvat olivat niin sanotulla "Pronssiajalla" siirtyneet uuteen suosion vaiheeseen, jossa sarjakuvista eivät nauttineet vain lapset, vaan lukijaikäluokat alkoivat vanheta, ja samalla sisältö reflektoida tätä. Politiikka alkoi näkyä uudella tavalla sarjakuvissa; Dennis O'Neil toi politiikan Green Lantern ja Green Arrow- sarjakuvien kautta esiin, ja lopulta nämä kaksi yhdistivät voimansa Green Lantern/Green Arrow- sarjakuvassa, jossa oikeistolainen Hal Jordan ja liberaali Oliver Queen kiersivät ympäri Yhdysvaltoja ja kohtasivat erilaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Myös synkemmät teemat alkoivat nostaa päätään, kuten huumeet, kovempi väkivalta ja moraaliltaan harmaammat hahmot; Frank Millerin Daredevil- sarjakuvissa tätä kaikkea riitti. Samaan aikaan DC Comics oli juuri hankkinut Charleston Comics- firman hahmot itselleen; näihin kuului mm. Täydellinen ihminen Peter Cannon, Randilaista oikeistofilosofiaa elävä naamarimies Question, tämän teknisiä vempeleitä käyttävä kaveri Blue Beetle sekä "superpasifisti" Peacemaker, sotilas joka oli "valmis sotimaan rauhan vuoksi". Tässä oli kasassa sekä muuttuva sarjakuvakulttuuri ja hahmot joita käyttää sen purkamiseen.
 |
| Nightshade. Captain Atom. Question. Peacemaker. Blue Beetle. Peter Cannon. Eiku- |
1980-luvulla oltiin vielä kylmän sodan kiemuroissa. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallintoaikoina länsimaiden ja Neuvostoliiton suhteet alkoivat viilentyä merkittävästi. Kriisit kuten Neuvostoliiton invaasio Afganistaniin, ohjuspattereiden sijoitukset euroopassa ja Falklandin sota kiristivät ilmapiiriä. Ydinsota, ja siitä koituva totaalinen maailmanloppu, oli yhtä lähellä kuin Kuuban ohjuskriisin aikaan. Moore ei kuitenkaan halunnut vieroittaa lukijoita pois sarjakuvan parista käyttämällä hyvin suosittua Reagania Watchmenin Yhdysvaltojen presidenttina, ja siirsikin tarinansa vaihtoehtoiseen 80-lukuun, jossa Richard Nixon oli yhä presidentti, koska Tohtori Manhattanin ansiosta Vietnamin sota oltiin voitettu juuri hänen kaudellaan. Tämä aikakausi oli erityisen tärkeä ja olennainen osa Watchmenin sisältöä ja tunnelmaa, sillä se näkyi kaikessa tarinan sisällä.
Eli; meillä on kulttuuri ja aikakausi, sekä hahmot. Alan Mooren premissi on loppujen lopuksi simppeli; entä jos supersankareita on meidän maailmasssamme, ja mitä siitä seuraisi? Ketä vastaan taistella, kun "superrikolliset" ovat vain tavallisia ihmisiä, ja he eivät ole toistuva uhka maailmalle? Silloin supersankarien pitää taistella yhteiskunnallisia uhkia vastaan, kohdaten myös niiden vaikeat moraaliset kysymykset. Mitä Teräsmiehen kaltaisen hahmon olemassaolo oikeasti merkitsisi maailmalle? Sankarit näkevät vain suuria linjoja- harhainen Rorschach ei omissa tutkinoissaan olisi ikinä päässyt Veidtin luokse, sillä hän uskoi superrikollisten olevan kaiken takana! Mutta ei Veidt kaikessa viisaudessaan ole kuitenkaan oikeassa- hän ja muut kuolevaiset sankarit näkivät vain pahuutta maailmassa, kun heidän suurien linjojensa ulkopuolella tavalliset ihmiset, kuten lehtimies ja psykologi, harjoittivat arkista hyvyyttä toinen toisiaan kohtaan. Juuri ennen suurta räjähdystä Moore ja Gibbons näyttävät ihmisiä puolustamassa heikkoja, ilman mitään omaa hyötyä. Kuten niin monet lukijat ja kriitikot, Watchmenin kritiikiin synkkyyttä ja realismia supersankarifiktioissa kohtaan voi missata keskittymällä juurikin näihin suuriin linjoihin. Veidtin suunnitelma toimii, mutta se on vain yksi esimerkki "tappaisitko miljoonan pelastaakseni miljardin"- ajatuksesta, joka trivialisoi ihmishenkiä. Watchmen on dekonstruktio aikakautensa supersankaritarinoiden synkkyydestä ja poliittisuudesta Kylmän Sodan kontekstissa. Se on aikansa tuote, ja tätä ajallista kontekstia on vaikea siirtää eteenpäin menettämättä jotain adaptaatiossa.
Supersankarikulttuuri nyt?
Jos Watchmen kirjoitettaisiin nyt, tässä poliittisessa tilanteessa ja tässä tilassa supersankarigenren suhteen, miltä se näyttäisi? Lindeloff ei ole varsinaisesti kirjoittamassa tarinaa uudestaan. Hän on siirtämässä sitä enemmän nykyaikaiseen kontekstiin, pois 80-luvulta. Tämä ei välttämättä muuta tapahtumia- kuten Lindeloff sanoi, tärkeät hahmot ja tapahtumat eivät ole menossa mihinkään. Veidtin suunnitelma, Rorshachin turha tutkimus, Danin ja Laurien rakkaustarina ja Manhattanin lähtö maasta sekä muut merkittävät hetket pysyvät mukana adaptaatiossa. Merkittävää on siis kulttuuri nyt, johon nämä hahmot sijoitetaan uudestaan. Hahmot perustuvat toki löyhästi Charlestonin vanhoihin hahmoihin, mutta myös yleisiin sankarien arkkityyppeihin, dekonstruktoiden näitä eri osiin.
- Rorschach on vigilantismi ja moraalinen absolutismi vietynä loppuun asti, lopputuloksenaan nihilistinen tappaja.
- Tohtori Manhattan on sueprvoimainen sankari; niin vahva ja tuhoutumaton, että hän on vieroittunut pois ihmisyydestään.
- Koomikko ennusti- tai innoitti- 90-luvun antisankarin mallin isoine lihaksineen, pyssyineen ja moraalisella nihilismillä. Tämä kaikki synkistely ja tappajan maneerit ovat kuitenkin vain defenssi. Hän on myös hallituksen leivissä olevan patrioottisen sankarin dekonstruktio.
- Ozymandias on maailman älykkäin mies, joka uskoo oman älykkyytensä olevan oikeutus tehdä mitä haluaa. Samalla Ozymandiasin kautta puretaan se, kuinka turhauttavaa olisi oikeasti olla maailman älykkäin mies keskinkertaisten mielten ympäröimänä.
- Yöpöllö ja Silkkiaave ovat sankareita jotka seurasivat toisten esimerkkiä, ja ovat myös ainoat joilla ei ole merkittäviä ongelmia, saatikka sitten mielenkiintoista tekemistä supersankaruuden ulkopuolella.
Nämä arkkityypit ja ideat on helppo siirtää moderniin kontekstiin, ja niille löytyy supersankarien kentältä loogisia vastineita. Samalla nämä hahmot ovat täynnä aikakaudelleen tyypillisiä neurooseja ja luonteenheikkouksia kuten rasismia, homofobiaa ja seksismiä- kaikki asioita jotka ovat yhä valitettavan relevantteja länsimaisessa yhteiskunnassamme.
Mikä on supersankarikulttuuri nyt? Watchmen oli sarjakuva, joten se luonnollisesti käsitteli sarjakuva-supersankareita. Nyt on kyseessä kuitenkin live-action TV-sarja, joten lienee hyvä olettaa, että tarkoituksena on kertoa modernista supersankari-ilmiöstä. Miksi muuten siirtää Watchmenia nykyaikaiseen kontekstiin? Tällä hetkellä, supersankarit ovat maailman isoin franchise. Ne ovat vallanneet elokuvat, ja nykyinen supersankarielokuvien aika on jo luonut omaa itseään tutkivia versioita, kuten Loganin, Age of Ultronin ja Civil Warin. Televisiosarjoja on myös joka lähtöön, aina CW:n kepeistä parisuhdesarjoista Netflixin synkkiin draamasarjoihin. Supersankarielokuvat ovat vahvasti muuttuneet 2000-luvun myötä 9/11- tapahtumien ja Yhdysvaltojen politiikan takia. Tämä näkyy elokuvissa kuten Nolanin Batman- trilogiassa, Iron Man-, Captain America- ja DC Extended Universe- elokuvasarjoissa- ja nämä ovatkin kenties tämän hetken isoimpia franchiseja ja sankareita. Jos näistä sankareista etsitään lähimpiä vertauskuvia Watchmenin sankareille joita dekonstruktoida, on meillä joitain selkeitä valintoja; Rorshach voisi olla Ben Affleckin Batman ja Netflixin Tuomari & Daredevil- henkinen sankari, moraalinen absolutisti. Ozymandias puolestaan Tony Stark, älykäs mies joka ei kuuntele muita suunnitelmiensa puolesta koska luottaa älyynsä muiden sijaaan. Henry Cavillin Teräsmies on jo nyt mekein kuin Tohtori Manhattan, välittämätön ihmisrobotti joka ei ymmärrä ihmisiä. Näitä ei tietenkään suoraa pidä adaptoida, mutta on hyvä tiedostaa mitkä ovat näiden arkkityyppien modernit versiot kun lähtee työstämään modernia versiota kulttuurikriittisestä teoksesta.
Watchmenin perimmäisiä ideoita oli kuitenkin laittaa nämä perinteiset supersankaritropeilla varustetu hahmot oikeaan maailmaan. Millainen siis on meidän oikea maailmamme nyt? Millaisia nämä sankarit olisivat Terrorismin vastaisen sodan ja Irakin sodan aikana, mitä mieltä he olisivat olleet Bushista, Obamasta tai NSA- tarkkailusta? Watchmen tapahtui vaihtoehtoisessa jatkumossa, joten lienee turvallista olettaa että TV-sarja tekee saman ja muuttaa tiettyja avaintapahtumia. Ehkä Tohtori Manhattan osallistui Irakin sotaan? Koomikko tappoi Bin Ladenin? Olisiko paranoidi Rorshach Edward Snowdenin puolella? Onko fasistinen misogynisti Rorshach alt-right vigilante, joka New Frontiersmanin sijaan lukee Breitbart Newsia? Lindeloff on sanonut että maailmanloppu "ei ole enään pöydällä" kuten se oli 80-luvulla ydinsodan varjossa. Onko Veidtin suunnitelmana estää siis omilla metodeillaan fasismin valtaannousu länsimaissa, lopettaa jatkuva sotatila lähi-idässä vai mitä? Miltä tuntuu olla maailman älykkäin mies, kun Yhdysvaltojen vallan kahvassa on Trumpin kaltainen ääliö? Entä kun supersankarit joutuvat taistelemaan yhteiskunnallisia ongelmia vastaan- mielenosoitukset ja mellakat, kotimainen terrorismi, profilointi ja nouseva avoin rasismi on jotain joka tulee varmasti jakamaan näiden sankarien mielipiteitä. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon elementtejä joista Watchmen- tarina voi ottaa kaiken irti dekonstruktion nimissä.
Watchmen on kuitenkin myös rakkauskirje sarjakuvalle genrenä, ja sen potentiaalille tarinankerronan välineenä. Ruutusommittelu, värit, tyyli ja dialogi heijastavat genreä joka hetkessä, ja adaptaation olisi hyvä pitää tämä mielessä. Ei välttämättä kopioimalla sarjakuvien tyyliä, vaan modernin supersankarimedian tyyliä. Tässä kohtaa tekijällä on paljon vaihtoehtoja, ja mahdollisesti eri tilanteet voivat kuvastaa eri tyylejä; Rorshach voi olla enemmän Zack Snyder- henkinen, mutta Koomikon visuaalisuus voisi olla lähempänä Russon veljesten Captain America- elokuvia, ja maailma huokua ehkä enemmän modernin Marvel Cinematic Universen värisävytystä. Sama koskee asuja- Snyderin elokuvassa puvut olivat tummia, nahkaa ja lateksia sekä panssaria- viittauksia eri Batman- elokuvien puvustuksiin. Mutta nyt elämme aikaa, jolloin kirkkaat päävärit ja sarjakuva-uskolliset designit ovat arkipäiväisiä, ja TV-sarjan pitäisi heijastaa tätä. Watchmen on dekonstruktio kokonaisesta taidemuodosta, joten sen adaptaation pitää muistaa tämä ja katsoa kriittisestä näkökulmasta esittämänsä genren nykytilaa.- Rorschach on vigilantismi ja moraalinen absolutismi vietynä loppuun asti, lopputuloksenaan nihilistinen tappaja.
- Tohtori Manhattan on sueprvoimainen sankari; niin vahva ja tuhoutumaton, että hän on vieroittunut pois ihmisyydestään.
- Koomikko ennusti- tai innoitti- 90-luvun antisankarin mallin isoine lihaksineen, pyssyineen ja moraalisella nihilismillä. Tämä kaikki synkistely ja tappajan maneerit ovat kuitenkin vain defenssi. Hän on myös hallituksen leivissä olevan patrioottisen sankarin dekonstruktio.
- Ozymandias on maailman älykkäin mies, joka uskoo oman älykkyytensä olevan oikeutus tehdä mitä haluaa. Samalla Ozymandiasin kautta puretaan se, kuinka turhauttavaa olisi oikeasti olla maailman älykkäin mies keskinkertaisten mielten ympäröimänä.
- Yöpöllö ja Silkkiaave ovat sankareita jotka seurasivat toisten esimerkkiä, ja ovat myös ainoat joilla ei ole merkittäviä ongelmia, saatikka sitten mielenkiintoista tekemistä supersankaruuden ulkopuolella.
Nämä arkkityypit ja ideat on helppo siirtää moderniin kontekstiin, ja niille löytyy supersankarien kentältä loogisia vastineita. Samalla nämä hahmot ovat täynnä aikakaudelleen tyypillisiä neurooseja ja luonteenheikkouksia kuten rasismia, homofobiaa ja seksismiä- kaikki asioita jotka ovat yhä valitettavan relevantteja länsimaisessa yhteiskunnassamme.
Mikä on supersankarikulttuuri nyt? Watchmen oli sarjakuva, joten se luonnollisesti käsitteli sarjakuva-supersankareita. Nyt on kyseessä kuitenkin live-action TV-sarja, joten lienee hyvä olettaa, että tarkoituksena on kertoa modernista supersankari-ilmiöstä. Miksi muuten siirtää Watchmenia nykyaikaiseen kontekstiin? Tällä hetkellä, supersankarit ovat maailman isoin franchise. Ne ovat vallanneet elokuvat, ja nykyinen supersankarielokuvien aika on jo luonut omaa itseään tutkivia versioita, kuten Loganin, Age of Ultronin ja Civil Warin. Televisiosarjoja on myös joka lähtöön, aina CW:n kepeistä parisuhdesarjoista Netflixin synkkiin draamasarjoihin. Supersankarielokuvat ovat vahvasti muuttuneet 2000-luvun myötä 9/11- tapahtumien ja Yhdysvaltojen politiikan takia. Tämä näkyy elokuvissa kuten Nolanin Batman- trilogiassa, Iron Man-, Captain America- ja DC Extended Universe- elokuvasarjoissa- ja nämä ovatkin kenties tämän hetken isoimpia franchiseja ja sankareita. Jos näistä sankareista etsitään lähimpiä vertauskuvia Watchmenin sankareille joita dekonstruktoida, on meillä joitain selkeitä valintoja; Rorshach voisi olla Ben Affleckin Batman ja Netflixin Tuomari & Daredevil- henkinen sankari, moraalinen absolutisti. Ozymandias puolestaan Tony Stark, älykäs mies joka ei kuuntele muita suunnitelmiensa puolesta koska luottaa älyynsä muiden sijaaan. Henry Cavillin Teräsmies on jo nyt mekein kuin Tohtori Manhattan, välittämätön ihmisrobotti joka ei ymmärrä ihmisiä. Näitä ei tietenkään suoraa pidä adaptoida, mutta on hyvä tiedostaa mitkä ovat näiden arkkityyppien modernit versiot kun lähtee työstämään modernia versiota kulttuurikriittisestä teoksesta.
 |
| Kapitalisoitunut supersankari rahoittamassa suunnitelmiaan= Tony Stark? Toinen syyttämässä tätä itsensä myymisestä, ja sokeasti ihailemassa patriootti-sankaria= Tuomari? |
Watchmenin perimmäisiä ideoita oli kuitenkin laittaa nämä perinteiset supersankaritropeilla varustetu hahmot oikeaan maailmaan. Millainen siis on meidän oikea maailmamme nyt? Millaisia nämä sankarit olisivat Terrorismin vastaisen sodan ja Irakin sodan aikana, mitä mieltä he olisivat olleet Bushista, Obamasta tai NSA- tarkkailusta? Watchmen tapahtui vaihtoehtoisessa jatkumossa, joten lienee turvallista olettaa että TV-sarja tekee saman ja muuttaa tiettyja avaintapahtumia. Ehkä Tohtori Manhattan osallistui Irakin sotaan? Koomikko tappoi Bin Ladenin? Olisiko paranoidi Rorshach Edward Snowdenin puolella? Onko fasistinen misogynisti Rorshach alt-right vigilante, joka New Frontiersmanin sijaan lukee Breitbart Newsia? Lindeloff on sanonut että maailmanloppu "ei ole enään pöydällä" kuten se oli 80-luvulla ydinsodan varjossa. Onko Veidtin suunnitelmana estää siis omilla metodeillaan fasismin valtaannousu länsimaissa, lopettaa jatkuva sotatila lähi-idässä vai mitä? Miltä tuntuu olla maailman älykkäin mies, kun Yhdysvaltojen vallan kahvassa on Trumpin kaltainen ääliö? Entä kun supersankarit joutuvat taistelemaan yhteiskunnallisia ongelmia vastaan- mielenosoitukset ja mellakat, kotimainen terrorismi, profilointi ja nouseva avoin rasismi on jotain joka tulee varmasti jakamaan näiden sankarien mielipiteitä. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon elementtejä joista Watchmen- tarina voi ottaa kaiken irti dekonstruktion nimissä.
 |
| 2009; nahkaa, lateksia ja panssaria- Burton, Schumaher ja Nolan edustettuna. |
Watchmen nyt- voiko se onnistua?
Tämä ei ole helppo tehtävä kenellekkään, ja Lindeloffilla on aika paljon punaista tilikirjassaan. Watchmen on yksi rakastetuimmista teoksista, josta monilla on vahvoja mielipiteitä. Osa rakastaa sen synkkyyttä ja aikuisia teemoja, osa sen filosofista tekstiä ja lyyristä kauneutta. Minulle Watchmen on armoton genredekonstruktio synkistä sarjakuvista ja vaatimuksesta realismille genressä. Alkuperäisen teoksen adaptointi mihinkä muotoon tahansa on vaikea, kiittämätön ja lähes mahdoton tehtävä. Kukaan ei pakottanut Lindelofia tähän tehtävään. Hän halusi itse tehdä sen, ottaa tämän tehtävän, jossa epäonnistuessaan hän voisi upottaa lopulta itsensä niin syvälle ettei sieltä nousta helposti enään ylös. Hänellä on paljon hävittävää. Mutta jos hän onnistuu, jos hänellä on visio joka sai sekä DC:n että HBO:n ottamaan hänet juuri tekemään tätä jokaisen tämän hukka-askeleen jälkeen- olen valmis antamaan hänelle mahdollisuuden. Lindeloffia ei tunneta turvallisena tekijänä, ja "turvallinen" ei ole sana jota pitäisi käyttää muutenkaan Watchmenin ympärillä.
Watchmen on artefakti, ainutlaatuinen monellakin tapaa. Sen adaptointi, oli kyse sitten elokuvasta, TV-sarjasta tai jatkosarjakuvasta, on aina ongelmallinen koska Alan Moore ja Dave Gibbons ovat menettäneet oikeutensa alkuperäiseen sarjakuvaan, eivätkä näe tästäkään adaptaatiosta pennin hyrrää. Tämä on uskomattoman epäoikeudenmukaista, ja se varjostaa jokaista työtä joka on johdannainen tästä alkuperäisteoksesta. Ja on varmasti monia, jotka jättävät sarjan väliin juurikin tästä syystä, tukena Moorelle ja Gibbonsille. Mutta kuten Zack Snyder viisaasti sanoi tehdessään Watchmen- elokuvaansa;
"Minä en halua korvata alkuperäistä tarinaa...ja tiedän, etten tule ylittämään sitä. Mutta jos joku näkee elokuvani ja kiinnostuu alkuperäisteoksesta ja lukee sen- olen tehnyt työni oikein."
