Superrikolliset motivaatiota etsimässä

Haluan pitää aina avoimen mielen elokuviin, varsinkin jos ne tulevat alkuperäislähteestä josta pidän, ainakin jonkin verran, ja jos se koittaa jotain erilaista. En silti onnistu oikein mitenkään innostumaan tulevasta Venom -elokuvasta. Pidän Tom Hardysta, pidän supersankarielokuvista, pidän superkonnista ja en ole lainkaan sitä vastaan että näiden saralla mennään hieman perinteisen premissin ulkopuolelle. Tuntuu vain siltä, että koko elokuva ollaan rakennettu täysin väärillä palikoilla, koittaen ottaa kiinni hahmon suosiosta sen pinnallisten meriittien kannalta, ottamatta huomioon sitä mikä Venomin rooli Hämähäkkimiehen maailmassa on. Yksi hämmentävimmistä osista tätä keskustelua Venomin ympärillä liittyi Carnageen, Venomin tapaan symbioottia käyttävään toiseen Hämis-pahikseen. Uusi elokuva ei käytä Carnagea, sen sijaan Venomin vastustajana toimii Riot, yhden kerran nähty symbioottipahis 90-luvun noloista Venom-tarinoista. Carnage, huhujen mukaan, säästettiin jatko-osaan koska hän on olennaisempi ja mielenkiintoisempi pahis.

Ja minä pyydän anteeksi faneilta, mutta missä maailmassa Carnage on mielenkiintoinen pahis? Mistä pääsemmekin päivän kysymykseen:

why do the bad thing bad guy

Aloitetaan helpolla; miksi pahikset tekevät mitä he tekevät? Oikeassa maailmassa tällaiset motivaatiokysymykset ovat usein filosofien ja psykologien heiniä, ja niihin ei aina todellakaan löydy helppoa tai yksinkertaista vastausta. Sarjakuvissa asiat ovat toisin. Supersankaritarinoissa, eli tarinoissa jotka on pääasiallisesti tehty lapsille, oli yksinkertaiset moraalit ja opetukset tärkeitä. Tällöin myös pahiksien motivaatiot olivat yksinkertaisia ymmärtää ja sisäistää. Koska supersankarit pysäyttivät rikollisia, oli pahisten oltava rikollisia, vain värikkäämpinä: Kaksinaama, Pingviini, Lex Luthor ja Kissanainen olivat rahan perässä kulkevia, värikkään gimmickin omaavia pankkirosvoja. Jos raha tai arvotavararyöstöt eivät olleet sarjan ytimessä, oli motiivina viha tai inho; monet Ihmenaisen alkuperäisistä pahiksista, kuten Herkules ja Tohtori Psyko, olivat misogynistejä, hyökäten naisia, varsinkin Ihmenaisen vahvaa asemaa kohtaan. Osa näistä yksinkertaisista motiiveista on säilynyt, osa on kehittynyt ja syventynyt historian saatossa.

Marvel, kuten aina supersankareita käsittelevissä asioissa, päätti sekoittaa superkonnien pakkaa 60-luvun räjähdymäisen suosionsa aikana. Mukana oli yhä yksinkertaisten motiivien ahneet pankkirosvot, mutta mukaan tuli myös ideologisesti rikkaammat konnat. Kylmän sodan raivotessa taisteluita käytiin myös sarjakuvien sivuilla, kun Rautamies kamppaili Punadynamon ja Mandariinin kanssa ja Ihmenelosten vihollisiin kuului Punainen Aave. Näiden pahisten motivaatioon kuului myös ahneuden lisäksi poliittinen agenda; Mandariini halusi valloittaa maailman, vihaten sekä länttä että kommunisteja. Punainen Aave oli Neuvostoliiton agentti, joka halusi supervoimien avulla auttaa Neuvostoliittoa voittamaan kylmän sodan. Mutta jopa ennen yksiulotteiset pankkirosvot alkoivat saamaan hieman uutta ulottuvuutta itseensä. Toki Hämähäkkimiehen vihollisista suurin osa seurasi tietynlaista ideaköyhyyttä voimiensa suhteen, ollessaan loputtoman vahvoja superihmisiä ja keskittyen silti ryöstämään pankkeja, mutta sitten oli hahmoja kuten Vihreä Menninkäinen jonka yksinkertainen halu olla vahvin ja rikkain oli verhottu mysteerien, juonien ja salaisten identiteettien verhoon. Tohtori Doom, yhä ehkä paras superpahis ikinä, oli maailmanvalloituksen ja pahimman vastustajansa päihittämisestä unelmoiva diktaattori, joka esitti varhaisista vaiheistaa alkaen poikkeuksellista kunniallisuutta ja suoraselkäisyyttä superpahisten mittapuulla. Häntä pystyi aina kunnioittamaan.

Onko tällaiset motiivit sitten huonoja motiiveja? Ahneutta pidetään lähtökohtaisesti tylsänä motiivina, ainakin kun puhutaan elokuvista. Ehkä siksi että ahneus on niin arkipäiväistä, että vain kaikkein äärimmilleen venytetty, toismaallinen ahneus on enään viihdyttävää. Pankkiryöstö ei ole sitä, varsinkin kun pankkien status ihmisten mielessä nykyaikana on lähinnä negatiivinen. Mutta ahneuden takana voi aina olla jotain muuta. Sam Raimin Spider-Man 2:en Tohtori Mustekala on täydellinen esimerkki tästä; hän ryöstää pankkeja ja kidnappaa tyttöystäviä, mutta hänen motiivinsa tämän takana on kieroutunut halu todistaa itselleen, ettei hänen vaimonsa kuolema johtunut hänen tekemästään virheestä. Tässä on kerroksia, jotka antavat kuitenkin käyttää neljää robottiraajaa käyttävää hullua tiedemiestä pankkiryöstössä. Tai viime vuoden Spider-Man Homecoming, jossa Korppikotkan rikosaallon takana oli pyrkimys elättää perhettä ja keskiluokkaisen duunarin raivo systeemiä kohtaan.

How good is Alfred Molina as Dock Ock? So good.

Entäs sitten maailmanvalloittajat- ja tuhoajat, toinen merkittävä, "tylsä" pahismotiivi. Näiden takaa yleisin ja ilmeisin syy on hulluus tai vallanhimo ilman syvempää tarkastelua. Thor: The Dark Worldin Malekith on juuri tällainen, maailmanvalloittaja ilman selkeää motiivia elokuvan sisällä. Näitä parjataan syystä, sillä status quon ollessa supersankareille tärkeä ja suhteellisen muuttumaton asia, ei tällaiset suunnitelmat juuri koskaan omaa oikeaa jännitettä. Mutta jälleen kokonainen tarinamahdollisuus laitetaan roskakoriin, koska kirjoittajaa ei kiinnosta hahmo vaan teko. Loistava esimerkki toimivasta maailmanvalloittaja- superkonnasta on Black Pantherin Killmonger. Elokuva saa meidät ymmärtämään Erik Killmongerin motiiveja, vihaa ja tarkoitusperiä. Hänen motiivinsa Wakandan maailmanvalloituksen takaa perustuu Erikin elämänkokemuksiin ja vihaan. Maailmanvalloitus/tuhoaminen voi olla mielenkiintoista, jos tarina jaksaa tutustua hahmoon ja miksi kukaan haluaisi tätä. Ihmisiä ei kiinnosta tappajapilvet avaruudesta tai tulevaa pahista ennakoivat tuomiopäivän CGI-konnat, vaan motiivit.

"The sun will never set on the Wakandan empire." 

