Puhutaan siis hieman Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoituksesta.
On paljon mistä pidin tässä elokuvassa. Voisin puhua vaikka siitä millaisen unelmaporukan Branagh sai kasattua jälleen mukaan projektiinsa; Michelle Pfeiffer, Willem Dafoe, Daisy Ridley, Josh Gad, Penelope Cruz, Johnny Depp, sekä Branaghin Shakespeare- aikojen vakionimet Judi Dench ja Derek Jacobi. Mutta ei, kyse ei ole vain heistä. Haluaisin kehua myös kuvausta, miten kamera kuvaa uskomattoman kaunista pikajunaa ja kuinka kuvakulmat ja kuvauspaikat jotenkin aina peilaavat Poirotin kuulustelemia ihmisiä, värien räjähtäessä esiin 65 mm filmille kuvatun elokuvan kautta. Entäs sitten Patrick Doylen sielua riipivän kaunis soundtrack, mukaanlukien Pfeifferin uskomattoman kaunis laulu Never Forget, niistä riittäisi kehuttavaa? Tai Pohjois-Irlannin isoin kinkku itse, Kenneth Branagh, joka teki hetkessä Poirotista minulle, alan noviisille, rakastetun hahmon karismalla, iloisuudella ja järkähtämättömällä optimismillaan. Joo, mennään sillä. Millainen on Branaghin versio Hercule Poirotista?
Toim.huom: Minä en halua enkä aio verrata tätä kirjaan, aikaisempiin filmatisointeihin tai mihiin muuhunkaan pätkän vertaa. En ole nähnyt tai lukenut mitään ennen tätä- dekkarit genrenä eivät ole minulle ikinä olleet mitenkään tärkeitä tai edes kiinnostavia. Jos mielestäni puhun ilmiselviä asioista jotka olivat esillä jo aiemmissa, teistä paremmissa adaptaatioissa, ei se kiinnosta minua pätkän vertaa. Minä haluan puhua TÄSTÄ elokuvasta ja miten TÄMÄ elokuva asiat esittää. Okei? Okei. Ai niin, ja spoilereita tiedossa koko elokuvasta mutta tarina tietysti on vanha joten siis. Tämä ei myöskään ole kovin pitkä teksti, enemmän terapeuttinen välijuttu ennen tulevia isompia projekteja. JOTEN.
Branaghin Poirot on idealisti, läpikotaisin hyvä ja kunnollinen ihminen. Hän omien sanojensa mukaan "näkee maailman sellaisena kun sen pitäisi olla, ja erheet siinä paistavat aina läpi." Hän kokee tämän kirouksena, eräänlaisena kyvyttömyytenä nauttia elämästä täysin siemauksin, mutta myös pitää tätä syynä miksi hän soveltuu rikosten selvittämiseen niin hyvin. Branagh on pitkälti idealisti; hän näkee hyvyyttä sielä missä sitä ei muuten ole, ja hän halveksuu sotaa, ahneutta kostonhimoa elokuvissaan usein. Tämä näkyy hänen Poirotissaan selkeästi; kun Poirotia syytetään syyttömien syyttelystä (heh) sen tähden, että etsivänä hän näkisi rikollisuutta kaikkialla, Poirot vastaa tähän suoraan:
"Ei. Olen nähnyt työssäni, että rikos on anomalia. Vain todella särkyneet sielut voivat tappaa. "
Poirotille, maailma on hyvä paikka. Hänestä ihmiset ovat suurilta osin hyviä, moraalisia olentoja jotka eivät halua pahaa kenellekkään. Murha, rikos jonka suhteen Poirot on aina vakavissaan, on hänelle hirvittävin teko maailmassa. Nämä kaksi yhdistettynä toisiinsa muodostavat Poirotin sokeuden jutun ratkaisulle; ajatus monesta murhaajasta on vastoin hänen kaikkia moraalisia näkemyksiään, sillä se normalisoi murhaa hänen silmissään ja hän ei kykene näkemään niin monen ihmisen suorittavan jotain niin hirveää. Poirot on niin sanottu paragon- sankari, esikuvallinen hahmo, Lawful Good- roolipelitermein. Hän uskoo lakeihin ja moraalin järjestykseen, mutta kuten monet parhaimmista paragon- hahmoista, hän ei elä mustavalkoisessa maailmassa. Ei, Idän pikajunan arvoituksen maailma on harmaa.
Idän pikajunan arvoituksen arvoitus on yksi alansa parhaimmista, ja vaikka alkuperäisen kirjan julkaisemisesta on yli 70 vuotta, on se silti mysteeri jota moni ei viitsi paljastaa vahingossakaan. Mutta koska paljastin sen jo aikaisemmassa kappaleessa, niin eipä sillä ole väliä. Murhan uhri Ratchett eli Cassetti oli lapsenmurhaaja, ja kaikki matkustajat junassa olivat osallistuivat tämän murhaan sillä he tunsivat jotenkin Cassetin tappaman lapsen, Daisy Armstrongin ja tämän suruun ja raskausongelmiin kuolleen äidin ja itsemurhan tehneen isän. Merkittävin näistä oli tietenkin Rouva Hubbard, eli oikeasti Linda Arden, tapetun lapsen isoäiti. Arden suunnitteli Cassettin murhan yhdessä muiden uhrien kanssa, ja hän on lopussa valmis kantamaan seuraukset. Yksi murha, viattoman lapsen armoton murha, johti kahden ihmisen kuolemaan sekä lopulta Casssettin murhaan- sekä 15 ihmisen traumatisoitumiseen.
Linda Arden: "Kenenkään en soisi tästä hirteen joutuvan paitsi itseni. Tämä oli minun suunnitelmani! Kertokaa poliisille, että se olin minä yksin. Minussa ei ole enään eloa jäljellä. He...heillä on mahdollisuus. Helena, rukoilen että...hänellä on mahdollisuus. He voivat...mennä, elää, löytää iloa elämäänsä muualla. Anna sen päättyä minun mukanani. He eivät ole murhaajia. He ovat hyviä ihmisiä. He voivat olla hyviä taas."
Ja Herculelle, tämä ratkaisu ja tilanne on täysin järjetön, vastoin kaikkia tämän moraalisia perusteita. Hän ei voi antaa heidän mennä, eikä hän voi tuomita heitä. Hän näkee lopulta maailman harmauden. Poirotin täydellinen maailma täyttyy säröillä. Hän tarjoaa itsensä pantiksi heidän moraalin mitalleen tarjotessaan aseen Ardenille; joko hän antautuu, tai tappaa Poirotin.
Hercule Poirot: "Antakaa ruumiini järvelle, ja te kävelette viattomina asemalle. Teidän täytyy hiljentää minut. Bouc voi valehdella, minä en. TEHKÄÄ SE! YKSI TEISTÄ!" -Hercule Poirot
Kumpi on ratkaisu- onko Arden valmis tappamaan vielä yhden ihmisen tämän kaiken eteen, että muut voivat jatkaa elämäänsä, vai antautuuko Arden muiden kanssa lain edessä? Arden ottaa aseen, tähtää Poirotia-
Linda Arden: "Minä kuolin jo Daisyn kanssa. "
- ja tyhjä revolveri naksahtaa Ardenin koittaessa ampua itsensä. Arden rojahtaa pöydälle, hajoten lopulta emotionaalisesti. Särö, murhan aiheuttama mustuus ihmissielussa, on lähes nielaista Linda Ardenin, sillä hänellä ei ole enään mitään syytä elämiseen. Eikä Poirot kykene tuomitsemaan heitä.
Hercule Poirot: "Olen nähnyt ihmissielun säröisyyden. Niin monta hajonnutta elämää, niin paljon tuskaa ja vihaa, tuoden syvän surun myrkyn sieluun, ja niin yhdestä rikoksesta tuli monta. Olen aina halunnut uskoa siihen että ihmiset ovat rationaalisia ja yhtenäisiä. Minun koko olemassaoloni riippuu tästä toivosta, uskosta järjestykseen ja metodeihin ja pieniin harmaisiin soluihin, mutta nyt kenties minua pyydetään kuuntelemaan sydäntäni. Olen ymmärtänyt tässä jutussa sen että oikeuden vaa'at eivät ole aina tasapainossa, ja minun on kerrankin opittava elämään epäjärjestyksen kanssa."
Minusta tämä ratkaisu ja maailmankuva jota se esittää on syvästi mielenkiintoinen ja kiehtova. Olen iso optimismin ja idealismin kannattaja. Minusta hyvää on maailmassa aina enemmän kuin pahaa, pidän siitä kun hahmot fiktiossa toimivat sankarien tapaan ja auttavat muita sen sijaan että he mököttävät ja tappavat toisiaan. Mentaliteetti ja tunnelma Idän pikajunan arvoituksen lopussa tuntuu silmiinnähden synkältä ja kalvaalta, ja en kiellä tätä näkemystä. Sen sijaan että Cassettin uhrit juhlisivat voittoaan tästä tai olisivat vihdoin onnellisia, he vain...istuvat hiljaa junassa. Silmiinnähden traumatisoituneina, he eivät koske junassa aiemmin vapaasti virranneeseen alkoholiin tai edes puhu keskenään. Tätä ovat jotkut kritisoineet siten, että nyt elokuva ei kuulemma anna hahmoille mitään sulkeumaa. Tämä on juuri se pointti- koko sairaalle tapahtumasarjalle ei löydy ikinä lopullista järkeilyä. He elävät nyt murhan kanssa lopun ikänsä, sillä kuten Arden sanoi; he ovat hyviä ihmisiä, eivät Cassetin kaltaisia hirviöitä. Kosto on kaikista toimista ontoin, täysin turha ja mieletön ratkaisu joka ei ikinä johda mihinkään. Tämä, ja loppu yleisesti, vain vahvistaa Poirotin ilmaisemaa maailmankuvaa minulle. Cassetti oli murhamies ja rikollinen, joka selkeästi ei tuntenut minkäänlaista pistoa sydämessään teoistaan. Hän oli poikkeus maailmassa. Normaalit ihmiset joutuvat elämään tekojensa ja kokemansa kanssa lopun elämänsä. Jos maailma olisi vain mustavalkoinen, ei tällaista nyanssia olisi. Mustavalkoista moraalia ei ole, mutta harmaa ei tarkoita vain pahuutta. Täydellinen tasapaino, jota Poirot haluaa nähdä kaikessa, hallitsee elokuvan loppua ja sen harrasta tunnelmaa metatasolla. Idän pikajunan arvoituksen loppu vahvistaa elokuvan aikaisemman teesin Poirotin suusta; maailma on hyvä paikka, ja pahuus on poikkeus siinä.
Ja tänä herran vuonna 2018, tämä ajatus on todella tarpeen. Kun mietin pelkästään tätä vuotta, varsinkin eilisen tapahtumia Texasissa, otan tukea tästä elokuvasta ja maailmankuvasta sen takana. Kun kuulin uutisista, että taas koulusurma oli tapahtumat, halusin jotain joka nostaisi uskoani ihmisiin. Ja ajattelin Idän pikajunan arvoitusta. Minun täytyy uskoa ihmisten hyvyyteen ja tämän ajatuksen universaalisuuteen, jos haluan pysyä omana itsenäni. Haluankin uskoa, että tämä oli Branaghin idea adaptaation takana- kuten Patton Oswalt sanoi;
"The good outnumber you, and we always will."
Tarinoissa on voimaa. Elokuvat voivat auttaa pääsemään yli jostain pahasta. All-Star Superman- sarjakuvan yksi sivu nostaa aina uskoani hyvyyteen. Iron Giant, Prinsessa Mononoke, Linnunradan käsikirja liftareille, Moana ja monet muut auttavat minua pärjäämään. Idän pikajunan arvoitus kuuluu näihin, ja tulen varmasti palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.
"Vain todella särkyneet sielut voivat tappaa."
Atte T
"We will never forget you
You will never leave
In our hearts we kept you
We'll be safe.
All the days of sorrow will vanish in tomorrow
You can count on me, my love
To be here
We will all be ready, love and kindness steady
We will never forget you
You are home, my love."
18.5.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti