Atte Arvostaa: The Death of Stalin

Vaikka joidenkin mielestä supersankarielokuvat ovat vallanneet filmiteollisuuden, ei viittasankarit ole todellakaan ainoa sarjakuvagenre joka on viime vuosina päässyt elokuva-adaptaatioiden kautta valloittamaan maailmaa. Viime vuonna valkokankaalle tuli Coldest City- sarjisromaaniin perustuva Atomic Blonde ja My Friend Dahmer- adaptaatio samannimisestä sarjakuvasta. Ja nyt, Skotlannin oma poika Armando Iannucci tarjoilee meille adaptaation ranskankielisestä sarjakuvasta La mort de Staline, eli tuttavallisemmin englanniksi...

The Death of Stalin

Elokuva: Venäjä, 1953. Josef Stalin (Adrian McLoughlin) on hallinnut Neuvostoliittoa rautaisella kädellä jo vuosikymmenien ajan. Kansa kuolee Stalinin terrorin alaisena, ja hänen ympärillään on hymyilevien mielistelijöiden ja pyrkyrien tukiverkosto. Ja sitten hän kuolee. Nyt, näiden hännystelijöiden on aika siirtyä eteenpäin, ja löytää sopiva takamus istumaan Stalinin valtaistuimella...

Tämä elokuva on piinaavan hauska. Tuo on tarkkaan valittu termi, sillä kaiken verbaalisen vitsailun ja hulvattoman kehonkielen tuoman hauskuuden mukana on aina mukana kulkeva ahdistus, sillä Iannucci ei lainkaan piilottele näiden oikeasti eläneiden miesten oikeita kauhutekoja tai hirvittävää tapaa suhtautua toisiinsa. The Death of Stalin on komedinen mestariteos, joka kulkee kauhuelokuvan ja komedian hienoa rajaa kuin nuorallatanssija. Alku asettaa selkeät urat koko show'lle: Paddy Considinen näyttelemä Radio Moscovan vetäjä pakottaa koko orkesterin soittamaan konserttinsa uudestaan, koska Stalin haluaa sen nauhoituksena itselleen. Considinen kaahailu pitkin konserttisalia ja tämän silminnähtävä kuolemanpelko on melkoinen yhdistelmä, joka kuitenkin toimii koko elokuvan ajan; paranoia on vahva tunnetila, ja erittäin hyvin toimiva lähtökohta komedialle.

Näyttelijäkaarti on huikea kautta linjan. Ilmiselvät valokeilan varastajat ovat tietysti Steve Buscemi Nikita Hrustsovina ja Jason Isaacs Puna-Armeijan komentaja Georgi Zukovina. Buscemin Nikita on kiero poliitikko sekä mielistelevä pyrkyri, ja tällaiset roolisuoritukset tulevat Buscemilta luonnostaan. Isaacs on hypermaskuliininin sotasankari, pullisteleva öykkäri joka neidittelee poliittista johtoa ja ratkaisee ongelman kuin ongelman väkivallalla. Jeffrey Tambor toimii hyvin neuroottisena ja selkärangattomana ("minulla on selkäongelmia") Georgi Malenkovina, Michael Palin on yhtä juhlaa sekavana ulkoministeri Molotovina ja Rupert Friend on melkoinen näky alkoholisoituneena ja salaliittoteorioita huutavana Vasili Stalinina. Paras, ja samalla ahdistavin, osa elokuvaa oli kuitenkin Simon Russel Bealen uskomaton roolisuoritus salaisen poliisin johtaja Lavrentin Berijana. Berija on kauhistuttava limanuljaska, aito ihmishirviö joka tappaa, raiskaa ja juonii minkä kerkiää. Bealen roolisuoritus pitää kuitenkin hänet samalla tasolla kaikkien muiden kanssa- vaikka hän onkin tehokas siinä mitä hän tekee, on hänkin vain egoistinen idiootti, joka hamuaa valtaa vain itselleen.

Komediat autoritaarisista diktatuureista ja niiden hirmuteoista ovat usein riskejä aiheina. Ongelmana voi olla hirmutekojen trivialisointi tai näiden hirmuhallintojen alla kärsivien kansalaisten tuskan muuttaminen komediaksi. Perinteinen nyrkkisääntö tähän on tämä: diktaattoreille ja vallanpitäjille, kuten Hitlerille tai Stalinille voi nauraa, mutta keskitysleireissä tai Stalinin vainojen uhreissa ei ole mitään hauskaa. The Death of Stalin tekee tässä juuri oikean valinnan. Hrustsov, Berija, Malenkov ja Stalin Jr. ovat kaikki vallanhimoisia ääliöitä, jotka tappelevat ja kinastelevat kuin koulupojat yrittäessään päästä toinen toisensa niskan päälle. Mutta aina kun elokuva näyttää mitä Stalinin listalle kuuluville käy tai mitä hirveyksiä Berija on tehnyt, ei näille uhreille naureta lainkaan. Selkeä väkivalta pysyttelee poissa ruudulta pitkään, mutta pyssyjen pauke ja ihmisten huudot pitävät aina mielessä sen, millä tällaisia valtakoneistoja pidetään pystyssä. Huumori koskee valtaa pitäviä, lyöden aina ylöspäin, ei koskaan alaspäin sorrettuja kohti. Toisaalta, Hrustsovin ja Berijan koomisuuden ei anneta ikinä peittää alleen millaisia nämä miehet ovat. Heidän hauskuutensa ei piilota heidän hirviömäisyyttään. The Death of Stalin on melkein kuin komedinen versio Frank Piersonin elokuvasta Lopullinen Ratkaisu- pahuuden banaalius on yhtälailla pääosassa molemmissa.

The Death of Stalin on jakelukiellossa Venäjällä, Valko-Venäjällä, Kazakstaniassa ja Kirgisiassa. Tämä ei ole varsinaisesti ihme- Venäjän sensuurilait ovat tiukahkot, ja The Death of Stalin ei anna Venäjän historian tunnetuille poliittisille voimille lainkaan positiivisia attribuutteja. On myös huomioitava, kuinka The Death of Stalinin kuvaus Stalinin lopunajana Neuvostoliitosta voidaan nähdä vertauksena sekä nyky-Venäjän tilaan, jossa Putinin vastustajat kuolevat mystisesti sekä Trumpin yhdysvaltoihin, joissa massiivisen valtion vallan kahvassa on joukko narsistisia ääliöitä. Yleisellä tasolla The Death of Stalin on kuitenkin enemmän yleinen kuvaus autoritaarisen vallan itsekeskeisyydestä, vainoharhaisen kuolemanpelon tuomasta mentaliteetista ja vallan korruptiosta. The Death of Stalin on vuoden hauskin elokuva, mestarillinen komedia joka ei nojaa pelkkiin vitseihin, vaan ottaa kaiken irti kyvykkäistä näyttelijöistään liikkeiden ja kehonkielen kautta. Se menee pelottavan pitkälle aitoudessaan, ja varsinkin loppua kohti mentäessä on vitsit vähissä ja tilannetta joutuu vain seuraamaan sen kauheudessa. The Death of Stalin on hauska, ahdistavan aito ja nerokas elokuva, ja on parhaimpia komediaelokuvia vuosiin.

Atte T