Tämä oli hyvä ja realistinen tavoite, josta huokuu kunnioitus alkuperäisteosta ja Mooren työtä kohtaan, oli lopputulos sitten mikä tahansa. Uuden Watchmen -adaptaation tarkoitus on, kyynisesti sanottuna, tehdä rahaa. Mutta KAIKEN tarkoitus mediassa on aina tehdä rahaa. Taide kehittyy, tarinoita kerrotaan uudestaan ja uudestaan- Mooren jos jonkun luulisi tietävän tämä- ja merkkiteoksia ja kulttuurin kulmakiviä varsinkin on ja tullaan adaptoimaan uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta adaptaatio tulee muuttamaan jotain. En voi kieltää olevani hieman kiinnostunut siitä, mihin suuntaan Watchmenin voi viedä nykyajassa! Ideat tämän takana ovat mielenkiintoisia ja potentiaalisesti voisi tarjota uusia näkökulmia sekä alkuperäiseen tekstiin että koko supersankari-ilmiöön. Adaptaation tarkoitus on siirtää tarina eteenpäin, ja tarinankerronan perinteiden mukaan tuoda uutta olemassaolevaan tarinaan. Adaptaatioista ei ole pakko pitää, mutta ne ovat kiinteä osa tarinankerronan kulttuuria, ja tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun joku tarkastelee supersankareita, niiden fantasiaa, omaa aikakauttamme ja kysyy:
"Kuka vartioi vartijoita?"
Parhaat tarinat kestävät sen. Watchmen todellakin tulee kestämään sen.
Atte T
PS. Paitsi jos tietysti kyseessä on jatko-osa, jolloin kyseenalaistan koko projektin mielekkyyden sillä se aktiivisesti heikentää olemassaolevan tarinan merkitystä ja vastaa suoraan Watchmenin viimeiseen kysymykseen siitä, kestääkö Veidtin luoma rauha mitään. Ja jos ketään vanhoista hahmoista ei ole mukana- mikä on pointti kutsua tarinaa Watchmeniksi?
Oh well.
Watchmen on artefakti, ainutlaatuinen monellakin tapaa. Sen adaptointi, oli kyse sitten elokuvasta, TV-sarjasta tai jatkosarjakuvasta, on aina ongelmallinen koska Alan Moore ja Dave Gibbons ovat menettäneet oikeutensa alkuperäiseen sarjakuvaan, eivätkä näe tästäkään adaptaatiosta pennin hyrrää. Tämä on uskomattoman epäoikeudenmukaista, ja se varjostaa jokaista työtä joka on johdannainen tästä alkuperäisteoksesta. Ja on varmasti monia, jotka jättävät sarjan väliin juurikin tästä syystä, tukena Moorelle ja Gibbonsille. Mutta kuten Zack Snyder viisaasti sanoi tehdessään Watchmen- elokuvaansa;
"Minä en halua korvata alkuperäistä tarinaa...ja tiedän, etten tule ylittämään sitä. Mutta jos joku näkee elokuvani ja kiinnostuu alkuperäisteoksesta ja lukee sen- olen tehnyt työni oikein."
Tämä oli hyvä ja realistinen tavoite, josta huokuu kunnioitus alkuperäisteosta ja Mooren työtä kohtaan, oli lopputulos sitten mikä tahansa. Uuden Watchmen -adaptaation tarkoitus on, kyynisesti sanottuna, tehdä rahaa. Mutta KAIKEN tarkoitus mediassa on aina tehdä rahaa. Taide kehittyy, tarinoita kerrotaan uudestaan ja uudestaan- Mooren jos jonkun luulisi tietävän tämä- ja merkkiteoksia ja kulttuurin kulmakiviä varsinkin on ja tullaan adaptoimaan uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta adaptaatio tulee muuttamaan jotain. En voi kieltää olevani hieman kiinnostunut siitä, mihin suuntaan Watchmenin voi viedä nykyajassa! Ideat tämän takana ovat mielenkiintoisia ja potentiaalisesti voisi tarjota uusia näkökulmia sekä alkuperäiseen tekstiin että koko supersankari-ilmiöön. Adaptaation tarkoitus on siirtää tarina eteenpäin, ja tarinankerronan perinteiden mukaan tuoda uutta olemassaolevaan tarinaan. Adaptaatioista ei ole pakko pitää, mutta ne ovat kiinteä osa tarinankerronan kulttuuria, ja tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun joku tarkastelee supersankareita, niiden fantasiaa, omaa aikakauttamme ja kysyy:
"Kuka vartioi vartijoita?"
Parhaat tarinat kestävät sen. Watchmen todellakin tulee kestämään sen.
Atte T
PS. Paitsi jos tietysti kyseessä on jatko-osa, jolloin kyseenalaistan koko projektin mielekkyyden sillä se aktiivisesti heikentää olemassaolevan tarinan merkitystä ja vastaa suoraan Watchmenin viimeiseen kysymykseen siitä, kestääkö Veidtin luoma rauha mitään. Ja jos ketään vanhoista hahmoista ei ole mukana- mikä on pointti kutsua tarinaa Watchmeniksi?
Oh well.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti