Ja minä pyydän anteeksi faneilta, mutta missä maailmassa Carnage on mielenkiintoinen pahis? Mistä pääsemmekin päivän kysymykseen:
why do the bad thing bad guy
Aloitetaan helpolla; miksi pahikset tekevät mitä he tekevät? Oikeassa maailmassa tällaiset motivaatiokysymykset ovat usein filosofien ja psykologien heiniä, ja niihin ei aina todellakaan löydy helppoa tai yksinkertaista vastausta. Sarjakuvissa asiat ovat toisin. Supersankaritarinoissa, eli tarinoissa jotka on pääasiallisesti tehty lapsille, oli yksinkertaiset moraalit ja opetukset tärkeitä. Tällöin myös pahiksien motivaatiot olivat yksinkertaisia ymmärtää ja sisäistää. Koska supersankarit pysäyttivät rikollisia, oli pahisten oltava rikollisia, vain värikkäämpinä: Kaksinaama, Pingviini, Lex Luthor ja Kissanainen olivat rahan perässä kulkevia, värikkään gimmickin omaavia pankkirosvoja. Jos raha tai arvotavararyöstöt eivät olleet sarjan ytimessä, oli motiivina viha tai inho; monet Ihmenaisen alkuperäisistä pahiksista, kuten Herkules ja Tohtori Psyko, olivat misogynistejä, hyökäten naisia, varsinkin Ihmenaisen vahvaa asemaa kohtaan. Osa näistä yksinkertaisista motiiveista on säilynyt, osa on kehittynyt ja syventynyt historian saatossa.
Marvel, kuten aina supersankareita käsittelevissä asioissa, päätti sekoittaa superkonnien pakkaa 60-luvun räjähdymäisen suosionsa aikana. Mukana oli yhä yksinkertaisten motiivien ahneet pankkirosvot, mutta mukaan tuli myös ideologisesti rikkaammat konnat. Kylmän sodan raivotessa taisteluita käytiin myös sarjakuvien sivuilla, kun Rautamies kamppaili Punadynamon ja Mandariinin kanssa ja Ihmenelosten vihollisiin kuului Punainen Aave. Näiden pahisten motivaatioon kuului myös ahneuden lisäksi poliittinen agenda; Mandariini halusi valloittaa maailman, vihaten sekä länttä että kommunisteja. Punainen Aave oli Neuvostoliiton agentti, joka halusi supervoimien avulla auttaa Neuvostoliittoa voittamaan kylmän sodan. Mutta jopa ennen yksiulotteiset pankkirosvot alkoivat saamaan hieman uutta ulottuvuutta itseensä. Toki Hämähäkkimiehen vihollisista suurin osa seurasi tietynlaista ideaköyhyyttä voimiensa suhteen, ollessaan loputtoman vahvoja superihmisiä ja keskittyen silti ryöstämään pankkeja, mutta sitten oli hahmoja kuten Vihreä Menninkäinen jonka yksinkertainen halu olla vahvin ja rikkain oli verhottu mysteerien, juonien ja salaisten identiteettien verhoon. Tohtori Doom, yhä ehkä paras superpahis ikinä, oli maailmanvalloituksen ja pahimman vastustajansa päihittämisestä unelmoiva diktaattori, joka esitti varhaisista vaiheistaa alkaen poikkeuksellista kunniallisuutta ja suoraselkäisyyttä superpahisten mittapuulla. Häntä pystyi aina kunnioittamaan.
Onko tällaiset motiivit sitten huonoja motiiveja? Ahneutta pidetään lähtökohtaisesti tylsänä motiivina, ainakin kun puhutaan elokuvista. Ehkä siksi että ahneus on niin arkipäiväistä, että vain kaikkein äärimmilleen venytetty, toismaallinen ahneus on enään viihdyttävää. Pankkiryöstö ei ole sitä, varsinkin kun pankkien status ihmisten mielessä nykyaikana on lähinnä negatiivinen. Mutta ahneuden takana voi aina olla jotain muuta. Sam Raimin Spider-Man 2:en Tohtori Mustekala on täydellinen esimerkki tästä; hän ryöstää pankkeja ja kidnappaa tyttöystäviä, mutta hänen motiivinsa tämän takana on kieroutunut halu todistaa itselleen, ettei hänen vaimonsa kuolema johtunut hänen tekemästään virheestä. Tässä on kerroksia, jotka antavat kuitenkin käyttää neljää robottiraajaa käyttävää hullua tiedemiestä pankkiryöstössä. Tai viime vuoden Spider-Man Homecoming, jossa Korppikotkan rikosaallon takana oli pyrkimys elättää perhettä ja keskiluokkaisen duunarin raivo systeemiä kohtaan.
Entäs sitten maailmanvalloittajat- ja tuhoajat, toinen merkittävä, "tylsä" pahismotiivi. Näiden takaa yleisin ja ilmeisin syy on hulluus tai vallanhimo ilman syvempää tarkastelua. Thor: The Dark Worldin Malekith on juuri tällainen, maailmanvalloittaja ilman selkeää motiivia elokuvan sisällä. Näitä parjataan syystä, sillä status quon ollessa supersankareille tärkeä ja suhteellisen muuttumaton asia, ei tällaiset suunnitelmat juuri koskaan omaa oikeaa jännitettä. Mutta jälleen kokonainen tarinamahdollisuus laitetaan roskakoriin, koska kirjoittajaa ei kiinnosta hahmo vaan teko. Loistava esimerkki toimivasta maailmanvalloittaja- superkonnasta on Black Pantherin Killmonger. Elokuva saa meidät ymmärtämään Erik Killmongerin motiiveja, vihaa ja tarkoitusperiä. Hänen motiivinsa Wakandan maailmanvalloituksen takaa perustuu Erikin elämänkokemuksiin ja vihaan. Maailmanvalloitus/tuhoaminen voi olla mielenkiintoista, jos tarina jaksaa tutustua hahmoon ja miksi kukaan haluaisi tätä. Ihmisiä ei kiinnosta tappajapilvet avaruudesta tai tulevaa pahista ennakoivat tuomiopäivän CGI-konnat, vaan motiivit.
Eli; yksinkertaiset suunnitelmat ja tavoitteet voivat toimia. Entäs sitten Carnage? Mikä ajaa Carnagea tekemään mitä hän tekee? Aluksi pitää puhua hieman Venomista, sillä he ovat ikuisesti linkitettyjä toisiinsa. Venom oli hyvin pitkän tarinakaaren päätös, traaginen tarina virheitä tehneen miehen kyvyttömydestä kohdata omia vikojaan. Eddie Brock oli toimittaja joka tutki Synninpäästäjä- nimisen rikollisen toimia, ja seuratessaan vääriä johtolankoja hän päätyi syyttämään syytöntä miestä Synninpäästäjän rikoksista. Hämähäkkimiehen paljastettua oikean tekijän, Brock menetti työnsä ja maineensa ja oli tappaa itsensä, mutta päätyi yksiin symbiootin kanssa, ja niin heistä tuli Venom, symbiootin ruokkiessa Brockin luonnon pahimpia puolia ja tämä vakuuttui Hämähäkkimiehen olevan vastuussa hänen virheistään. Tämä on traagista, ja peilaa myös Venomia Hämähäkkimiehen vastustajana tämän kyvyttömyydestä kantaa vastuuta teoistaan tai valinnoistaan, vaan projisoiden sen Hämähäkkimiehen niskaan. Venom toimii parhaiten yhä tässä kontekstissa, ja tämän muutos antisankariksi tai aivoja syöväksi hirviöksi on vienyt hyvän idean vain huonoille urille. Ja sitten on Carnage.
Carnage on osa 1990-lukua hallitsevaa sarjakuvien synkkää aikaa, halua vedota kerääjiin ja investoijiin luomalla uusia hahmoja jotka usein olivat synkempiä ja väkivaltaisempia kuin aikaisempien vuosikymmenien tuotokset. Carnage on mielenkiintoinen otus; hän on extreme ysäri- versio Venomista, joka on jo itsessään väkivaltainen ja rikollinen versio Hämähäkkimiehestä. Hän on David Michelinien mukaan saanut paljon inspiraatiostaan Jokerista, mutta kuten Spider-Man & Batman: Disordered Minds- minisarjassa Jokeri itse hyvin ilmaisee, Carnagen mielettömässä murhaamisessa ja Jokerin tyylissä ei ole mitään yhteistä; kuka tahansa voi tappaa parisataa ihmistä, mutta Jokeri tekee rikoksesta taidetta ja viihdettä; sillä on pointti. Carnage oli sarjamurhaaja jo ennen symbioottia, ja on sarjamurhaaja tämän jälkeen; symbiootti on vain ase hänelle, eikä tuo tästä esiin mitään uutta hahmona. Carnage on yksiulotteinen, geneerinen sarjamurhaaja subjektiivisesti siistillä ulkonäöllä, hän ei sellaisenaan ole pahis josta saisi kovinkaan monipuolisia tarinoita irti.
Pahikset ovat välillä hieman hankalia. Tarinat tuntuvat aina kaipaavan sellaisia, mutta toisaalta on myös nähtävillä kuinka pahiksettomat tarinat, tai tarinat joissa pahis voitetaan radikaalisti erilaisella tavalla kuten de-eskalaatiolla tai känätämällä tämä pois pahuuden tieltä alkavat saamaan suosiota. Yksiulotteista pahuutta pidetään tylsänä, ja ihmiset haluvat komplekseja pahiksia. Toisaalta, yksiulotteisessa pahuudessa on charminsa, enkä varsinaisesti tuomitse tarinankertojaa tänä epäsulavuuden aikakautena yksinkertaisuudesta; joskus ilmiselvä konna on paras konna. Mutta mitä komplekseista pahiksista halutaan on humaanius, jotain mihin lukija voi tarrata kiinni. Killmongerin elämänkokemukset ja Tohtori Mustekalan menetykset tekevät heidän teoistaan ymmärrettäviä, joskin ei hyväksyttäviä. Tässä lieneekin se tappava ero; haluamme ymmärtää, mutta joskus tuntuu siltä että tämä ymmärretään niin että teko olisi myös hyväksyttävä. Tämän näkee niissä idiooteissa joidenka mielestä "Thanos oli oikeassa" tai "Jokeri tekee järkeä". Medialukutaidon puute sekoittaa empatian hyväksymiseen, ja tämän takia joudumme katsomaan lähitulevaisuudessa Jokeri & Harley Quinn- komedialeffan. Mihin kohtaan Venom sitten tipahtaa? Se nähdään ensi viikolla, mutta jos me haluamme tehdä elokuvia pahiksista kuten superrikollisista, täytyy aluksi pureutua siihen mikä saa heidät tekemään näitä valintoja; miksi he ovat pahiksia, ja mitä tarkoittaa olla pahis?
Eli siis; läksynä voitte kaikki lukea Noelle Stevensonin Nimonan. Sillä me tulemme puhumaan siitä pian.
Atte T
PS. Kyllä, tämä on kolmas osa epäviralliseen pahistrilogiaani johon kuuluu Klassinen Superrikollinen (2016) ja Superkonnan autopsia (2017).
Onko tällaiset motiivit sitten huonoja motiiveja? Ahneutta pidetään lähtökohtaisesti tylsänä motiivina, ainakin kun puhutaan elokuvista. Ehkä siksi että ahneus on niin arkipäiväistä, että vain kaikkein äärimmilleen venytetty, toismaallinen ahneus on enään viihdyttävää. Pankkiryöstö ei ole sitä, varsinkin kun pankkien status ihmisten mielessä nykyaikana on lähinnä negatiivinen. Mutta ahneuden takana voi aina olla jotain muuta. Sam Raimin Spider-Man 2:en Tohtori Mustekala on täydellinen esimerkki tästä; hän ryöstää pankkeja ja kidnappaa tyttöystäviä, mutta hänen motiivinsa tämän takana on kieroutunut halu todistaa itselleen, ettei hänen vaimonsa kuolema johtunut hänen tekemästään virheestä. Tässä on kerroksia, jotka antavat kuitenkin käyttää neljää robottiraajaa käyttävää hullua tiedemiestä pankkiryöstössä. Tai viime vuoden Spider-Man Homecoming, jossa Korppikotkan rikosaallon takana oli pyrkimys elättää perhettä ja keskiluokkaisen duunarin raivo systeemiä kohtaan.
 |
| How good is Alfred Molina as Dock Ock? So good. |
Entäs sitten maailmanvalloittajat- ja tuhoajat, toinen merkittävä, "tylsä" pahismotiivi. Näiden takaa yleisin ja ilmeisin syy on hulluus tai vallanhimo ilman syvempää tarkastelua. Thor: The Dark Worldin Malekith on juuri tällainen, maailmanvalloittaja ilman selkeää motiivia elokuvan sisällä. Näitä parjataan syystä, sillä status quon ollessa supersankareille tärkeä ja suhteellisen muuttumaton asia, ei tällaiset suunnitelmat juuri koskaan omaa oikeaa jännitettä. Mutta jälleen kokonainen tarinamahdollisuus laitetaan roskakoriin, koska kirjoittajaa ei kiinnosta hahmo vaan teko. Loistava esimerkki toimivasta maailmanvalloittaja- superkonnasta on Black Pantherin Killmonger. Elokuva saa meidät ymmärtämään Erik Killmongerin motiiveja, vihaa ja tarkoitusperiä. Hänen motiivinsa Wakandan maailmanvalloituksen takaa perustuu Erikin elämänkokemuksiin ja vihaan. Maailmanvalloitus/tuhoaminen voi olla mielenkiintoista, jos tarina jaksaa tutustua hahmoon ja miksi kukaan haluaisi tätä. Ihmisiä ei kiinnosta tappajapilvet avaruudesta tai tulevaa pahista ennakoivat tuomiopäivän CGI-konnat, vaan motiivit.
 |
| "The sun will never set on the Wakandan empire." |
Eli; yksinkertaiset suunnitelmat ja tavoitteet voivat toimia. Entäs sitten Carnage? Mikä ajaa Carnagea tekemään mitä hän tekee? Aluksi pitää puhua hieman Venomista, sillä he ovat ikuisesti linkitettyjä toisiinsa. Venom oli hyvin pitkän tarinakaaren päätös, traaginen tarina virheitä tehneen miehen kyvyttömydestä kohdata omia vikojaan. Eddie Brock oli toimittaja joka tutki Synninpäästäjä- nimisen rikollisen toimia, ja seuratessaan vääriä johtolankoja hän päätyi syyttämään syytöntä miestä Synninpäästäjän rikoksista. Hämähäkkimiehen paljastettua oikean tekijän, Brock menetti työnsä ja maineensa ja oli tappaa itsensä, mutta päätyi yksiin symbiootin kanssa, ja niin heistä tuli Venom, symbiootin ruokkiessa Brockin luonnon pahimpia puolia ja tämä vakuuttui Hämähäkkimiehen olevan vastuussa hänen virheistään. Tämä on traagista, ja peilaa myös Venomia Hämähäkkimiehen vastustajana tämän kyvyttömyydestä kantaa vastuuta teoistaan tai valinnoistaan, vaan projisoiden sen Hämähäkkimiehen niskaan. Venom toimii parhaiten yhä tässä kontekstissa, ja tämän muutos antisankariksi tai aivoja syöväksi hirviöksi on vienyt hyvän idean vain huonoille urille. Ja sitten on Carnage.
Carnage on osa 1990-lukua hallitsevaa sarjakuvien synkkää aikaa, halua vedota kerääjiin ja investoijiin luomalla uusia hahmoja jotka usein olivat synkempiä ja väkivaltaisempia kuin aikaisempien vuosikymmenien tuotokset. Carnage on mielenkiintoinen otus; hän on extreme ysäri- versio Venomista, joka on jo itsessään väkivaltainen ja rikollinen versio Hämähäkkimiehestä. Hän on David Michelinien mukaan saanut paljon inspiraatiostaan Jokerista, mutta kuten Spider-Man & Batman: Disordered Minds- minisarjassa Jokeri itse hyvin ilmaisee, Carnagen mielettömässä murhaamisessa ja Jokerin tyylissä ei ole mitään yhteistä; kuka tahansa voi tappaa parisataa ihmistä, mutta Jokeri tekee rikoksesta taidetta ja viihdettä; sillä on pointti. Carnage oli sarjamurhaaja jo ennen symbioottia, ja on sarjamurhaaja tämän jälkeen; symbiootti on vain ase hänelle, eikä tuo tästä esiin mitään uutta hahmona. Carnage on yksiulotteinen, geneerinen sarjamurhaaja subjektiivisesti siistillä ulkonäöllä, hän ei sellaisenaan ole pahis josta saisi kovinkaan monipuolisia tarinoita irti.
 |
| En ole Jokerin suurin fani, mutta klovni puhuu asiaa. |
Pahikset ovat välillä hieman hankalia. Tarinat tuntuvat aina kaipaavan sellaisia, mutta toisaalta on myös nähtävillä kuinka pahiksettomat tarinat, tai tarinat joissa pahis voitetaan radikaalisti erilaisella tavalla kuten de-eskalaatiolla tai känätämällä tämä pois pahuuden tieltä alkavat saamaan suosiota. Yksiulotteista pahuutta pidetään tylsänä, ja ihmiset haluvat komplekseja pahiksia. Toisaalta, yksiulotteisessa pahuudessa on charminsa, enkä varsinaisesti tuomitse tarinankertojaa tänä epäsulavuuden aikakautena yksinkertaisuudesta; joskus ilmiselvä konna on paras konna. Mutta mitä komplekseista pahiksista halutaan on humaanius, jotain mihin lukija voi tarrata kiinni. Killmongerin elämänkokemukset ja Tohtori Mustekalan menetykset tekevät heidän teoistaan ymmärrettäviä, joskin ei hyväksyttäviä. Tässä lieneekin se tappava ero; haluamme ymmärtää, mutta joskus tuntuu siltä että tämä ymmärretään niin että teko olisi myös hyväksyttävä. Tämän näkee niissä idiooteissa joidenka mielestä "Thanos oli oikeassa" tai "Jokeri tekee järkeä". Medialukutaidon puute sekoittaa empatian hyväksymiseen, ja tämän takia joudumme katsomaan lähitulevaisuudessa Jokeri & Harley Quinn- komedialeffan. Mihin kohtaan Venom sitten tipahtaa? Se nähdään ensi viikolla, mutta jos me haluamme tehdä elokuvia pahiksista kuten superrikollisista, täytyy aluksi pureutua siihen mikä saa heidät tekemään näitä valintoja; miksi he ovat pahiksia, ja mitä tarkoittaa olla pahis?
Eli siis; läksynä voitte kaikki lukea Noelle Stevensonin Nimonan. Sillä me tulemme puhumaan siitä pian.
Atte T
PS. Kyllä, tämä on kolmas osa epäviralliseen pahistrilogiaani johon kuuluu Klassinen Superrikollinen (2016) ja Superkonnan autopsia (2017).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti