Atte Arvostaa: Bad Times at the El Royale

Katsoessani taaksepäin hieman leffoja joita ole päässyt arvioimaan tässä viime aikoina, on niiden joukoss paljon uusia, originaaleja ja luovia leffoja jotka eivät perustu mihinkään alkuperäismateriaaliin tai franchiseen. Toki minä rakastan franchise-leffoja, ja uskon että niiden joukosta voi löytyä ja löytyykin todella omaperäisiä luomuksia (Last Jedi ja Black Panther näin esimerkiksi) mutta täysin tyhjästä temmatut ideat ja tarinat ovat aina ilo. Sorry to Bother You, Mandy, Apostle saavat nyt jatkoa The Cabin in the Woodsin ohjaaja-käsikirjoittajan uusimmassa elokuvassa, joka kuten se on äärimmäisen hankala arvioida.

Because of all the twists, you see.

Bad Times at the El Royale

Elokuva: 1960-luvun Kalifornian ja Oregonin rajalla on hotelli El Royale. Tänne hotelliin saapuu joukko vieraita; Isä Flynn (Jeff Bridges), laulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), pölynimurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) sekä hippi Emily (Dakota Johnson). Heillä on kaikilla salaisuuksia, hotellilla on salaisuuksia ja kaikki vieraat eivät ole vielä edes saapuneet.

Drew Goddard on ohjaaja-käsikirjoittaja jonka resumee on yhtä juhlaa minun kirjoissani. Cabin at the Woods, Daredevil- sarja ja The Martianin käsikirjoitus ovat hänen merkittävimmät tuotoksensa, ja nyt se saa jatkoa neo-noir- mysteerinäytöksellä jota jotkut kutsuvat Tarantino-tyyliseksi, joka kuitenkin päihittää Tarantinon viimevuotiset tuotokset omasta mielestäni. Bad Times at the El Royale on erittäin mainio, joskin hieman epätasainen jännäri, josta ei yllättäviä ja synkkiä twistejä puutu. Epätasaisuus tulee rakenteesta, joka hyppii eestaas eri kuvakulmiin ja hahmomenneisyyksiin, mikä myös venyttää leffaa hieman mutta ei liikaa; El Royale kertoo sen tarinan minkä haluaa, ja kaikki hahmot saavat kunnolla tilaa hengittää.

Kuten varmaan lienee selvää julisteesta ja synopsiksesta, Goddard on kasannut aikamoisen kaartin mysteeriä setvimään. Jeff Bridges on aina ilo, ja tämän muistisairaus ollaan esitetty hienosti ja tunteella, Hamm pelaa pölynimurikauppiasta taidolla joka Mad Menin jälkeen tulee varmasti selkärangasta ja Dakota Johnson on raivokas Emilyna. Hotellin asukkaista parhaiten mieleen jäi kuitenkin Darlene sekä hotellin respapoika Miles Miller (Lewis Pullman, Bill Pullmanin poika!). Erivo ja Pullman ottavat kaiken irti rooleistaan, ja tässä on molemmilla potentiaaliset tähtiroolit käsillä. Darlenen elämänkokemusten kautta syntynyt taju mikoagressioita ja paskapuhetta kohtaan toimii joka kerta, ja Pullman pelaa ihan omissa sfääreissään syntiensä kanssa vatvovana pikkolona. 

Heidän lisäkseen, joo, kaikissa trailereissa ja paljon mainostettu Chris Hemsworth on kolmas syy katsoa tämä elokuva. Hemsworthin uran kehitys on ollut mielenkiintoinen; yhdessä kohtaa vain geneeriseltä äijä- toimintatähdeltä vaikuttanut Hemsworth on hiljalleen muuttunut vaikuttavaksi hahmonäyttelijäksi, ja Billy Lee on yksi hänen muistettavimmista rooleistaan. Onko hän hippi, psykopaatti vai kultinjohtaja- luultavasti kaikkia noita Charles Mansonin tapaan, mutta joka kerta kun Billy Lee on valkokankaalla vangitsee hän katseesi täysin. Hän on ehkä lopulta elokuvan irrallisin ja vähiten syvällisin osa, mutta ei tätä osaa ajatella Billy Leen läsnäollessa.

  

Bad Times at the El Royale on myös erittäin hyvin tehty tekniseltä puolelta, ja kaikki kunnia kuuluu kuvaaja Seamus McGarveyn yhtenäiselle, lähes kauhuelokuvamaiselle kuvaukselle ja Lisa Lassekin kellontarkalle leikkaukselle, joka aikalinjoja hyppivässä elokuvassa ei voi olla helppoa. Hotelli El Royale on myös uskomattoman kaunis lokaatio, pala Americanaa ja menneisyyttä homehtumassa keskellä metsää kahden osavaltion rajalla jonka menneisyyden loisteen päiviä ei ole vaikea kuvitella, vaikka sen samaiset menneisyyden salaisuudet ovatki karmivia, ja täynnä ruumiita sekä haudattuja salaisuuksia jotka päivänvalossa voisivat aiheuttaa todellista tuhoa ja tässä kohtaa lienee metafora selvä jo kaikille.

Goddard ei paljoa piilottele elokuvansa subtekstiä. Elokuvan virallinen tapahtumavuosi on 1969, aivan vuosikymmenen vaihteessa jolloin Amerikkalainen optimismi oli kuolonkoreissaan niin poliitikkojen kuin ihmisoikeustaistelijoiden murhien, Charles Mansonin kaltaisten murhaajien ja Vietnamin sodan takia. Ja tämä optimismin kuolema näkyy niin El Royalessa itsessään kuin hahmoissa, joilla kaikilla on menneisyydessään haamuja mutta he haluavat myös jatkaa eteenpäin. Ja enempää en sano mistään, sillä Bad Times at the El Royale palkitsee katsojan joka on valmis uppoamaan näihin hahmoihin ja heidän tilanteisiinsa; harvassa on tämän kaltaiset elokuvat jossa en salaa odota vaan enemminkin pelkään kuka kuolee seruaavaksi. Bad Times at the El Royale on mainiota viihdettä, loistavien näyttelijöiden tähdittämä visuaalinen viihde-esitys, jonka yhä ajankohtainen subteksti antaa sille sielun joka uupuu monista sen kollegoista samassa genressä.

Atte T