Hutter pakenee linnasta, ja palaa takaisin Wisborgiin rakkaan vaimonsa Ellenin luokse. Hutter menee varoittamaan Professori Bulweria Orlokin saapumisesta, mutta liian myöhään. Orlok on saapunut Wisborgiin laivalla, jonka miehistön tappoivat kulkutaudit ja Orlok itse. Nyt rutto on Wisborgissa, tappaen kansaa. Hutter ja Bulwer eivät tiedä mitä tehdä. Lopulta Ellen kutsuu Orlokin luokseen, joka juo tämän verta läpi pitkän yön. Niin paljon Orlok joi, että hän ei huomannut nousevaa aurinkoa, ja muuttui tuhkaksi ennen kuin ehti paeta takaisin pimeään. Ellen kuolee Hutterin käsivarsille, ja Orlokin linna raunioituu hiljalleen kaukaisessa Transilvaniassa.
Mikä on tarinan opetus?
Kansa ei halua syrjäyttää verenhimoisia diktaattoreita, sillä he pelkäävät mitä se maksaa heille. Vapaus saavutetaan vain raskaalla hinnalla.
 |
| Nosferatu (1922) |
Tämä on yleinen tapa tulkita Weimarin tasavallan ajan saksalaista ekspressionistista elokuvaa 1920-1930 luvuilta. Sen popularisoi saksalainen kulttuurikriitikko Siegfried Kracauer teoksessaan Caligarista Hitleriin- Saksalaisen elokuvan psykologinen historia. Mutta mihinkä minä olen tässä tähtäämässä? Ehkä on parempi että menen hieman taaksepäin.
Jokin aika sitten, päädyin keskustelemaan uuden Venom- elokuvan trailerista. Kukaan osapuoli keskustelussa ei liiemmin siitä pitänyt. Venom, tai ainakaan Eddie Brock- Venom, ei ole sooloelokuvan tähtimateriaalia. Venom on hahmo joka elää ja hengittää Hämähäkkimiehen olemassaolon kautta, ja isot muutokset tähän tekevät hahmosta köyhemmän. Nostin kuitenkin esiin sen, että Agent Venom, eli sotaveteraani Flash Thompsonin Venom-alter ego, olisi huomattavasti helpompi oikeuttaa ja tehdä mielenkiintoisemmaksi. Veteraanipolitiikka, sodan kyky tehdä ihmisistä hirviöitä, USA:n sotatoimet ja CIA- salaiset operaatiot- Agent Venom voisi käsitellä toimintaelokuvan kautta paljon mielenkiintoisia asioita ja samalla olla viihdyttävä Venom-romppa.
 |
| Venom (2018) |
Vastaukset jotka tähän sain olivat...hämmentäviä.
"Jos kävisi tuuri, olisi se vain k18 lutraamista ilman mitään politikointia tai vertauskuvallista syvällistä tarinaa."
"Ei sellaisia helmiä tehdä enään."
Tottakai elokuvalta saa toivoa mitä haluaa, mutta ajatuksena tuo on hieman häiritsevä, ja tuo viimeinen lause jäi häiritsemään minua tässä ehkä eniten. Hei, puhutaanpa tästä aiheesta sitten kokonaisuudessa. Tuntuu mukavan kevyeltä ja helpolta aiheelta jossa ei ole paljoa haaroja tai mutkia.
Oh god.
Lähtökohdat: taide, politiikka ja tahdoton vaikutus
Aivan aluksi pitää huomioida muutama asia: taide ei ole AINA poliittista. Tämä on itsestäänselvä asia, jonka haluan kuitenkin sanoa heti alkuun. Aivan pienten lasten viihde varsinkin on usein täysin irrallaan poliittisesta kontekstista tai maailmankatsomuksesta. Taide on kuitenkin lähes aina jotenkin syvällistä, ellei sitä olla tehty ilman minkäänlaista sitoumusta taiteilijan osalta. Täysin höttöiset pikkuvauvojen satukirjat ovat usein tällaisia, mutta heti kun lapset vanhenevat ja he alkavat itse lukemaan tarinoita, alkaa niissä olemaan jotain mitä taitelija tai tarinankertoja haluaa sanoa. Vanhimmat sadut ovat vahvasti syvällisiä ja vertauskuvallisia, joidenka tarkoitus oli opettaa lapsille hyvää moraalista elämäntapaa ja tärkeitä opetuksia maailmasta. Älä valehtele, pienikin voi tehdä suuria, kova työ palkitaan ja niin edelleen. Vertauskuvalliset eläinsadut ovat olleet osa länsimaista tarinankerrontaa aina Aisopoksen ajoista (620 eaa.) lähtien.
Kun puhun politiikasta elokuvissa, en puhu pelkästään vasen-oikea-keskellä- puoluepolitiikasta. Elokuvan poliittisuudesta puhuttaessa voidaan puhua seksuaalipolitiikasta, rotupolitiikasta, uskontopolitiikasta tai sitten siitä yhteiskuntapolitiikasta. Sanan alkumuoto, politikos, tarkoitaa kansalaisia koskevaa. Politiikka, piti siitä tai ei, on lähtökohtaisesti jokaisen yksilön elämään vaikuttava asia jollain tasolla. Elokuvissa politiikka on ollut kiinteä osa alusta lähtien. Lumieren veljesten elokuvat, kuten Juna saapuu asemalle (1895), eivät omanneet muuta kuin kuvausta ihmisistä juna-asemalla kun juna saapuu. Mitä poliittista tässä muka on? Ei paljoa, mutta sitä voi katsella sen linssin läpi ottaen huomioon ketä Lumieret kuvasivat ja ketä ei. Kun elokuvat alkoivat kertomaan fiktiivisiä tarinoita (teknisesti Lumieren elokuvat olivat myös fiktiivisiä, sillä ne kaikki lavastettiin), alkoi myös poliittiset teemat liikkua tahattomasta, alitajuntaisesta näkökulmasta kohti tahallista subtekstiä. George Meliesin vuonna 1902 julkaisema Matka Kuuhun, ensimmäinen tieteiselokuva, omasi vahvan anti-imperialistisen näkökannan, pilkaten valloittajien "hyviä tarkoitusperiä" armotta.
 |
| Matka Kuuhun (1902) |
Tahdoton ja tahdollinen poliittisuus ovat tärkeitä huomioida. Kuten ranskalainen elokuvaohjaaja Jean Cocteau huomioi elokuvassaan Orfeus (1960):
"It is no use. Artist's work will always be a portrait of himself."
 |
| Orfeus (1960) |
Ellei taiteilija tieten tahtoen yritä erottaa itseään teoksestaan, väen vängällä hutaise kasaan jotain josta hän ei välitä lainkaan, on silloinkin taide taiteilijansa kuvaus. Se peilaa hänen näkemyksiään, arvomaailmaansa ja politiikkaansa. Tahaton politiikka, kuten se miten vähemmistöjen edustajat esitetään elokuvissa tai mitä mieltä elokuvantekijä on mieltä armeijasta, näkyvät usein helposti elokuvassa ilman että tekijä on halunnut nostaa näistä mitään mitenkään esille. Miten esimerkiksi mustat vähemmistöt esiintyivät ennen kansalaisoikeusliikkeen nousua on hyvä esimerkki tästä. Moderni esimerkki voisi olla Michael Bay, jonka avaruusrobottien taisteluista kertovissa elokuvissa rodulliset stereotypiat ja armeijan glorifointi on isosti esillä. Mutta menen nyt asioiden edelle. Palataan takaisin historiaan, aina I. maailmansodan jälkeiseen Saksaan asti.
1. Alitajuntaisten pelkotilojen dokumentointi
Kun ihmiset ajattelevat politiikkaa ja elokuvaa, he usein ajattelevat propaganda-elokuvia. Vanhoja esimerkkejä selkeistä propaganda-elokuvista on vuosikymmeniksi omalla kuvastollaan popkulttuuriin vaikuttanut Leni Riefenstahlin natsi- propagandaleffa Tahdon riemuvoitto (1935) tai Disneyn laajalti tunnettu animaatiofilmi Der Fuehrer's Face (1943). Modernin propagandan esimerkki on 2017 julkaistu Kevin Sorbon oikeistolais-kristitty elokuva Let There Be Light. Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida ihmisten uskoja, asenteita ja tekoja. Se luo mielikuvia ja oletuksia, jotka eivät useinkaan peilaudu tosielämän kanssa millään lailla. Propaganda on eri asia kuin poliittinen elokuva, joka pyrkii enemminkin esittämään teesin; useimmat propagandaelokuvat myös pysyvät tiukasti kiinni tositapahtumissa kuten Nurnbergin marsseissa tai terrorismin uhassa. Propagandalla on aktiivinen halu muokata ajatuksia, ja tämä erottaa propagandan muusta viihteestä radikaalisti.
 |
| Tahdon Riemuvoitto (1935) - natsit olivat oikeasti sekasorrossa tämän ilmestyessä. |
Kun aiemmin mainittu Siegfried Kracauer alkoi tutkia saksalaista elokuvaa, ei hän kuitenkaan katsonut juurikaan kohti propagandaelokuvia. Niiden poliittisuus on ilmiselvää, ja kuvastaa enemmän tekijän tahtoa maailmantilasta kuin oikeaa tunnetta. Kracauer kiinnostui aikansa massaviihteestä, "popkorniviihteestä" jota katsottiin kepein mielin ja viihdetarkoituksessa. Tri Caligarin Kabinetti (1920), Tri Mabuse - ihmispeto (1922), Nosferatu (1922), M- kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja muut Weimarin tasavallan elokuvateollisuuden huiput. Kracauerin mukaan nämä elokuvat painivat kaikkia vallan ja vapauden kanssa. Caligari teki hirmutekoja välikäsien kautta, mutta lopussa legendaarinen twisti kyseenalaistaa hulluuden lähteen. M- kaupunki etsii murhaajaa, yksi omista suosikkielokuvistani ikinä ja Langin ehdoton mestariteos, on ohjaajan itsensä mukaan suora vertaus natsien noususta- olihan elokuvan alkuperäinen nimi oli Mörder unter uns, "murhaajat keskuudessamme." Kracauerin mukaan fasistien ja autoritaarisen vallan nousun esimaku näkyi näistä elokuvista, jossa erilaiset diktaattorit- hypnotisoija Caligari, vampyyri Orlok ja varkaiden johtaja Der Schränker -hallitsivat ja vainosivat kansaa välikäsien kuten unissäkävelijä Cesaren kautta, tai toimivat lain ja moraalisen järjestyksen ulkopuolella metsästen syyllisiä yhteiskuntarauhan menetykseen merkitsemällä heidän vaatteensa. Massaviihde oli omiaan kuvaamaan kansallista ahdistusta ja pelkotilaa I. maailmansodan jälkeisessä Saksassa, jossa sekasorrot ja kriisit seurasivat toisiaan.
 |
| M- kaupunki etsii murhaajaa (1931) |
Vaikka Kracauerin teoriassa oli aukkoja, ja tämän tekstiä ollaan kritisoitu jälkikäteen osittain täysin oikeutetusti, oli hänen perusteesinsä pitävä. Massaviihteen tuotteet ovat vuosikymmenien ajan kuvanneet todellisuutta jossa ne on tehty. Elokuvantutkija Marc Ferron mukaan kaikki elokuvat ovat omalla tavallaan dokumentteja; niistä pitää vain löytää ne todellisuudet joita ne dokumentoivat. Tieteiselokuvien noustua jokaisen drive-in teatterien ohjelmistoon 1950- luvun aikana Yhdysvalloissa, alkoi poliittiset ahdistukset ja pelkotilat näkyä sieläkin. Don Siegelin klassikkoelokuva Ruumiinryöstäjät (1956) peilaa amerikkalaisen yhteiskunnan pelkotiloja Kylmän Sodan aikana; tavallisen amerikkalaisen kaupungin asukkaat korvautuvat yksi toisensa jälkeen kopioilla itsestään, joita hallitsee kollektiivinen, ulkoinen voima, uhaten individualistista yhteiskuntaa. Ishiro Hondan ohjaama vuoden 1954 Godzilla alkuperäismuodossaan kuvasti japanilaisen yhteiskunnan ahdistusta ja painajaisia, jotka jäivät elämään atomipommien pudotusten jäljiltä. Voisin jatkaa tätä listää vuosikymmen vuosikymmeneltä, minä oikeasti voisin, mutta tässä kohtaa uskon että pointtini on tehty. Mikään näistä elokuvista ei ole mikään arthouse- elokuva, vaan massaviihdettä, tarkoitettu suurille markkinoille ja laajoille yleisöille.
2. 1980-luku ja toimintaelokuvien genesis
Massaviihde kuten me sen ymmärrämme, kuten termi "summer blockbuster", syntyivät 1970-1980-luvun taitteessa Steven Spielbergin Tappajahain (1975) ja George Lucaksen Star Warsin (1977) muodossa. Elokuvat, joissa spektaakkelimaiset setpiece-kohtaukset ja jännittävä meno tarjosivat yleisöille uudenlaista elokuvaviihdettä. 80-luvulle siirryttäessä toimintaelokuvat ja seikkailusarjat alkoivat siirtyä uusiin ulottuvuuksiin; Spielberg teki E.T:n (1982), hän ja Lucas yhdistivät voimansa Indiana Jones (1981-)- elokuvasarjassa, Lucas itse jatkoi Star Warsin parissa ja Robert Zemeckis loi Paluu Tulevaisuuteen (1985-1990)- elokuvasarjan. Samalla alkoi muodostua käsitys toimintaelokuvista, korkeaoktoonisista räiskintäpätkistä joissa pyssyt lauloivat ja lihassankarit pistivät niin terroristeja kuin rikollisia lakoon. Tämä on se genre, josta usein puhutaan "aivottomana räiskintänä" ja toki, Commando (1985) ei kaikessa hauskuudessaan ole kovin älykäs pätkä, mutta pari menestetyintä ja rakastetuinta klassikkoa tältä ajalta ovat molemmat pintapuoltansa älykkäämpiä elokuvia. Puhun tietysti John McTiernanin Die Hardista (1988) ja Paul Verhoevenin RoboCopista (1987).
Die Hard on näistä varmaan tunnetumpi ja yleisesti rakastetumpi, joten aloitan siitä. Die Hard on tietysti erittäin hyvin tehty elokuva teknisesti; näyttelijät toimii, toiminta toimii, jännitys on ykkösluokkaista ja se on generoinut monia yhä tunnettuja ikonisia lausahduksia. Die Hard myöskin tiedostaa oman asemansa toimintaelokuvana, peilaten John McClanen asemaa "modernina lännensankarina" joka saapuu pelastamaan päivän rosvojoukolta. John ei myöskään ole Arskan kaltainen tuhoutumaton sankari, vaan arkikyttä joka haavoittii elokuvan aikana alati pahemmin, ja pientenkin haavojen määrä alkaa hidastamaan häntä loppua kohti mentäessä. Hans Gruberin johtama joukko eivät ole terroristeja, vaan käyttävät poliittista verhoa peittääkseen arkisen ahneuden. Die Hard on dekonstruktio 80-luvun toimintaelokuvista. Se myös omaa jonkin verran pro- Reaganistista politiikkaa, jossa paljasjalkainen McClane New Yorkista esitetään normaalina, ja länsirannikkon rikas eliitti on jotenkin epätavallista, oli kyse sitten joulunvietosta tai moraalista. Ei se kuitenkaan ole samalla tasolla kun Ghostbusters (1984), joka on alusta loppuun asti pro-Reaganistista sanomaa viljelevä elokuva; opettajat siirtyvät yksityiselle sektorille ja menestyvät sielä paremmin, kunnes typerä EPA tulee pilaamaan kaiken.
RoboCop tunnetaan parhaiten sen väkivallasta; RoboCop on varmaan yksi väkivaltaisimmista elokuvista joita on kuunaan tehty. Verikekkeröinnin lisäksi oli erittäin dystopinen kuvaus tulevaisuudesta, siistejä robotteja ampumassa toisiaan ja Peter Weller antamassa hienon roolisuorituksen Alex Murphyna. Niin, ja tunnettuja ikonisia lausahduksia. RoboCopissa on myös vahva, poliittinen subteksti aina korporaatioiden yrityksestä yksityistää poliisivoimia, Detroitin kaupungin asemasta peilikuvana Amerikkalaisen teollisuuden kuolemasta ja OCP:n suunnitelma käyttää väkivaltaa puhdistaakseen asuinalueita oman uuden hienon kaupunginosansa tieltä. ED -209, OCP:n kehittelemä robottipoliisi on vain kokoelma ylisuunnittelun tuomia heikkouksia (se ei osaa käyttää portaita!) ja toimintahäiriöitä jotka johtavat ihmisten kuolemaan. ED-209:n suunnittelijan nimi oli tohtori McNamara, joka on suora viittaus Vietnamin sodan aikaiseen Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert McNamaraan. Molemmat ohjaavat ei-valmiita aseenkantajia kohti heille sopimattomia taistelukenttiä. Media, uutiset, tavallisten kansalaisten elämä kaupunkislummeissa- kuten lähes kaikki Verhoevenin toimintaelokuvat, se käyttää ultra-väkivaltaa ja mediakuvastoa kritisoidakseen fasistista ajattelua ja kapitalismia.
Noh, mikäköhän:
Kyllä. Jos jokin elokuvagenre on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana menestyneestä mutta ei kaikenkattavasta niche-genrestä maailmaa hallitsevaksi niin lippuluukuilla kuin arvostelijoiden silmissäkin, on se supersankarielokuvat. Ikoniset sankarihahmot fantastisissa seikkailuissa kääntyivät helposti globaaleiksi elokuvatähdiksi jollaisia ei olla nähty ikinä ennen. Kuten aikaisemmatkin esimerkit massaviihteestä, myös supersankarielokuvat omaavat politiikkaa ja syvällisempää pohdiskelua. Dark Knight (2008) on omankäden oikeuden ja moraalisuuden rajoja armotta läpikäyvä trilleri ja Marvel Cinematic Universe on alusta alkaen pitänyt poliittisen kontekstin mukana elokuvissaan. Age of Ultroniin (2015) asti kyseessä oli vahvasti post-9/11 ahdistustiloissa ja politiikassa kiinni oleva subteksti. Captain America: Winter Soldier (2014) ja Iron Man 3 (2013) ovat varmaankin selkeimmät esimerkit näistä. Hiljalleen ollaan politiikan ja sisällön suhteen lähdetty pois pelkästään länsimaisesta ikkunasta- Doctor Strange (2016) on kirjaimellisesti länsimaisen vision hylkäämistä laajemman perspektiivien edessä! Thor: Ragnarok (2017) käytti fantastista scifi-alustaansa post-kolonialistiseen tarinaan ja Black Panther (2018) purki ja kasasi isolaatio-politiikan eri puolia sekä myöskin käsitteli post-kolonialismia. Ja vaikka DC Extended Universe ei ole menestynyt läheskään yhtä hyvin, on senkin pinnan alla enemmän; tarinoita voimasta ja voimankäytöstä, pelosta ja myös toisten parhaimpiin puoliin uskomisesta, kuorrutettuna 9/11- kuvastolla joka ei tunnut jättävän länsimaiden alitajuntaa rauhaan millään.
90 vuotta Caligarista ja Nosferatusta, ja yhä me etsimme turvaa kaaoksesta, joka maailmamme hallitsee. Elokuvat kuten Hunger Games (2012), Mad Max: Fury Road (2015), Divergent (2014) ja Blade Runner 2049 (2017) kuvittelevat tulevaisuuksia, joissa diktaattorit ja autoritaariset tahot pitävät kaaosta aisoissa valheilla ja viihteellä. Me kuvittelemme dystopisia tulevaisuuksia yhä enemmän, koska emme näe positiivista tulevaisuutta. Winter Soldierissa kaaosta käytetään oikeutuksena hirmuteoille, kuten myös Sicariossa (2015) ja Prisonersissa (2013). Get Out (2017), vuosituhannen parhaimpia kauhuelokuvia, käsitteli kauhun kautta kasuaalia rasismia, mikroaggressioita ja afroamerikkalaisen minäkuvan omimista. Uusi Apinoiden Planeetta (2011-2017)- trilogia kuvastaa johtajaa, joka joutuu alistumaan ymmärtämättömien alamaistensa pohjatunteiden vietäväksi saadakseen oman progressiivisen agendansa perille ja niin edelleen. Tämä kaaoksen, voiman ja vallan trisektio on vaikuttanut niin paljon meidän kulttuuriimme, että emme voi enään kuvitella TERÄSMIESTÄ ilman että hän puretaan osiinsa ilman yritystä koota uudestaan.
Mutta kuten minulle sanottiin; tämä saattaa olla totta, mutta ei kukaan näistä pidä sen takia että niillä on jotain syvempää sanottavaa. Ajatus siitä, että syvempi merkitys elokuvissa- tai sarjakuvissa, TV-sarjoissa, kirjoissa ja musiikissa- on jotenkin toissijainen puhtaaseen eskapismiin tai visuaaliseen aisti-iloitteluun on mielestäni sekä anti- intellektuelli että....epätoivoinen. Toki, tässä hornamaailmassa jossa elämme on ymmärrettävää, että ottaa eskapistista mediaa sellaisenaan vain päästäkseen hetkeksi pois siitä. Joskus on vain helpompaa olla ajattelematta mediaa jota kuluttaa, vain katsoa ja nauttia sen ulkoisista, pinnallisista meriiteistä. Jokainen tekee tätä joskus; on helppo katsella jotain silminnähden aivotonta räiskintää "aivot narikassa", just enjoy the ride. Tubettaja Nerdwriter kutsui tätä välttävien elokuvien epidemiaksi. Mutta tuo "aivot narikkaan"- sanonta nykyään häiritsee minua. Päinvastoin kuin tuo sanonta kertoo, et koskaan voi täysin naksauttaa aivojasi pois päältä (ja miksi pitäisi?)- taide vaikuttaa aina sinuun jollain tavalla, ajattelit sitä tai ei, hyvässä ja pahassa. Pinnan alla kulkevat alatekstit ja teemat, syvälliset mietinnät ja poliittiset tekstit ovat syy miksi monet elokuvat ovat kestäneet ajan hammasta, miksi niistä puhutaan yhä vuosikymmenien jälkeen. Mitä tapahtuu kun emme ajattele taidetta jota kulutamme? Turruttaako se meidät tyhjänpäiväisyydellä ja tyhjällä kapitalismin lupauksilla kuten RoboCopin maailmassa? Hyväksymmekö poliisiväkivallan mellakoitsijoita kohtaan helpommin, jos sitä on normalisoitu elokuvissa kuten Dark Knight Risesissa (2012)? Erotammeko propagandan ja tavallisen fiktion toisistaan?
Minua fiksumpi kaveri sanoi sen hyvin:
"I'm not saying culture is bad. I'm just saying culture is dangerous."
Mitä haluan sanoa tällä hirviömäisen pitkällä tekstillä on tämä:
Mieti mitä katsot. Koska pinnan alla on aina jotain.
Die Hard on näistä varmaan tunnetumpi ja yleisesti rakastetumpi, joten aloitan siitä. Die Hard on tietysti erittäin hyvin tehty elokuva teknisesti; näyttelijät toimii, toiminta toimii, jännitys on ykkösluokkaista ja se on generoinut monia yhä tunnettuja ikonisia lausahduksia. Die Hard myöskin tiedostaa oman asemansa toimintaelokuvana, peilaten John McClanen asemaa "modernina lännensankarina" joka saapuu pelastamaan päivän rosvojoukolta. John ei myöskään ole Arskan kaltainen tuhoutumaton sankari, vaan arkikyttä joka haavoittii elokuvan aikana alati pahemmin, ja pientenkin haavojen määrä alkaa hidastamaan häntä loppua kohti mentäessä. Hans Gruberin johtama joukko eivät ole terroristeja, vaan käyttävät poliittista verhoa peittääkseen arkisen ahneuden. Die Hard on dekonstruktio 80-luvun toimintaelokuvista. Se myös omaa jonkin verran pro- Reaganistista politiikkaa, jossa paljasjalkainen McClane New Yorkista esitetään normaalina, ja länsirannikkon rikas eliitti on jotenkin epätavallista, oli kyse sitten joulunvietosta tai moraalista. Ei se kuitenkaan ole samalla tasolla kun Ghostbusters (1984), joka on alusta loppuun asti pro-Reaganistista sanomaa viljelevä elokuva; opettajat siirtyvät yksityiselle sektorille ja menestyvät sielä paremmin, kunnes typerä EPA tulee pilaamaan kaiken.
 |
| Die Hard (1988) |
RoboCop tunnetaan parhaiten sen väkivallasta; RoboCop on varmaan yksi väkivaltaisimmista elokuvista joita on kuunaan tehty. Verikekkeröinnin lisäksi oli erittäin dystopinen kuvaus tulevaisuudesta, siistejä robotteja ampumassa toisiaan ja Peter Weller antamassa hienon roolisuorituksen Alex Murphyna. Niin, ja tunnettuja ikonisia lausahduksia. RoboCopissa on myös vahva, poliittinen subteksti aina korporaatioiden yrityksestä yksityistää poliisivoimia, Detroitin kaupungin asemasta peilikuvana Amerikkalaisen teollisuuden kuolemasta ja OCP:n suunnitelma käyttää väkivaltaa puhdistaakseen asuinalueita oman uuden hienon kaupunginosansa tieltä. ED -209, OCP:n kehittelemä robottipoliisi on vain kokoelma ylisuunnittelun tuomia heikkouksia (se ei osaa käyttää portaita!) ja toimintahäiriöitä jotka johtavat ihmisten kuolemaan. ED-209:n suunnittelijan nimi oli tohtori McNamara, joka on suora viittaus Vietnamin sodan aikaiseen Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert McNamaraan. Molemmat ohjaavat ei-valmiita aseenkantajia kohti heille sopimattomia taistelukenttiä. Media, uutiset, tavallisten kansalaisten elämä kaupunkislummeissa- kuten lähes kaikki Verhoevenin toimintaelokuvat, se käyttää ultra-väkivaltaa ja mediakuvastoa kritisoidakseen fasistista ajattelua ja kapitalismia.
 |
| RoboCop (1987)- huomioi OCP- logon päävärit... |
3. Nykyajan massaviihteen maailmankuva
Olemme kulkeneet pitkän matkan; Weimarin tasavallan kansallisesta ahdistuksesta sekasorron ja hallinan suhteen, sitten kylmän sodan Amerikkaan jossa vihollisia oli kaikkialla ja lopulta 80-luvun Yhdysvaltoihin ja Reaganin pro-kapitalistisen politiikan näkymiseen valkokankaalla muodossa tai toisessa. Politiikka, oli kyse sitten alitajuntaisesta ahdistuksesta jonkun suhteen tai suoraan ideologisesta politiikasta kuten anti-kommunismista tai antifasismista. Kauhua ja trillereitä, scifiä ja kaiju-elokuvia, räiskintää ja toimintaa. Mitä sitten voimme nähdä moderneissa blockbustereissamme? Mitä ovat meidän nykyisen elokuvakenttämme blockbusterit, jotka keräävät eniten katsojia vuosi vuoden jälkeen ja joita lähes katsovat kaikki ikäluokasta riippumatta?Noh, mikäköhän:
Kyllä. Jos jokin elokuvagenre on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana menestyneestä mutta ei kaikenkattavasta niche-genrestä maailmaa hallitsevaksi niin lippuluukuilla kuin arvostelijoiden silmissäkin, on se supersankarielokuvat. Ikoniset sankarihahmot fantastisissa seikkailuissa kääntyivät helposti globaaleiksi elokuvatähdiksi jollaisia ei olla nähty ikinä ennen. Kuten aikaisemmatkin esimerkit massaviihteestä, myös supersankarielokuvat omaavat politiikkaa ja syvällisempää pohdiskelua. Dark Knight (2008) on omankäden oikeuden ja moraalisuuden rajoja armotta läpikäyvä trilleri ja Marvel Cinematic Universe on alusta alkaen pitänyt poliittisen kontekstin mukana elokuvissaan. Age of Ultroniin (2015) asti kyseessä oli vahvasti post-9/11 ahdistustiloissa ja politiikassa kiinni oleva subteksti. Captain America: Winter Soldier (2014) ja Iron Man 3 (2013) ovat varmaankin selkeimmät esimerkit näistä. Hiljalleen ollaan politiikan ja sisällön suhteen lähdetty pois pelkästään länsimaisesta ikkunasta- Doctor Strange (2016) on kirjaimellisesti länsimaisen vision hylkäämistä laajemman perspektiivien edessä! Thor: Ragnarok (2017) käytti fantastista scifi-alustaansa post-kolonialistiseen tarinaan ja Black Panther (2018) purki ja kasasi isolaatio-politiikan eri puolia sekä myöskin käsitteli post-kolonialismia. Ja vaikka DC Extended Universe ei ole menestynyt läheskään yhtä hyvin, on senkin pinnan alla enemmän; tarinoita voimasta ja voimankäytöstä, pelosta ja myös toisten parhaimpiin puoliin uskomisesta, kuorrutettuna 9/11- kuvastolla joka ei tunnut jättävän länsimaiden alitajuntaa rauhaan millään.
 |
| Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) |
90 vuotta Caligarista ja Nosferatusta, ja yhä me etsimme turvaa kaaoksesta, joka maailmamme hallitsee. Elokuvat kuten Hunger Games (2012), Mad Max: Fury Road (2015), Divergent (2014) ja Blade Runner 2049 (2017) kuvittelevat tulevaisuuksia, joissa diktaattorit ja autoritaariset tahot pitävät kaaosta aisoissa valheilla ja viihteellä. Me kuvittelemme dystopisia tulevaisuuksia yhä enemmän, koska emme näe positiivista tulevaisuutta. Winter Soldierissa kaaosta käytetään oikeutuksena hirmuteoille, kuten myös Sicariossa (2015) ja Prisonersissa (2013). Get Out (2017), vuosituhannen parhaimpia kauhuelokuvia, käsitteli kauhun kautta kasuaalia rasismia, mikroaggressioita ja afroamerikkalaisen minäkuvan omimista. Uusi Apinoiden Planeetta (2011-2017)- trilogia kuvastaa johtajaa, joka joutuu alistumaan ymmärtämättömien alamaistensa pohjatunteiden vietäväksi saadakseen oman progressiivisen agendansa perille ja niin edelleen. Tämä kaaoksen, voiman ja vallan trisektio on vaikuttanut niin paljon meidän kulttuuriimme, että emme voi enään kuvitella TERÄSMIESTÄ ilman että hän puretaan osiinsa ilman yritystä koota uudestaan.
 |
| Man of Steel (2013)- tämä on elokuvien TERÄSMIES nyt. |
Mutta kuten minulle sanottiin; tämä saattaa olla totta, mutta ei kukaan näistä pidä sen takia että niillä on jotain syvempää sanottavaa. Ajatus siitä, että syvempi merkitys elokuvissa- tai sarjakuvissa, TV-sarjoissa, kirjoissa ja musiikissa- on jotenkin toissijainen puhtaaseen eskapismiin tai visuaaliseen aisti-iloitteluun on mielestäni sekä anti- intellektuelli että....epätoivoinen. Toki, tässä hornamaailmassa jossa elämme on ymmärrettävää, että ottaa eskapistista mediaa sellaisenaan vain päästäkseen hetkeksi pois siitä. Joskus on vain helpompaa olla ajattelematta mediaa jota kuluttaa, vain katsoa ja nauttia sen ulkoisista, pinnallisista meriiteistä. Jokainen tekee tätä joskus; on helppo katsella jotain silminnähden aivotonta räiskintää "aivot narikassa", just enjoy the ride. Tubettaja Nerdwriter kutsui tätä välttävien elokuvien epidemiaksi. Mutta tuo "aivot narikkaan"- sanonta nykyään häiritsee minua. Päinvastoin kuin tuo sanonta kertoo, et koskaan voi täysin naksauttaa aivojasi pois päältä (ja miksi pitäisi?)- taide vaikuttaa aina sinuun jollain tavalla, ajattelit sitä tai ei, hyvässä ja pahassa. Pinnan alla kulkevat alatekstit ja teemat, syvälliset mietinnät ja poliittiset tekstit ovat syy miksi monet elokuvat ovat kestäneet ajan hammasta, miksi niistä puhutaan yhä vuosikymmenien jälkeen. Mitä tapahtuu kun emme ajattele taidetta jota kulutamme? Turruttaako se meidät tyhjänpäiväisyydellä ja tyhjällä kapitalismin lupauksilla kuten RoboCopin maailmassa? Hyväksymmekö poliisiväkivallan mellakoitsijoita kohtaan helpommin, jos sitä on normalisoitu elokuvissa kuten Dark Knight Risesissa (2012)? Erotammeko propagandan ja tavallisen fiktion toisistaan?
Minua fiksumpi kaveri sanoi sen hyvin:
"I'm not saying culture is bad. I'm just saying culture is dangerous."
Mitä haluan sanoa tällä hirviömäisen pitkällä tekstillä on tämä:
Mieti mitä katsot. Koska pinnan alla on aina jotain.
Atte T
PS. Samassa ketjusta josta tämä kaikki alkoi sanottiin myös, että Hot Fuzz on paska leffa. En tarttunut siihen tässä, koska vastike moiseen vaatisi hieman enemmän palstatilaa kun perinteinen blogijuttu.
Also, WHAT THE F-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti