Atte Arvostaa: The Predator

Shane Black on yksi omista suosikeistani ohjaaja-käsikirjoittajien linjalla. Hänen resumestaan löytyy käsikirjoittajana sellaisia toimintaklassikoita kuten Lethal Weapon 1-2, The Monster Squad, Last Boy Scout, Last Action Hero ja Long Kiss Goodnight, ja näiden lisäksi hän on ohjannut ja kirjoittanut Kiss Kiss Bang Bangin, Iron Man 3:en ja The Nice Guysin. Hän on toiminnan mestari, ja hän toimi myös näyttelijänä alkuperäisessä Predatorissa, ja kreditoimattomana kässärin hiojana. Uusi The Predator on kauan odotettu viimeisin osa Predatorin tarinassa, ja Shane jos joku olisi kykenevä tuomaan Predatorin uudelle toiminnan tasolle.

*107 minuuttia myöhemmin*

....

CURSE YOU 20th CENTURY FOX STUDIOS!

The Predator

Elokuva: Predatorit ovat käyneet planeetallamme tiheään tahtiin viimeisten vuosikymmenien aikana. Kun viimeisin predator silppuaa Quinn McKennan (Boyd Holbrook) ryhmän, ajautuu Quinn keskelle predatorin ja hallituksen viraston välistä kamppailua, jossa hänen on liittouduttava biologi Caseyn (Olivia Munn) ja hyljeksityn sotilasjoukon kanssa puolustaakseen itseään ja perhettään niin predatorilta kuin salailevalta virastolta.

Kuten tuo premissi voi antaa ymmärtää, The Predatorissa on ainekset oivaan verimyllyyn ja erilaiseen näkökulmaan koko Predatorin franchisen suhteen. Siinä oli hyvä alkuasetelma, mielenkiintoinen subteksti ja hyvät hahmonäyttelijät vetämässä projektia eteenpäin. Tätä elokuvaa emme kuitenkaan saa nähdä, sillä The Predator on pahasti uudelleenkuvausten, studiomandaattien ja editoinnin runtelema lapsi. The Predator on sekava, väkivaltainen, hauska, arveluttava ja täyteen tungettu elokuvan äpärä, jonka sisältä voi nähdä Shane Blackin alkuperäisen idean, jos siristää silmiään oikein kunnolla. Se on mukavaa rymistelyä, mutta sen täyteen tungettu 107 minuuttia on valitettava ongelma jota ei voi päästä karkuun.

Boyd Holbrook on nouseva tähti, ja hänen mainion Logan- esiintymisensä jälkeen olin innoissani kun kuulin hänen olevan The Predatorin päähenkilö. Holbrook suoriutuu mainiosti sotilasroolista, ja toimii omassa verenhimoisuudessaankin sotilasryhmänsä stabilisoivana elementtinä. Olivia Munn olisi helposti tosin voinut johtaa elokuvaa yksin, ja hänen no-nonsense biologinsa on erittäin tervetullut osa elokuvaa. Ja kun sanon että hän olisi voinut johtaa elokuvaa yksin, tarkoitan sitä; hänen tarinansa on tiedenainen karussa salamyhkäisen viraston agentteja etsimässä samalla predatoria, ja tämä olisi voinut helposti olla oma elokuvansa. Jacob Tremblay on jo pariin kertaan todistanut olevansa lapsinäyttelijä vailla vertaa, mutta hänen hahmonsa on enemmän macguffin kuin oikea hahmo mikä on sääli, mutta juontaa juurensa leffan muihin ongelmiin.

Leffan parhaimpia puolia on Quinnin johtama "Ryhmä 2" ("Ryhmä ykkösen paska jatko-osa"), joukko erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä sotilaita jotka on hyllytetty näiden ongelmien takia. Trevante Rhodes itsetuhoisena merijalkaväen kapiaisena Nebraska Williamsina, Keegan-Michael Key traumojaan huumorilla peittelevänä Coylena, Thomas Jane PTSD:n ja Touretten syndrooman kanssa kamppailevana Coylen kaveri Baxleyna, Augusto Aquilera aivovaurion kanssa elävänä Nettlesina ja Alfie Allen pyromaanisena ex-pommimiehenä. Heillä on hienoa yhteistä kemiaa, kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä ja varsinkin Coylen ja Baxleyn ystävyyssuhde on traagisuudessaan kaunis, humaani osa elokuvaa. Toki tämä on The Predator, joten he ovat vain slipomislistalla, mutta he ovat silti joka kerta paras asia kun he saapuvat kankaalle. Taas jälleen, idea PTSD:n ja muiden mielenterveyteen liittyviä ongelmia omaavat sotilaat taistelemassa predatoria vastaan; hieno idea, mutta se on vain pieni osa isoa kokonaisuutta.

Kuten olen jo pariin otteeseen sanonut, elokuva on aikamoinen sekamelska. Predator vastaan PTSD-sotilaat, predator vastaan agentit ja soolona juokseva ei-sotilastaustainen biologi, predatorit urheilumetsästäjinä uhanalaisen lajin kimpussa, predatorit geneettisen altaansa kehittäjinä etsien maailmankaikkeuden parhaimpia yksilöitä, mielenterveys-positiivinen (erityisesti autismin spektrumin) näkökulma, koiria ja lapsia, franchise- managerointia, jatko-osa syötin heiluttelua- The Predator on täynnä kaikkea, ja se että nämä kaikki on tungettu 107 minuuttiin tekee kokonaisuudesta pidemmän tuntuisen kun se oli. Siinä on laskutoimitukseni mukaan noin kuusi jaksoa, mikä tekee siitä tahdituksen suhteen painajaisen ja vaikka setpiecet kuten predatorin pako viraston päämajasta tai valmistautuminen predator- littaan metsässsä ovat hauskoja, ei kokonaisuus ole kovinkaan koherentti. Predatorien mythos ei ole juurikaan minulle tuttu tai tärkeä ja en oikeastaan edes välitä siitä, mutta voisin uskoa että jotain lore-puristeja nämä muutokset voivat ärsyttää.

Hetken sitä voisi toivoa, että The Predator voisi saada director's cut- version markkinoille joskus, jossa Shanen visio alkuperäisestä elokuvasta voitaisiin nähdä kokonaisuudessaan, mutta tässä kohtaa ja tällä hetkellä on Shane Blackin hyvä maine aikalailla paskassa jamassa, ja en usko että The Predatorin tuotannon saaman negatiivisen pressin takia kukaan tulee oikeasti pyytämään tätä (Olivia Munn= oikeassa, Shane Black= väärässä, ettäs tiedätte). Joten lopputulokseen on tyydyttävä; The Predator on hauska, aika ajoin tykittävä toimintaleffa jossa hurmetta riittää, mutta joka ei oman täyteen tungetun tarinansa ja sekavan fiiliksensä takia ikinä nouse kategoriasta "viihdyttävä" kohti "hyvää elokuvaa". Minulla oli hauskaa elokuvan kanssa, mutta Kiss Kiss Bang Bangin, Iron Man 3:en ja The Nice Guysin jälkeen olisin halunnut sen neljännen kunnarin Blackilta tämän sekasotkun sijaan. The Predator viihdyttää, mutta loppufiilikseni on pettymyksen värittämä.

Atte T