Eli; yksinkertaiset suunnitelmat ja tavoitteet voivat toimia. Entäs sitten Carnage? Mikä ajaa Carnagea tekemään mitä hän tekee? Aluksi pitää puhua hieman Venomista, sillä he ovat ikuisesti linkitettyjä toisiinsa. Venom oli hyvin pitkän tarinakaaren päätös, traaginen tarina virheitä tehneen miehen kyvyttömydestä kohdata omia vikojaan. Eddie Brock oli toimittaja joka tutki Synninpäästäjä- nimisen rikollisen toimia, ja seuratessaan vääriä johtolankoja hän päätyi syyttämään syytöntä miestä Synninpäästäjän rikoksista. Hämähäkkimiehen paljastettua oikean tekijän, Brock menetti työnsä ja maineensa ja oli tappaa itsensä, mutta päätyi yksiin symbiootin kanssa, ja niin heistä tuli Venom, symbiootin ruokkiessa Brockin luonnon pahimpia puolia ja tämä vakuuttui Hämähäkkimiehen olevan vastuussa hänen virheistään. Tämä on traagista, ja peilaa myös Venomia Hämähäkkimiehen vastustajana tämän kyvyttömyydestä kantaa vastuuta teoistaan tai valinnoistaan, vaan projisoiden sen Hämähäkkimiehen niskaan. Venom toimii parhaiten yhä tässä kontekstissa, ja tämän muutos antisankariksi tai aivoja syöväksi hirviöksi on vienyt hyvän idean vain huonoille urille. Ja sitten on Carnage.

Carnage on osa 1990-lukua hallitsevaa sarjakuvien synkkää aikaa, halua vedota kerääjiin ja investoijiin luomalla uusia hahmoja jotka usein olivat synkempiä ja väkivaltaisempia kuin aikaisempien vuosikymmenien tuotokset. Carnage on mielenkiintoinen otus; hän on extreme ysäri- versio Venomista, joka on jo itsessään väkivaltainen ja rikollinen versio Hämähäkkimiehestä. Hän on David Michelinien mukaan saanut paljon inspiraatiostaan Jokerista, mutta kuten Spider-Man & Batman: Disordered Minds- minisarjassa Jokeri itse hyvin ilmaisee, Carnagen mielettömässä murhaamisessa ja Jokerin tyylissä ei ole mitään yhteistä; kuka tahansa voi tappaa parisataa ihmistä, mutta Jokeri tekee rikoksesta taidetta ja viihdettä; sillä on pointti. Carnage oli sarjamurhaaja jo ennen symbioottia, ja on sarjamurhaaja tämän jälkeen; symbiootti on vain ase hänelle, eikä tuo tästä esiin mitään uutta hahmona. Carnage on yksiulotteinen, geneerinen sarjamurhaaja subjektiivisesti siistillä ulkonäöllä, hän ei sellaisenaan ole pahis josta saisi kovinkaan monipuolisia tarinoita irti.

En ole Jokerin suurin fani, mutta klovni puhuu asiaa.

Pahikset ovat välillä hieman hankalia. Tarinat tuntuvat aina kaipaavan sellaisia, mutta toisaalta on myös nähtävillä kuinka pahiksettomat tarinat, tai tarinat joissa pahis voitetaan radikaalisti erilaisella tavalla kuten de-eskalaatiolla tai känätämällä tämä pois pahuuden tieltä alkavat saamaan suosiota. Yksiulotteista pahuutta pidetään tylsänä, ja ihmiset haluvat komplekseja pahiksia. Toisaalta, yksiulotteisessa pahuudessa on charminsa, enkä varsinaisesti tuomitse tarinankertojaa tänä epäsulavuuden aikakautena yksinkertaisuudesta; joskus ilmiselvä konna on paras konna. Mutta mitä komplekseista pahiksista halutaan on humaanius, jotain mihin lukija voi tarrata kiinni. Killmongerin elämänkokemukset ja Tohtori Mustekalan menetykset tekevät heidän teoistaan ymmärrettäviä, joskin ei hyväksyttäviä. Tässä lieneekin se tappava ero; haluamme ymmärtää, mutta joskus tuntuu siltä että tämä ymmärretään niin että teko olisi myös hyväksyttävä. Tämän näkee niissä idiooteissa joidenka mielestä "Thanos oli oikeassa" tai "Jokeri tekee järkeä". Medialukutaidon puute sekoittaa empatian hyväksymiseen, ja tämän takia joudumme katsomaan lähitulevaisuudessa Jokeri & Harley Quinn- komedialeffan. Mihin kohtaan Venom sitten tipahtaa? Se nähdään ensi viikolla, mutta jos me haluamme tehdä elokuvia pahiksista kuten superrikollisista, täytyy aluksi pureutua siihen mikä saa heidät tekemään näitä valintoja; miksi he ovat pahiksia, ja mitä tarkoittaa olla pahis?

Eli siis; läksynä voitte kaikki lukea Noelle Stevensonin Nimonan. Sillä me tulemme puhumaan siitä pian.



Atte T

PS. Kyllä, tämä on kolmas osa epäviralliseen pahistrilogiaani johon kuuluu Klassinen Superrikollinen (2016) ja Superkonnan autopsia (2017). 

Arkham Knight ja supersankarin kuolema

Kolmen vuoden jälkeen, sain lopulta pelattua Rocksteadyn Arkham- trilogian viimeisen osan loppuun. Arkham Knight oli vaivannut minua kauan- alunperin kehnon PC- version skipanneena peli jäi tutkani ulkopuolelle. Jos olisin päässyt Arkham Knightiin käsiksi vielä kolme vuotta sitten, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän. Nyt, kun katselin Batmanin "kuulustelevan" rikollista ajamalla batmobiilin renkaalla hiljaa tämän päätä murskaksi ja Jokerin näyttävän kuinka hauskaa oli kiduttaa ja piinata Batmanin perheen jäseniä kaikki nämä vuodet, oli vuosien Batman- fanius modernin supersankarisarjakuvan aikakaudella alkanut painamaan hieman liikaa. Kun lopulta sain pelin päätökseen (tai en, mutta se on toinen tarina joka ei liity tähän), oli vain yksi ajatus mielessäni:


Mitä oikein on tapahtunut, että tämä on Batman?

Tiedätte vastauksen; Frank Millerin Yön Ritarin Paluu ja Alan Mooren Watchmenin perintö jotka muokkasivat supersankareiden yleisilmettä synkempään ja vakavempaan suuntaan, pakottaen Batmanin tiettyyn muottiin josta se ei ole mainstream- Batmanin puolella onnistunut vieläkään pakenemaan. Tästä olemme puhuneet monesti aikaisemminkin, mutta Arkham Knight tuntuu näiden ongelmien keskittymältä, episentteristä jossa Batmanin hahmon vuosikymmeniä kestänyt synkkyys ja nihilismi saavutti uuden korkeamman tason. Arkham- pelit eivät ole ikinä olleet mitään iloisuuden ja positiivisuuden ilosanomia, mutta Arkham Asylumin synkkyys on lähempänä Batman the animated seriesin goottilaista visiota kuin Arkham Cityn ja Arkham Knightin Christopher Nolan Extreme- estetiikkaa. Arkham Knight on karannut hyvin kauas jopa Nolanin Batmanin harmaudesta; spoilers incoming, mutta koska peli on kolme vuotta vanha ja aika huono, niin enpä näe toisaalta syytä isommalle varovaisuudelle.

Variksenpelättimen (John Noble, god bless you) hyökätessä yhdessä mysteerisen Arkham Knightin johtaman yksityisarmeijan kanssa Gothamiin halloweenina, jää Batmanin tehtäväksi Pelättimen juonen pysäyttäminen ja Arkham Knightin hyökkäyksen kestäminen. Gotham on tyhjennetty siviileistä, ja jäljellä on vain Batman liittolaiset, poliisit, superrikolliset, gangsterit Pingviinin tai Kaksinaaman alaisuudessa sekä Arkham Knightin armeija. Batman tuo panssarivaununsa nimeltä Batmobile kaupunkiin, ja alkaa jyräämään sillä matalaksi sekä jengejä että armeijan ajoneuvoja ja lennokkeja, metsästen väkiluvun määrään nähden aktiivisia sarjamurhaajia ja ajaen Arvuuttajan naurettavan monimutkaisissa kisaradoissa. Variksenpelätti saa Barbara Gordonin tappamaan itsensä ja peli näyttää Barbaran ampuvan itseään mutta ei oikeasti, Jokeri- tauti riivaa Batmania, kuolemaa ja kärsimystä on kaikkialla ja Arkham Knight on aina askeleen edellä, jotta yksikään voitto ei ikinä tunnu siltä oikeasti. Lopulta Variksenpelätti voitetaan koska en tiedä, Batman on immuuni pelolle tai jotain. Ai niin ja Arkham Knight on oikeasti Jason Todd eli toinen Robin, jonka graafisen kidutuksen ja "kuoleman" peli meille näyttää monesta kuvakulmasta. Batman tappaa itsensä ja oletetusti myös Alfredin. Batmanin legenda jatkuu, jiihaa.

Tässä pelissä häiritsevän moni ihminen ampuu itsensä. Se ei ole hyvä asia.

En varsinaisesti syytä Arkham Knightin tekijöitä muusta kuin tahdittomuudesta vakavien teemojen ääressä ja taipumuksesta vedota halpoihin ja vanhanaikaisiin tarinatyökaluihin. Tarinankertojalla on vapaus luoda erilaisia tulkintoja fiktiivisistä hahmoista. Synkemmät Batman- tarinat ovat toimineet ennenkin; pidän kiinni siitä että Dark Knight on Batman -leffojen helmi yhä ja Millerin Yön Ritarin Paluu ja Grant Morrisonin Arkham Asylum- A Serious House on a Serious Earth ovat hienoja sekä synkkiä Batman-tarinoita. Olen kehunut monta kertaa Tom Kingin uutta Batman-sarjaa, joka onnistuu hienosti olemaan synkkä menettämättä kuitenkaan itseään tälle pimeydelle. Ongelma ei ole tarinoissa sinänsä, vaan Batman- tarinoiden homogeenisyydessä. Batman on jäänyt jumiin pimeyteen, eikä pääse sieltä pois, ja me olemme jumissa hänen kanssaan. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa mainstream- Batmanin suhteen. Parhaimman vastaanoton saanut Batman- franchisen osa viime vuosina on ollut Lego Batman Movie- elokuva joka tekee alusta loppuun asti pilkkaa Batmanin ylisynkästä, ystäviään ja liittolaisiaan ylikatsovasta grimdark- imagosta. Arkham Knightia voisi tulkita dekonstruktiona Batmanin synkistä metodeista, mutta koska Batman on lopulta oikeassa kaikesta ja hänen lukuisat ystävänsä ovat vain panttivankeja odottamassa vuoroaan, jää Lego Batman Movie ainoaksi merkittäväksi hahmodekonstruktioksi Batmanista vuosiin.

Miksi Batmanilta vaaditaan synkkyyttä ja tiettyä realismia? Arkham Knight ei millään mittapuulla ole realistinen peli, vaikka sitä riivaa tietyt siihen liittyvät ideat Arkham Citysta, kuten se että Pingviinillä ei tietenkään voi olla oikeaa monokkelia vaan pullonpohja silmäkuoppaan tungettuna. Realismi esiintyy erilaisella tavalla; ideallisena realismina maailman realistisuuden sijaan. Antaakahan kun selitän; maailmassa on yhä kolmimetrisiä krokotiilimiehiä ja kasveja hallitsevia supermalleja, mutta värit ovat maanläheisiä, kirjavat puvut ollaan vaihdettu huppareihin ja pukuihin ja Batman pukeutuu haarniskaan joka eroaa Rautamiehen taistelupuvusta vain nimellisesti. Batmobiili ei ole auto vaan enemmän Nolanin tumbleria muistuttava panssariauton ja radio-ohjattavan yhdistelmä, joka törmätessään konniin kaduilla 100 km tuntinopeudella antaa niille sähköiskun sen sijaan että tekisi heistä liisteriä. Koska tavallinen autohan olisi aivan naurettavaa, eikä sillä voisi käydä ekstensiivisiä panssarivaunutaisteluita Arkham Knightin ilmeisesti satapäistä tankkiarmeijaa vastaan. Realismia ilman realismia, jossa Batman ei voi pitää vain harmaita trikoitaan koska muuten hän muka kuolisi saman tien, mutta samalla hän näkee seinien lävitse ja kantaa loputtomasti työkaluja vyössään.

Minusta Batman on siisti kun hän adaptoi ongelmiin älyllään, ei uudella tyhjästä
revityllä gadgetilla.

Batman ei myöskään juuri voita nykyään. Toki hän voittaa lopulta saamalla konnan kiinni, mutta ei ennen kuin kyseinen konna on teknisesti jo onnistunut siinä mitä hän yritti; Professori Pyg saa silvottua kymmeniä ihmisiä, Tulikärpänen polttaa jokaisen paloaseman Gothamissa, Man-Bat tappaa vaimonsa ja Kirk Langstrom on käytännössä mennyttä ja Variksenpelätin onnistuu voittamaan Batmanin. Tämä on myös normi sarjakuvissa; Tom Kingin erinomaisessa Batman- tarinassa uusi supersankari nimeltään Gotham joutuu mieltä hallitsevan superrikollisen Psykopiraatin pauloihin ja lahtaa joukon ihmisiä, jonka jälkeen joku kostoksi tappaa Gothamin vanhemmat. Batman ei ehdi tehdä mitään. Toki symbolista sen suhteen mitä Batman itse on joutunut kokemaan ja tuntemaan, mutta samalla se hinnaa vastaan oman genrensä suurta fantasiaa vastaan. Fantasiaa, joka on unohtunut Batmanista jo hyvän aikaa sitten.

Supersankarien fantasia on jo nimessä; he ovat supersankareita, jotka onnistuvat pelastamaan päivän silloin kun kukaan muu ei voi. Tämä fantasia siitä, että oikeus voi tapahtua on kirjoitettu supersankareihin jo heidän alkuaikoinaan. Teräsmies taisteli ahneita pankkiireja, korruptoituneita poliitikkoja, väkivaltaisia puolisoita ja kieroja vuokraparoneita vastaan, puolustaen pientä ihmistä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudelta. Supersankarit ovat eskapistista fantasiaa, jossa näemme hyvyyden voittavan ja oikeuden tapahtuvan. Parhaimmat tarina onnistuvat tässä yhä; vaikka Hämähäkkimies tai Neiti Ihme kokevat paljon takaiskuja, on heidän voittonsa merkittäviä ja heidän panoksensa New Yorkin ja New Jerseyn suojelussa nähtävillä ihmisten elämissä. Avengers sanoo tämän lähes suoraan: we fight the battles that they never could. "They" tarkoittaen sekä siviilejä MCU:n maailmassa että katsojaa. Batman- tarinoita vaivaa stagnaatio joka syntyy synkkyydestä. Batman pelastaa ihmisiä, mutta ei ennen kuin ruumismäärät ovat ehtineet jo nousta kattoon. Mutta eihän sellainen olisi realistista, että Batman onnistuisi pelastamaan ihmiset ennen hirvittäviä murhia tai hulluutta. Tämä on sitä rakastettua realismia ja samaistuvuutta mikä tekee Batmanista paremman kuin Teräsmies sankarina.

Grant Morrison sanoi sen parhaiten;

"People say kids can't understand the difference between fact and fiction, but that's bullshit. Kids understand that real crabs can't sing like the ones in Little Mermaid. But you give adult fiction, and the adults start asking really fucking dumb questions like "How does Superman fly? How do those eyebeams work? Who pumps the Batmobile's tires?" I'ts a fucking made up story, you idiot!"

(god I love Morrison)

Kuten monta kertaa on sanottu, mutta se ei silti tunnu menevän tiettyjen ihmisten ja studiovastaavien päähän:

SUPERSANKARIT KUTEN BATMAN ON SUUNNATTU JA LUOTU LAPSIA VARTEN.

Morrison on usein työssään viitannut supersankarien tiettyyn myyttisyyteen ja metatekstuaaliseen tuhoutumattomuuteen. Morrisonin Batmania ei voi voittaa, sillä Batmanin idea on vahvempi kuin yksikään hullu rikollinen. Hän on ymmärtää miksi supersankarit ovat elinvoimaisia ja vahvoja, ja miksi Batman ja Teräsmies ovat olemassa kauan meidän kuolemamme jälkeen. Koska idea siitä, että joku voi seisoa atomipommin edessä ja nauraa sen voimalle, saada ihmiset puhumaan totta lassonsa voimalla ja nousta kuoleman ja tuskan yläpuolella ja auttaa muita on vahva, sillä ihmiset haluavat uskoa näihin. Lapsille supersankarit ovat parasta voimafantasiaa, joka voi auttaa pääsemään yli pelottavista ja vaikeista asioista, kasvattamaan empatian tunnetta ja näkemään itsensä tekemässä ihmeitä. Tämä ei tarkoita etteikö aikuiset ja nuoret voisi nauttia supersankarin fantasiasta yhtä lailla kuin lapset tai etteikö olisi tilaa myös aikuisille suunnatuille supersankaritarinoille; samaan tapaan kuin meistä iso osa pystyy katsomaan Disney- leffoja ilman ongelmaa, osa voi katsoa yhä Batmania ja uskoa tämän fantasiaan ilman että häntä puretaan osiin ja rakennetaan muotoon, jossa tämä fantasia on korvattu karulla realismilla. Sama riivaa muitakin sankareita, kuten DCEU:n Teräsmiestä jonka täytyi tappaa tajutakseen että tappaminen on väärin. Tottakai Gothamissa olisi asiat paremmin jos Batman olisi tappanut Jokerin ja muut vuosia sitten; mutta se ei ole BATMANIN TARKOITUS. Me opimme vääriä asioita Watchmenista ja Yön Ritarin Paluusta. 

SYMBOLISM

Tiedättekös, vuoden 1966 Batman- televisiosarja on oikeasti yksi parhaimmista asioista mitä Batmanin ympärille on tehty. En rakasta sitä ironisesti, rakastan sitä täydestä sydämestäni. 66' Batman on hyvin kirjoitettu, hauska, aikanaan rohkea ja rajoja rikkova ja sopii kaiken ikäisille katsojille. Batman pelasti Batmanin, antaen uutta tuulta sarjakuville räjähdysmäisen batmanian siivittämänä ja tehden hahmoista kuten Arvuuttaja, Pakkasherra ja Batgirl valtavirrassakin tunnettuja. Batman The Animated Series, eittämättä '66- sarjan jälkeen suosituin Batman- sarja, teki tästä vaikutuksesta jakson (Beware the Gray Ghost), jossa Batmania innoitti tämän lapsuudessa ilmestynyt supersankari- ohjelma jonka päätähden Gray Ghostin äänenä oli Adam West itse. Monet jaksavat nauraa Westin Batmanille, mutta tosiasia on että Batman on velkaa loputtoman paljon hänelle, sillä vaikka nykyinen versio ei juurikaan muistuta Westin supersankaria, ei ketään olisi kiinnostanut Yön Ritarin Paluu ilman hänen panostaan hahmon historialle. Todiste Westin Batmanin elinvoimaisuudesta ja rajattomasta rakkaudesta sitä kohtaan; tällaista muistotilaisuutta ei kukaan elävistä Batmanin näyttelijöistä tule saamaan. Nuo ihmiset eivät ole tuolla siksi, että ironisesti naureskelevat Westin Batmanille tai tämän ääniroolille Family Guyssa; he ovat sielä koska he rakastavat TÄTÄ Batmania.          

60-luvulla, tämä sarja palkkasi latinon näyttelemään Jokeria ja
mustan poliittisen aktivistin Kissanaiseksi. Kuvitelkaa kalabaliikkia 
joka nyt syntyisi moisesta.

Arkham Knightin jälkeen, koitin kaikin keinoin muistaa miksi rakastan Batmania niin paljon, ja miksi minulla on kirjahyllyssäni yli 50 Batman- sarjakuvaa ja useita Batman- aiheisia figuureja ja julisteita. Muistan kun tämä synkkä Batman joka on dominoinut mediaa vuodesta 1986 lähtien oli paras asia ikinä. Pidän yhä monista noista tarinoista; Morrisonin Arkham Asylum on parhaimpia sarjakuvia minkä olen kuunaan lukenut, ja Batman- suosikeissani on myös Long Halloween ja Millerin Year One. Mutta olen kyllästynyt siihen, että se on AINOA mitä minulla on. Ja olen kyllästynyt näkemään häntä elokuvissa, kerta toisensa jälkeen kauempana sankarista jonka tärkein sääntö on "älä tapa," riisuttuna niin ystävistään kuin sankaruudesta. Onko Batman supersankari enään? Vastaako hän enään sanan merkitystä ja tarkoitusta, vai onko hän vain antisankari, totalitaarinen vigilante joka käyttää miljoonia aseisiin ja haarniskoihin ja paramilitaristisiin ajoneuvoihin hakatakseen mielisairaita kaduilla?

En tiedä, onko Batman enään supersankari.

Atte T




  

Atte Arvostaa: The Predator

Shane Black on yksi omista suosikeistani ohjaaja-käsikirjoittajien linjalla. Hänen resumestaan löytyy käsikirjoittajana sellaisia toimintaklassikoita kuten Lethal Weapon 1-2, The Monster Squad, Last Boy Scout, Last Action Hero ja Long Kiss Goodnight, ja näiden lisäksi hän on ohjannut ja kirjoittanut Kiss Kiss Bang Bangin, Iron Man 3:en ja The Nice Guysin. Hän on toiminnan mestari, ja hän toimi myös näyttelijänä alkuperäisessä Predatorissa, ja kreditoimattomana kässärin hiojana. Uusi The Predator on kauan odotettu viimeisin osa Predatorin tarinassa, ja Shane jos joku olisi kykenevä tuomaan Predatorin uudelle toiminnan tasolle.

*107 minuuttia myöhemmin*

....

CURSE YOU 20th CENTURY FOX STUDIOS!

The Predator

Elokuva: Predatorit ovat käyneet planeetallamme tiheään tahtiin viimeisten vuosikymmenien aikana. Kun viimeisin predator silppuaa Quinn McKennan (Boyd Holbrook) ryhmän, ajautuu Quinn keskelle predatorin ja hallituksen viraston välistä kamppailua, jossa hänen on liittouduttava biologi Caseyn (Olivia Munn) ja hyljeksityn sotilasjoukon kanssa puolustaakseen itseään ja perhettään niin predatorilta kuin salailevalta virastolta.

Kuten tuo premissi voi antaa ymmärtää, The Predatorissa on ainekset oivaan verimyllyyn ja erilaiseen näkökulmaan koko Predatorin franchisen suhteen. Siinä oli hyvä alkuasetelma, mielenkiintoinen subteksti ja hyvät hahmonäyttelijät vetämässä projektia eteenpäin. Tätä elokuvaa emme kuitenkaan saa nähdä, sillä The Predator on pahasti uudelleenkuvausten, studiomandaattien ja editoinnin runtelema lapsi. The Predator on sekava, väkivaltainen, hauska, arveluttava ja täyteen tungettu elokuvan äpärä, jonka sisältä voi nähdä Shane Blackin alkuperäisen idean, jos siristää silmiään oikein kunnolla. Se on mukavaa rymistelyä, mutta sen täyteen tungettu 107 minuuttia on valitettava ongelma jota ei voi päästä karkuun.

Boyd Holbrook on nouseva tähti, ja hänen mainion Logan- esiintymisensä jälkeen olin innoissani kun kuulin hänen olevan The Predatorin päähenkilö. Holbrook suoriutuu mainiosti sotilasroolista, ja toimii omassa verenhimoisuudessaankin sotilasryhmänsä stabilisoivana elementtinä. Olivia Munn olisi helposti tosin voinut johtaa elokuvaa yksin, ja hänen no-nonsense biologinsa on erittäin tervetullut osa elokuvaa. Ja kun sanon että hän olisi voinut johtaa elokuvaa yksin, tarkoitan sitä; hänen tarinansa on tiedenainen karussa salamyhkäisen viraston agentteja etsimässä samalla predatoria, ja tämä olisi voinut helposti olla oma elokuvansa. Jacob Tremblay on jo pariin kertaan todistanut olevansa lapsinäyttelijä vailla vertaa, mutta hänen hahmonsa on enemmän macguffin kuin oikea hahmo mikä on sääli, mutta juontaa juurensa leffan muihin ongelmiin.

Leffan parhaimpia puolia on Quinnin johtama "Ryhmä 2" ("Ryhmä ykkösen paska jatko-osa"), joukko erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä sotilaita jotka on hyllytetty näiden ongelmien takia. Trevante Rhodes itsetuhoisena merijalkaväen kapiaisena Nebraska Williamsina, Keegan-Michael Key traumojaan huumorilla peittelevänä Coylena, Thomas Jane PTSD:n ja Touretten syndrooman kanssa kamppailevana Coylen kaveri Baxleyna, Augusto Aquilera aivovaurion kanssa elävänä Nettlesina ja Alfie Allen pyromaanisena ex-pommimiehenä. Heillä on hienoa yhteistä kemiaa, kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä ja varsinkin Coylen ja Baxleyn ystävyyssuhde on traagisuudessaan kaunis, humaani osa elokuvaa. Toki tämä on The Predator, joten he ovat vain slipomislistalla, mutta he ovat silti joka kerta paras asia kun he saapuvat kankaalle. Taas jälleen, idea PTSD:n ja muiden mielenterveyteen liittyviä ongelmia omaavat sotilaat taistelemassa predatoria vastaan; hieno idea, mutta se on vain pieni osa isoa kokonaisuutta.

Kuten olen jo pariin otteeseen sanonut, elokuva on aikamoinen sekamelska. Predator vastaan PTSD-sotilaat, predator vastaan agentit ja soolona juokseva ei-sotilastaustainen biologi, predatorit urheilumetsästäjinä uhanalaisen lajin kimpussa, predatorit geneettisen altaansa kehittäjinä etsien maailmankaikkeuden parhaimpia yksilöitä, mielenterveys-positiivinen (erityisesti autismin spektrumin) näkökulma, koiria ja lapsia, franchise- managerointia, jatko-osa syötin heiluttelua- The Predator on täynnä kaikkea, ja se että nämä kaikki on tungettu 107 minuuttiin tekee kokonaisuudesta pidemmän tuntuisen kun se oli. Siinä on laskutoimitukseni mukaan noin kuusi jaksoa, mikä tekee siitä tahdituksen suhteen painajaisen ja vaikka setpiecet kuten predatorin pako viraston päämajasta tai valmistautuminen predator- littaan metsässsä ovat hauskoja, ei kokonaisuus ole kovinkaan koherentti. Predatorien mythos ei ole juurikaan minulle tuttu tai tärkeä ja en oikeastaan edes välitä siitä, mutta voisin uskoa että jotain lore-puristeja nämä muutokset voivat ärsyttää.

Hetken sitä voisi toivoa, että The Predator voisi saada director's cut- version markkinoille joskus, jossa Shanen visio alkuperäisestä elokuvasta voitaisiin nähdä kokonaisuudessaan, mutta tässä kohtaa ja tällä hetkellä on Shane Blackin hyvä maine aikalailla paskassa jamassa, ja en usko että The Predatorin tuotannon saaman negatiivisen pressin takia kukaan tulee oikeasti pyytämään tätä (Olivia Munn= oikeassa, Shane Black= väärässä, ettäs tiedätte). Joten lopputulokseen on tyydyttävä; The Predator on hauska, aika ajoin tykittävä toimintaleffa jossa hurmetta riittää, mutta joka ei oman täyteen tungetun tarinansa ja sekavan fiiliksensä takia ikinä nouse kategoriasta "viihdyttävä" kohti "hyvää elokuvaa". Minulla oli hauskaa elokuvan kanssa, mutta Kiss Kiss Bang Bangin, Iron Man 3:en ja The Nice Guysin jälkeen olisin halunnut sen neljännen kunnarin Blackilta tämän sekasotkun sijaan. The Predator viihdyttää, mutta loppufiilikseni on pettymyksen värittämä.

Atte T   

Atte Arvostaa: The Dragon Prince (1. Kausi)

En ole puhunut siitä kovinkaan paljoa blogin puolella, mutta Avatar: The Last Airbender ja sen jatkosarja Legend of Korra ovat parasta modernia animaatiota jota televisio on meille tuottanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden sisään. Avatar on eeppinen tarina täynnä hengellisiä teemoja ja kasvatusnarratiivia joka ei ole sidottu vain länsimaiseen näkemykseen, jonka viisi päähahmoa ovat kaikki mielenkiintoisia, erilaisia ja joiden kanssa on käytetty aikaa hahmokasvuun ja kehitykseen. Legend of Korran hahmot ja tarina kokonaisuutena ei ihan yllä Avatarin tasolle (vaihteleva taso upeasta ihan ookooseen verrattuna Avatarin tasaiseen parhauteen) mutta sen teemat egalitarismin, terrorismin, teokratian, anarkian, fasismin ja monien muiden poliittisten ideoiden ja muiden välillä vaikeidenkin asioiden ympärillä nostaa sen muiden virheaskelmiensa yläpuolelle, ja Korra päähenkilönä on vahva ja monimuotoinen sankaritar. Avatar ja Korra ovat todellisia animaatioklassikoita, ja ne ovat innoittaneet monia. Aaron Ehasz, Avatarin pääkäsikirjoittaja on nyt luonut uuden animaatiosarjan, ja mukanaan hänellä on Giancarlo Volpe, ohjaaja monien Avatarin jaksojen takaa.

Minusta tuo on tarpeeksi hyvä aasinsilta aiheeseen.

The Dragon Prince (2. kausi)

Sarja: Tuhannen vuotta kestäneen sodan viimeisin vaihe; ihmiset ovat tappaneet suuren Myrskyn, lohikäärmeen joka vahti ihmisten ja haltioiden maan rajaa, tuhoten samalla viimeisen lohikäärmeen munan. Kostonhimo ja vihanpito jatkuu, kunnes Katolisin kuningaskunnan prinssit Callum (Jack DeSena) ja Ezran (Sasha Rojen) löytävät salaisuuden, joka voisi lopettaa vihanpidon. Yhdessä ylpeän mutta epävarman haltiasalamurhaaja Raylan (Paula Burrows) kanssa veljekset lähtevät matkalle kohti rauhaa.

Jotkut ovat jo tuominneet koko sarjan, sillä sen suhteellisen perinteinen high fantasy- asetelma ei ole heidän mieleensä. Jos kuitenkin pidät haltioista, taikuudesta, lohikäärmeistä ja oudoista nimistä niin The Dragon Prince on varma valinta. Netflixin uusin animaatiosarja on lupaava alku suurelle tarinalle, ja kuten sen luojan taustasta voi päätellä, samanlaiset isot teemat ovat näkyvillä jo nyt ja hahmovetoinen tarina on vasta aluillaan. 9 jaksoa meni yhdeltä istumalta helposti alas, ja jäin kaipaamaan jatkoa tarinalle välittömästi. Olen kaivannut juuri The Dragon Princen kaltaista fiksiä fantasiannälkääni, ja uskon että en ole yksin; on hetki kun high fantasy- viihde on ollut näin tasokasta elokuva/televisiopuolella.

Sarjan kolme päähenkilöä ovat kaikki oikein mainioita. Jack DeSena on oli jo Avatarin aikaan nuoren ääninäyttelijäkaartin parhaimmistoa, eikä hänen kykynsä ole ainakaan mihinkään kadonneet. Callum on mainio, hyvää tarkoittava tohelo joka löytää taikuudesta itselleen sopivamman tien miekkataisteluiden suhteen. Ezran on eläinrakas ja hyväsydäminen paragon, jossa on oikean kuninkaan ainekset kasassa, ja Sasha Rojen tekee hyvää perustyötä hänen kanssaan. Kolmikon päätähti oli minulle kuitenkin Rayla, nuori haltiasalamurhaaja joka hahmoista eniten on ristiriidassa itsensä ja paikkansa kanssa. Hän on yhä uskollinen itselleen ja kansalleen, mutta ei halua oikeasti tappaa ketään. The Dragon Princen versio haltioista on mielenkiintoisen erilainen, ja tärkeintä kaikista on se, että ryhmän ainoana naisena hän ei kuitenkaan ole tosikko tai "ryhmän äiti" vaan saa tehdä virheitä ja hassutella aivan yhtä paljon kuin muut. 

Kuten Legend of Korrassa, The Dragon Prince ei usko yksiulotteisiin, bwa-ha-haa-pahiksiin. Hahmojen motiivit on aina juurrutettu johonkin haluun tai tarpeeseen; perheen suojelu, valtakunnan suojelu, kosto, rakkaus ja niin edelleen. Kuningas Harrow (Luc Roderique) on varovainen mies joka on jo menettänyt siskonsa ja vaimonsa, joka selittää tämän valintoja paljon. Ruhtinas Viren (Jason Simpson) haluaa suojella kuningaskuntaa ja ihmiskuntaa kollektiivisesti haltioiden uhalta, ja mitä pidemmälle hän menee sitä syvempiin vesiin hän ajautuu. Tämän lapset Claudia (Racquel Belmonte) ja Soren (Jesse Inocalla) ovat vielä kokemattomia, ja heissä on potentiaalia kumpaankin suuntaan tahansa; seuraavatko he vanhoja tapoja ja vanhaa vihaa, vai oppivatko he Ezrenin, Callumin ja Raylan tapaan näkemään vihan taakse? The Dragon Prince on luonut vakaan pohjan pitkälle ja eeppiselle tarinalle, sillä sen hahmoista kukaan ei ole immuuni muutokselle.

Moderni lasten ja nuorten animaatio on tehnyt hyvää työtä erilaisten progressiivisten ideoiden ja vähemmistöedustuksen puolella. Sarjat kun Voltron ja Steven Universe näin esimerkiksi ovat tuoneet sekä seksuaalivähemmistöjä että eri etnisyyksiä esiin hienosti. The Dragon Prince ei vielä ole edennyt romanttisten suhteiden puolelle joten LGBTQ-edustus on vielä poissa, mutta muuten sen maailma on kirjava ja monimuotoinen. Erityisesti mieleeni jäi kaksi vammaisuudella varustettua hahmoa; kuuro ja erittäin badass kenraali ja prinssien täti Amaya joka keskustelee vain ASL.än kautta, sekä susi Ava, jonka oma liikuntavammaisuus on esitetty mielenkiintoisesti ja kantaaottavasti tavalla jota en ole nähnyt ennen. Samoin päähenkilöiden taipumus ratkoa konflikteja väkivallattomasti vihan ja rajojen maailmassa on erittäin hyvä tie jolla kulkea.

Jos The Dragon Prince kompastuu johonkin, on se huumorissa. Toki kyseessä on primäärisesti lapsille suunnattu sarja, mutta siltikin osa vitseistä toimii todella huonosti ja ovat joskus täysin väärässä kohtaa. Nämä hetket eivät mitenkään riko tarinaa, mutta ne hieman jarruttavat vastaan muuten taidokkaassa kirjoittamisessa. 3D- piirrosanimaatiotyyli ei ole minulle tuttu ennestään, joten sen osittainen outous voi olla vain tottumiskykymys eikä objektiivinen vika. The Dragon Prince on lähes salavihkaa Netflixiin livahtanut kultasydäminen aarre; eeppinen, koukuttava, toiminnan täytteinen ja erittäin lupaava fantasiasarja, jota olen odottanut jo jonkin aikaa. Tässä näkyy kaikki fantasian vahvuudet hyvin ilman sen heikkouksia. The Dragon Prince ei näe tarvetta mihinkään vanhanaikaisiin yhteiskuntarooleihin tai tylsyyksiin, vaan esittää fantasian modernin tarinankerronnan välineenä kuten Dragon Age- pelit niiden parhaimpina hetkinä. "Ensimmäinen Kirja" (Avatarin tapaan) on nyt nähtävissä Netflixissa.

Atte T

Atte Arvostaa: Iron Fist (2. kausi)

Iron Fist oli omalla kohdallani Marvel Cinematic Universen kokonaisuuden alin piste. Se oli tylsä, tyhjä ja huonosti tehty. Toiminta, se yksi asia mikä tällaisesta kung fu -sankarista kertovan tarinan pitäisi pystyä tekemään hyvin, oli hämmentävän laiskaa ja Danny Rand oli kaikin puolin tylsä ja mälsä hahmo. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin koko Iron Fist- sarjan kohdalla, mutta sitten sana alkoi kiiriä että toinen tuotantokausi olisi oppinut ensimmäisen kauden virheistään. No, ei kai edellisestä kaudesta voinutkaan päästä kuin ylöspäin.

Iron Fist (2. kausi)

Sarja: Kättä vastaan käydyn taistelun jälkeen, Danny Rand (Finn Jones) täyttää tehtäväänsä New Yorkin katujen suojelijana Triadien sodan kytiessä. Kun Davos (Sascha Dhawan) alkaa tekemään yhteistyötä Joy Meachumin (Jessica Stroup) kanssa, alkavat ihmiskohtalot kulkemaan kohti toisiaan, ja taistelu Rautanyrkin hallinasta voi alkaa.

Kuten aiemmin sanoin, ei pohjalta voi päästä kuin ylöspäin, ja showrunnerin vaihdos teki Iron Fistille hyvää. Toinen kausi ylittää alkuperäisen jokaisella saralla, mutta se ei nosta sitä silti pois Netflix- sarjojen alakastista. Se ei ole huono, ja juuri sen takia sen katsominen Iron Fistin ensimmäisen kauden jälkeen oli sellainen ilo, mutta tietyt samat ongelmat piinaavat sitä yhä. Sen katsominen ei kuitenkaan saanut minua juomaan, joten bonusta kaikin puolin. Se on yhtenäisempi, hauskempi, paremmin tehty ja siinä on jopa jonkinnäköinen kantava keskeinen teema. Kausi on myös perinteisiä Marvelin Netflix- sarjoja lyhyempi, vain 10 jaksoa, joka oli kaikin puolin oikea veto.

Finn Jones suoriutuu Dannyna huomattavasti paremmin nyt, ja tämä chillimpi versio hahmosta on miellyttävämpi kuin ensimmäisellä kaudella nähty kiukuttelija. Toki hän on yhä itsepäinen ja aggressiivinen, mutta tällä kertaa nämä esitetään jonkinnäköisinä hahmovikoina, jotka Dannyn pitää voittaa päihittääkseen vastustajansa. Hän on yhä se vähiten mielenkiintoinen hahmo tässä karusellissa, mutta nyt hän ei käy hermoille ihan koko ajan. Myös taistelukoreografiassa ollaan parannettu paljon, joskin rautanyrkkiä käytetään yhä yksinomaan tylsästi. Sarjan loistotähdet ovat kuitenkin sen moninaiset naishahmot; Colleen Wing (Jessica Henwick) pääsee omilleen toimiessaan järjen äänenä ja painiessaan oman velvollisuudentunteensa ja katumuksensa kanssa, ja aina loistava Simone Missick jatkaa erinomaista työtään Mistyna, ja Colleenin ja Mistyn seikkailut ovat sarjan parasta antia. Netflix voisi vain voittaa potentiaalisessa Daughters of the Dragon- televisiosarjassa näiden naissankarien edesottamuksista.

Edellisen kauden yksi harvoja toimivia osia oli Ward Meachum (Tom Pelphrey), joka oli mielenkiintoinen hahmo väärässä sarjassa. Nyt Ward koittaa kaikin puolin olla parempi ihminen, mutta onnistuu siinä vaivoin. Hän on vaihtanut pillerit alkoholiin, ja tämän epätoivoiset yritykset luoda jonkinäköisiä toimivia ihmissuhteita supersankari Dannyyn tai katkeroituneeseen siskoonsa Joy'hin ovat sympaattisen surkeita. Illallinen Dannyn, Colleenin, Joyn ja Davoksen kesken jonka Ward junaili on ihastuttavan kiusallinen. Sarjan uusi hahmolisäys Mary Walker (Alice Eve) on nimeltään tuttu monille sarjisfaneille, ja hän tuo juuri oikeanlaista kaaosta mukaan sarjaan vaikka tuntuukin hieman irralliselta osalta kokonaisuutta. Silti, Alice Eve toimii sekä kilttinä Maryna että enigmaattisena Walkerina, ja minua kiinnostaa nähdä miltä tämän tulevaisuus näissä sarjoissa näyttää.

Oli hyvä että Davos esiteltiin edellisellä kaudella, joten nyt hänen kehityksensä kapulasta rattaissa täydeksi pahikseksi tuntuu luonnolliselta jatkumolta, ja jopa osittain traagiselta. Hän haluaa olla Rautanyrkki monista syistä, kateellisuudesta Dannylle ja eritoten tämän myrkyllisestä perhesuhteesta, jossa hänen isänsä jätti hänet huomiotta ja äiti kielsi hänet hävittyään Rautanyrkin paikan Dannylle. Kaikkien kuoltua on hänen häpeän ja syyllisyydentunteensa vain moninkertaistunut, ja Sascha Dhawan tekee hyvää työtä esittäessään nämä. Davos on mustavalkoiseen moraaliin uskova fanaatikko Marvel netflixin harmaassa maailmassa, ja hyvä esimerkki voiman väärinkäytöstä.

Tosin toivoisin että hän kutsuisi itseään STEEL SERPENT- nimellä. That's just cool.

Voimankäyttö ja aggressiot ovat sarjan keskeisiä teemoja. Danny leiskauttaa rautanyrkillä pienestäkin provosoinnista, ja hänet saa helposti ajettua tappeluun. Colleen on jättämässä aggressionsa taakseen ja koittaa löytää uusia keinoja vigilantismin sijaan jolla auttaa yhteisöä, mutta ajautuu silti alati nyrkkkitappeluihin jengiläisten kanssa. Tämä tekee Davoksesta vaarallisen myös; mitä hänen kaltaisensa fanaatikko tekisi rautanyrkin voimalla, jos pelkästään rikollisuuden sietäminen lasketaan rangaistavaksi teoksi? Ansaitseeko kukaan rautanyrkin kaltaista voimaa, ja korruptoiko voima lopulta jokaisen sen kantajista? Kuten Jedit, K'un Lunin mestarien opit tuntuvat täysin järjettömiltä ja luovat vain Davoksen kaltaisia fanaatikkoja, joten liekö lopulta hyvä asia että he tuhoutuivat? Tosin Rautanyrkin tiettyä myyttisyyttä vähän laimentaa se, että nähtävästi sen voimaa voi jakaa eteenpäin viileiden tatuointien muodossa. Iron Fist, kuten Luke Cage aiemmin tänä vuonna, kuitenkin onnistuu muuttamaan oman sarjansa status quota mielenkiintoisesti, antaen paljon koukkuja kolmannelle kaudelle.

Iron Fist kärsii yhä monista ongelmista. Finn Jones ei vieläkään ole se karatemestari mitä sarjakuvien Danny on, kaikki pukeutuvat yhä tylsästi ja valaistus ja kuvaus eivät juuri saa päätä kääntymään. Taistelukohtauksissa ollaan parannuttu huimasti, ja muutama taistelu jääkin mieleen hyvinä tilankäytön harjoituksina, mutta keskiarvollisesti ei Iron Fist näytä puoliksikaan yhtä hyvältä kuin oikeasti hyvä martial arts- sarja Into the Badlands.  Mutta parempi on parempi, ja saavutukset täytyy huomioida. Iron Fist on päivittänyt "kauheasta tauhkasta" tasolle "ihan okoo", ja kiitokset kannattaa suoltaa erityisesti monimuotoisten ja erilaisten naishahmojen suuntaan. Colleen, Misty, Mary, Joy ja hajonneiden triadien johtaja Sherry Yang (Christine Toy Johnson) ovat kautta linjan sarjan parasta antia, ja suunta jonka sarja on ottanut on oikea. Iron Fistin toinen kausi ei räjäyttänyt maailmaani, mutta se nosti tasoa sen verran että nyt jopa odotan kolmatta kautta. Iron Fist (kausi 2) on nyt netflixissa.

Atte T

Atte Arvostaa: Incredibles 2

Ennen kuin pääsemme itse elokuvaan kiinni, haluan nopeasti arvostella myös Incredibles 2:en alussa tulleen lyhytelokuvan. Bao on tarina äidistä, joka ei halua päästää lastaan pois pesästään, tämän kasvaessa ja kapinoidessa ja lopulta jättäessä äitinsä ja kulttuurinsa taakseen. Lapsi on tässä tapauksessa pieni myky jonka äiti oli kokannut ruuakseen. Paljon erilaisia tunteita herättänyt Bao on ohjaaja Domee Shin tarina identiteetistä ja kasvusta, eritoten aasialaisesta identiteetistä länsimaissa. Se on sidottu moninaisiin kulttuurisiin tekijöihin ja traditioihin, kertoo tarinansa vain visuaalisin keinoin ja on erittäin, erittäin hyvä. Jos olet kahta mieltä Incredibles 2:en katsomisen suhteen, on Bao jo pelkästään lipun hinnan arvoinen.

Ja ei se varsinainen elokuvakaan huono ole:

Incredibles 2

Elokuva: Vaikka supersankarit pelastivatkin päivän, eivät he vieläkään saa tehdä työtään rauhassa. Bob Parr alias Mr. Incredible (Craig T. Nelson) ja Helen Parr alias Elastigirl (Holly Hunter) saavat kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun pohatta Winston Deavor (Bob Odenkirk) haluaa tuoda supersankarit takaisin parantamalla heidän mediakuvaansa. Elastigirl sopii tähän paremmin ja hän palaa kentälle, kun taas Mr. Incredible jää kotiin hoitamaan lapsia. Voiko Elastigirl kääntää yleisen mielipiteen ja voiko Mr. Incredible voittaa arkisen uurastuksen haasteet?

On outoa nähdä jatko-osa Incrediblesille. Tarkemmin, on outoa nähdä vasta ensimmäinen jatko-osa, sillä tämä jos mikä Pixarin elokuvista olisi ollut kypsä jatko-osille jo kymmenen vuotta sitten! Se on supersankari/toimintagenren salainen ase; mahdollisuus jatkaa tarinoita helposti keksimällä vain uusia setpiecejä ja värikkäitä hahmoja. Pitkänkin ajan jälkeen Incredibles 2 onnistuu olemaan viihdyttävä jatko-osa, joka jatkaa alkuperäisen tiettyä vakavuutta ja kompleksisuutta tyylillä ja taidolla. Brad Birdin elokuvia on kuulemma riivannut tämän näkemykset objektivismiin, mutta vaikka Incredibles ja Incredibles 2 voidaan tulkita näiden näkemysten kantajiksi, on se hyvin pinnallinen katsaus. Bird on ehkä parhaimpia massaviihdyttäjiä tällä planeetalla, ja ei ole vielä urallaan tehnyt yhtään huonoa animaatioelokuvaa.

Hahmopohjalta katsottuna asetelma jatko-osassa tuntuu hieman köyhältä ympäriflippaukselta; nyt Bob Parr jää kotiin hoitamaan lapsia ja Helen menee supersankaroimaan uudessa puvussa ulkopuolisen tahon siipien alle. Helenin kohdalla tämä vertaus on hieman osuvampi, mutta Bobin tarina eroaa ollessaan aina yhtä luotettava kamppailevan koti-isän tarina. Muuttuva maailma, lapset joita ei ymmärrä ja vauva tuottavat vaivoja, joista Bob ei selviydy oman jääräpäisyydensä ja egonsa takia. Helen on yhä selkeästi koko perheen aivot ja taito rullattuna yhteen, sillä hän ei juuri tee virheitä vaan pitää silmänsä auki ja egonsa tiukasti nuorassa. Bobin käytös ja kateellisuus Helenin seikkailuista on tosin hieman ärsyttävää, ja en ole ihan varma pitäisikö meidän tuntea sääliä vai nauraa tämän tuskalle. Helen ja Bob ovat kuitenkin yhä hauska pari, ja Nelson ja Hunter pelaavat yhä hyvin yhteen ääninäyttelijöinä. Lapsista Dash jää yhä vaille merkittävää tekemistä tai identiteettiä, mutta Violet saa hieman tuskailla enemmän teiniongelmiensa kanssa, eikä ole enään passiivinen emoteini mikä on toimiva muutos.

Brad Bird teki erittäin hyvää työtä ohjatessaan Mission Impossible: Ghost Protocolin, joka on yksi suosikki toimintaelokuviani kautta aikojen. Bird pääsee taas verrytelemään toimintaohjaajan lihaksiaan, sillä erilaiset setpiecet Incredibles 2:ssa ovat poikkeuksetta todella viihdyttäviä. Elastigirlin eri tehtävät ovat hyvin suunniteltuja ja ottavat kaiken irti hahmon supervoimista, oli kyse sitten karkuteillä olevan junan pysäyttäminen tai enigmaattisen Screenslaverin tukikohdan löytäminen. Bird lisää myös panoksia uusien supersankarien kanssa, tuoden uusia voimia ja haasteita tarinaan. Pidän paljon siitä että Incredibles 2 ei ole irronut paljoakaan alkuperäisen estetiikasta; maailma on 1960-luvun retrofuturistinen, jossa ihmeellisiä lentokoneita ja superaseita on joka väliin, mutta kamerat, autot ja yleinen design huokuu 60-luvun tyyliä. Se on ajaton ollessaan silti sidottu tiukasti tiettyyn aikaan ja mielikuvaan.

Incredibles 2 jatkaa myös jatko-osansa tiettyä aikuisuutta; kyse ei ole vain siitä että hahmot juovat alkoholia ja toiminta on hieman perinteistä rajumpaa, mutta myös aiheista joista elokuva haluaa puhua. Iso teema tällä kertaa on mukavuuden ja haasteiden välisessä jukstapositiossa. Ovatko supersankarit vain helpote, kainalosauva joka estää ihmisiä auttamasta itse itseään? Pahis Screenslaverin mielestä näin on, ja tämän tapa käyttää vastaanottimia ihmisten hypnotisointiin on osa tätä symbolista sormellaosoitusta kohti ohjattavia massoja, jotka eivät osaa ajatella itse tai suojella itse itseään, luottaen suojeluksen vastuun supersankareille. Tämä on paha kysymys, sillä supersankarimediaa on aiheellisesti syytetty narratiivien yksinkertaistamisesta, ja tämä on vain sen literalisointi yhteiskunta-ongelmaksi, eikä elokuva kertaakaan kiellä tätä ongelmaa mikä oli mielenkiintoista. Toinen narratiivi on maailman ongelmien poistamisesta oman toiminnan kautta ongelman vihaamisen sijaan, mikä taasen esitetään hieman selkeämmin ja Birdin idealismiin sopivammin. Toiminta, ahdistavat visuaalit sekä puheet lain ja oikean asian tekemisen suhteesta, politiikasta ja idealisteista ja kyynikoista varmentaa Birdin kantaa siitä, että Incredibles 2 ei todellakaan ole vain "kid's movie."

En tiedä onko Incredibles 2 yhtä hyvä kuin alkuperäinen Incredibles, mutta 14 vuotta on antanut studiolle aikaa kehittää animaatiotaan ja elokuva on kaunis kuin mikä. Incredibles 2 on ehkä hieman turhan täynnä kaikkea että se yltäisi edeltäjänsä tasolle, joskin se ei tarkoita etteikö kyseessä olisi viihdyttävä paketti. Fakta että Elastigirl on niin paljon esillä elokuvassa päätoimijana tekee tästä myös yhden merkittävimmistä naisvetoisista supersankarielokuvista, ja yksi leffan hienoimpia kohtauksia on nuoren supersankaritar Voydin (Sophia Bush) fanityttöily Elastigirlin tavatessaan, joka päättyy tämän halatessa idoliaan sanoen vain "kiitos". Supersankarit ovat hieno työkalu tarinankerrontaan, ja Incredibles- leffat ovat tehneet tällä työkalulla kaksi erittäin hyvää leffaa. Incredibles 2 on kaiken tämän odotuksenkin jälkeen toimiva paketti jossa riittää huumoria, toimintaa ja mielenkiintoisia näkemyksiä supersankareista. Ei tämä Cocon veroinen ole, mutta Pixarin viime vuosien tuotannon kärkikastia se on silti.

Atte T