Maailmojen sodasta asfalttisotureihin- Ihmisen ajan loppu?

Apokalypsi. Kreikan kielen sanasta apokalypsis, joka tarkoittaa verhon nostamista tai sen poistamista. Nimi juontaa juurensa varhaiseen juutalaisen ja kristillisen kirjallisuuden termiin salattujen asioiden ilmestymiseen profeetoille. Tälloin ihmiselle paljastetaan mysteerejä, asioita jotka ovat tavallisen ihmistietämyksen tuolla puolen. Ohjeita, varoituksia tai neuvoja tulevan varalle. Nykyään tämä sana tarkoittaa vain yhtä asiaa:

Maailmanloppua.

Maailmanloppu on kiehtonut ihmisiä siitä lähtien, kuin me olemme kollektiivisesti kehittäneet käsityksen maailmasta itsestään. Entä jos tämä meidän näkyvä maailmamme tuhoutuisi? Useimmilla kansoilla ja uskonnoilla on oma visionsa lopusta. Hindut uskovat Kalkin, Vishnun viimeisen avataran, tuhoavan ja synnyttävän maailman uudelleen. Kristinuskossa Herraan uskovat pääsevät taivaan valtakuntaan, syntisten päädyttyä palavaan järveen. Viikingit uskoivat Ragnarokin koittavan, jonka jälkeen poltetun maailman tuhkasta nousisi uusi maailma. Näissä kaikissa on usko tulevaisuuteen varman tuhon jälkeen. Mutta entäs loput joidenka jälkeen ei ole enään paluuta? Atsteekit ruokkivat uhrauksilla auringonjumala Huitzilopochtlia, sillä tämä vahvisti tätä taistelussa kuuta ja tähtiä vastaan, jotka söisivät maailman jos auringonjumala ikinä häviäisi. Egyptin Ra pakeni Apep-käärmettä, joka koittaa nielaista Ra'n ja tämän mukana myös auringon. Elämän lähteen katoaminen oli merkittävä tekijä muinaisissa maailmanlopun ajatuksissa. Fenris-susi syö myös Rangarokissa auringon. Ennen kuin tiesimme mitään tähtien elämänkaarista, me tiesimme auringon joskus pimentyvän.

Nämä ajatukset maailmalopusta elivät tarinoissa; varoittavissa kauhukuvissa tulevaisuudesta. Millaisia kauhukuvia me esitämme nykyään? Osa näistä skenaarioista elää yhä moderneissa uskonnoissa, mutta osa näistä tarinoista olivat myös viihteellisiä, hyvien tarinankertojien sepustamia väristäviä tarinoita. Millainen on elokuvien antama kuva maailmanlopusta? Millaisena me näemme tulevaisuuden ihmiselle? Tänään haluan käsitellä modernin popkulttuurin suhdetta maailmanloppuun, mitenkä se on muuttunut ja mitä se kertoo meidän käsityksestämme tulevaisuudesta sekä ihmisen ajan lopusta.

1. Älä mene hiljaa yön pimeään

Elokuvan visiot maailmanlopusta ovat aina jotenkin kiinnitetty zeitgeistia hallitseviin ahdistustiloihin. Jos lähdemme kartoittamaan elokuvia aina Hollywoodin kulta-ajoilta nykypäivään, on selkeitä kauhukuvia nähtävissä jotka ovat vaikuttaneet visioihin maailmanlopusta; maailmansotien välisen ajan kauhukuvat uudesta sodasta, toisen maailmansodan päättymisen jälkeinen ydinpommin ja ydintuhon pelko, kulutusyhteiskunnan kritiikki, kylmän sodan uudelleensytyttämä ydinsodan pelko, yhteiskunnan romahtumisen pelko, terrorismin pelko ja epidemian pelko. Mutta varhaisimmat maailmanlopun skenaariot olivat enemmän varoituksia- älkää tehkö näin, tai tuho teidät vie. Uhkavaatimus maalle (1951) nostaa esiin ihmiskunnan mahdollisuuden kehitykseen, mutta samalla varoittaa tuomasta sotaa ja vihaa mukanaan avaruuteen, muuten heidät tuhottaisiin. Day The Earth Caught Fire (1961) jatkaa tällä linjalla, varoittaen tarinansa kautta maailmanlopusta jos ydinaseista ei luovuta. Day the Earth Caught Fire on mielenkiintoinen aikansa esimerkki elokuvista, jotka päättyvät epävarmaan tunteeseen potentiaalisen maailmanlopun koitosta. Day the Earth Caught Fire päättyy kuvaan kirkontornista, vihjaten mahdollisen lopun koitosta kun loppuratkaisu jää hämärän peittoon. Film noir- klassikko Kiss Me Deadlyn (1955) epätavallinen loppu on joko varoitus ydintuhosta tai ihmissielun mädätyksen tuomasta helvetin voimien vapautumisesta.

Kiss Me Deadly (1955)

Varmasti tutuin maailmanlopun skenaario monille on ulkoavaruuden olentojen hyökkäys. Alieneista jotka uhkaavat maata maailmanlopulla on tehty satoja tarinoita, ja yksi vaikuttavimmista tarinoista on H.G Wellsin kirja Maailmojen Sota (1897), joka on adaptoitu elokuvamuotoon kolmasti. Alunperin viktoriaaniseen Lontooseen sijoittunut kirja oli katsaus kolonialismiin, mutta se  englantilaisia kohtaan- mitä jos MEIDÄN kimppuun kävisi teknologisesti ylivoimaisempi tuntematon entiteetti, ja kuinka tällaiset hyökkäykset saavat vain tuhoa ja surua aikaan ja ovat samalla tuomittuja epäonnistumaan. Adaptaatiot kirjasta ovat päivittäneet tarinaa. Vuoden 1953 elokuva-adaptaatio lisäsi atomisodan järjettömyyden, ja kuinka se toisi enemmän tuhoa kuin pelastaisi miltään, samalla sijoittaen tarinan Yhdysvaltoihin. Toinen merkittävä suora adaptaatio on Steven Spielbergin vuoden 2005 filmatisointi War of the Worlds, joka yhdisteli elementtejä Wellsin kirjasta ja vuoden '53 elokuvasta. Spielberg näki Maailmojen Sodan aina heijastavan aikansa pelkotiloja, ja otti itse käsittelyyn terrorismin ja terrorismin vastaisen sodan- elokuva käsittelee paljon suuren tuhon jälkeistä tyhjää vihaa ja kostoa Robbien kautta, ja sillä on hyvin kalsea kuva ihmisyydestä joka elää tuhon ja pelon ympäröiminä. Sekä alkuperäinen teos että kaksi adaptaatiota ovat pitäneet myös alunperin antiklimaattisen kauniin loppunsa, jossa ympäristö tuhoaa lopulta valloittajan.

Myös: 9/11-kuvasto War of the Worldissa (2005) on...katossa.

Sanoin kuitenkin että on olemassa kolmas merkittävä elokuva-adaptaatio: kyseessä on ikuinen yleisösuosikki ja loputtomien memeettisten lausahdusten alkukehto: Roland Emmerichin vuoden 1996 räjähdyshitti Independence Day- maailmojen sota. Vaikka ID ei ole yhtä suora adaptaatio kuin muut elokuvat, samoja elementtejä on nähtävissä (maan sairaudet eli virukset tappoivat hyökkääjät, tässä tapauksessa kyse on tietokone-viruksesta) ja ihmiskunnan asemahti ei voi mitään alienien suojakilville. ID kuuluu kuitenkin trendiin, jossa maailmanloppu ei ole varoitus, vaan voitettava vihollinen. ID:ssä alienit, jotka ovat niin kliseisiä alieneita että niitä ei voi pitää vertauskuvana millekkään muulle kuin omalle itselleen, ovat este ylitettäväksi globaalin yhteistyön kautta. Vihollinen voitetaan yhteistyön ja älykkyyden kautta. Emmerich teki myöhemmin lisää elokuvia jotka käsittelivät globaaleja katastrofeja kuten Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), joissa myöskin tuhoa vastaan taistellaan älyllä ja yhteistyöllä. Samasta puusta on veistetty myös Guillermo del Toron hirviöelokuva Pacific Rim (2013), jossa hirviöt, eli maailmanloppu, voitetaan vain globaalin yhteistyön tuloksella, hylkäämällä vanhat riidat ja luottamalla toisiinsa. Molemmissa elokuvissa on myös eeppiset puheet joilla mainostetaan ihmiskunnan potentiaalia taistella jopa luonnonkatastrofeja vastaan. Vaikka näiden molempien elokuvien viesti on positiivinen, on sillä ollut myös negatiivinen vaikutus muihin elokuviin jotka käyttävät maailmanlopun uhkaa: Maailmanloppu on vihollinen joka voidaan voittaa, ja näin siitä tuli monien mielessä tyhjä uhka, vihollinen muiden joukossa.

Independence Day (1996)

2. Kiroa valon kuolemaa

Entäs tarinat joissa maailmanloppu on jo tapahtunut? Post-apokalyptiset tarinat ovat olleet kovaa huutoa jo jonkin aikaa, joskin lopun mittakaava ja mitä sillä tarkoitetaan vaihtelee paljon. Monet post-apokalyptiset tarinat ovat yhteiskunnallisia tuhoja, jossa vallitseva järjestelmä on tuhoutunut ja sen tilalla on dystopinen, usein diktatuurinen rakennelma. Tämä toimii samanlaisena varoittavana esimerkkinä kuten monet varhaiset maailmanlopulla pelottelevat elokuvat; tällainen maailma on jos asia X loppuu tai yhteiskunta vajoaa kaaokseen. Usein näihin liittyy myös ydinsota- pelisarja Fallout kertoo elämästä post-apokalyptisessa Amerikassa jonka yhteiskunta romahti ydinsodan jälkeen. Tämän kaltaiset tarinat ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kuin ydinpommin tuoma uhka maailmanlopusta ja laskeuman jälkeisestä maailmasta. Richard Mathesonin romaani I am Legend (1954), zombi-ja vampyyrigenren merkkiteos sekä apokalyptisen virus-skenaarion esivaikuttaja, on adaptoitu useaan otteeseen elokuvaksi- vuoden 1971 elokuva The Omega Man- viimeinen mies paljolti kodifoi meille mielikuvia post-apokalyptisesta maailmasta: kuihtuvat, autiot kaupungit ja pahaa tahtovat synkät faktiot sen sisällä. Myöhemmin yleisesti kuvan maailmanlopun jälkeisestä maailmasta populariosi australialainen indie-elokuva, tai tarkemmin sen tunnetumpi jatko-osa: Mad Max 2- Asfalttisoturi (1981). 

Mad Max 2: Road Warrior (1981)

George Millerin ensimmäinen Mad Max ei vielä omannut nyt ikonista estetiikkaa jonka kaikki kolme jatko-osaa ja videopeli sekä lukuisat post-apokalyptiset kopioijat jakavat, mutta siinä määriteltiin Mad Max- tarinoiden syvin teema; ihmisyyden säilyttäminen epäinhimillisessä ympäristössä. Max Rockatansky menettää perheensä, ja samalla kaiken kontaktinsa ihmiskuntaan ja ihmisyyteen, joka oli valmiiksikin aika heikoilla pitimillä. Maxin tarina siitä eteenpäin on tarina ihmisyyden takaisin saamisesta. Asfalttisoturissa tämä on pienen yhteisön suojelemista pahalta roistolta, Ukkosmyrskyssä Max jatkaa samalla polulla. Fury Roadissa Max auttaa Immortan Joen vaimoja pakenemaan ja pääsemään turvaan Joen ex-sotilas Furiosan kanssa. Mad Maxit antavat kuvan maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, jossa kamppailu käydään resurrseista- oli kyse sitten bensiinistä, vedestä tai ihmisistä- joka ajaa ihmiset epäinhmillisiin tekoihin. Ihmiskunnan selviytyminen vaatii ihmisyydestä kiinni pitämistä maailmanlopun jälkeen, oppien edellisten sukupolvien virheistä.

Mad Max: Fury Road (2015)

Post-apokalyptiset tarinat ovat usein oppaita selviytymiseen ja dekonstruktioita yhteiskunnan kannalta tärkeistä asioista. Mad Max: Fury Road on erityisen hyvä esimerkki tällaisesta tarinasta; ahneus ja eriarvoisuus nosti Immortanin kaltaisen tyrannin valtaan, ainoa vapaus koittaa tasa-arvon ja toksisen maskuliinisuuden vastustamisen kautta. Useimmat post-apokalyptiset tarinat peilaavatkin nykyajan yhteiskunnan ongelmia; liikakansoitus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja sekasorto, fasismin ja totalitarismin nousu ja ekologiset katastrofit. Näissä tarinoissa maailmanloppu ei ole globaali ihmiskunnan sukupuutto, vaan ennemmin yhteiskunnan murentuminen, jossa nyt meille tuttu järjestelmä on kaatunut ja sen tilalla on "anarkistinen", enemmän villiä länttä muistuttava dystopia tai totalitaarinen diktatuuri. Näissä synkissä skenaarioissa yksi asia on tosi: ihmiskunta selviää maailmanlopusta, mutta sen pitää oppia rakentamaan yhteiskunta uudestaan. Vaikka kuva tulevaisuudesta voi perustua hyvinkin ajankohtaisiin pelkotiloihin, on usein olemassa kuitenkin tapa palauttaa vanha status quo takaisin, sillä niin kauan kuin perustukset ovat olemassa, voi yhteiskunnan rakentaa uudelleen. Ehkä jopa parempana, oppien vanhoista virhe-

Thor: Ragnarok (2017)

3. Luovu pimeään suosiolla

Viime vuosina on kuitenkin visiomme ihmiskunnan tulevaisuudesta ja maailmanlopusta muuttunut. Tämä ei tapahtunut hetkessä, vaan on enemmän alkanut hiljalleen hivuttamaan itseään esiin. Yksi varhaisimmista esimerkistä alkoi uuden Apinoiden Planeetta- trilogian muodossa, jossa seuraamme apina Caesarin matkaa tavallisesta apinasta kansansa vapauttajaksi Rise of the Planet of the Apesissa, johtajan roolin kanssa painimisesta Dawn of the Planet of the Apesissa ja lopulta muutosta todelliseksi johtajaksi lohduttoman tilanteen edessä War for the Planet of the Apesissa, selviytyen ihmisten kuollessa. HBO:n huippusarja Westworldissa seuraamme Westworldin puiston androidien epä-inhimillistä tilaa heidän kauttaan, ja lopulta näemme niiden nousevan vastarintaan. Jurassic World: Fallen Kingdomin loppuessa on ihmiskunnan tulevaisuus vaakalaudalla, kun nämä huvin vuoksi luodut luonnonkappaleet vapautuvat luontoon. Avengers: Infninity Warissa Thanos käyttää Ikuisuuden rautahanskaa tappaakseen puolet luomakunnan elävistä olennoista, ja elokuva pyytää meitä sympatisoimaan tämän kanssa. Ehkä tajusitte jo. Uusi maailmanloppu on ihmiskunan tuho, koska me ansaitsemme sen. 

Westworld kausi 2. (2018)

Tämän nimi on "sukupuuttofantasia", kuten Allison Willmore sitä kutsui. Kyseessä on elokuva, joka kuvastaa ihmiskunnan loppua jollain tasolla aliarvoisena ja vähintäänkin toissijaisena vaihtoehtona. War For the Planet of the Apesissa ihmiset ovat suurilta osin fasistisia öykkäreitä, jotka arvostavat vain voimaa ja pelkäävät kaikkea mitä he pitävät ei-inhmimillensä; he ovat este Caesarin ja tämän apinoiden vapauden ja onnen edessä. Fallen Kingdomissa ihmiset suurilta osin ovat sadistisia, ahneita ja julmia, ja lopussa dinosaurukset vapautuvat tämän ihmiskunnan pohjasakan tuhoksi. Miksi tällaiset teemat ovat esillä meidän maailmanloppuviihteessämme? Kuten aiemmin kävimme läpi, maailmanloppuskenaariot jotenkin heijastavat aina meidän kollektiivisia ahdistustiloja massatuhosta. Ehkä ydinpommit, sota ja terrorismi ei enään pelota meitä niin paljoa. Miksi pelottaisi; näemme arjessa paljon merkkejä yhteiskunnallisten ongelmien eskalaatiosta politiikassa, ihmisoikeuksissa, siinä mitä teemme luonnolle ja mitä toisillemme. Ansaitsemmeko me selviytymistä? Nämä, ja monet muut elokuvat, sanovat että ei.

Jurassic World: Fallen Kingdom (2018)

Tänä vuonna San Diego Comic-Con Internationalissa julkaistiin traileri elokuvasta Godzilla: King of Monsters. Tämä näyte elokuvasta oli hyvin mielenkiintoinen, näyttäen todella kauniilta, hieman runolliselta, mutta kuvastaen samalla massatuhoa joka tehdään ihmiskunnan syntien puhdistamiseksi.

"The mass extinction we feared...has already begun...and we are the cause. We are the infection."

Mutta tämä on lause joka tulee elokuvan oletetun negatiivisen ihmishahmon suusta. Traileri näyttää isojen asutuskeskusten tuhoutuvan Godzillan, Rodanin, Mothran ja King Ghidorahin taistelun jäljissä, kuin luonnokatastrofien tai ihmisten luomien aseiden toimesta. Mutta protagonistina ei ole kuka tahansa ihmissotilas tai tiedemies, vaan lapsi, Madison Russel; ilmeisen viaton osanottaja jumalallisten olentojen kamppailussa. En usko että Godzilla: King of Monsters keskittyy näiden hirviöiden edustaman maailmanlopun tai katastrofin pysäyttämiseen, vaan siitä selviytymiseen. Mikä on pelastamisen arvoista? Mitä tarvitaan pelastumiseen? Mitä tarkoittaa selviytyminen tässä tilanteessa? Tuleeko Godzilla: King of Monster olemaan sukupuuttofantasiaa, jossa ihmiskunta ansaitsee tulla näiden giganttisten hirviöiden liiskaamaksi? Vai onko pinnan alla toinen argumentti; onko tämän kaltaiset nihilistiset narratiivit tarpeellisia?

Godzilla: King of Monsters (2019)

Avengers: Infinity War sai hieman kritiikkiä osakseen tämän narratiivin uudelleenpopularisoinnista. Nihilistinen näkemys, jossa ainoa ratkaisu ongelmiin on ihmisten osittainen massasukupuutto. Että kaikki ongelmat ovat kirjaimellisesti kaikkien ongelma, ja osittainen sukupuutto, mieluiten reilusti Thanoksen tapaan, on hyvä ratkaisu tähän ongelmaan. Näiden ajattelijoiden mielestä Thanos on samaistuttava juuri näiden attribuuttien vuoksi. Itse pidän tätä ajattelutapaa pitkälti haitallisena, yleistävänä kuvana maailman ongelmista. Maailma ei menossa konkkaan nuorten opiskelijoiden, minimipalkkaa tekevien duunareiden tai niin kutsuttujen "kolmansien maiden" kansalaisten takia. Ongelmat ovat korkeammalla, harvojen ja valittujen iskostamassa systeemissä ja valinnoissa. Jos meidän täytyy käsitellä omia ahdistustilojamme ihmisen ajan lopusta elokuvien kautta- ja niin me teemme- pitäisi meidän taas kiinnittää huomiota siihen miksi me ajattelemme että ansaitsemme tämän? Mikä tai kuka on vastuussa siitä, että ihmiskunta on ajautunut niin kauaksi omasta itsestään? Viha toisia kohtaan, empatian puute, sokea nationalismi ja taipumaton kiihko tuntuvat kummittelevan näiden kaikkien sukupuuttofantasioiden takana. Nämä elokuvat voivat tomia katarsiksen välineenä. Pahat ihmiset saavat sen osakseen minkä he ansaitsevat. Ohjeet tulevaisuutemme korjaamiseen näyttäisivät olevan selkeät. Sana "apokalypsi" näyttäisi yhä olevan oikea kuvaamaan näitä elokuvia. Kaikki pauke ja välähtely on vain verho; sen takana on aina totuus.

KULTAINEN lohikäärme nimeltä KING Ghidorah pitää pysäyttää erilaisten tahojen
yhteistyöllä ettei se tuhoa maailmaa ja tapa ihmisen viattomuuden avataraa.

Atte T



          

Valokeilassa, osa 12

On aika taas katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja TV-sarjat ovat tuoneet esiin paljon yleisöille tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaanpa hieman superrikollisista.

Kuten kappaleessa kiljua ja derridaa lauletaan:

"Kaikki tahtovat olla se roisto,
Sankareille aina nauretaan"

Kaikki pitävät jostain konnasta. Usein tuntuu siltä että supersankarifanit ovat enemminkin superrikollis-faneja. Kuinka monen lempihahmoja on hahmot kuten Jokeri, Venom, Magneto tai Lex Luthor? Doctor Doom, Kingpin ja monet muut sarjakuvien kylmäveriset konnat nauttivat suurta suosiota, osa nykyään jo sarjakuvafanien piirien ulkopuolella. Elokuvat ovat omalla panoksellaan vain nostaneet pahisten nimeä yhä korkeammalle. Heath Ledger, Tom Hiddleston, Ian McKellen, Tom Cavanagh, Vincent D'Onofrio, Michael B. Jordan ja monet muut ovat ikuistaneet superrikkollisen joko TV-sarjaan tai elokuvaan. Miksi ihmiset sitten pitävät pahiksista, tarkemmin juuri superrikollisista? Johtuuko se kontrastista puhtoiseen sankariin, joka vaikuttaa saavuttamattomalta ihanteelta ja jonka suoraselkäisyys on tylsää verrattuna superrikollisen vapauteen ja maallisiin ihanteisiin. Onko helpompaa nähdä itsensä vastustajassa kuin sankarissa, varsinkin jos olet itse hieman ulkopuolinen? Tämä voi olla syy miksi Batmanin konnat ovat niin suosittuja; rikas ja loputtoman lahjakas kostaja, jonka viholliset ovat hylkiöitä, kiusattuja, traagisia hahmoja, joista useat ovat ajautuneet pahalle tielle yhteiskunnan takia; Killer Croc, Pingviini, Pakkasherra, Hatuntekijä, Myrkkymuratti. Tälläkin fanituksella on omat sisäiset laatikkonsa. Yksi on rakkaus B- ja C-luokan superkonnia kohtaan. Rakkaus hahmoja kuten Batrocia ja Kapteeni Bumerangia kohtaan, jotka eivät ole maailmanvalloitusta yrittäviä megalomaanisia maailmanlopun uhkia, vaan pienempia, arkisempia, hieman työväenluokkaisia rikollisia. Osalle tämän tyyliset konnat ovat aidompia, hauskempia....ylivertaisempia.

Superior Foes of Spider-Man

So this comic, right?

Hämis-Heinäkuu jatkuu yhä, ja tänään puhumme lyhyestä minisarjasta joka ilmesty samaan aikaan Superior Spider-Manin kanssa. Kirjoittaja Nick Spencer, vielä muutaman vuoden päässä Hydra-Kapun kirjoittamisesta, kertoi hauskan, villin, absurdin ja nerokkaan tarinan superrikollisen osasta maailmassa, jossa he eivät voi onnistua. Uusi Kuuden Kopla, Hämiksen perinteinen pahistiimi, jonka Tohtori Mustekala itse loi tuhoamaan Hämähäkkimiehen, on saanut uuden jäsenistön. James Sanders alias Vauhtipiru, pirullisen nopea jaloistaan mikä on hyödyksi kun on käsittämätön ääliö. Overdrive, nimetön pakoautojen mestari ja vähiten omistautunut superrikollinen ikinä. Janice Lincoln alias Kuoriainen, joka on aivan liian älykäs ja järjestelmällinen menestyäkseen tässä porukassa. Herman Schultz alias Tärisyttäjä, ikuinen nyrkkeilysäkki joka ei uskalla lyödä takaisin. Fred Myers alias Bumerangi, ryhmän johtaja, uransa lopussa oleva palkkatappaja jolla on isoja suunnitelmia. Kuudes jäsen voi olla kuka tahansa. Ehkä hän on Dormammu. 

Is this a sex thing?

Hahmot ovat siis kokoelma erilaisia matalan uhkatason ja onnistumisen konnia, jotka koittavat saavuttaa jotain elämässään. Entäs sitten tarina? Noh, Bumerangilla on tiedossa keikka, jolla he saisivat rahaa, kunniaa ja valtaa saavuttaakseen ansaitsemansa aseman superrikollisten keskuudessa. Edesmenneen kyborgi-gangsteri Silvermanen pää, jonka omistaja saisi kunniaa ja vallan tämän entisestä rikollisesta valtakunnasta. Tämä on rötösherra Leland "Pöllö" Owlsleyn päämajassa piilossa. Mutta on ongelma. Bumerangi vapautui vankilasta, mikä on hyvä, mutta hänen ehdonalaisvalvojansa on entinen Bumerangin kollega Mach VII. Onneksi Mach VII on helppo huijata, mutta muut Kuuden Koplasta potkivat silti Bumerangin ulos, peläten tämän vaarantavan tehtävän. Kameleontti, supersankareita, superkonnia, juonia, selkäänpuukotusta, ansoja, valehtelua- eikä Silvermanen pää ole kuin vasta alkua. 

Trust me!

Superior Foes of Spider-Man on Shane Black -elokuva sarjakuvamuodossa. Toki se myös muistuttaa Spencerin aikaisempia rikossarjoja kuten Thief of Thievesia, mutta rakenne ja elementit tässä sarjakuvassa ovat hyvin lähellä toiminnan mestari Blackin elokuvia kuten Kiss Kiss Bang Bangia ja The Nice Guysia. Absurdin yksinkertainen ja samalla monimutkainen juoni johon päähenkilöt tuntuvat ajautuvan vahingossa, päähahmo selittämässä asioita ja historiaa siitä miten tähän päädyttiin, fiaskoja joista hahmot jotenkin selviävät ihmeen kaupalla, vain päätyäkseen jotenkin pahempaan soppaan. Bumerangi on veistetty samasta puusta kuin Kiss Kissin  Harry Lockhart; hän menestyy parhaiten puhumalla, höpöttäen niin gangsterit kuin ehdonalaisvalvojat luottamaan tähän. On joku joka osoittaa järkeä mutta häntä ei kuunnella, pahis joka saa moraalisesti arveluttavat sankarimme vaikuttamaan rehellisiltä kansalaisilta ja romanssi joka ei tule ikinä toimimaan. Jopa silloin kun Kuuden Kopla tuntuu voittavan, ei se tule kestämään kauaa. Shane Blackin elokuvat ovat mustia komedioita, joissa jonkun epäonnistumista seuraa aina toisen epäonnistuminen, ja Superior Foes seuraa tätä lähellä.

S' hot.

Millaista on olla superrikollinen? Elokuvissa konnan ura ei usein kestä kauaa. Hän yrittää, voittaa, ja häviää, usein kuollen lopussa. Mutta supersankarisarjakuva vaatii jatkuvuutta. Suositun hahmon on palattava. Marvelin kulta-ajalla superkonnia luotiin tehdastahdilla, heittäen kaiken seinälle, toivoen jonkun pitävän kiinni. Bumerangi, Kuoriainen, Vauhtipiru ja Tärisyttäjä olivat aikanaan kovia nimiä, oman hetkensä ajan. Nyt he ovat jääneet pysyvempien nimien jalkoihin. Kuka välittää Bumerangista kun on Napakymppi? Kenenkä mielestä Tärisyttäjä on Hämähäkkimiehen arkkivihollinen, kun on Venom ja Menninkäinen? Kuka edes muistaa Vauhtipirua, miestä joka sai Suurmestarilta voimat ja uhkasi kerran koko maailmaa? Kaikki nauravat heille ja kukaan ei pidä heitä uhkana maailmassa, jossa rikollisen arvo on imagossa ja teoissa. Jotkut Kuuden Koplasta unelmoivat suuria; Kuoriainen haluaa olla isänsä kaltainen rikollisjohtaja, nero punomassa juonia alaistensa totellessa jokaista käskyään. Overdrive ei halua olla rikollinen ikuisesti, vaan unelmoi olevansa vielä jokin päivä sankari ja Kostajien jäsen. Tärisyttäjä tyytyisi pienempäänkin osaan. Vauhtipiru ei suunnittele mitään. Bumerangi haluaa voittaa. Edes yhden kerran.

Bumerangin vanha puku ei juuri ollut kehujen arvoinen.

Total Heisenberg moment.

Puhuin tämän tekstin alussa työväenluokan rikollisista. Nämä hahmot ovat juuri tätä porukkaa. He ovat arjen puurtajia superrikollisuuden maailmassa; kaikki suuret olivat kerran kuin he. Pankkiryöstäjiä, kidnappaajia, alakastin palkkatappajia, teollisuusvakoojia, muskelimiehiä. Hahmot kuten Salaman vihollisporukka Rogues, joidenka koodisto kieltää poliisien ja naisten sekä lasten tappamisen. Marvelin Romutusryhmä, nyrkkisankarien ja aivottomien öykkärien ryhmä joidenka jumalaiset voimat ovat kenen tahansa palveluksessa. Kuuden Kopla ei peittele omaa keskiluokkaisuuttaan. Ei hienoja pahuuden pesäkoloja, vaan kosteita kellareita. Ei apulaisten armeijoita levittämässä valtaa ympäri kaupunkia. Kuuden Koplan tavoite on ryöstää juttuja ja saada rahaa, ei valloittaa universumia. Tärisyttäjä on ollut tässä pelissä mukana tarpeeksi kauan, että on oppinut arvostamaan yksinkertaisempia tavoitteita. Tämä on hieman toivottoman realistinen näkemys, mutta sellaista on olla osa alempaa yhteiskuntaluokkaa. Isomman tavoittelu voi tuntua mahdottomuudelta. Toisaalta, se voi olla sen arvoista.

Harva hahmo on yhtä samaistuttava kuin Herman Schultz.

 ☠☠☠☠ !

Superior Foes of Spider-Man on hauska, villi, erikoinen ja loputtoman kiehtova katsaus sekä superrikollisuuteen että työväenluokan elämän realitiitteihin, mennen lähes metafiktiiviseksi upea loppuratkaisunsa kanssa. Se vetoaa lukijaansa samalla tavalla kuin Aku Ankka vetoaa; me näemme itsemme Bumerangin tavoitteissa voittaa edes kerran, Kuoriaisen suurissa suunnitelmissa ja elämässä idioottien ympäröimänä, Overdriven "miten minä oikein päädyin tähän tilanteeseen" asemassa, Tärisyttäjän lohduttomuudessa ja Vauhtipirun hedonismissa. He eivät ole hyviä ihmisiä, mutta ainakaan he eivät syö ihmisiä kuten Pöllö tai tapa sankareiden tyttöystäviä Napakympin tapaan. Kyse on aiemmin puhutusta samaistumisesta altavastaajaan; maailmassa jossa Hämähäkkimies ei ole enään pikku-Parker vaan megalomaaninen Ylivoimainen Hämähäkkimies, on superkonnat ilman merkittäviä voimia tai tavoitteita me, koittaen raapia kasaan edes jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Se on kaikessa huumorissaan kalsea ja karu maailma, jossa jokainen on uhrattavissa hetken menestyksen vuoksi. Nick Spencer ei kerro suoraa mitä näille hahmoilla tapahtuu lopulta. Saamme vain yhden version, Bumerangin tarinan. Ehkä he voittivat, saaden kaiken minkä haluavat ja ovat nyt kovimmat konnat ikinä. Tai sitten he olivat sitä koko ajan. Kaikki riippuu siitä, miten voiton määrittelee.

"Don't stop/ believing~~"

Tämä oli Valokeilan kahdestoista osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Fight Club (1999)

Atte T

PS. Tärisyttäjä on parasta, ja pidän siitä kuinka Spencer muisti tämän olevan aika kova luu, jolla on keskimäärin enemmän voittoja Hämähäkkimiehestä kuin Tohtori Mustekalalla. Vaikka teksti kutsuu häntä luuseriksi ja pelkuriksi, joka kerta kun Tärisyttäjä joutuu taisteluun on hän kovin vastustaja kentällä. Mitä yritän siis sanoa:

Hämähäkkimies- Ensimmäinen vuosi

Koska olen viimeisen vuoden aikana puhunut paljon elokuvista ja mediasta yleisessä kontekstissa, on vain reilua että palaan hieman enemmän sarjakuvien pariin teksteissä. Koska edellinen tekstini käsitteli Hämähäkkimiestä, ja tänään jatkan myös verkkoveijarin parissa, nimitän täten heinäkuun Hämis-Heinäkuuksi™, jossa kolmen tekstin muodossa keskustelemme hieman moderneista Hämähäkkimieheen liittyvistä asioista, joku sankarista itsestään tai tämän liitoshahmoista. Heinäkuun aikana on muuten menossa myös Hyllyy- blogin puolella Hellboy-Heinäkuu, joka kannattaa myös tsekata, hyvää settiä kaikin puolin, ja jolta varastin nimen törkeästi.

Tänään puhumme hieman harvinaislaatuisesta Hämähäkkimies- stoorista, sillä se yhdistelee aikamoisen määrän pinnallisia elementtejä joista en liiemmin pidä. Kyseessä on Dan Slottin prequel (ugh) uudelle sarjalle, kertoen Peterin ensihetkistä Hämähäkkimiehenä retconin (ugh) taikuuden kautta, tuoden esiin uuden pahiksen tämän menneisyyteen (ugh). Käytin tuossa termiä joka ei välttämättä ole tuttu kaikille: retcon. Retcon, tai retroaktiivinen juonijatkumo, tarkoittaa sitä kun tarinan kirjoittaja muuttaa fiktiivisen maailman tapahtumia tai historiaa kertomalla uudestaan, kumoamalla faktat tai kertomalla faktat eri tavalla. Tämä, kuten moni muukin fiktion termi, on työkalu jota voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaankin. J. R.R Tolkien retconnasi Hobitin tapahtumia sopimaan paremmin Taru Sormusten Herrasta jatkumoon ja Arthur Conan Doyle, yleisön painostuksesta, retconnasi Sherlock Holmesin kuoleman Reinbachin putouksilla lavastetuksi. Sarjakuvissa retconia käytetään usein silloin, kun uusi kirjoittaja tulee kirjoittamaan jo olemassaolevan hahmon tarinaa, ja muuttaa tämän historiaa ja hahmoa sovittaakseen sen omiin ideoihinsa. DC Comicsin Geoff Johns oli erittäin ahkera retconnaaja, muuttaen niin Vihreän Lyhdyn kuin Salaman taustaa sovittaakseen sen omiin tarkoituksiinsa. 

Retcon ei ole lähtökohtaisesti huono asia, mutta sarjakuvissa sen yleinen käyttö on tehnyt paljon hallaa ymmärrettävälle jatkumolle ja lukijoiden sitoutumiselle. Tänään puhumme kuitenkin erittäin positiivisesta esimerkistä retconin suhteen, joka käyttää tätä työkalua hyvin. Aiheemme on Dan Slottin Spider-Man: Learning to Crawl. 

Learning to Crawlin perusidea on seuraava: Sen päähenkilönä ei ole ainoastaan Peter Parker, vaan myös nuori Clayton Cole, joka idolisoi juuri painipiireihin ilmestynyttä Hämähäkkimiestä. Ennen Ben-sedän traagista kuolemaa, Peter käytti hämähäkkivoimiaan showpainin alalla, ja Clayton Cole inspiroitui tämän teatraalisuudesta, nuoresta iästä ja nerokkuudesta luomaan oman naamionsa. Hän olisi Clash, äänen mestarin. Peter Parker ei kuitenkaan pysy samana, ja tämä muutos sekoittaa sekä hänen että Clashin maailman lopullisesti. 

Juoneltaan Learning to Crawl ei poikkea määrättömän paljon monesta muusta Hämähäkkimies- stoorista. Peterilla on arkiongelmia, Hämis-hommatkaan ei tunnu sujuvan, ratkaisu löytyy arjesta ja pahis saadaan rautoihin. Mutta tarina tämän juonen sisällä on hyvin mielenkiintoinen, ja Slott osaa käyttää retconia juuri oikein tarinan sisällä. Sekä Peterin että Claytonin tarinat perustuvat vahvasti hahmojen tunteisiin ja kehitykseen, negatiiviseen että positiiviseen suuntaan, eikä Slott pelkää luoda uutta tai tuoda alunperin 60-luvulle sijoittunutta tarinaa kohti nykyaikaa. Tämä, yhdessä Ramon Perezin retro-henkisen taiteen kanssa antaa tarinalle uniikin ja luovan estetiikan. Slott myös viljelee Stan Leen ja Steve Ditkon tarinoihin viittauksia niin tarinassa kuin dialogissakin, mutta joka kerta sulavasti ja ilman että se häiritsee lukukokemusta.

"Jumpin' Jehosaphat!"

Puhutaanpa hahmoista. Dan Slott on sanonut tämän tapahtuvan Amazing Fantasy #15 ja Amazing Spider-Man #1-3 aikana, jolloin Lee ja Ditko vielä koittivat hahmoittaa millainen sankari ja hahmo Peter Parker on. Slott siirtää tämän suoraan maailmaan, jossa Peter vasta sankarin uran aloittaneena paljon pyörii tämän ympärillä. Onko hän tekemässä tätä rahan takia, onko hän tekemässä tätä maineen takia, onko hänestä tähän ja miten hän kohtelee vastustajiaan? Voiko hän varastaa koulun laboratoriosta osia ja vimpaimia, jotta hän voi käyttää niitä Hämähäkkimiehenä taistelemiseen? Leen ja Ditkon Peter Parker oli paljon aggressiivisempi ja sanalla sanoen, ääliömpi Peter Parker joka muistutti aika vähän modernia ilopilleriä. Slottin ratkaisu oli pistää tämä eroava käytös Ben- sedän kuoleman piikkiin, jossa stressi, ahdistus ja kaksoiselämä on selkeästi liikaa Peterille. Hän tekee virheitä, ja virheet maksavat hänelle niin ystävät kuin luottamuksen. Mutta hän myös oppii näistä virheistä, ja ottaa vastuun tekemistään virheistä. Peter ei kunnioita Hämähäkkimiehenä vain Ben- sedän kuoleman kautta opittuja oppeja, vaan myös tämän elämän; lähimmäisenrakkaus, pyyteetön auttaminen ja elämästä nauttiminen.

Sitten on Clayton Cole, kääntöpuoli Peter Parkerin nerokkuudelle ja nuoren iän tuomalla innolle. Clayton innostuu Hämähäkkimiehen showpainijan urasta, ja kun hän tajuaa Hämiksen olevan yhtä nuori kuin hän ja myös keksijä, alkaa Clayton luomaan omaa superminäänsä. Huomattava ero on siinä, mikä häntä inspiroi; ei Hämiksen sankaruus, vaan tämän julkisuus. Clayton Cole on kotiopetuksessa ollut ulkopuolinen, hieman kuten Peterkin oli ulkopuolinen omissa sosiaalisissa piireissään. Hän haluaa samaa mainetta ja kunniaa mitä Peter halusi aluksi. Clayton on Peter ilman Ben-setää; hänellä ei ollut voimakasta moraalista ohjausta eikä hän saa kataklysmia sankaruuteen, vaan jatkaa alati maineen ja kunnian tavoittelua. Hän on kuitenkin (jo pelkästään visuaalisesti) kopio Hämähäkkimiehestä, joten hän ei saa haluamaansa huomiota, oli kyse sitten yleisöstä tai Hämiksestä itsestään. Clayton on voima ilman vastuuta, mutta hän kuvastaa myös omistavaa, obsessiivista fanikulttuuria. Clayton uskoo "omistavansa" Hämiksen koska oli tämän fani alusta lähtien (hienoinen muutos, jossa Peterin painiura alkoi viraali-ilmiönä Claytonin avustuksella), ja kun Hämis ei vastaa hänen haluamallaan tavalla tämän pyyntöihin, on Clayton pettynyt ja vihainen tälle. Ja kun hän saavuttaa hetken kuuluisuutta, Clayton käyttäytyy kuin muiden pitäisi aina olla vaikuttuneita hänen huomiostaan. Clash on oiva vastustaja nuorelle Hämähäkkimiehelle, sillä hän peilaa sekä Hämiksen että Peterin huonoimpia puolia.

Ja hänen supervoimansa on ottaa ja reflektoida ääntä:
Clayton ei osaa sisäistää ongelmiaan vaan projisoi ne muiden suuntaan.

Learning to Crawl on käytännössä Spider-Man: Year One, luoden kuvan Hämiksen ensimmäisestä 60 päivästä sankarin roolissa; mitä hän oppii tänä aikana, miten hänen elämänsä muuttuu ja millaisenssa ympäristössä hän on sankari. Jopa Perezin taide heijastaa tätä tietyllä minimalismilla. Kuten monet "year one" tarinat, Learning to Crawl kiteyttää sankarinsa peruselementtejä kehityksen kautta. Kun sarjiksella alkaa olla niinkin paljon ikää kuin Hämiksellä (tämän sarjiksen ilmestyessä 51 vuotta), on tärkeää tuoda syntytarinoita kohti nykypäivää. Year One, Birthright, Wonder Woman: Year One ja muut auttavat selkeyttämään tunnettujen hahmojen tarinoita. Learning To Crawl seuraa Ditkon ja Leen ideaa ja tuo tärkeimmät hahmot esiin; May-täti, Flash Thompson ja Liz Allen Peterin arkeen, Korppikotka, Kameleontti, J Jonah Jameson ja Tinuri Hämiksen alkuaikojen vihollisina (SIVUHUOMIO: Kuinka on mahdollista, että Kameleontti, Hämiksen ensimmäinen vihollinen, ei ole saanut vielä leffaversiota?) ja Slott myös lisäsi muutaman ystävän Peterille- ystävät jotka hän kuitenkin menettää valintojensa takia. Kuten Year One, Learning to Crawl toimii hyvin esittelynä Hämähäkkimiehen mythokseen, mahdollisena porttina verkkoveijarin seikkailuihin.

Ja mikä tärkeintä, Learning to Crawl sanoo myös jotain tärkeää kaikella tällä. Slott on urallaan tehnyt lukuisia tarinoita, joissa hän tarkastelee Hämähäkkimiestä hahmona sekä tämän itsensä että vihollisten kautta. Tässä tapauksessa on kyse siitä, miten Hämmästyttävästä Hämähäkkimiestä tuli Kulmakunnan Kiva Hämähäkkimies, kuinka 16-vuotias poika pääsi yli ottoisänsä murhasta muistamalla tämän elämän, ei kuoleman, ja oppien taas hymyilemään ja nauramaan. Se näyttää Clayton Colen kautta mikä tekee Peteristä, noh, Peterin; ei älykkyys tai voimat, vaan elämänkokemukset ja niistä kumpuava elämänjano. Ja tämä on myös se joka tekee Hämähäkkimiehestä mielekkään sankarin; Me pidämme Peter Parkerista, koska hänellä on ongelmia. Kaikki ei aina suju, hän ei tee oikeita valintoja joka kerta ja joskus elämä painaa päälle hieman liikaakin. Mutta hän jaksaa silti heittää vitsejä, auttaa toisia ja mennä eteenpäin. Learning to Crawl ilmestyi juuri Slottin Superior Spider-Manin päätyttyä. Superior Spider-Manin synkkyyden ja Peter Parkerin pitkän poissaolon jälkeen tarina joka muistuttaa meitä hahmon perusideasta ja ideaaleista on oikea liike, ja Learning to Crawl kiteyttää minulle kaiken tärkeän hahmosta hienosti lopussa:

"Hope you were watching, Uncle Ben, 'cause I did that for you. Kept everyone safe. Kept them from being scared. And I made it fun. " 

"It doesn't matter that most of  'em wouldn't have lifted a finger for Peter Parker. That's not why you do it. You do it 'cause it's right thing to do."

"Because...it's what you would've done. You were more than a father to me, Ben Parker. More than a role model.."

"You were my hero."

   

Mitä minä koitan sanoa on....että taidan rakastaa tätä sarjakuvaa?

Atte T

Ylivertainen, synkkä sankari?

Vuonna 1993, joukko Batman- kirjoittajia suunnittelivat tarinakokonaisuuden nimeltä Batman: Knightfall. Tarinassa Bane, Batmanin uusi ja tuliterä vihollinen joka omasi ulkonäöltään paljon Hämähäkkimiehen silloiselle päävastustaja Venomille, hyökkäsi Batmanin kimppuun fyysisesti ja psyykkisesti. Saatettuaan Batmanin henkisesti huonoon jamaan, Bane rikkoi Batmanin selän ja jätti tämän raajarikoksi. Bruce Wayne lähti maasta parantamaan itsensä, ja jätti uusimman oppilaansa, Jean-Paul Valleyn alias Azraelin, hoitamaan Batmanin tonttia Gothamiin. Jean-Paul paljastui pian liian väkivaltaiseksi tähän pestiin tämän alkaessa tappamaan rikollisia Gothamissa Bat-haarniskapukunsa avulla. Jean-Paul halusi olla parempi Batman kuin Bruce, jota hän piti yhä esimerkillisenä ihmisenä, joka tuhlasi kuitenkin Batmanin potentiaalia. Lopulta Bruce palasi, ja päihitti Batmanin nimen loanneen Jean-Paulin, ottaen paikkansa yön ritarina takaisin. Batmanin hyvät suhteet poliiseihin oli kadonnut, ja yhteisön luottamus pitäisi hankkia nyt uudestaan.

Jälkikäteen, on Knightfallia pidetty parodisena katsauksena 90-luvun sarjakuvien zeitgeistista; Rob Liefeldin ja kumppanien design- estetiikkaan kuului vanhojen pukujen ja tyylin radikalisointi; trikoot korvattiin panssareilla, kalsarit menivät takaisin housujen alle ja vyötaskujen määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Samalla supersankarit alkoivat hylkäämään nyt vakiintuineita moraalisia pitimiään, ja aseiden käyttäminen ja tappaminen alkoivat yleistyä. Knightfallissa Batman on kaikkea tätä, ja koska kynäilijät tarinan takana olivat pitkäaikaisia Batman- legendoja kuten Denny O'Neil ja Jim Aparo, ei ole vaikea ajatella kyseessä olevan Batman- kirjoittajien temppu antaa lukijoille sitä mitä he luulivat haluavansa, eli 90-luku estetiikan määrittelemän, haarniskoidun, piikkejä ja teriä ja aseita täynnä olevan murhaaja-Batmanin.

Ja nyt te ehkä mietitte, mikä tämän kaiken pointti on. Miksi aloitin infodumppauksella jostain oudosta Batman- tarinasta 90-luvulla?

Puhutaanpa hieman Superior Spider-Manista.

1. Dan Slott ja "miten tähän päädyttiin"

Hämähäkkimies koki aikamoisen muutoksen, kun Joe Quesadan (joka muuten toimi yllämainitun Batmanin visuaalisena suunnittelijana) ja J. Michael Straczynskin kynäilemä tarinakokonaisuus One More Day julkaistiin. Tarina itsessään ei saanut hyvää vastaanottoa, mutta sen tuomat muutokset hahmon status quoon ovat enemmän tai vähemmän otettu vastaan positiivisesti. Tämä muutos toi mukanaan uusia kynäilijöitä, joista nimekkäimmäksi nousi Dan Slott, Marvelin pitkäaikainen kirjoittaja. Iso kritiikki One More Day:n jälkeiseen muutokseen oli muutoksen tietty puute; sen sijaan että Peter Parker kasvaisi ihmisenä, hänen avioliittonsa poistettiin ja hän palasi lähemmäs hahmon juuria poikamiehenä. Samoin vanhoja, nyt kuolleita hahmoja palautettiin samassa hengessä. Kun Slott pääsi kynäilemään Parkerin tarinoita, hän alkoi innolla luomaan uutta sisältöä maailmaan; Peterin ystävä-ja perhepiiri sai uusia jäseniä May-tädin mennessä uusiin naimisiin Jamesonin isän kanssa, uusia pahiksia kuten Herra Negatiivinen ja Overdrive ja Peter sai töitä jotka vastasivat tämän taitoja innovatiivisesta Horizon- laboratiosta. Vanha ja uusi kohtasivat Slottin kirjoituksissa, ja samalla hän viljeli merkkejä isommasta muutoksesta, joka oli edessäpäin.

Katsokaas, Tohtori Mustekala teki kuolemaa. Otto Octavius ei ikinä ollut mikään hyväkuntoisin superkonna, ja hän aloitti tämän pelin vanhana miehenä. Vuosikymmenen kestänyt taistelu Hämähäkkimiehen kanssa oli tehnyt työnsä, ja hän oli kuoleman kielissä. Tohtori Mustekala alkoi suunnittelemaan Sitä Yhtä Suurta Keikkaa, jolla jättäisi jälkensä ihmiskunnan historiaan. Yhdessä uuden Kuuden Koplan kanssa Octavius koitti kiristää maailmaa, mutta Hämähäkkimies tietysti pysäytti tämän, tajuten samalla että Octavius halusi oikeasti tuhota maailman joka ei ikinä arvostanut tämän älyä. Octavius saatiin kiinni, ja vankilassa hän joutuisi odottamaan vääjäämätöntä loppuaan. 

Kunnes eräänä aamuna, Peter Parker heräsi Octaviuksen raunioituneesta kehosta. Tohtori Mustekalan viimeinen juoni; hän käytti pientä robottia siirtääksene oman tietoisuutensa Peterin kehoon, ja Peterin puolestaan hänen ruumiiseensa, vain muutamaa tuntia ennen tämän kuolemaa. Peter taisteli parhaansa mukaan, ja kohtasi Octaviuksen Hämähäkkimiehen kehossa, vain hävitäkseen brutaalisti. Peterin ruumiissa oleva Octavius koki kuitenkin oudon kokemuksen, nähden ruumin alkuperäisen omistajan muistot, ymmärtäen vihdoinkin Hämähäkkimiestä ajavan vision ja tunsi samalla häpeää omista teoistaan. Octavius vannoi, että kunnioittaisi vastustajansa perintöä, jatkaen Hämähäkkimiehenä....mutta olisi vielä parempi, tehokkaampi, nopeampi, vahvempi- hän olisi Ylivertainen Hämähäkkimies!

"...The Title of The Comic!"

Ja niin alkoi Superior Spider-Man, 31- osainen tarinakokonaisuus jonka Dan Slott kirjoitti alusta loppuun asti. Sukelletaanpas syvemmälle...spoilereita tiedossa, muuten.

2. Konna sankarin housuissa

Okei, eli sankarin pahin vastustaja ottaa tämän paikan, mutta ei käytä sitä pahaan vaan todistaakseen olevansa parempi sankarina. Tässä on paljon mitä käyttää, varsinkin kun kyseessä oleva pahis on niin erilainen sankariin verrattuna. Miten Octavius toimii sankarina, miten hän kohtelee Hämiksen tunnettua konnien galleriaa, joista suurin osa on tämän vanhoja taistelutovereita, ketkä Peterin lähipiirissä huomaavat eron vai huomaako kukaan ja niin edelleen. Superior Spider-Man käyttää näitä kysymyksiä hyvin, ja onnistuu luomaan oikeasti erilaisen Hämähäkkimies- tarinan. Peter-Octavius on ylimielinen, aggressiivinen, töykeä ja itsepäinen, mutta myös kunniallinen, itsevarma, epäitsekäs ja luova. Tuo epäitsekkyys varsinkin nousi mielenkiintoiseksi teemaksi sekä sarjan alussa että lopussa. Peter Parkeria on luonnehdittu usein hyvin itsekkääksi sankariksi, joka ei pysty päästämään irti mistään elämässään, eikä hän ota vastuuta ongelmistaan; se on aina superrikollisen, Jamesonin tai jonkun muun vika ettei hän voi tehdä mitä hän haluaa. Kun Peterin tietoisuuden jämä Octaviuksen mielessä koittaa häiritä Octaviusta tämän pelastaessa ihmishenkiä, hän osoittaa tätä jatkuvaa itsekkyyttä; hän koki oman elämänsä tärkeämmäksi kuin muiden.

Suuri voima tuo suuren vastuun. Tämä on aina ollut Hämähäkkimiehen perustenetti; hän oppi sen kantapään kautta ensimmäisessä tarinassaan, kun hän päästi varkaan menemään joka myöhemmin tappoi hänen Ben-setänsä. Ylivertainen Hämähäkkimies ei unohda tätä oppia, ja sen sijaan vie sen äärimmäiseen loppuunsa. Koska Hämähäkkimies on niin vahva, älykäs ja vastuun raskaan painon kuormittama,  täytyy hänen tehdä kaikkensa suojellakseen New Yorkia. Hän perustaa oman yksitysarmeijan, täyttää kaupungin drooneilla joidenka avulla hän pitää silmällä rikollisia, kehittää Hämähäkkimiehen teknologiaa yhä tappavampaan suuntaan, kuten integroiden vanhan Iron Spider -puvun metallijalat takaisin sekä laittaen kynnet pukunsa sormenpäihin. Jopa hänen pukunsa on synkempi, suosien mustaa trikoissa ja lisäten toiset linssit silmiin, luoden pelottavan mielikuvan komposiittisilmistä. Kaikki tämä suuren voiman ja suuren vastuun nimissä. Hänellä on äly ja teknologinen kyky tehdä tämä, joten eikö hänellä ole myös velvollisuus, dare I say, vastuu tehdä näin? Tätähän lukijat ovat aina halunneet, että Peter käyttäisi älliään enemmän ja tekisi parempia, kestävämpiä ratkaisuja moniin ongelmiinsa.

This is what you wanted.

Vaikka Octavius-Peter otti sankarin viitan ylleen, ei hän kykene tekemään täydellistä käännöstä. Ylimielisyys ja herkkänahkaisuus johtavat alussa muutamaan ylilyöntiin. Hämähäkkimies pieksee suhteellisen matalan uhan pahis Bumerangin pataluhaksi tämän antauduttua, ja vain poliisi saa hänet lopettamaan ajoissa. Kun pilailevat rikolliset Narri ja Oddball tekevät hänet naurun alaiseksi, ei koko ikänsä pilkkaa kestänyt Octavius-Peter kestä sitä, ja on lähes tappaa harmittomat kujeilijat. Lopulta Ylivertainen Hämähäkkimies ylittää sen yhden rajan, jota Peter ei halunnut ikinä itse tehdä; superkonna Massacren alkaessa taas ampumaan siviilejä, ei Hämähäkkimieheltä löydy hänelle armoa, vaan hän ampuu päihitetyn Massacren, saaden julkiset kehut verenhimoisilta kansalaisilta ja poliisin vaietessa tästä uskomattomasta vallan väärinkäytöstä. Mutta hei, näinhän uhat voitetaan. Nyt Massacre ei voi enään tappaa ketään. Kuka on seuraavana jonossa? Hämähäkintappaja. Jos Octavius-Peteriä ei olisi estetty, Mörkä, Kingpin, Bumerangi, Blackout, Korppikotka olisivat liittyneet joukkoon. Kaikki tehty suuren voiman ja suuren vastuun nimissä. Usein sanotaan, että sankarit reagoivat, kun taas pahikset toimivat. Tämä tarkoittaa usein perinteistä tarinan rakennetta; pahis tekee jotain johon sankari reagoi. Octavius-Peter toimii, ei reagoi.

"Miksei supersankarit tapa pahiksia?"

  

3. Sankarin matka

Millainen on Octavius-Peterin ura Hämähäkkimiehenä? Millaisen tarinan Dan Slott punoo tämän uuden "sankarin" ympärille? Aika perinteisen. Hämähäkkimies kohtaa superrikollisia erilaisissa tilanteissa, ja päihittää heidät omalla tavallaan. Korppikotka piestään lähes hengiltä. Uusi Kuuden Kopla kaatuu hetkessä nerokkuuden ja suunnittelun avulla. Massacre voitetaan ampumalla häntä päähän. Hämähäkintappajan kuolemantuomio katsotaan loppuun, vaikka oman käden kautta. Sitten alkaa radikalisoituminen. Hämähäkkirobotteja, yksityisarmeija, käytännössä suora maasota Kingpinia vastaan. Jokainen Hämähäkkimiehen tärkeä vihollinen käydään läpi omalla tavallaan, ja Octavius-Peter päihittää heidät joko älyllä tai brutaaliudella. Ja joka kerta, hän oikeuttaa tämän itselleen jotenkin. Tämän vuoksi hän alkaa valumaan pois sankaruudesta kohti totalitaarista, visionääristä pahista. Lopulta kysymys voi olla jopa siviilielämän ongelmista, sillä kun luulee olevansa aina moraalisesti oikeassa, kaiken voi aina oikeuttaa itselleen. Peter-Octaviukselle tämä tarkoittaa sitä, että koska hän on älykkäin ja kyvykkäin, on hän aina oikeassa. A on yhtä kuin A.

Suosikkihetkiäni koko tarinassa.

Siinä missä Peter Parkerin arki oli yhtä kärsimystä ja ahdinkoa, on Octavius-Peter menestyjä. Oma firma, uusi tyttöystävä Anna Marconi jota hän jumaloi, parannettu suhde Jamesoniin ja tuhottu ystävyys lähes kaikkien Peterin vanhojen ystävien kanssa. Hänen arkensa keskittyy Hämähäkkimiehen täydellistämiseen ja oman maineen luomiseen. Peter Parker ei varsinaisesti siviilinä ollut saavuttanut mitään, sillä hän käytti voimavaransa muiden auttamiseen pyyteettömästi. Octavius-Peter luo rahaa samalla kun hän taistelee rikollisuutta vastaan. Miksi partioida kaduilla, kun hämähäkki-droonit hoitavat sen? Anna Marconin silmissä Peter on menestyjä ja kiltti, lämmin ihminen. Muille hän on varjo entisestä, kaikkien ihmetellessä mitä Peterille on oikein tapahtunut. Tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten erilainen kuva ihmisillä voi olla toisistaan, käytöksen erotessa perhe- ja työympäristössä täysin. Koska Octavius-Peter on aina oikeassa omassa mielessään, oikeuttaa hän käytöksensä suurella älykkyydellään. Tottakai yliopiston professorit ovat väärässä, onhan hän älykkäämpi kuin he. A on yhtä kuin A.

Tämä ei ole ikinä ollut Hämähäkkimiehen teema. Peter Parker ei ehkä aina tehnyt oikeita valintoja, mutta hän yritti aina parhaansa, alati myös epäillen itseään ja tuntien huonoa omatuntoa omista vahingoistaan. Octavius-Peter ei ikinä tunne huonoa omatuntoa. Hän pakkaa kaikki epäonnistumisensa syvälle sisimpäänsä. Syy on harvoin hänen; on kyse joko "virhelaskelmoinneista" tai muista teknologisista selityksistä, jotka on helppo sivuuttaa mielessä. Venom-symbiootin ottaessa vallan hänestä, alkaa kuitenkin säröt näkymään. Voiko hän olla väärässä? Tekeekö hän jotain väärin, mitä Parker teki että hän pysyi tilanteen hallinassa? Octavius-Peterin heikkoudet, ylpeys ja ylimielisyys, auttavat Hämähäkkimiehen suurimman vihollisen pääsemään vallan huipulle. Vihreä Menninkäinen, jonka Slott on vienyt lähemmäs hahmon juuria varjoista toimivana vallananastajana ja juonittelijana, on onnistunut pysymään piilossa koska Octavius-Peterin mielessä Hämähäkkimiehen suurin vastustaja on Tohtori Mustekala itse, ja hän ei ilmeisen syyn vuoksi ole enään uhka. 

Vihreä Menninkäinen vie Octavius-Peteriltä kaiken. Oman yhtiön, armeijan, robotit, vigilante Cardiacin kanssa rakennetun katusairaalan sekä menneisyyden linkit kuten lapsuuden kodin ja tehtaan, jossa hän työskenteli nuorena. Ja vaikka mitä Octavius-Peter yrittää, ei hän kykene pysäyttämään Vihreää Menninkäistä. Kun hädän hetkellä Octavius-Peter on epäröidä, palaa Peterin tietoisuuden muru hänen päähänsä, valmistautuen ottamaan vallan kehostaan takaisin. Otto Octavius on valmis tähän kohtaamiseen....tuhoamalla kaikki jäänteet itsestään Peterin kehossa. 

Otto Octavius vannoi ryhtyvänsä Ylivertaiseksi Hämähäkkimieheksi, todistaen olevansa parempi sankari kuin Peter Parker. Hän oletti, että koska hän on älykkäämpi, viisaampi ja armottomampi, hänen uransa sankarina jättäisi edemenneen Parkerin perinnön kalpenemaan häpeästä. Octavius kuitenkin myöntää, että syvällä sisimmässään, hän ei usko olevansa tämän voiman arvoinen, vaan yhtä viallinen ja tavallinen kuin muutkin. Joten hän ylikompensoi tätä raakuudella ja ylilyönneillä. Otto Octaviuksen matka Hämähäkkimiehenä on tie, jolla hän oppii arvostamaan oikeasti vanha vihollisensa taitoja ja tietä jonka tämä on kulkenut, ymmärtää vastustajansa omat heikkoudet mutta näkee niistä kumpuavan voiman, ja tajuaa että hänen metodinsa on vain puutteiden paikkailua. Superior Spider-Man kulminoituu kohtaamiseen Vihreän Menninkäisen ja Peter Parkerin välillä, joka on ehdottomasti yksi Hämähäkkimiehen pitkän historian muistettavimpia:

4. What is the point of this thing

Tässä kohtaa joku on varmasti nähnyt yhtäläisyyden tämän blogiteksti alussa olleen Batman- tarinan kanssa. Molemmissa vanhan sankarin roolin täyttää toinen, joka hiljalleen radikalisoituu ja alkaa käyttämään tappavia metodeja pysäyttääkseen rikolliset, uskoen olevansa parempi kuin edeltäjänsä koska voi saada aikaan "oikeaa muutosta". Sekä Batmanin kirjoittajat että Slott piirtäjien Humberto Ramos ja Giuseppe Camuncoli kanssa yhdistivät moraalisen myopian koneistumisen välillä, Batmanin ja Hämähäkkimiehen alkaessa varustautumaan teknisillä apukeinoilla, peittäen ihmisyytensä teknologian alle. Lopulta vanha sankari palaa takaisin, ja kamppailun ja nopean itsetutkiskelun jälkeen korvaaja antaa paikan takaisin sankarille, todistaen että alkuperäinen sankari on parempi. 

Tätä kutsutaan niin sanotusti hahmodekonstruktioksi, jossa hahmoa aletaan purkamaan osiin siinä kohtaa, kun halutaan katsoa mikä tekee tästä hahmosta...tämän hahmon. Knightfall oli 90-luvun antisankarin mallilla rakennettu Batman- tarina, jossa Azraelin Batman todettiin täysin epäkelvoksi ja sopimattomaksi Batmanin maailmaan ja tyyliin. Superior Spider-Man on dekonstruktio Hämähäkkimiehestä joka painottaa tämän älyä ja voimia, venyttäen suuren voiman ja vastuun rajoja hajoamispisteeseen asti, todistaen Hämähäkkimiehen, kuten kaikkien muidenkin supersankarien oikeastaan, olevan enemmän kuin voimiensa summa. Että tätä sankarin manttelia ei voida läpsäistä vain kenelle tahansa, ja kuvitella että pelkkä voima ja puku riittävät tekemään sankarin. Superior Spider-Man on 30-osainen argumentti Peter Parkerin hahmon elinvoimaisuuden puolesta. 

Twitter tarjoili minulle mainion loppukaneetin:  

Tämä on hauskan vitsin muotoon laitettu mediakriittinen lausahdus; taide ei aina mainosta tai tue sitä mitä se esittää. Knightfall ja Superior Spider-Man eivät ole argumentteja synkemmän supersankariuden puolesta. Ne eivät sano että "hei, eikös coolia kun Batman tappaa vihollisensa ja pukeutuu piikikkääseen haarniskaan? Hämähäkkimiehen olisi aina pitänyt toimia näin!" Ei, ne ovat molemmat mediakriittisiä teoksia, jotka esittävät negatiivisen version sankarista, miten tämä toimisi ja vaikuttaisi omaan maailmaansa, vain lopussa todistaakseen kuinka väärässä tämä oli. Joskus tuntuu, että uudet ideat kumotaan liian nopeasti. Kuinka moni on sanonut jonkun idean olevan typerä ennen kuin kukaan on ehtinyt tutustua siihen millään tasolla? On todella helppoa pistää kaikki vain markkinoinnin ja ahneuden piikkiin tällaisten uudistusten kohdalla. Tottakai siitäkin on kyse; Superior Spider-Man alkoi Amazing Spider-Man #700 vanavedessä, ja idean radikaalius oli varma tapa kerätä lukijoita, ja se päättyi juuri ennen Amazing Spider-Man 2- elokuvan ensi-iltaa, jotta oikea Peter olisi puikoissa leffan sidosmateriaalina. Sama pätee Doomsday Clock- tarinaan DC:llä nyt ja Marvelin viimevuotiseen Hydra-Kapu tarinaan. Se ei silti poista sitä mahdollisuutta, että näiden takan olisi idea ja taiteellinen näkemys kohteesta. Minä pidän paljon Superior Spider-Manista, sillä kuten Dan Slott on seitsemän vuoden aikana antanut ymmärtää, hän todellakin tajuaa mikä on olennaista Hämähäkkimiehessä. Mutta kuinka moni on sivuuttanut tarinan vain sen ulkoisten tekijöiden takia?

En kuitenkaan voi lopettaa tätä mittavaa keskustelua Hämähäkkimiehestä ilman puhumatta norsusta huoneessa. Steve Ditko, Hämähäkkimiehen toinen luoja ja alkuperäinen kuvittaja, löydettiin kuolleena asunnostaan 7.7.2018. 90-vuotias Ditko oli Marvelin suurimpia luovia voimia yhdessä Jack Kirbyn kanssa, ja hänen luomuksensa puhuvat puolestaan. Alkuperäiset Ditkon kynäilemät tarinat Hämähäkkimiehelle ovat loputtoman luovia; Ditkon kynästä syntyi Vihreä Menninkäinen, Tohtori Mustekala, Korppikotka, Kraven, Hiekkamies, Mysterio, J Jonah Jameson ja kymmeniä muita hahmoja. Hän kirjoitti merkittävimpien tarinoiden joukkoon kuuluvan Amazing Spider-Man #33:en, jossa Peter suorittaa yhden suurimman sankaruuden hetkensä kamppaillessaan suurten raunioiden alta pakoon. Ilman Ditkoa, Hämähäkkimiestä ei ehkä olisi, tai ainakaan hahmo ei välttämättä olisi ollut puoliksikaan yhtä pitkäikäinen. Ditkon vaikutukset näkyvät myös Superior Spider-Manissa, joka ottaa paljon irti niin Ditkon estetiikasta kuin hahmotuksesta. Erakko ja vannoutunut objektivisti, Ditko oli niin aikanaankin kuin myöhemminkin, omanlaisensa ja järkähtämätön lahjakkuus. Hämähäkkimies on minun suosikki supersankarini. Popkulttuuri on hänelle velkaa paljosta. Minä olen velkaa hänelle paljosta.

Lepää rauhassa, Steve Ditko (1927-2018). 

Atte T 

Atte Arvostaa: Ant-Man and the Wasp

Avengers: Infinity War, piti siitä tai ei, vaikutti Marvel Cinematic Universen tulevaisuuteen. Mitä seuraavaksi? Infinity War otti perinteisen MCU-sankaruuden ja tunki sen läpi lihamyllystä, esittäen pahiksen joka oli varjopuoli sankareista ja ottaen tämän näkökannan elokuvassa, joka oli lähes kolmituntinen oppitunti sankaruuden epäonnistumisesta. Miltä Ant-Man, eittämättä koko MCU- kaanonin kevytkenkäisin ja rennoin elokuva, tuntuisi tämän jälkeen?

Noh:

Ant-Man and the Wasp

Taustaa: Janet van Dyne oli rikkaan tiedemies Vernon van Dynen tytär, joka pyysi Hank Pymilta apua kostaakseen isänsä kuoleman oudon entiteetin käsissä. Janet sai kyvyn kasvattaa siivet kutistuttuaan Pym-partikkeleiden avulla pieneksi, lentäväksi voimanpesäksi. Hänestä tuli Ampiainen, Kostajien perustajajäsen ja myöhemmin myöskin Kostajien johtaja. Ampiaisen loivat Stan Lee, Ernie Hart ja Jack Kirby. 

Elokuva: Vankilasta kotiarestissa istuva Scott Lang (Paul Rudd) on muutaman päivän päässä vapaudesta. Hän kuitenkin tempautuu takaisin seikkailuun mukaan lailta pakoilevien Hopen (Evangeline Lily) ja Hankin (Michael Douglas) kanssa, kun heidän yrityksensä saada Hankin vaimo ja Hopen äiti Janet (Michelle Pfeiffer) takaisin kvanttimaailmasta. Valitettavasti eri tahot saavat tietää yrityksestä, ja kilpajuoksu kvanttimaailmaan voi alkaa.

Minä pidin, ja pidän kyllä yhä, Ant-Manista. Se on hauska, kevyt ja lämminhenkinen hömppäleffa, jossa on aitoa sankaruutta sekä mainiota vitsailua supersankaritaisteluiden mittasuhteille. Synkän ja pohtivamman Age of Ultronin jälkeen se teki myös hyvää, ja voisin sanoa että Ant-Man and the Wasp palvelee samaa tarkoitusta taas. Ant-Man and the Wasp on kevyt pieni leffa, joka ei yritä olla kovinkaan mullistava tai merkittävä muussa kuin oman hahmonsa maailmassa. Ant-Man and the Wasp eroaa kuitenkin edeltäjästään, joka oli yksinkertainen heist-leffa; jatko-osa on huomattavasti monimutkaisempi jatkuva takaa-ajo, jossa koko ajan joku on sankarikolmikon kannoilla. 

Paul Rudd on erittäin taitava näyttelijä (kyllä, näen sinut, joka vihaa Ruddia viittamassa takana raivokkaasti) ja vaikka Scott Lang ei olekkaan mikään vaikea tai monimutkainen rooli, on hänen välitön tykättävyytensä aina toimivaa. Rudd pääsee kyllä venyttelemään omia lihaksiaan näyttelijänä huikeassa kohtauksessa, joka vaati varmasti Douglakselta ja Lilylta aikamoista pokkaa. Evangeline Lily on syntynyt näyttelemään supersankaria, ja Ampiainen on toteutettu huikeasti, ottaen kaiken irti kokomuutoksien ja lentokyvyn yhdistelmästä. Scott Langin tytär Cassie (Abby Ryder Fortson) on yhä suloinen, ja laajennettu ruutuaika oli kaikin puolin oikea liike.

Sana "pahis" on jotenkin väärä sana kuvaamaan loppujen lopuksi traagista Aavetta (Hannah John-Kamen), josta puhuminen laajemmin on täysin spoileriluokkaa, mutta John-Kamen on roolissa oiva ja jälleen toteutus Aaveen kohdalla toimii joka kerta, ja pahiksena Aave ehdottomasti positiivisen puolella MCU-konnien suhteen. Sonny Burch (Walton Goggins) on toinen takaa-ajaja tarinassa, ja tuntuu olevan elokuvassa mukana vain että Luis (Michael Pena) ja muut saadaan mukaan paremmin tarinaan, ja että sykettä saadaan korkeammalle. Hän ei ole huono, Goggins on aivan liian hyvä näyttelijä ollakseen ikinä huono, mutta hän ei ole kovinkaan merkittävä muuten, tai mieleenjäävä. Sekä Aave että Sonny Burch ovat myös alunperin Rautamiehen vihollisia, joka kertoo hieman Muurahaismiehen vihollisgallerian köyhyydestä sarjakuvissa.

Sonny on tietyssä mielessä Ant-Man and the Waspin ongelma pienoiskoossa; merkityksen tietty puute. Ei sillä etteikö sellaista tarvittaisi välttämättä, mutta jos katsomme aikaisempia elokuvia; Thor: Ragnarok muutti koko hahmonsa kaanonin lähtemättömästi kriittisellä otteella, Black Panther toi kokonaisen uuden maailman ja hahmogallerian MCU:hun ja Infinity War...noh, tietäjät tietää. Toki nyt me kävimme kunnolla kvanttimaailmassa, ja sielä voi mahdollisesti olla paljon tutkittavaa, mutta elokuva varsinaisesti on vain kilpajuoksu tiedevälineiden kanssa. Se on hauska, ja toiminta tykittää hyvällä tahdilla muistaen toiminnan perussäännöt suhteellisen hyvin, mutta lopputuloksena elokuvan loppuessa, on fiilis joka jää käteen hieman tyhjä. Minulla oli hauskaa, mutta Ant-Man and the Wasp ei varsinaisesti antanut minulle hirveästi mitään uutta.

Tuo ei välttämättä ole todellakaan huono asia, ei ainakaan aina. Ant-Man and the Wasp on hauska, ja ehkä sen ei tarvitse olla muutakaan. Kenties kolmas elokuva voi olla Ragnarok/Iron Man 3 -henkinen pelinmuutos, mutta nyt Ant-Man and the Wasp on "vain" viihdyttävä romppa jossa on hyviä vitsejä, hauskaa toimintaa ja mainioita visuaalisia ratkaisuja. Peyton Reed ei ole Marvelin viimeaikaisten ohjaajien mittapuulla mikään alansa mestari, mutta kokonaisuutena homma kuitenkin toimii. Se on sankaruutta, huumoria ja pienellä mittakaavalla leikkimistä taidokkaasti (autokohtaukset ovat kautta linjan huikeita), ja joskus se riittää. Ant-Man and the Waspin suurin vahvuus on yhä sen pienet (heh) mittasuhteet; maailma ei ole vaarassa, eikä edes yksi kaupunki, ja siksi loppu varsinkin on Ant-Man and the Waspissa toimiva ja mukavan ihmisläheinen. Uusin Marvel- leffa ei ole ehkä elokuvasarjan parhaimmistoa, mutta on silti luultavasti kesäleffojen kärkikastia.

Atte T