Mitä oikein on tapahtunut, että tämä on Batman?
Tiedätte vastauksen; Frank Millerin Yön Ritarin Paluu ja Alan Mooren Watchmenin perintö jotka muokkasivat supersankareiden yleisilmettä synkempään ja vakavempaan suuntaan, pakottaen Batmanin tiettyyn muottiin josta se ei ole mainstream- Batmanin puolella onnistunut vieläkään pakenemaan. Tästä olemme puhuneet monesti aikaisemminkin, mutta Arkham Knight tuntuu näiden ongelmien keskittymältä, episentteristä jossa Batmanin hahmon vuosikymmeniä kestänyt synkkyys ja nihilismi saavutti uuden korkeamman tason. Arkham- pelit eivät ole ikinä olleet mitään iloisuuden ja positiivisuuden ilosanomia, mutta Arkham Asylumin synkkyys on lähempänä Batman the animated seriesin goottilaista visiota kuin Arkham Cityn ja Arkham Knightin Christopher Nolan Extreme- estetiikkaa. Arkham Knight on karannut hyvin kauas jopa Nolanin Batmanin harmaudesta; spoilers incoming, mutta koska peli on kolme vuotta vanha ja aika huono, niin enpä näe toisaalta syytä isommalle varovaisuudelle.
Variksenpelättimen (John Noble, god bless you) hyökätessä yhdessä mysteerisen Arkham Knightin johtaman yksityisarmeijan kanssa Gothamiin halloweenina, jää Batmanin tehtäväksi Pelättimen juonen pysäyttäminen ja Arkham Knightin hyökkäyksen kestäminen. Gotham on tyhjennetty siviileistä, ja jäljellä on vain Batman liittolaiset, poliisit, superrikolliset, gangsterit Pingviinin tai Kaksinaaman alaisuudessa sekä Arkham Knightin armeija. Batman tuo panssarivaununsa nimeltä Batmobile kaupunkiin, ja alkaa jyräämään sillä matalaksi sekä jengejä että armeijan ajoneuvoja ja lennokkeja, metsästen väkiluvun määrään nähden aktiivisia sarjamurhaajia ja ajaen Arvuuttajan naurettavan monimutkaisissa kisaradoissa. Variksenpelätti saa Barbara Gordonin tappamaan itsensä ja peli näyttää Barbaran ampuvan itseään mutta ei oikeasti, Jokeri- tauti riivaa Batmania, kuolemaa ja kärsimystä on kaikkialla ja Arkham Knight on aina askeleen edellä, jotta yksikään voitto ei ikinä tunnu siltä oikeasti. Lopulta Variksenpelätti voitetaan koska en tiedä, Batman on immuuni pelolle tai jotain. Ai niin ja Arkham Knight on oikeasti Jason Todd eli toinen Robin, jonka graafisen kidutuksen ja "kuoleman" peli meille näyttää monesta kuvakulmasta. Batman tappaa itsensä ja oletetusti myös Alfredin. Batmanin legenda jatkuu, jiihaa.
 |
| Tässä pelissä häiritsevän moni ihminen ampuu itsensä. Se ei ole hyvä asia. |
En varsinaisesti syytä Arkham Knightin tekijöitä muusta kuin tahdittomuudesta vakavien teemojen ääressä ja taipumuksesta vedota halpoihin ja vanhanaikaisiin tarinatyökaluihin. Tarinankertojalla on vapaus luoda erilaisia tulkintoja fiktiivisistä hahmoista. Synkemmät Batman- tarinat ovat toimineet ennenkin; pidän kiinni siitä että Dark Knight on Batman -leffojen helmi yhä ja Millerin Yön Ritarin Paluu ja Grant Morrisonin Arkham Asylum- A Serious House on a Serious Earth ovat hienoja sekä synkkiä Batman-tarinoita. Olen kehunut monta kertaa Tom Kingin uutta Batman-sarjaa, joka onnistuu hienosti olemaan synkkä menettämättä kuitenkaan itseään tälle pimeydelle. Ongelma ei ole tarinoissa sinänsä, vaan Batman- tarinoiden homogeenisyydessä. Batman on jäänyt jumiin pimeyteen, eikä pääse sieltä pois, ja me olemme jumissa hänen kanssaan. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa mainstream- Batmanin suhteen. Parhaimman vastaanoton saanut Batman- franchisen osa viime vuosina on ollut Lego Batman Movie- elokuva joka tekee alusta loppuun asti pilkkaa Batmanin ylisynkästä, ystäviään ja liittolaisiaan ylikatsovasta grimdark- imagosta. Arkham Knightia voisi tulkita dekonstruktiona Batmanin synkistä metodeista, mutta koska Batman on lopulta oikeassa kaikesta ja hänen lukuisat ystävänsä ovat vain panttivankeja odottamassa vuoroaan, jää Lego Batman Movie ainoaksi merkittäväksi hahmodekonstruktioksi Batmanista vuosiin.
Miksi Batmanilta vaaditaan synkkyyttä ja tiettyä realismia? Arkham Knight ei millään mittapuulla ole realistinen peli, vaikka sitä riivaa tietyt siihen liittyvät ideat Arkham Citysta, kuten se että Pingviinillä ei tietenkään voi olla oikeaa monokkelia vaan pullonpohja silmäkuoppaan tungettuna. Realismi esiintyy erilaisella tavalla; ideallisena realismina maailman realistisuuden sijaan. Antaakahan kun selitän; maailmassa on yhä kolmimetrisiä krokotiilimiehiä ja kasveja hallitsevia supermalleja, mutta värit ovat maanläheisiä, kirjavat puvut ollaan vaihdettu huppareihin ja pukuihin ja Batman pukeutuu haarniskaan joka eroaa Rautamiehen taistelupuvusta vain nimellisesti. Batmobiili ei ole auto vaan enemmän Nolanin tumbleria muistuttava panssariauton ja radio-ohjattavan yhdistelmä, joka törmätessään konniin kaduilla 100 km tuntinopeudella antaa niille sähköiskun sen sijaan että tekisi heistä liisteriä. Koska tavallinen autohan olisi aivan naurettavaa, eikä sillä voisi käydä ekstensiivisiä panssarivaunutaisteluita Arkham Knightin ilmeisesti satapäistä tankkiarmeijaa vastaan. Realismia ilman realismia, jossa Batman ei voi pitää vain harmaita trikoitaan koska muuten hän muka kuolisi saman tien, mutta samalla hän näkee seinien lävitse ja kantaa loputtomasti työkaluja vyössään.
 |
| Minusta Batman on siisti kun hän adaptoi ongelmiin älyllään, ei uudella tyhjästä revityllä gadgetilla. |
Batman ei myöskään juuri voita nykyään. Toki hän voittaa lopulta saamalla konnan kiinni, mutta ei ennen kuin kyseinen konna on teknisesti jo onnistunut siinä mitä hän yritti; Professori Pyg saa silvottua kymmeniä ihmisiä, Tulikärpänen polttaa jokaisen paloaseman Gothamissa, Man-Bat tappaa vaimonsa ja Kirk Langstrom on käytännössä mennyttä ja Variksenpelätin onnistuu voittamaan Batmanin. Tämä on myös normi sarjakuvissa; Tom Kingin erinomaisessa Batman- tarinassa uusi supersankari nimeltään Gotham joutuu mieltä hallitsevan superrikollisen Psykopiraatin pauloihin ja lahtaa joukon ihmisiä, jonka jälkeen joku kostoksi tappaa Gothamin vanhemmat. Batman ei ehdi tehdä mitään. Toki symbolista sen suhteen mitä Batman itse on joutunut kokemaan ja tuntemaan, mutta samalla se hinnaa vastaan oman genrensä suurta fantasiaa vastaan. Fantasiaa, joka on unohtunut Batmanista jo hyvän aikaa sitten.
Supersankarien fantasia on jo nimessä; he ovat supersankareita, jotka onnistuvat pelastamaan päivän silloin kun kukaan muu ei voi. Tämä fantasia siitä, että oikeus voi tapahtua on kirjoitettu supersankareihin jo heidän alkuaikoinaan. Teräsmies taisteli ahneita pankkiireja, korruptoituneita poliitikkoja, väkivaltaisia puolisoita ja kieroja vuokraparoneita vastaan, puolustaen pientä ihmistä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudelta. Supersankarit ovat eskapistista fantasiaa, jossa näemme hyvyyden voittavan ja oikeuden tapahtuvan. Parhaimmat tarina onnistuvat tässä yhä; vaikka Hämähäkkimies tai Neiti Ihme kokevat paljon takaiskuja, on heidän voittonsa merkittäviä ja heidän panoksensa New Yorkin ja New Jerseyn suojelussa nähtävillä ihmisten elämissä. Avengers sanoo tämän lähes suoraan: we fight the battles that they never could. "They" tarkoittaen sekä siviilejä MCU:n maailmassa että katsojaa. Batman- tarinoita vaivaa stagnaatio joka syntyy synkkyydestä. Batman pelastaa ihmisiä, mutta ei ennen kuin ruumismäärät ovat ehtineet jo nousta kattoon. Mutta eihän sellainen olisi realistista, että Batman onnistuisi pelastamaan ihmiset ennen hirvittäviä murhia tai hulluutta. Tämä on sitä rakastettua realismia ja samaistuvuutta mikä tekee Batmanista paremman kuin Teräsmies sankarina.
Grant Morrison sanoi sen parhaiten;
"People say kids can't understand the difference between fact and fiction, but that's bullshit. Kids understand that real crabs can't sing like the ones in Little Mermaid. But you give adult fiction, and the adults start asking really fucking dumb questions like "How does Superman fly? How do those eyebeams work? Who pumps the Batmobile's tires?" I'ts a fucking made up story, you idiot!"
(god I love Morrison)
Kuten monta kertaa on sanottu, mutta se ei silti tunnu menevän tiettyjen ihmisten ja studiovastaavien päähän:
SUPERSANKARIT KUTEN BATMAN ON SUUNNATTU JA LUOTU LAPSIA VARTEN.
Morrison on usein työssään viitannut supersankarien tiettyyn myyttisyyteen ja metatekstuaaliseen tuhoutumattomuuteen. Morrisonin Batmania ei voi voittaa, sillä Batmanin idea on vahvempi kuin yksikään hullu rikollinen. Hän on ymmärtää miksi supersankarit ovat elinvoimaisia ja vahvoja, ja miksi Batman ja Teräsmies ovat olemassa kauan meidän kuolemamme jälkeen. Koska idea siitä, että joku voi seisoa atomipommin edessä ja nauraa sen voimalle, saada ihmiset puhumaan totta lassonsa voimalla ja nousta kuoleman ja tuskan yläpuolella ja auttaa muita on vahva, sillä ihmiset haluavat uskoa näihin. Lapsille supersankarit ovat parasta voimafantasiaa, joka voi auttaa pääsemään yli pelottavista ja vaikeista asioista, kasvattamaan empatian tunnetta ja näkemään itsensä tekemässä ihmeitä. Tämä ei tarkoita etteikö aikuiset ja nuoret voisi nauttia supersankarin fantasiasta yhtä lailla kuin lapset tai etteikö olisi tilaa myös aikuisille suunnatuille supersankaritarinoille; samaan tapaan kuin meistä iso osa pystyy katsomaan Disney- leffoja ilman ongelmaa, osa voi katsoa yhä Batmania ja uskoa tämän fantasiaan ilman että häntä puretaan osiin ja rakennetaan muotoon, jossa tämä fantasia on korvattu karulla realismilla. Sama riivaa muitakin sankareita, kuten DCEU:n Teräsmiestä jonka täytyi tappaa tajutakseen että tappaminen on väärin. Tottakai Gothamissa olisi asiat paremmin jos Batman olisi tappanut Jokerin ja muut vuosia sitten; mutta se ei ole BATMANIN TARKOITUS. Me opimme vääriä asioita Watchmenista ja Yön Ritarin Paluusta.| SYMBOLISM |
Tiedättekös, vuoden 1966 Batman- televisiosarja on oikeasti yksi parhaimmista asioista mitä Batmanin ympärille on tehty. En rakasta sitä ironisesti, rakastan sitä täydestä sydämestäni. 66' Batman on hyvin kirjoitettu, hauska, aikanaan rohkea ja rajoja rikkova ja sopii kaiken ikäisille katsojille. Batman pelasti Batmanin, antaen uutta tuulta sarjakuville räjähdysmäisen batmanian siivittämänä ja tehden hahmoista kuten Arvuuttaja, Pakkasherra ja Batgirl valtavirrassakin tunnettuja. Batman The Animated Series, eittämättä '66- sarjan jälkeen suosituin Batman- sarja, teki tästä vaikutuksesta jakson (Beware the Gray Ghost), jossa Batmania innoitti tämän lapsuudessa ilmestynyt supersankari- ohjelma jonka päätähden Gray Ghostin äänenä oli Adam West itse. Monet jaksavat nauraa Westin Batmanille, mutta tosiasia on että Batman on velkaa loputtoman paljon hänelle, sillä vaikka nykyinen versio ei juurikaan muistuta Westin supersankaria, ei ketään olisi kiinnostanut Yön Ritarin Paluu ilman hänen panostaan hahmon historialle. Todiste Westin Batmanin elinvoimaisuudesta ja rajattomasta rakkaudesta sitä kohtaan; tällaista muistotilaisuutta ei kukaan elävistä Batmanin näyttelijöistä tule saamaan. Nuo ihmiset eivät ole tuolla siksi, että ironisesti naureskelevat Westin Batmanille tai tämän ääniroolille Family Guyssa; he ovat sielä koska he rakastavat TÄTÄ Batmania.
 |
| 60-luvulla, tämä sarja palkkasi latinon näyttelemään Jokeria ja mustan poliittisen aktivistin Kissanaiseksi. Kuvitelkaa kalabaliikkia joka nyt syntyisi moisesta. |
Arkham Knightin jälkeen, koitin kaikin keinoin muistaa miksi rakastan Batmania niin paljon, ja miksi minulla on kirjahyllyssäni yli 50 Batman- sarjakuvaa ja useita Batman- aiheisia figuureja ja julisteita. Muistan kun tämä synkkä Batman joka on dominoinut mediaa vuodesta 1986 lähtien oli paras asia ikinä. Pidän yhä monista noista tarinoista; Morrisonin Arkham Asylum on parhaimpia sarjakuvia minkä olen kuunaan lukenut, ja Batman- suosikeissani on myös Long Halloween ja Millerin Year One. Mutta olen kyllästynyt siihen, että se on AINOA mitä minulla on. Ja olen kyllästynyt näkemään häntä elokuvissa, kerta toisensa jälkeen kauempana sankarista jonka tärkein sääntö on "älä tapa," riisuttuna niin ystävistään kuin sankaruudesta. Onko Batman supersankari enään? Vastaako hän enään sanan merkitystä ja tarkoitusta, vai onko hän vain antisankari, totalitaarinen vigilante joka käyttää miljoonia aseisiin ja haarniskoihin ja paramilitaristisiin ajoneuvoihin hakatakseen mielisairaita kaduilla?
En tiedä, onko Batman enään supersankari.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti