Kauhistuttavat sarjakuvat- miten kauhu toimii sarjakuvassa?

On taas vuoden spoopyin aika, kun lokakuun varjot laskeutuvat maan ylle ja oranssi valtaa värispektrimme niin luonnossa kuin katukuvassa halloween- estetiikan hallitessa. Olen joka vuosi tehnyt jotain kauhuaiheisia juttuja blogia varten, ja en ole tästä traditiosta luopumassa tänäkään vuonna. Luvassa on ainakin TV-sarjajuttua, ja katsotaan mitä tässä tuleekaan keksittyä.

Kauhulla ja minulla on erikoinen suhde. En pidä suurista osista kauhuelokuvista, koska inhoan pelästymistä, mitä nämä elokuvat tarjoilevat. Leffakriitikko Scott Wampler kutsui elokuvia kuten tämän syksyn tehdastuotettua The Nunia "pelotteluelokuviksi", ei kauhuelokuviksi, ja olen samaa mieltä. Minulle kauhu ei tarkoita sitä että joku huutaa buu ja jengi kuolee leffassa siinä sivussa. Minusta kauhuleffat toimivat parhaiten tunnelman ja ilmapiirin kautta, kun koko elokuva itsessään aiheuttaa minulle vilunväristyksiä ja ahdistusta. Kolme suosikkiani kauhuelokuvien joukosta ovat The VVitch, Ystävät Hämärän Jälkeen ja Nosferatu- Eine Symphonie Des Grauens. Mitään näistä ei tunneta jumpscareista tai edes kovinkaan väkivaltaisista kuolemista, vaan ahdistavasta ilmapiiristä joka ei jätä rauhaan.

Mutta entäs sitten sarjakuvat? Miten kauhugenre elää ja toimii sarjakuvien kautta? Olen käsitellyt kauhusarjakuvia aiemminkin, mutta nyt haluan pelkän listauksen sijaan keskittyä taidemuodon työvälineisiin ja siihen, miten nämä tietyt sarjakuvat onnistuvat luomaan kaikenkattavan ja läpäisevän kauhun ilmapiirin.

Kauhun kielen ymmärtäminen

Media puhuu aina tietyllä kielellä. Elokuvista puhuessa käytetään usein termiä "elokuvakieli", eli mitenkä elokuvat käyttävät omaa taidemuotoon tiettyjen asioiden viestimiseen. Kuva miehestä lipomassa huuliaan leikattuna kuvaan leivästä kertoo meille miehellä olevan nälkä. Kauhun kieli voisi tässä tapauksessa olla se, miten tarina aiheuttaa ja luo pelon ja kauhun ilmapiirin. Kauhun tarkoitus, ja syy miksi ihmiset usein rakastavat kauhua, on luoda pelon ja ahdistuksen tunne ilman oikeaa vaaraa, luoden niin sanotusti turvallisen tilan jossa kokea ja käsitellä näitä tunteita saadakseen tunteellista puhdistusta eli katarsista. Tämä vaaran ja kauhun tunne saavutetaan tekemällä jostain tutusta ja turvallisesta yhtäkkiä vaarallista, eli toiseuttamalla se. Slasher- elokuvat 1980- luvulla rikkoivat Yhdysvaltalaisen keskiluokkaisen elämän turvallisuudentunteen, hyökäten niin lähikaupungin taloihin kuin kesämökeille. Normaalin korruptio niin tarinan sisällä että metatasolla on hyvin toimiva tapa luoda kauhun tunnelmaa. Tämän lisäksi perinteiset keinot- paljastukset, jumpscare sekä alitajuntaiset yhdistykset turvattomuuteen tai epämukavuuteen auttavat luomaan kokonaisvaltaisen kauhun ilmapiirin.

Ystävät Hämärän Jälkeen (Tomas Alfredson)

Sarjakuvalla on edessään valitettavasti muutama ongelma. Siinä missä kauhukirjallisuus antaa luovuuden kauhun visuaalisuudesta täysin lukijan käsiin lukukokemuksessa, sarjakuvassa visuaalit perustuvat aina jonkun toisen mielikuvaan siitä, mikä on pelottavaa. Elokuvilla puolestaan on käytössä huomattavasti enemmän aseita; audiovisuaaliseen kokemukseen vaikuttaa kuvaus, äänisuunnittelu, musiikit, ohjeus, näyttelijäntyö ja tahditus. Sarjakuvassa tämä on kangas on paljon rajatumpi- kuvitus, tekstit ja ruudut jonka sisällä tämä kaikki tapahtuu. Kauhusarjakuvan on luotettava oman taidemuotonsa vahvuuksiin. Tämä lienee ilmiselvää ja koskee tietysti kaikki sarjakuvia, mutta kauhun kanssa tämä työmaa on aikalailla isompi kuin supersankareiden tai kouludraaman kanssa. Mitä nämä vahvuudet sitten ovat? Niitä on paljon, mutta tätä blogitekstiä varten olen jakanut ne kolmeen osaan: Kuvitus, taidemuodon normaliteetin hajottaminen ja sivu-ruutu-sommittelu.

1. Kuvitus joka saa ihon kananlihalle!

Kauhusarjakuvissa pelottavien asioiden visuaalisuus on aina piirtäjän vastuulla kyllä, mutta taiteilijalla on myös sarjakuvassa lähes loputon vapaus kuvitella mitä tahansa. Budjetit, erikoisefektit ja maskeeraus ei koskaan seiso hänen edessään, vaan hän voi todellakin kuvitella mitä tahansa. Kauhusarjakuvan lukeminen on kutsu sekä kirjoittajan että taiteilijan pään sisään, ja on aina hienoa ja karmivaa nähdä todella kauhistuttavia asioita sarjakuvien sivuilla ja kuvitella jonkun muun kuvitelleen nämä aluksi. Sam Kiethin häiritsevät painajaiset Sandmanin sivuilla, Junji Iton luovuus spiraalien ympärillä Uzumakissa ja Francesco Francavillan oranssin ja violetin neonvärinen kauhujen Riverdale Afterlife with Archiessa. Kyse ei ole pelkästään verikekkereistä, vaan myös väreistä, sommittelusta ja joskus jopa juuri oikein käytetystä ruutukaavasta, johon palaamme myöhemmin uudestaan.

Sandman (Neil Gaiman, Sam Kieth)

2. Sarjakuvan rajojen ja oman totuudenkaltaisuuden kanssa leikkiminen!

Kuten elokuva joka alkaa rikkomaan omaa todellisuuttaan, kuten huomioimalla neljännen seinän tai rikkoen totuudenkaltaisuuttaan, sarjakuva joka alkaa rikkomaan rajojaan voi olla hyvinkin ahdistava. Varsinkin muutokset tarinan keskellä toisenlaisesta tyylistä toiseen voivat olla voimakkaita tehokeinoja. Grant Morrisonin ja Dave McKeanin Arkham Asylum on minun kirjoissani laskettavissa kauhusarjakuvaksi, ja McKeanin valokuvia, installaatiota ja piirrustusta yhdistelevä kuvitus saa kaiken tuntumaan vielä oudommalta; yhtäkkiset autenttiset valokuvat, McKeanin oudolla tavalla piirrettyt Batman-konnat liitettynä selkeiden installaatioiden eteen ja niin edelleen. Myös McKeanin tapa tekstata puhekuplat erilailla joka hahmolle luo oman ulottuvuuden tekstiin; Jokerin verenpunainen töherrys, Hullun Hatuntekijän koukeroinen satukirjateksti tai Maxie Zeuksen sähkönsininen hulluus toimivat erinomaisesti luomaan häiriintyneen tason Arkham Asylumin sisällä. Myös Alan Mooren ja Eddie Campbellin From Hell rikkoo totuudenkaltaisuutta yhdistäen Campbellin suhteellisen inhorealistiseen kuvitukseen suttuista taustakuvitusta ja mustetahrojen näköisiä verivyöryjä tehdäkseen viktoriaanisesta Lontoosta sarjakuvassa todellakin helvetinkaltaisen, turvattoman ja vieraan ympäristön.

Arkham Asylum (Grant Morrison, Dave McKean)

 3. Taiton ja ruutukaavan käyttö pelottavasti!

Sarjakuvat suurilta osin jakavat sivut ruutuihin, jota ktusutaan ruutukaavaksi. Ruutujen määrä vaihtelee hyvin paljon. Kaavoja on erilaisia, ja niitä voidaan käyttää erilaisen ilmapiirin luomiseen. Alan Moore kutsui 9-ruudun sivuja elokuvallisiksi, ja Watchmenissa tämä tuokin mieleen välillä elokuvafilmin. Ruutukaava yhdessä sivujen taiton kanssa voi olla taidokas tapa luoda jännitystä. Kun luet sarjakuvaa, et aina näe mitä sivun käännöksen takana odotaa. Niin sanottu page-turner reveal eli 

sivunkäännöksen paljastus on yleinen ei-kauhusarjakuvissakin, mutta kauhuyn yhdistettynä se voi palvella samaa funkiota kuin jumpscare tai slow reveal elokuvassa; paljastaa yllättäen jotain kauheaa lukijaa järkyttäen. Mike Mignola käyttää taittoa hyväkseen jännityksen ja kauhun luomiseen Hellboyssa. Se on harkittua, se on hienovaraista ja nojaa täysin kuvittajan ja käsikirjoittajan draaman tajuun ja kykyyn luoda tahditusta johonkin, jossa he eivät voi hallita sitä. Myös ruutujen määrää voi käyttää tiettyjen tapahtumasarjojen vahvistamiseen, luomaan ahdistavan ja väkivaltaisen tunnelman nopeasti- kuten Afterlife with Archiessa, jossa Archie Bunker hakkaa isänsä kuoliaaksi pesäpallomailalla.

Afterlife with Archie
(Roberto Aguirre-Sacasa, Francesco Francavilla)

Yksi vaihtoehto on myös luopua koko ruutukaavasta, siirtyä enemmän satukirjamaista kuvitusta kohti, jossa rajat on rikottu kokonaan. Hieno esimerkki tästä on Emily Carrolin erinomainen Through the Woods, joka nojaa juuri tähän satukirja-estetiikkaan. Siinä selkeät ja toistuvat ruutukaavat loistavat poissaolollaan, ja niiden puute toimii erinomaisena tunnelman luomisen keinona. Kun koko sivun täyttävä lumen valkoisuus yhdistyy taivaan verenpunaiseen kajoon hiljaisen tarinan edetessä, on ilmapiiri sarjakuvassa käsinkosketeltavan kauhistuttava. Myös mustuutta käytetään hienosti, kun toisessa tarinassa lyhdyn valoa tuo väriä vain pieneen osaan koko sivua, muun ollessa tuntematonta pimeyttä. Se rikkoo rajat sarjakuvasta, ja Carrolin tapauksesa erinomainen taide poistaa tarpeen ruuduille, jotka hänen tyylissään voisivat vain hidastaa tahtia ja viedä paljon tämän tarinoiden tunnelmasta pois.

Through the Woods (Emily Carrol)

Lopuksi: Kauhua tarkoituksella

Kauhua on käytetty ikuisuuksien ajan kertomaan tarinoita jotka tuovat vilunväreitä ja saavat pelkäämään yön pimeässä. Jotkut kauhutarinat ovat vain juuri tätä; viihdettä jolla luodaan turvallisesti kauhun reaktioita. Mutta kauhulla on myös lähes aina ollut tarkoitus. Emily Carrolin "kauhusadut" muistuttavat paljon Grimmin satuja tai muita synkkiä satuja, joidenka tarkoitus oli opettaa tärkeitä opetuksia. Kauhufiktion juuret ovat näissä tarinoissa. Myöhemmin ilmeisten opetusten kuten "tottele vanhempiasi" tai "älä ole ahne" tilalle ja rinnalle tuli myös poliittinen konteksti. Kuten Siegfrid Kracauer sen sanoi elokuvasta Tohtori Caligarin Kabinetti:

"Joko tarkoituksella tai ei, [Tohtori Caligarin Kabinetti] paljasti sielun horjumassa tyrannian ja kaaoksen välissä, kohdaten epätoivoisen valinnan: pako tyranniasta joka tapauksessa johtaisi hänet täydellisen hämmenyksen valtaan. Loogisesti, elokuva levittää kaiken läpäisevän kauhun ilmapiirin."

- Siegfried Kracauer, Caligarista Hitleriin (1947)

Kracauer argumentoi, että Robert Wienen Tohtori Caligarin Kabinetti (1920), yksi vaikutuksellisimmista varhaisista kauhuelokuvista, kuvasi aikakautensa Saksan ilmapiiriä I. ja II. maailmansodan välisinä aikoina. 97 vuotta myöhemmin, Jordan Peelen kauhuelokuva Get Out kuvasi kauhun kautta Yhdysvaltaine rodullistettujen ihmisten kokemaa rakenteellista syrjintää ja ahdistustiloja. Kauhu on voimakas fiktion väline, jonka kautta on tehokasta käsitellä yhteiskunnallisia kipupisteitä. Kauhusarjakuva ei tässä sinänsä eroa mitenkään elokuvista, ja senkin kautta voi kertoa tarinoita joidenka pinnan alla on muutakin kuin paperia. Tom Kingin  ja Gabriel Waltan aluksi kovin pastellisen ja värikkään oloinen The Vision muuttuu hetkessä kotiympäristön kauhuksi, jossa ei voi sanoa onko suurin kauhun aihe hullu superrikollinen, supersankari Vision vai tämän hiljalleen sekoava vaimo. Ehkä paras esimerkki tällaisesta sarjakuvasta on kuitenkin tulevaisuudessa myös elokuvaksi taittuva Pornsak Pichetshoten ja Aaron Campbellin Infidel. Infidel on kummitustarina, jossa nuori musliminainen Aisha asuu New Yorkissa, rakennuksessa jossa oli ollut räjähdys, ja nyt hänen perässään ovat kuolleet henget. Subteksti selväksi; Infidel on kauhua siitä, millaista on olla muslimi- tai minkä tahansa muun vähemmistön edustaja- 2000-luvun Yhdysvalloissa, eritoten New Yorkissa. Monet aiemmin käsittelemistäni kauhun keinoista esiintyvät Infidelissa; ahdistava kuvitus, totuudenkaltaisuuden rikkominen, ruutukaavalla leikkiminen ja sen unohtaminen yhdessä loistavan tarinan ja Get Outiin rinnastettavan poliittisen kontekstin kanssa Infidel on yksi parhaimmista kauhusarjakuvista jonka olen kuunaan lukenut.

Infidel (Pornsak Pichetshote, Aaron Campbell)

Nämä eivät ole ainoat keinot luoda hyviä kauhusarjakuvia, enkä välttämättä maininnut edes kaikkia mahdollisia tapoja joilla saadaan sarjakuva olemaan todella, todella pelottava. Aivan kuten kauhuelokuvissakin, kauhusarjakuvia on moneen lähtöön ja montaa eri tyyliä; Saga of the Swamp Thing ja Batman: Dark Knight, Dark City ovat hyvin erilaisia kauhutarinoita mutta molemmat yhtä toimivia sellaisia. Kauhusarjakuvat ovat myös hyvä porttihuume kauhugenreen muuten; en ole ollut hyvä katsomaan kauhuelokuvia aikaisemmin mainittujen syiden takia, mutta juuri Hellboyn, Swamp Thingin ja Sandmanin ansiosta olen voinut nauttia kauhugenrestä omilla termeilläni, ja myöhemmin onnistunut siirtymään myös kauhuelokuvien puolelle. Tämä ei tarkoita sitä että kauhusarjakuvat olisivat vähemmän pelottavia, mutta sarjakuvan etu on aina siinä, että valta on lukijalla. Sinä määräät tahdin. Sarjakuvat ovat parasta mitä fiktion puolelta löytyy, ja jokaisen kauhufanin kannattaakin Lokakuussa siirtää katseensa sarjakuvakauppojen puoleen uusien väristysten toivossa.

Atte T

Ps. Tämä teksti perustuu Traconissa pitämääni luentoon "Kauhua Sivuilla! Kauhusarjakuvan metodit ja tyyli."