Vaikka katson jonkin verran TV-sarjoja, en kuitenkaan tee niistä kaikista arvioita. Joskus on kyse siitä, että olen niin sanotusti "myöhässä", ja sarjasta puhuminen ei tunnu relevantilta. Joskus taasen en keksi mitään mielekästä omaa sanottavaa, muuta kuin "se on hyvä". Tällä kertaa, minulla on sanottavaa, sillä tämä tv-sarja onnistui yllättämään, naurattamaan ja järkyttämään minua juuri oikeassa suhteessa.
Barry
Barry (Bill Hader) on sotaveteraani, joka käyttää Afganistanissa opittuja taitojaan palkkatappajan ammatissa. Tämän välittäjä Fuches (Stephen Root) hankkii keikan aurinkoisesta Los Angelesista; tapa tsetseenimafian johtaja Goranin (Glenn Fleshler) vaimon salarakas. Miestä etsiessään Barry päätyy harrastajateatteriin, josta hän löytää uuden intohimon itselleen. Kukaan ei kuitenkaan pääse menneisyyttään karkuun.
Barry perustuu sarjan toisen luojan, päänäyttelijän ja käsikirjoittajan Bill Haderin mukaan niinkin puhtaan yksinkertaiseen ideaan kuin "entäs jos palkkatappaja ryhtyisi näyttelijäksi. Ja vaikka tämä voi kuulostaa hieman halvalta lähtökohdalta, ottaa tekijätiimi siitä aivan kaiken irti. Barry houkuttele katsojan mukaan hauskalla premissillä komediaan, ja pitää kuitenkin sinut sielä pelottavan aidolla tarinalla traumoista, väkivaltaisen elämän hinnasta ja Barryn yrityksestä päästä kohti normaalia elämää. PTSD ja komedia on mielenkiintoinen parivaljakko joka kuitenkin toimii uskomattoman hyvin, koska kuten Death of Stalin aiemmin tässä kuussa, se pitää ne kaksi erillään toisistaan erittäin tehokkaasti. Koskaan Barry ei väheksy päähenkilön tai muiden tunteita tappamisen suhteen, tai normalisoi väkivaltaa.
Hader on ollut vakituinen ilo niin TV:n kuin elokuvankin puolella, mutta nyt hän pääsee valloilleen. Haderin roolisuoritus on kaukana tämän isoeleisestä komediasta (joskin silmien pullotuksesta otetaan kaikki irti), näyttäen jälleen miehen uskomattoman skaalan. On toki huvittavaa katsoa kuinka Hader näyttelee ettei osaa näytellä harrastajateatterin lavalla, näyttäen alati eksyneeltä peuralta parrasvaloissa, mutta palkkatappajn hommissa hän on itsevarma ja erittäin tehokas. Barryssa on paljon pimeyttä, mutta tämä pimeys ei jätä häntä rauhaan vaikka hän kuinka haluaisi. Sarjan tietynlainen teesi tehdään, kun traumojen ja PTSD:n kasautuessa liikaa tämän päälle, kanavoi Barry tätä lavalla roolissaan surullisten uutisten tuojana. Kasassa on puolituntisen komediasarjan mittarilla erittäin paljon nyanssia täynnä oleva hahmo.
Muut näyttelijät tarjoavat hyvää tasapainottelua Barryn hiljaiseen ja hillittyyn ulosantiin. Stephen Root on yksi ahkerimmista hahmonäyttelijöistä, ja hänen roolinsa kierona ja ahneena välittäjän on täynnä sarjan parhaimpia vitsejä. Goran pazar (Glenn Fleshler) ja Noho Hank (Anthony Corrigan) ovat varmasti joviaaleimpia verenhimoisia gangstereita ikinä, Fleshlerin ollessa tsetsenialainen alennus- Tony Soprano ja Corriganin laukoessa trendivinkkejä loistavalla affektiolla. Henry Winkler näyttelijäopettaja Gene Cousineauna on mainion yliampuva, Paula Newsomen etsivä Moss pelaa luotettavaa keskitietä kaiken tämän sekoilun keskellä ja Sarah Goldberg Barryn teatteriystävä Sallyna on hyvä ikuinen optimisti ja siten hyvä tasapaino Barryn melankoliaan. Kaikilla on paikkansa, kaikki jäävät hyvin mieleen ja kaikilla on tarkoituksensa tarinassa.
Se mikä sarjasta jää käteen on kuitenkin sen synkkyys. Komedia, kuten teatteriväen vaihtelevat taidot ja Goranin ja Noho Hankin amatöörimäinen toilailu ovat tasapainottamassa sarjan melankolista, lähes eksistentialistisen synkkää tunnelmaa. Barryn näyttelijäura ei välttämättä ole lähtöisin puhtaasta rakkaudesta teatteria tai elokuvaa kohtaan, vaan enneminkin puhtaasta halusta olla jotain muuta kuin oma itsensä- entiteetti jonka kanssa hän juuri ja juuri pystyy elämään. Itseinho on iso tekijä sarjassa. Kuolema ei jätä ketään rauhaan Barryssa, ja näillä väkivaltaisilla elämillä on väkivaltaiset loput. Barryn koittaa parhaansa muuttua, mutta hänellä on aivan liikaa verta käsissään että tämä olisi helppoa. Veteraanina hän myöskin triggeröityy (kyllä, niinkuin se oikeasti toimii) keskustelusta, jonka mukaan ihmiset "jotka tappavat käskystä" ovat vain psykopaatteja. Kuten sanoin, nyanssia. Barry ei ikinä anna katsojan unohtaa kuitenkaan että Barry on tappaja, ja että jokaisella tämän uhrilla on hintansa- kuten kohtaus jossa Barry saapuu tappamaan miestä kulkien tämän lapsen huoneen läpi.
Barry on ammattitaitoinen sarja; Bill Hader ja Ale Berg ohjaavat molemmat jaksoja hienosti, ja mukaan tuodut vierasohjaajat kuten Maggie Caryn (To Do List, Brooklyn 99) ja Hiro Murai (Atlanta, Childish Gambino: This is America- musavideo), joista varsinkin Murai lyö pöytään aikamoisen työnäytteen sarjan kahden parhaan jakson muodossa. Kuvaaja Paula Huidobron kanssa hän saa suhteellisen pienen budjetin TV-sarjan taistelu-ja toimintakohtaukset näyttämään hollywood- tasoiselta. Barry on pienoinen ihme nopealla tarkastelulla, mutta kun siihen paneutuu niin on se rakennettu palikoista joidenka toiminta on lähes idioottivarmaa. Hader osaa asiansa, sivuroolit ovat täynnä luotettavia hahmonäyttelijöitä ja ohjaajat ovat ykkösluokkaa. Lopputuloksena Barry on HBO:n parhaimmistoa, musta komedia harrastajateatterin potentiaalista katharsiksen välineenä ja väkivaltaisen elämän jättämistä arvista ihmiselämässä. Kukaan ei odota että puolituntinen komediaohjelma paljastaisi ihmissielun synkkyyttä tahallisesti, mutta Barryn viimeinen jakso teki sen minulle tavalla jota en muista nähneeni sitten Breaking Badin. Barry on ehdottomasti aikasi arvoinen, ja suosittelen sitä lämpimästi. Ensimmäinen kausi (8 jaksoa) on nyt nähtävillä HBO Nordicilla.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti