 |
| I need to hire a graphic designer, for one. |
200. blogitekstissa keskustelin itseni kanssa omasta mediasuhteestani, ja tänä vuonna olin hieman eksyksissä aiheen kanssa. Halusin tehdä jotain todella uutta, mutta resurssit ja aika pistivät vastaan. Onneksi Rakkautta & Anarkiaa tarjosi minulle lopulta tilaisuuden; 300. blogitekstini kunniaksi päätin ensimmäisen kerran mennä ja osallistua Helsingin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaan, ja tänään arvioin teille kolme sielä nähtyä elokuvaa.
Sorry to Bother You
Elokuva: Vaihtoehtoisessa nykypäivän Oaklandissa, Cassius "Cash" Green (Lakeith Stanfield) saa töitä puhelinmyyjänä. Hän oppii nopeasti alan veteraaneilta, että parhaiten myyntityötä saa tehtyä käyttämällä "valkoista ääntäsi"(David Cross) mustan sijaan. Cash menestyy alalla, ja alkaa näkemään tuotantoketjun salaisuuksia samalla kun hänen ystävänsä Salvador (Jermaine Fowler) ja Squeeze (Steven Yeun) sekä Cashin tyttöystävä Detroit (Tessa Thompson) alkavat organisoida työnseisautusta paremman palkan ja työolosuhteiden eteen.
Tämän synopsiksen perusteella Sorry To Bother You voi kuulostaa normaalilta elokuvalta pienellä hauskalla twistillä äänen suhteen. Ihmettelin pitkään miksi Finnkino ei ottanut Sorry To Bother Youta levitykseensä, mutta nähtyäni elokuvan en ihmettele enään. Älkää ymmärtäkö väärin; Sorry To Bother You on hauska, poliittisesti latautunut, yhteiskuntakriittinen ja erittäin hyvin tehty esikoisohjaus Boots Rileylta, mutta se on myös todella outo. Tämä outous voi mahdollisesti vieraannuttaa valtavirran katsojia pois elokuvasta, mutta toisaalta sama outous tulee varmasti muovaamaan Sorry to Bother Yousta tulevan kulttiklassikon Repo Manin tai The Toxic Avengerin tapaan.
Lakeith Stanfield on esiintynyt edukseen muutamissa projekteissa ennen tätä, mutta yleensä vain sivuosissa. Nyt hän pääsee käyttämään omaa erikoislaatuista karismaansa hyödykseen kunnolla. Cash huonolla ryhdillään ja slacker- aurallaan laskee hienosti katsojan sisään ja samaistumaan, mutta kun menestyksen pyörät lähtevät pyörimään, muuttuu tämä ryhdikkyys selkärangattomuudeksi ja slacker-vibat nihilistiseksi välinpitämättömyydeksi menestyksen edessä. Hänen ystävänsä ovat alunperin osittain samasta puusta veistettyjä, hahmoja Fridayn hengessä, mutta varsinkin Steven Yeun pääsee omilleen lakkolaisten johtajana joka ei horju omasta missiostaan.
Tessa Thompson on lähtökohtaisesti parasta, ja Sorry to Bother You jatkaa hänen suorastaan häiritsevän ykkösluokkaista voittokulkua, mutta Detroit on hahmona hieman ongelmallinen tapaus. Kuten kriitikko Jourdain Searles asian ilmaisi, Detroit on kokoelma vallankumouksellisia, taiteellisia ja aattellisia retoriikoita ilman oikeaa hahmoa pohjana. Detroit on selkeästi poliittinen, mutta hänen osuutensa elokuvan keskeisessä lakossa on vain "olla sielä" ja hänen poliittista agendaansa ei ikinä selvennetä; kun Detroit koittaa selittää taiteensa pointtia Cashille, tämä nukahtaa ennen kuin hän ehtii aloittaakkaan, eikä ole kovin selvää miksi barrikadeja odottava Detroit viihtyy selkeästi välipitämättömän Cashin kanssa, vaikka tämä tekeekin pitkään töitä suhteellisen epäinhimilliselle firmalle.
Sorry to Bother You on elokuva joka saa kakkunsa ja syö sen myöskin; Boots Riley tunkee tarinaan paljon kritiikkiä montaa eri asiaa kohtaan unohtamatta kuitenkaan pitää fokusta. Kapitalismi, gentrifikaatio, modernin työmarkkinoiden ja teknologiateollisuuden tapa "uudelleenbrändätä" vanhoja konsepteja (tässä tapauksessa vaikka orjuutta) ja valkoinen Amerikka saa paljon huutia elokuvassa, ja joka kerta tapa jolla tämä tuodaan esiin on toinen toistaan hauskempi ja yllättävän suora. Kuten Detroit elokuvassa sanoo: "Ehkä taiteilija halusi viestin olevan suora". Sorry to Bother Youn tulkinta radikaalisti eri suuntiin on käytännössä mahdotonta juuri tämän ihanan suoruuden takia, mikä lienee sopivaa tänä epäsulavuuden aikakautena. Tämä suorasukaisuus yhdistettynä todella outoihin konsepteihin voi mahdollisesti olla liikaa joillekin katsojista, mutta itse nautin kovin kirjaimellisesta tavasta näyttää miten kapitalistinen tuotantokoneisto käyttää ihmisiä hyväkseen ja kuinka orjuuden konsepti ei ole kovinkaan kaukana siitä mitä jo nyt on menossa.
Sorry to Bother You on elokuva jollaista en ole nähnyt vähään aikaan, ja epäilen etten tule myöskään näkemään. Sen tunnelma on vahvan satiirinen ja komedinen, vaikka se käsitteleekin vakavia asioita ja maailma on käytännössä hirveä dystopia. Se rikkoo todenmukaisuuttaan alati visualisoimalla puhelinmyyjien soitot siirtämällä heidät puhumaan ihmisten olohuoneisiin ruoka-aikaan tai petihuoneeseen juuri kesken seksileikkien, ja "valkoisen äänen" käyttö on ilmeisen päälledubattu joka tuntuu enemmän supervoimalta kuin oikealta asialta. Sitten on se yksi asia, jota en todellakaan halua paljastaa, mutta joka vain jatkaa tätä outouden paraatia ja vie Sorry to Bother Youn juurikin semi-realistisen leikkisästä huvittavan spekulatiivisen fiktion pariin, menettämättä kuitenkaan pointtiaan kertaakaan. Sorry to Bother You on visuaalisesti kaunis, todella originaali ja ajatuksia herättävä komedia, jonka kaltaista en ole nähnyt pitkään aikaan ja en tosissani usko että tulen näkemään vähään aikaan. Se on outo, mutta juuri tavalla mistä minä pidän, ja jos et kavahda erikoisia ratkaisuja ja tylpän kirveen sulavuutta, on Sorry to Bother You katsomisen arvoinen. Ainakaan se ei ole ennalta-arvattava.
The Rider
Elokuva: Rodeotähti Brady Blackburn (Brady Jandreau) oli kerran nouseva tähti, kunnes tiputtuaan ratsun selästä hän sai aivovaurion. Lepo ei auta tähän, sillä lääkärien ennusteen mukaan hänen oikean kätensä motoriset funktiot ja kohtaukset tulevat vain pahenemaan jos hän pysyy satulassa. Miten jostain joka on sinun koko elämäsi voi luopua, ja onko se edes mahdollista?
The Rider on elokuva joka perustuu tositapahtumiin, ja kulkee hyvin lähellä dokumentin rajaa. Bradyn tarina perustuu näyttelijänsä Brady Jandreaun oikeisiin kokemuksiin, ja hänen perheensä näyttelee itse itseään. Tämä realismi onkin The Riderin kantava voima; se on piinallisen, sydäntäsärkevän aito elokuva oikeista ihmisistä ja oikeista asioista jotka oikeasti tapahtuivat. Chloe Zaon ensimmäinen elokuva Songs My Brothers Taught Me kuvasi myös Pine Ridgen reservaatin elämää, ja The Rider jatkaa tällä tiellä ollessaan myös napakymppi. Zao on nouseva kyky vailla vertaa, ja se että Marvel nappasi tämän ohjaamaan The Eternalsin kertoo paljon ihmisten luotosta tämän taitoihin tarinankertojana.
Se että näyttelijäkaarti on suurilta osin joko amatöörejä tai ensikertalaisia on The Riderin valttikortti. On melkein outoa sanoa että Brady Jandreau on roolissaan luonnollinen, koska tämä oli luonnollista arkea hänelle. Jandreau on todellinen tähti. Hän ensimmäisestä hetkestään lähtien kertoo sanattomasti millainen mies Brady on; hän leikkaa veitsellä irti aivokirurgian jälkeisiä tikkejään, haavan ollessa vielä suhteellisen tuore. Mitä tahansa että pääsee takaisin arkeen ja ratsun selkään. Brady on itsepäinen, mutta hänen itsepäisyytensä on ymmärrettävää ja hyvin samaistuttavaa: haluaisitko sinä luopua sinulle kaikkein tärkeimmästä asiasta, vaikka sinusta tuntuukin että voit tehdä sitä vielä?
Bradyn perhe ja ystävät vain jatkavat samalla linjalla. Bradyn isä Wayne (Tim Jandreau) on peli-addikti ja puhuu alentuvasti poikansa kanssa aivan kuin tämä olisi jotenkin epäonnistunut, joka ei ole voinut olla helppoa tässä tilanteessa näyttelijälle. Kuten sanoin, aitous. Bradyn spektrumilla oleva sisar Lilly (Lilly Jandreau) on harvoja jäljellä olevia positiivisia asioita Bradyn elämässä, ja hän suojeleekin omapäistä ja itsenäistä siskoaan kaikelta. Tämä aitous ja korkea saavuttaa lakipisteen Lane Scottissa (Lane Scott), auto-onnettomuudessa lähes kaikki motoriset funktionsa menettänyt rodeotähti ja Bradyn paras ystävä, joka on myös elävä muistutus mihin satulaan nouseminen voi Bradyn johtaa. Lanen ihmisyyttä ei kuitenkaan ikinä väheksytä, vaan Bradyn suhde tähän on aidon veljellinen ja todella liikuttava molemmin puolin.
The Rider on elokuva joka perustuu tositapahtumiin, ja kulkee hyvin lähellä dokumentin rajaa. Bradyn tarina perustuu näyttelijänsä Brady Jandreaun oikeisiin kokemuksiin, ja hänen perheensä näyttelee itse itseään. Tämä realismi onkin The Riderin kantava voima; se on piinallisen, sydäntäsärkevän aito elokuva oikeista ihmisistä ja oikeista asioista jotka oikeasti tapahtuivat. Chloe Zaon ensimmäinen elokuva Songs My Brothers Taught Me kuvasi myös Pine Ridgen reservaatin elämää, ja The Rider jatkaa tällä tiellä ollessaan myös napakymppi. Zao on nouseva kyky vailla vertaa, ja se että Marvel nappasi tämän ohjaamaan The Eternalsin kertoo paljon ihmisten luotosta tämän taitoihin tarinankertojana.
Se että näyttelijäkaarti on suurilta osin joko amatöörejä tai ensikertalaisia on The Riderin valttikortti. On melkein outoa sanoa että Brady Jandreau on roolissaan luonnollinen, koska tämä oli luonnollista arkea hänelle. Jandreau on todellinen tähti. Hän ensimmäisestä hetkestään lähtien kertoo sanattomasti millainen mies Brady on; hän leikkaa veitsellä irti aivokirurgian jälkeisiä tikkejään, haavan ollessa vielä suhteellisen tuore. Mitä tahansa että pääsee takaisin arkeen ja ratsun selkään. Brady on itsepäinen, mutta hänen itsepäisyytensä on ymmärrettävää ja hyvin samaistuttavaa: haluaisitko sinä luopua sinulle kaikkein tärkeimmästä asiasta, vaikka sinusta tuntuukin että voit tehdä sitä vielä?
Bradyn perhe ja ystävät vain jatkavat samalla linjalla. Bradyn isä Wayne (Tim Jandreau) on peli-addikti ja puhuu alentuvasti poikansa kanssa aivan kuin tämä olisi jotenkin epäonnistunut, joka ei ole voinut olla helppoa tässä tilanteessa näyttelijälle. Kuten sanoin, aitous. Bradyn spektrumilla oleva sisar Lilly (Lilly Jandreau) on harvoja jäljellä olevia positiivisia asioita Bradyn elämässä, ja hän suojeleekin omapäistä ja itsenäistä siskoaan kaikelta. Tämä aitous ja korkea saavuttaa lakipisteen Lane Scottissa (Lane Scott), auto-onnettomuudessa lähes kaikki motoriset funktionsa menettänyt rodeotähti ja Bradyn paras ystävä, joka on myös elävä muistutus mihin satulaan nouseminen voi Bradyn johtaa. Lanen ihmisyyttä ei kuitenkaan ikinä väheksytä, vaan Bradyn suhde tähän on aidon veljellinen ja todella liikuttava molemmin puolin.
Vaikka teknisesti Brady onkin rodeotähti, on termi ja subteksti hyvin selkeä- Brady on cowboy, ja The Rider esittää modernin cowboyn elämää karusti. Hollywood-cowboyt ovat klassisesti hyvin anti-natiivisia, ja lakotoihin kuuluva Brady on kuitenkin molempia. Tähän päälle Bradyn tietynlainen maskuliinen angsti oman paikkansa (hyvin maskuulinisessa ympäristössä nuorten kundien parissa) menetyksestä luo hyvin surumielisen ja paikkansa menettäneen miehen kuvajaisen. Ekstensiiviset kohtaukset Bradyn kouluttaessa hevosia kertovat paljon tämän taidoista, lähes hengellisestä yhteydestä hevosiin. Tämä yhteys näkyy myös isän alkaessa myymään tilan hevosia ja tarpeita pois rahan tarpeessa, sillä eihän niitä enään tarvita. Tarpeettomuuden ja kykenemättömyyden tunne luo omanlaisena melankolian elokuvaan, ja tunnelma The Riderissa onkin harras ja surumielinen.
Chloe Zao ei myöskään anna helppoja tai yksinkertaisia ratkaisuja näihin kysymyksiin ja pohdintoihin. Mihin mennä, kun se mitä olit ei ole enään mahdollista? Brady menettää käytännössä identiteettinsä, voiko sellaista niin vaan hankkia uudestaan? On monia joidenka elämän onnettomuudet voivat muuttaa kokonaan, ja näihin ei aina löydy onnellisia, kliinisiä ratkaisuja. The Rider on kaunis, tärkeä ja realistinen elokuva joka voi koskettaa todella vahvasti ihmisiä, joille paluu vanhaan ei ole enään vaihtoehto. Chloe Zao on kyky jota kannattaa seurata, sillä The Rider on ehdottomasti yksi parhaimpia elokuvia joita olen nähnyt tänä vuonna ja suosittelen sitä lämmöllä.
Haluan kertoa pienen salaisuuden; en sanonut tätä alussa, mutta nämä elokuvat esiteltiin järjestyksessä jossa näin ne, mutta kävi myös niin että tämä järjestys kuvasti myös sitä, kuinka paljon pidin näistä. Pidin niistä kaikista, valitsin elokuvani hyvin, mutta Sorry to Bother You ja The Rider kuitenkin "hävisivät" viimeiselle elokuvalle. Te tiedätte mistä minä puhun.
Chloe Zao ei myöskään anna helppoja tai yksinkertaisia ratkaisuja näihin kysymyksiin ja pohdintoihin. Mihin mennä, kun se mitä olit ei ole enään mahdollista? Brady menettää käytännössä identiteettinsä, voiko sellaista niin vaan hankkia uudestaan? On monia joidenka elämän onnettomuudet voivat muuttaa kokonaan, ja näihin ei aina löydy onnellisia, kliinisiä ratkaisuja. The Rider on kaunis, tärkeä ja realistinen elokuva joka voi koskettaa todella vahvasti ihmisiä, joille paluu vanhaan ei ole enään vaihtoehto. Chloe Zao on kyky jota kannattaa seurata, sillä The Rider on ehdottomasti yksi parhaimpia elokuvia joita olen nähnyt tänä vuonna ja suosittelen sitä lämmöllä.
Haluan kertoa pienen salaisuuden; en sanonut tätä alussa, mutta nämä elokuvat esiteltiin järjestyksessä jossa näin ne, mutta kävi myös niin että tämä järjestys kuvasti myös sitä, kuinka paljon pidin näistä. Pidin niistä kaikista, valitsin elokuvani hyvin, mutta Sorry to Bother You ja The Rider kuitenkin "hävisivät" viimeiselle elokuvalle. Te tiedätte mistä minä puhun.
Mandy
Elokuva: Shadow Mountainsin metsissä asuu puunhakkaaja Red (Nicolas Cage) naisystävänsä Mandyn (Andrea Riseborough) kanssa. Red ja Mandy rakastavat toisiaan, mutta heidät erottaa julmasti uskonnollisen kultin johtaja Jeremiah (Linus Roache), joka haluaa Mandyn itselleen. Red lähtee yksi kerrallaan lahtaamaan Jeremiahin kultin jäseniä, menettäen hetki hetken jälkeen enemmän itsestään surulle ja raivolle. Vuosi on 1983.
Olin innoissani Mandyn suhteen. Se vaikutti siistiltä, erilaiselta ja viihdyttävän väkivaltaiselta Nicolas Cage- sekoilulta. En oikein ollut henkisesti valmistautunut siihen, kuinka paljon Mandy tulisi puhuttelemaan minua ja vaikuttamaan minuun. Mandy on tähän mennessä paras elokuva jonka ole nähnyt tänä vuonna, ja vahva haastaja Mad Max Fury Roadille suosikkielokuvani paikalla. Tämä on Panos Cosmatoksen toinen elokuva, ja hän pelaa jo nyt ihan eri tasolla kuin niin moni muu tässä samaisessa subgenressä. Mandy on kauhua, karua kasari-kostotrilleriä ja fantasiaelokuvaa samassa paketissa, ja nämä kolme täydentävät kaikki toisiaan jotenkin häiritsevän täydellisesti.
Minä rakastan Nicolas Cagea, ja hän on rehellisesti, ilman pisaraakan ironiaa, yksi suosikkinäyttelijöistäni ikinä. Elokuvat kuten adaption. tai Mandy ovat todisteita tämän taidosta näyttelijänä. Cage pääsee tässä esittämään juuri omanlaistaan hahmoa; hiljaisen surumielistä ja traagista, joka ei saa pitää kiinni normaalista elämästä. Red on toipuva alkoholisti, joka on löytänyt elämäänsä valon Mandysta. Tämän valon kadotessa alkaa myös Red kadota, menettäen itsensä raivolle jonka polttoaineena toimii suru. Andrea Riseboroughin (joka loisti myös tänä vuonna Death of Stalinissa) Mandyn on samasta puusta veistetty; hiljainen ja surumielinen, jonka menneisyyden traumat vaanivat yhä tämän unissa ja elämässä. Nämä muodostavat myös Mandyn tulisen sielun, joka puskee vastaan Jeremiahin egoa ja oletettua valtaa muiden ylle.
Linus Roache on karmiva uskonnollisen "Children of the New Dawn"- lahkon johtajana, vaikkakin tämä karmivuus myös katoaa hänestä juuri oikeilla hetkillä. Jeremiah on harhautunut egoisti, joka uskoo vakaasti olevansa sekä herran lahja musiikille että oikeutettu ottamaan mitä tahansa hän haluaakaan itselleen. Oikeasti hän on vain surkea muusikko, joka edustaa tiettyä maskuliinisuuden muotoa, omistushaluista egoismia joka ei uskoa sanaa "ei". Hänen lahkonsa on kokoelma samanlaisia regressiivisiä sosiopaatteja ja Jeremiahin pauloihin langenneita, jotka näkevät ihmeet tämän teoissa ja uskovat silmät vilkkuen Jeremiahin jumalaisiin voimiin. Mandyssa juuri kukaan ei näytä täysin normaalilta, ja Jeremiahin kultti onkin kokoelma erikoisen näköisiä, mutta lopuksi kuitenkin vain kuolevaisia ihmisiä. Jeremiahin kauhu syntyy siitä mitä hän aiheuttaa; hän edustaa Mandyn traumaattisen lapsuuden muistoja maskuliinisuudesta ja ajaa Redin takaisin omiin menneisyyden aaveisiinsa, eli alkoholiin ja raivoon.
Vaikka Mandy kyllä tekee parhaansa tämän fantasia ylläpitämiseksi. Osa tästä fantastisuudesta on pelkästään ulkonäössä. Metsät ja kallirotkot ovat hämärän sumun peitossa, ja värimaailma on tummanpuhuva neon-helvetti, jossa sininen valo merkitsee unta ja rauhaa, punainen aggressiota ja vihaa ja vihreä yliluonnollisia hetkiä, kuten Jeremiahin Abraxasin Torvea jolla hän kutsuu ilmeisen demoniset motoristit, jotka vaativat mystistä ainetta ja verta palkkioksi työstään. Toisekseen, elokuvan musiikeista vastasi nyt edesmennyt säveltäjänero Johann Johansson, jonka viimeiseksi teokseksi Mandyn soundtrack jäi. Hänen sävelmänsä ovat kasari-henkistä syntikkamelodiaa psykedeelisellä otteella, joka yhdistettynä elokuvan erikoiseen, väkevän kontrastiseen värimaailmaan luo ainutlaatuisen tilan. Tilan, jossa motoristit itse tehdyissä Hellraiser- henkisissä haarniskoissa ja kultistit perämetsien kanjoniin rakennetussa kirkossa tuntuvat olevan kuin toisesta maailmasta, hengittäen kosmista pahuutta.
Mandyssa näkyy kasari-trillerien vaikutus (samanlaisten joita ohjaaja Panos Cosmatoksen edesmennyt isä George P. Cosmatos ohjasi kahdeksankymmentäluvulla) mutta itselle jäi käteen selkeä moderni uudelleenkerronta Conan Barbaarin kaltaisista fantasiatarinoista; Barbaari asuu yksin kaukana sivistyksestä vaimonsa kanssa, kunnes velho tulee ja vie tämän vaimon pois. Barbaari lähtee kostoretkelle mahtava ase (THE BEAST) mukanaan, taistellen niin velhon yliluonnollisia apulaisia kuin tämän akolyytteja vastaan, kunnes lopulta kohtaa velhon tämän temppelissä. Mandyn intohimo selkeästi on fantasiassa, tämän maalatessa kuvia fantastisista lokaatioista ja ahmiessa fantasiapokkareita velhoista ja taika-esineistä. Vaikka Mandy onkin aikalailla yhtä väkivaltainen kuin nämä tarinat usein ovat, osoittaa se myös suurennuslasilla barbaarisankarien suuntaan. Red on täynnä vihaa, mutta tämä viha hukuttaa kaikki muut tunteet, muuttaen hänen mielikuvaansa Mandysta kaksiulotteiseksi fantasiahahmoksi ja lopulta pelkäksi häilyväksi muistoksi. Kosto on tavoitteista turhin, eikä edes Conan-tarinoiden perinteistä löyhää rauhan tunnetta saavuteta lopussa. On vain erämaa, loputon avaruus ja kaksoisplaneetat sen neonvärisellä taivaalla. Sielä ei ole voittoa, vaikka sen pitäisi ehkä tuntua siltä, jättäen vain epävarman tunnelman Redin tulevaisuudesta.
Kun festareilla näin Mandyn, olin katsomassa sitä erikoisnäytöksessä jossa oli mukana myös Nicolas Cage- juomapeli. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli jokseenkin huono veto (elokuvan päähahmo on alkoholisti, bad taste is bad) ja reh reh Nicolas Cage- huumori ei sovi tämän elokuvan tyyliin lainkaan. Toki siinä on hauskoja kohtauksia ja tietty komedinen angst eli bathos näkyy siitä, mutta Mandy on pohjimmiltaan surullinen elokuva, joka jätti minuun valtavan vaikutuksen. Se muistutti minua tämän vuoden toisesta surumielisestä, värikkäästä kauhuelokuvasta Annihilation, sillä molemmat käsittelevät minäkuvan sortumista ja oman maailmankuvan tuhoutumista. Nicolas Cage saa käyttää ilmeikästä naamansa verisen mössön alta hyvin hauskasti, mutta kaikki tämä tappaminen ja tuhoaminen syö häntä sisältäpäin. Red on Nicolas Cage Nicolas Cagen roolien vankina, jossa hän ei saa olla normaali ja elää rauhassa, vaan lopulta hän ajautuu katkomaan demoniprätkäjätkien kauloja Bruce Lee- tyyliin tai vetämään heidän superkokaiiniaan kokien kirjaimellisen sulamispisteen aivoissaan. Se on hauskaa joo, mutta itse löysin sen alta todella surullisen, metafiktiivisen alatekstin; millaista olisi olla Nicolas Cage-hahmo? Millaista on menettää itsensä raivolle rakkauden jälkeen?
Kuten voitte jo päätellä, Mandy on herättänyt minussa paljon ajatuksia, ja se on elokuva jonka ääreen tulen varmasti palaamaan kymmeniä kertoja. Se on kostoelokuva, väkivaltainen hurmekarnevaali ilman että se varsinaisesti innostaa tai toimii voimafantasiana, ja tästä kiitos kuuluu Riseboroughille ja Cagelle. Heidän erikoinen kemiansa ja habituksensa alussa antaa kuvan pehmeästä, aidosta rakkaudesta, jonka Jeremiah heiltä riistää joka ajaa Redin kovaan, väkivaltaiseen ja myrkylliseen maailmaan. Kukaan ei voi nauttia tästä fantasiasta paitsi sen surun kautta. Mandy on paras elokuva jonka olen nähnyt tänä vuonna, todellinen elokuvallisen kerronan artefakti joka ei tuhlaa aikaansa hetkeäkään mihinkään ja joka luottaa Cagen vuosikymmenien aikana täydellisyteen asti hiottuun ilmeikkyyteen, eikä Red juurikaan turhia lätise. Miksi tarvitsisikaan. Mandy on hypnoottinen elokuva, jota suosittelen varauksetta kaikille, ja on todella suuri menetys että kaikki eivät voi kokea sitä elokuvakankaalta, jossa värit, äänisuunnittelu ja Johanssonin viimeinen soundtrack pääsivät huumaamaan minut. Olen yhä vankina Mandyn maailmassa, enkä usko että pääsen pois sieltä ihan heti.
Kiitoksia että olette seuranneet, lukeneet ja innoittaneet minua nyt jo 300. tekstin ajan. Tämä on ollut aikamoinen urakka, ja välillä on tullut jaksoja joissa olen kyseenalaistanut sen mitä teen ja miksi. Jokainen kommenti mitä saan, tuli se sitten twitteri, facebookin tai tämän blogin kautta piristävät aina päivääni ja tunnen että olen saanut tehtyä jotain jolla on merkitystä jollekin. Joten, kiitos, hartaasti kiitos. Toivon mukaan voimme palata pian takaisin normaaliin tahtiin, ja jatkammekin lokakuun kauhujen parissa ensi viikolla. Nostakaamme malja seuraavalle sadalle, ja tavatkaamme näissä merkeissä taas pian!
Atte T
Vaikka Mandy kyllä tekee parhaansa tämän fantasia ylläpitämiseksi. Osa tästä fantastisuudesta on pelkästään ulkonäössä. Metsät ja kallirotkot ovat hämärän sumun peitossa, ja värimaailma on tummanpuhuva neon-helvetti, jossa sininen valo merkitsee unta ja rauhaa, punainen aggressiota ja vihaa ja vihreä yliluonnollisia hetkiä, kuten Jeremiahin Abraxasin Torvea jolla hän kutsuu ilmeisen demoniset motoristit, jotka vaativat mystistä ainetta ja verta palkkioksi työstään. Toisekseen, elokuvan musiikeista vastasi nyt edesmennyt säveltäjänero Johann Johansson, jonka viimeiseksi teokseksi Mandyn soundtrack jäi. Hänen sävelmänsä ovat kasari-henkistä syntikkamelodiaa psykedeelisellä otteella, joka yhdistettynä elokuvan erikoiseen, väkevän kontrastiseen värimaailmaan luo ainutlaatuisen tilan. Tilan, jossa motoristit itse tehdyissä Hellraiser- henkisissä haarniskoissa ja kultistit perämetsien kanjoniin rakennetussa kirkossa tuntuvat olevan kuin toisesta maailmasta, hengittäen kosmista pahuutta.
 |
| Where the psychotic drowns, the mystic swims. |
Mandyssa näkyy kasari-trillerien vaikutus (samanlaisten joita ohjaaja Panos Cosmatoksen edesmennyt isä George P. Cosmatos ohjasi kahdeksankymmentäluvulla) mutta itselle jäi käteen selkeä moderni uudelleenkerronta Conan Barbaarin kaltaisista fantasiatarinoista; Barbaari asuu yksin kaukana sivistyksestä vaimonsa kanssa, kunnes velho tulee ja vie tämän vaimon pois. Barbaari lähtee kostoretkelle mahtava ase (THE BEAST) mukanaan, taistellen niin velhon yliluonnollisia apulaisia kuin tämän akolyytteja vastaan, kunnes lopulta kohtaa velhon tämän temppelissä. Mandyn intohimo selkeästi on fantasiassa, tämän maalatessa kuvia fantastisista lokaatioista ja ahmiessa fantasiapokkareita velhoista ja taika-esineistä. Vaikka Mandy onkin aikalailla yhtä väkivaltainen kuin nämä tarinat usein ovat, osoittaa se myös suurennuslasilla barbaarisankarien suuntaan. Red on täynnä vihaa, mutta tämä viha hukuttaa kaikki muut tunteet, muuttaen hänen mielikuvaansa Mandysta kaksiulotteiseksi fantasiahahmoksi ja lopulta pelkäksi häilyväksi muistoksi. Kosto on tavoitteista turhin, eikä edes Conan-tarinoiden perinteistä löyhää rauhan tunnetta saavuteta lopussa. On vain erämaa, loputon avaruus ja kaksoisplaneetat sen neonvärisellä taivaalla. Sielä ei ole voittoa, vaikka sen pitäisi ehkä tuntua siltä, jättäen vain epävarman tunnelman Redin tulevaisuudesta.
Kun festareilla näin Mandyn, olin katsomassa sitä erikoisnäytöksessä jossa oli mukana myös Nicolas Cage- juomapeli. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli jokseenkin huono veto (elokuvan päähahmo on alkoholisti, bad taste is bad) ja reh reh Nicolas Cage- huumori ei sovi tämän elokuvan tyyliin lainkaan. Toki siinä on hauskoja kohtauksia ja tietty komedinen angst eli bathos näkyy siitä, mutta Mandy on pohjimmiltaan surullinen elokuva, joka jätti minuun valtavan vaikutuksen. Se muistutti minua tämän vuoden toisesta surumielisestä, värikkäästä kauhuelokuvasta Annihilation, sillä molemmat käsittelevät minäkuvan sortumista ja oman maailmankuvan tuhoutumista. Nicolas Cage saa käyttää ilmeikästä naamansa verisen mössön alta hyvin hauskasti, mutta kaikki tämä tappaminen ja tuhoaminen syö häntä sisältäpäin. Red on Nicolas Cage Nicolas Cagen roolien vankina, jossa hän ei saa olla normaali ja elää rauhassa, vaan lopulta hän ajautuu katkomaan demoniprätkäjätkien kauloja Bruce Lee- tyyliin tai vetämään heidän superkokaiiniaan kokien kirjaimellisen sulamispisteen aivoissaan. Se on hauskaa joo, mutta itse löysin sen alta todella surullisen, metafiktiivisen alatekstin; millaista olisi olla Nicolas Cage-hahmo? Millaista on menettää itsensä raivolle rakkauden jälkeen?
Kuten voitte jo päätellä, Mandy on herättänyt minussa paljon ajatuksia, ja se on elokuva jonka ääreen tulen varmasti palaamaan kymmeniä kertoja. Se on kostoelokuva, väkivaltainen hurmekarnevaali ilman että se varsinaisesti innostaa tai toimii voimafantasiana, ja tästä kiitos kuuluu Riseboroughille ja Cagelle. Heidän erikoinen kemiansa ja habituksensa alussa antaa kuvan pehmeästä, aidosta rakkaudesta, jonka Jeremiah heiltä riistää joka ajaa Redin kovaan, väkivaltaiseen ja myrkylliseen maailmaan. Kukaan ei voi nauttia tästä fantasiasta paitsi sen surun kautta. Mandy on paras elokuva jonka olen nähnyt tänä vuonna, todellinen elokuvallisen kerronan artefakti joka ei tuhlaa aikaansa hetkeäkään mihinkään ja joka luottaa Cagen vuosikymmenien aikana täydellisyteen asti hiottuun ilmeikkyyteen, eikä Red juurikaan turhia lätise. Miksi tarvitsisikaan. Mandy on hypnoottinen elokuva, jota suosittelen varauksetta kaikille, ja on todella suuri menetys että kaikki eivät voi kokea sitä elokuvakankaalta, jossa värit, äänisuunnittelu ja Johanssonin viimeinen soundtrack pääsivät huumaamaan minut. Olen yhä vankina Mandyn maailmassa, enkä usko että pääsen pois sieltä ihan heti.
Kiitoksia että olette seuranneet, lukeneet ja innoittaneet minua nyt jo 300. tekstin ajan. Tämä on ollut aikamoinen urakka, ja välillä on tullut jaksoja joissa olen kyseenalaistanut sen mitä teen ja miksi. Jokainen kommenti mitä saan, tuli se sitten twitteri, facebookin tai tämän blogin kautta piristävät aina päivääni ja tunnen että olen saanut tehtyä jotain jolla on merkitystä jollekin. Joten, kiitos, hartaasti kiitos. Toivon mukaan voimme palata pian takaisin normaaliin tahtiin, ja jatkammekin lokakuun kauhujen parissa ensi viikolla. Nostakaamme malja seuraavalle sadalle, ja tavatkaamme näissä merkeissä taas pian!
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti