Atte Arvostaa: Daredevil (3. kausi)

Hei, viime arvostelussa tuli esille Drew Goddardin mielenkiintoinen filmografia, jonka yksi tunnetuimmista näytteistä on Daredevil- Netflix sarjan luominen. Vaikka Goddard ei toiminut yhtä kautta pidempää showrunnerin, asetti hän kuitenkin uomat sille millainen ilmapiiri ja tyyli hallitsisi Netflixin Marvel Cinematic Universe- jaostoa. Nyt, kun Iron Fist ja Luke Cage ovat menneet haudan lepoon, alkaa tuntua että tämä synkkä estetiikka ei pitkällä tähtäimellä ollut viisain valinta.

Mutta Daredevilissa se toimii kuin yhä, jostain syystä.

Daredevil (3. kausi)

Sarja:  Matt Murdockin (Charlie Cox) kadottua kerrostalon romahduksessa (Defenders- finaali), on isot pyörät lähteneet liikkumaan kaupungissa. Wilson Fisk (Vincent D'Onofrio) tekee yhteistyötä FBI:n kanssa paljastakseen muita rikollisia juonien tietään kohti vapautta. Murdockin on tehtävä päätös; voiko hän pysyä piilossa ja haudata itsensä, vai pitääkö hänen nousta kuolleista ja kohdata Kingpin, kenties viimeisen kerran.

Luke Cage  ja Iron Fist molemmat paransivat hieman toisella kaudella menoaan, mikä oli positiivista. Mutta Daredevilin jatkolla oli pahempia ongelmia edessä; hyvin epätasainen kakkoskausi sekä Defenders- sarjan valinnat limittivät mahdollisuuksia jatkumiselle. Onneksi sain yllättyä taas positiivisesti; Daredevilin kolmas kausi on sarjan parhaimpia, ja nousee Jessica Jonesin ja Luke Cagen toisen kauden rinnalle Netflixin Marvel- sarjojen kärkikastiin. Drew Goddard toimi kaudella "luovana konsulttina", ja tämän panos näkyy varmaan enemmän kuin showrunner Erik Olesonin. Se ei ole täydellinen; hidas alku ja muutama klisee hidastavat menoa, mutta on sääli jos Netflixin Marvel- kokeilu on loppusuoralla, sillä viimeiset kolme uusinta kautta sarjoissa ovat näyttäneet taas miksi tämä idea tuntui niin hyvältä alun perin.

Olen pitänyt Charlie Coxista titulaarisessa roolissa alusta asti, ja kolmannella kaudella hän pääsee jälleen vauhtiin kunnolla. Matt on ajettu nyt nurkkaan pahemmin kuin koskaan aiemmin; hänen ihmissuhteensa ovat kuralla, Fisk tuntuu ennakoivan hänen jokaisen tekonsa ja menneisyyden aaveet kummittelevat alati hänen mielessään. Matt on kusipää, hän on aina ollut, mutta hän on kusipää jolla on rajansa ja tarkoitus. Mattin ollessa koko ajan jonkinlaisessa hengenvaarassa, alkaa hänen raivonsa näkymään yhä enemmän pintapuolella. Varsinkin loppua kohti mentäessä tämä raivo pääsee uusiin sfääreihin, ja Cox tuo sen esille hienosti. Kaikki vanhasta kööristä tekevät hienon paluun; Karen Page (Deborah Ann Woll) on yhä parasta ja nyt pääsemme enemmän kiinni tämän menneisyyteen ja omaan itseinhoon ja  Elden Hensonin Foggy koittaa pitää kolmea ystävystä kasassa, korjaillen näiden sotkuja heidän perässään. Foggyn perhe pääsee myös parrasvaloihin, ja muutenkin Hell's Kitchenin asukkaat ovat vielä enemmän esillä- kuten Luke Cagessa, elävä ympäristö saa välittämään siitä. Jay Ali  tekee hienon roolin FBI -agenttina joka luulee voivansa kontrolloida Fiskia ja oli myös hienoa nähdä Joanne Whalley sisar Maggiena- olen nähnyt Whalleyn viimeksi soturineito Sorhsana Willowissa!

Vincent D'Onofrio on yhä varmaan koko Marvel Cinematic Universen MVP ja Fisk parhaiten toteutettu pahis. Wilson Fisk on yhä samanlainen, omalla tavallaan hiljainen ja rauhallinen, mutta nyt hänen juonensa, varasuunnitelmansa ja vastaliikkeensä pääsevät todellisen mestarin tasolle, tehden hänestä entistä pelottavamman. Fisk ei ole vain rikollinen muiden joukossa, hän on kaiken ympäriltään korruptoiva voima joka tekee aktiivisesti Kitchenista ja sen ihmisistä pahempia. Kiristämällä hän saa jopa oikeudenmukaisimmatkin lankeamaan jalkoihinsa. Fiskin vaikutuksen alle lankeaa myös agentti Benjamin Poindexter (Wilson Bethel), jonka vakavia läheisriippuvuuden ongelmia Fisk käyttää härskisti hyväkseen. Benjamin Poindexterin todellinen identiteetti ei ole sarjakuvafaneille iso mysteeri, ja Bethel tekee hänestä paljon mielenkiintoisemman kuin hän koskaan oli sarjakuvissa, vaikka häneen liittyykin yksi tyhmä trope jonka tuominen esiin tuntui melkein tietoiselta viittaukselta.

Daredevilin kohdalla odotin nousevan esiin perinteinen keskustelu vigilantismista ja sen hyötykäytöstä, mutta se loistaa poissaolollaan sarjassa. Kukaan Mattin ystäväpiirissä ei juuri estele häntä, ja Matt ei pohdi tekojensa eettisyyttä. Se olisi vain ajanhukkaa, sillä Wilson Fiskin tapauksessa suora toiminto tuntuu ainoalta loogiselta vaihtoehdolta. On vaikea olla näkemättä Daredevilia ilman nykyajan Yhdysvaltojen kontekstia; Matt taistelee alati korruptoituneita instituutioita ja varsinkin FBI- agentteja vastaan, jotka ovat langenneet Fiskin vaikutuspiiriin, äänestämistä mainostetaan paljon sarjassa mahdollisuutena vaikuttaa ja median, tässä tapauksessa Bulletin -lehden taistelu Fiskiä vastaan on iso tekijä. Daredevil on vihainen sarja, ja tällä vihalla on suora kohde; rikkaiden ja vaikutusvaltaisten syytämä korruptio joka luo rakenteellisia esteitä heidän vangitsemisensa eteen. Kuulostaa tutulta. 

Daredevil on aina ollut synkkä sarja, ja vaikka en osaa sanoa onko kolmas kausi mitenkään merkittävästi synkempi tai melankolisempi kuin aiemmat kaudet, on tämä ihmiskärsimys kuitenkin huomattava. Matt epäonnistuu alati, tai hänen voittonsa viedään hänen nenän edestään ja Fiskin koskemattomuus tuntuu joskus ylitsepääsemättömältä. Sarja alkaa jokseenkin hitaasti, mutta vauhtiin päästessään se tarjoilee koko sarjan parhaimpia taistelukohtauksia ja huikeita setpiecejä. Erityisesti Mattin ja Poindexterin taistelut jossa tavaraa on ilmassa koko ajan ja liikkuminen on kaiken avain näyttävät todella hyviltä. Tämä synkkyys nousee kuitenkin selkeästä lähteestä, ja selkeän lähteen loputtua näytetään, kuinka tämän ylle voi nousta. Fiskin valta perustuu pelkoon; pelkoon perheenjäsenien, rakkaimpien ja oman hengen puolesta. Pelon ilmapiiri kääntää ihmiset toisiaan vastaan, ja ainoastaan vastustamalla tätä pelkoa voivat sankarit voittaa Fiskin. Heidän kaikkien pitää, sanalla sanoen, olla "vailla pelkoa."

Daredevil on yhä yhtä pitkä kuin Netflixin sarjat keskimäärin, mutta parin ensimmäisen jakson hitauden jälkeen lähtee Daredevil puksuttamaan eteenpäin kuin luotijuna ja minä katsoin koko kauden aikalailla yhdeltä istumalta. Tämä on se mitä halusin nähdä näiltä sarjoilta; selkeitä teemoja, hyvää toimintaa ja aitoa sankaruutta. Mattin puheiden ja tekojen takaa näkyy yhä mies joka haluaa myös auttaa niitä, jotka eivät saa apua muualta, eikä hän anna Fiskin korruptoida itseään. Daredevilin kolmas kausi on hyvä paketti Netflix- tyylistä supersankariviihdettä, joka saa minut surulliseksi jos se todella on viimeinen kerta kun näemme nämä hahmot. En tiedä kantaako kukaan pahis sarjaa yhtä hyvin kuin Fisk, tai että mitä tarinoita vielä voisi kertoa ilman toistoa, mutta nyt kun Daredevililla oli taas jokin pointti ja tarina kerrottavana, jään odottamaan jännittyneenä sarjan tulevaisuutta. Daredevil (Kausi 3) on nyt Netflixissa. 

Atte T

PS. Jos Daredevilia ei tehdä enempää, siirtäkää D'Onofrion palkkasekit MCU:n tasolle ja pistäkää hänet kohtaamaan Hämähäkkimies. Haluan nähdä sen, ja D'Onofrio haluaa tehdä sen. Win-Win.

Atte Arvostaa: Bad Times at the El Royale

Katsoessani taaksepäin hieman leffoja joita ole päässyt arvioimaan tässä viime aikoina, on niiden joukoss paljon uusia, originaaleja ja luovia leffoja jotka eivät perustu mihinkään alkuperäismateriaaliin tai franchiseen. Toki minä rakastan franchise-leffoja, ja uskon että niiden joukosta voi löytyä ja löytyykin todella omaperäisiä luomuksia (Last Jedi ja Black Panther näin esimerkiksi) mutta täysin tyhjästä temmatut ideat ja tarinat ovat aina ilo. Sorry to Bother You, Mandy, Apostle saavat nyt jatkoa The Cabin in the Woodsin ohjaaja-käsikirjoittajan uusimmassa elokuvassa, joka kuten se on äärimmäisen hankala arvioida.

Because of all the twists, you see.

Bad Times at the El Royale

Elokuva: 1960-luvun Kalifornian ja Oregonin rajalla on hotelli El Royale. Tänne hotelliin saapuu joukko vieraita; Isä Flynn (Jeff Bridges), laulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), pölynimurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) sekä hippi Emily (Dakota Johnson). Heillä on kaikilla salaisuuksia, hotellilla on salaisuuksia ja kaikki vieraat eivät ole vielä edes saapuneet.

Drew Goddard on ohjaaja-käsikirjoittaja jonka resumee on yhtä juhlaa minun kirjoissani. Cabin at the Woods, Daredevil- sarja ja The Martianin käsikirjoitus ovat hänen merkittävimmät tuotoksensa, ja nyt se saa jatkoa neo-noir- mysteerinäytöksellä jota jotkut kutsuvat Tarantino-tyyliseksi, joka kuitenkin päihittää Tarantinon viimevuotiset tuotokset omasta mielestäni. Bad Times at the El Royale on erittäin mainio, joskin hieman epätasainen jännäri, josta ei yllättäviä ja synkkiä twistejä puutu. Epätasaisuus tulee rakenteesta, joka hyppii eestaas eri kuvakulmiin ja hahmomenneisyyksiin, mikä myös venyttää leffaa hieman mutta ei liikaa; El Royale kertoo sen tarinan minkä haluaa, ja kaikki hahmot saavat kunnolla tilaa hengittää.

Kuten varmaan lienee selvää julisteesta ja synopsiksesta, Goddard on kasannut aikamoisen kaartin mysteeriä setvimään. Jeff Bridges on aina ilo, ja tämän muistisairaus ollaan esitetty hienosti ja tunteella, Hamm pelaa pölynimurikauppiasta taidolla joka Mad Menin jälkeen tulee varmasti selkärangasta ja Dakota Johnson on raivokas Emilyna. Hotellin asukkaista parhaiten mieleen jäi kuitenkin Darlene sekä hotellin respapoika Miles Miller (Lewis Pullman, Bill Pullmanin poika!). Erivo ja Pullman ottavat kaiken irti rooleistaan, ja tässä on molemmilla potentiaaliset tähtiroolit käsillä. Darlenen elämänkokemusten kautta syntynyt taju mikoagressioita ja paskapuhetta kohtaan toimii joka kerta, ja Pullman pelaa ihan omissa sfääreissään syntiensä kanssa vatvovana pikkolona. 

Heidän lisäkseen, joo, kaikissa trailereissa ja paljon mainostettu Chris Hemsworth on kolmas syy katsoa tämä elokuva. Hemsworthin uran kehitys on ollut mielenkiintoinen; yhdessä kohtaa vain geneeriseltä äijä- toimintatähdeltä vaikuttanut Hemsworth on hiljalleen muuttunut vaikuttavaksi hahmonäyttelijäksi, ja Billy Lee on yksi hänen muistettavimmista rooleistaan. Onko hän hippi, psykopaatti vai kultinjohtaja- luultavasti kaikkia noita Charles Mansonin tapaan, mutta joka kerta kun Billy Lee on valkokankaalla vangitsee hän katseesi täysin. Hän on ehkä lopulta elokuvan irrallisin ja vähiten syvällisin osa, mutta ei tätä osaa ajatella Billy Leen läsnäollessa.

  

Bad Times at the El Royale on myös erittäin hyvin tehty tekniseltä puolelta, ja kaikki kunnia kuuluu kuvaaja Seamus McGarveyn yhtenäiselle, lähes kauhuelokuvamaiselle kuvaukselle ja Lisa Lassekin kellontarkalle leikkaukselle, joka aikalinjoja hyppivässä elokuvassa ei voi olla helppoa. Hotelli El Royale on myös uskomattoman kaunis lokaatio, pala Americanaa ja menneisyyttä homehtumassa keskellä metsää kahden osavaltion rajalla jonka menneisyyden loisteen päiviä ei ole vaikea kuvitella, vaikka sen samaiset menneisyyden salaisuudet ovatki karmivia, ja täynnä ruumiita sekä haudattuja salaisuuksia jotka päivänvalossa voisivat aiheuttaa todellista tuhoa ja tässä kohtaa lienee metafora selvä jo kaikille.

Goddard ei paljoa piilottele elokuvansa subtekstiä. Elokuvan virallinen tapahtumavuosi on 1969, aivan vuosikymmenen vaihteessa jolloin Amerikkalainen optimismi oli kuolonkoreissaan niin poliitikkojen kuin ihmisoikeustaistelijoiden murhien, Charles Mansonin kaltaisten murhaajien ja Vietnamin sodan takia. Ja tämä optimismin kuolema näkyy niin El Royalessa itsessään kuin hahmoissa, joilla kaikilla on menneisyydessään haamuja mutta he haluavat myös jatkaa eteenpäin. Ja enempää en sano mistään, sillä Bad Times at the El Royale palkitsee katsojan joka on valmis uppoamaan näihin hahmoihin ja heidän tilanteisiinsa; harvassa on tämän kaltaiset elokuvat jossa en salaa odota vaan enemminkin pelkään kuka kuolee seruaavaksi. Bad Times at the El Royale on mainiota viihdettä, loistavien näyttelijöiden tähdittämä visuaalinen viihde-esitys, jonka yhä ajankohtainen subteksti antaa sille sielun joka uupuu monista sen kollegoista samassa genressä.

Atte T

Atte Arvostaa: Apostle

Gareth Ewans teki uuden elokuvan! Kauhuelokuvan! Kunnon, vanhan liiton Wicker Man- henkisen kauhuelokuvan, ei minkään hyppykauhu- jännärin! Ja se on Netflixissä! Callooh Calley!

Apostle 

Elokuva: Vuosi 1905, Englanti. Thomas Richardson (Dan Stevens) saapuu salaa mystisen lahkon hallitsemalle saarelle etsiäkseen siskonsa, joka oltiin kaapattu lunnaiden toivossa. Saaren lahkoa johtava profeetta Howe (Michael Sheen) saa pian tietää saarella olevan tunkeilija, ja alkaa etsimään häntä nälkäisen jumalattarensa nimissä. 

Gareth Ewans tunnetaan parhaiten toiminnan mestarina Raid- elokuvien ansiosta, mutta nyt hän palaa kauhun pariin (tsekatkaa muutaman vuoden takainen V/H/S/2 -antologia) ja vaikuttaa siltä, että Ewans selkeästi ei voi epäonnistua. Apostle on karmiva, verinen ja pulpahtava goottinen kauhuleffa Wicker Manin hengessä, jossa loistaa Ewansin lisäksi kaksi päätähteä sekä Fajar Yusekemalin ja Aria Prayogin todella ahdistava score, joka ei jää pelkästään vinkuviin viuluihin. Kuka olisi odottanut taputtamisen olevan näin pelottavaa? 

Dan Stevens toi Legionissa hyvin esittämänsä maanisuuden mukanaan Apostleen, ja Thomas Richardson onkin David Hallerin kaltainen, oman elämänsä riivaama yksilö. Entinen saarnamies ja nykyinen huijari, Richardsonista huokuu elämänmittainen kärsimys ja viha instituutioita ja paskapuhetta kohtaan. Stevens pystyy näyttelijänä kertomaan todella paljon itsestään vain ilmeiden ja varsinkin hyvin ekspressiivisten silmiensä avulla. Hän on selviytyjä, joka on kokenut kovia mutta se ei ole tehnyt hänestä jäykkää tai tunteetonta, ja juuri sen takia Richardson pysyy koko ajan mielekkäänä; hänen ilmeinen kauhunsa joka tilanteessa mutta päämääräinen jatkamisensa pitää meidätkin mukana toiminnassa koko ajan. 

Michael Sheen on toinen vetonaula profeetta Howen roolissa. Skottilainen saarnasmies Howe haluaa luoda paratiisin pienelle saarelle, jossa ei ole veroja, epätasa-arvoa tai ahneutta. Kuten saattaa odottaa, Howen unelma alkaa piankin lipsua tämän käsistä ja uhraukset saaren ja yhteisön hengissäpitämiseen alkavat nousemaan korkeiksi. Elokuvan kolmas päätähti on Mark Lewis Jones saaren poliisin johtajana Quinnina, jonka kiistat Howen kanssa luovat jännitettä saarelle mielenkiintoisella tavalla. Jones on vuosia ollut luotettava taustakyky (Master and Commander, Last Jedi) mutta nyt hän ottaa areenan itselleen todella elävällä ja uhkaavalla roolisuorituksella.  

Tunnelma Apostlessa on ahdistava ja karmiva. Erisdenin saari itsessään vaikuttaa vain tavalliselta saarelta, mutta sen harmaat talot ja kuolevat, haperot pellot kertovat sisäisestä korruptiosta ja stagnaatiosta. Apostle pitää hyvin katsojan varpaillaan saaren kauhujen tarkasta luonteesta ja siitä millainen Howen johtama lahko on- harhautuneita ihmisiä karismaattisen miehen pauloissa vai yliluonnollisen voiman hallitsemia. Salaisuus saaren takana on karmiva, ja "jumalatar" jonka suuna Howe puhuu on tehty tavalla joka on odottamaton mutta sitäkin toimivampi. Apostle ei myöskään juurikaan varaa kauhuansa jump scarejen tai säikäyttelyn piikkiin, vaan luottaa kuvaaja Matt Flanneryn kykyyn tuoda erilaisilla kameratrikeillä ja kuvakulmilla kauhun esiin hiljaisuuden kautta, yhdistäen tähän Ewansin mestarillisen toimintaohjaajan silmän kohtauksissa joissa kamppailu tuntuu todellakin elämän ja kuoleman asialta.

Mikä hieman hidastaa Apostlen menoa on sen pituus, tai tarkemmin sen löyhähkö sivujuoni nuoresta pariskunnasta saarella ja yllättävästä teiniraskaudesta joka päättyy aikalailla niin traagisesti kuin voisi kuvitella, toimien eräänlaisena viimeisenä pisarana Erisdenin saaren utopian murskautumiselle. Tämä juoni tuntuu irralliselta ja vähemmän mielenkiintoiselta, eikä varsinaisesti sitoudu päätarinaan Richardsonin ja saaren mysteerin välillä. Mutta tämä on rehellisesti sanoen pieni vika erittäin hyvässä kauhuleffassa. Apostle on goottilaista kauhua, jota värittävät suuret tunteet, aikakauteen sopiva tyyli ja kalseus sekä uskonnollinen piina ja johtajien tapa ruokkia ja ylläpitää systeemiä joka ei toimi, vaikka sitten verellä ja uhrauksilla. Apostle on originaali ja erilainen, verinen ja karmiva kauhuleffa joka on omiaan lokakuun pimeitä iltoja varten. Apostle on nyt Netflixissä, ja suosittelen sitä oivaksi Halloween- valinnaksi.

Atte T

Atte Arvostaa: First Man

Kuten ehkä saatatte muistaa, olen helppo maali avaruusleffoille. Minä todella, todella pidän avaruusleffoista, varsinkin jos ne kuvaavat juurikin avaruuden tutkimisen ja valloituksen vaiheita ja tavoitteita. Näitä on tullut hollywoodista jo iät ja ajat, ja niitä tullaan tekemään vastikäänkin, sillä muisto ja unelma avaruuden valloittamisesta on kiinteä osa USA:n identiteettia. On kuitenkin kulunut hetki siitä kun Apollo 11:ta matkasta ja miehistöstä ollaan tehty elokuvaa, mutta Damian Chazelle on täällä korjaamassa tämän erheen. Boy howdy, does he ever.

First Man

Elokuva: Elämänsä kamalimman hetken jälkeen pilotti-insinööri Neil Armstrong (Ryan Gosling) hakee paikkaa Nasan Gemini- projektista, jonka tavoitteena on kuukävely. Valmistautuminen on rankkaa, haasteet kasvavat ja Neilin ja tämän vaimon Janetin (Claire Foy) kulkiessa hautajaisista toiseen alkaa panokset matkan onnistumisen suhteen nousta yhä korkeammalle.

Termi "Oscar-syötti" kuvaa aika hyvin First Manin kaltaisia elokuvia; nostalgista kuvausta menneistä Amerikan suurhetkistä täynnä draamaa ja suuria tunteita. En kuitenkaan tykkää hirveästi käyttää tuota termiä, koska siinä on alentava konnotaatio, aivan kuin elokuva oltaisiin tehty vain palkintoja varten. First Man on ohjaaja Damian Chazellen kolmas elokuva, ja samalla tämän uran paras elokuva, ja minä todella, todella pidän Whiplashista ja La La Landista. First Man on jännittävä, maanläheinen (heh) ja hillitty kuvaus oikeista tapahtumista melankolisella kulmalla jota en osannut odottaa, mutta joka toimi erinomaisesti. Justin Hurwitz, Chazellen hovisäveltäjä, tekee samalla myös uransa parhaimman, monimuotoisimman ja oikealla tavalla surumielisimmän soundtrackinsa.

Ryan Gosling tulee voittamaan Oscarin tällä roolisuorituksella, ja kyseessä on tämän vuoden parhaimpia taidonnäytteitä. Gosling on tietysti nappivalinta hiljaisen nöyrän Armstrongin rooliin, ja kuten Drivessa ja Blade Runner 2049:ssä, on naaman näkkäriasteikko katossa ja hiljainen kihinä päivän sana. Mutta se toimii erinoimasti, ja suurimmat tunteenpurkaukset ovat alussa tämän tyttären hautajaisissa. Kun Gemini- projektin jäsenet alkavat yksitellen kuolemaan joko tavallisissa lento-onnettomuuksissa tai konevikojen takia, kovettuu Armstrong samalla, koittaen luottaa taitoihinsa ja oppeihinsa pitääkseen maailmaansa kasassa; ei, maailma ei voi olla järjetön ja ihmisten kuolemat eivät voi olla sattumankauppaa. Tämä tehtävän on onnistuttava, koska jonkun on onnistuttava elämässä. Armstrong on pohjimmiltaan hiljainen puurtaja ja vakaa suorittaja, ja on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Goslingin onnistuvan tämän visualisoinnissa yhtä hyvin.

Loput näyttelijäkööristä suoriutuvat myös hyvin, mutta näillä nimillä sei ei ole mikään ihme. Claire Foy on todella hyvä Janet Shearonina, koittaen pitää Armstrongia yhteydessä ihmisiin tämän etäytyessä tunteistaan ja lapsistaan. Corey Stoll on lähes Goslingin tasoinen neronleimaus-casting Buzz Aldrinina, ollen suorapuheinen, vitsaileva ja innokas jättämään jälkensä historiaan. Shea Wigham, Kyle Chandler, Ciaran Hinds, Lukas Haas, Jason Clarke ja Cory Michael Smith täyttävät historiallisen näköisten valkoisten miesten dream team draft- joukkueen, ja kaikki tekevät hyvää työtä, pitäen elokuvan jalat maassa naturalististen ja hillityjen roolisuoritusten toimesta. 

First Manista parhaiten Goslingin jälkeen jää mieleen tekninen toteutus, joka on aivan uudella tasolla. Visuaalisesti elokuva on mielenkiintoinen kokoelma hyvin tiukkoja closeup- otoksia jotka kutsuvat näkemään ja kokemaan Armstrongin näkökulmasta ja laajoja kanvaksia, joille avaruus ja sen majesteettinen, mutta kylmän synkkä kauneus on maalattu. Erityiskiitokset ansaitsee myös äänisuunnittelu ja äänimiksaus, sillä kuumoduulin ja erilaisten avaruuskapselien äänimaailma on luotu erinomaisesti. Metallin kirskunta, laitteiden ja valotaulujen äänet sekä liikkeen tuottamat efektit luovat hienosti kuvan ympäristöstä jossa epävarmuus on yleistä. Se on vähemmän "sulava lento ilmakehän läpi kohti tähtiä" ja enemmän "ammumme teidät nyt tykillä ylöspäin tyhjiöön, lycka till." Myös lopullinen saapuminen kuuhun on esimerkkillinen taidonnäyte äänisuunnittelusta; kun kuumodulin ovi avautuu avaruuden tyhjiölle, katoaa kaikki ääni elokuvasta, ja hetken kuluttua vain Goslingin hengitys on katsojan kanssa.

Me kaikki tiedämme että kuumatka onnistuu, ja mitä tapahtui Apollo 1:en miehistölle ja ketkä lopulta kuussa kävelevät. Mutta tämä päämäärä on tärkeä elokuvan hahmoille, joiden kanssa me empatisoimme. First Man on avaruusleffa surusta ja surun kanssa elämisestä. Armstrong kulkee hautajaisista toiseen, ja Shazelle kontrastoi Apollo 11 tehtävää sen ajan politiikkaan, varsinkin Vietnamiin. Armstrong sanoi, että matka avaruuteen muuttaa perspektiiviä. Se saa näkemään kaiken uudessa valossa, kuten sen mitä meillä on ja mitä me sillä teemme. Elokuvan viimeinen kohtaus visualisoi tätä perspektiivin muutosta kauniisti. First Man on todella, todella hyvä elokuva, vahva ehdokas vuoden parhaimpien joukkoon ja todellinen taidonnäyte Goslingilta, Shazellelta ja Hurwitzilta jotka kaikki tekevät uransa parasta laatua. First Man ei ehkä yllätä ja tarina voi olla tuttu, mutta laadun ollessa näin korkea, kuka edes välittää?

Atte T

Numero 300 Spesiaali: Atte Arvostaa Rakkautta & Anarkiaa

Huh. 300. blogiteksti. Reilu vuosi sitten saavutin 200. rajapyykin ja se tuntui todella isolta. Nyt kun luku alkaa olemaan spartalaisissa mittasuhteissa, tuntuu sadan tekstin rupeama vuoden sisään suhteellisen pieneltä urakalta. Onko mikään muuttunut? Olenko kehittynyt kirjoittajana? Olen mielestäni koittanut löytää hieman vaihtelevampia aiheita ja koittanut syventyä niihin. Elokuvia, sarjakuvia, hieman vakavempaa tekstiä ja kepeämpää nörttitriviaa. Kaikenlaista on tullut tehtyä, ja mietin usein mihinkä tästä pitäisi mennä seuraavaksi.

I need to hire a graphic designer, for one.

200. blogitekstissa keskustelin itseni kanssa omasta mediasuhteestani, ja tänä vuonna olin hieman eksyksissä aiheen kanssa. Halusin tehdä jotain todella uutta, mutta resurssit ja aika pistivät vastaan. Onneksi Rakkautta & Anarkiaa tarjosi minulle lopulta tilaisuuden; 300. blogitekstini kunniaksi päätin ensimmäisen kerran mennä ja osallistua Helsingin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaan, ja tänään arvioin teille kolme sielä nähtyä elokuvaa.  

Sorry to Bother You

Elokuva: Vaihtoehtoisessa nykypäivän Oaklandissa, Cassius "Cash" Green (Lakeith Stanfield) saa töitä puhelinmyyjänä. Hän oppii nopeasti alan veteraaneilta, että parhaiten myyntityötä saa tehtyä käyttämällä "valkoista ääntäsi"(David Cross) mustan sijaan. Cash menestyy alalla, ja alkaa näkemään tuotantoketjun salaisuuksia samalla kun hänen ystävänsä Salvador (Jermaine Fowler) ja Squeeze (Steven Yeun) sekä Cashin tyttöystävä Detroit (Tessa Thompson) alkavat organisoida työnseisautusta paremman palkan ja työolosuhteiden eteen.

Tämän synopsiksen perusteella Sorry To Bother You voi kuulostaa normaalilta elokuvalta pienellä hauskalla twistillä äänen suhteen. Ihmettelin pitkään miksi Finnkino ei ottanut Sorry To Bother Youta levitykseensä, mutta nähtyäni elokuvan en ihmettele enään. Älkää ymmärtäkö väärin; Sorry To Bother You on hauska, poliittisesti latautunut, yhteiskuntakriittinen ja erittäin hyvin tehty esikoisohjaus Boots Rileylta, mutta se on myös todella outo. Tämä outous voi mahdollisesti vieraannuttaa valtavirran katsojia pois elokuvasta, mutta toisaalta sama outous tulee varmasti muovaamaan Sorry to Bother Yousta tulevan kulttiklassikon Repo Manin tai The Toxic Avengerin tapaan.

Lakeith Stanfield on esiintynyt edukseen muutamissa projekteissa ennen tätä, mutta yleensä vain sivuosissa. Nyt hän pääsee käyttämään omaa erikoislaatuista karismaansa hyödykseen kunnolla. Cash huonolla ryhdillään ja slacker- aurallaan laskee hienosti katsojan sisään ja samaistumaan, mutta kun menestyksen pyörät lähtevät pyörimään, muuttuu tämä ryhdikkyys selkärangattomuudeksi ja slacker-vibat nihilistiseksi välinpitämättömyydeksi menestyksen edessä. Hänen ystävänsä ovat alunperin osittain samasta puusta veistettyjä, hahmoja Fridayn hengessä, mutta varsinkin Steven Yeun pääsee omilleen lakkolaisten johtajana joka ei horju omasta missiostaan.

Tessa Thompson on lähtökohtaisesti parasta, ja Sorry to Bother You jatkaa hänen suorastaan häiritsevän ykkösluokkaista voittokulkua, mutta Detroit on hahmona hieman ongelmallinen tapaus. Kuten kriitikko Jourdain Searles asian ilmaisi, Detroit on kokoelma vallankumouksellisia, taiteellisia ja aattellisia retoriikoita ilman oikeaa hahmoa pohjana. Detroit on selkeästi poliittinen, mutta hänen osuutensa elokuvan keskeisessä lakossa on vain "olla sielä" ja hänen poliittista agendaansa ei ikinä selvennetä; kun Detroit koittaa selittää taiteensa pointtia Cashille, tämä nukahtaa ennen kuin hän ehtii aloittaakkaan, eikä ole kovin selvää miksi barrikadeja odottava Detroit viihtyy selkeästi välipitämättömän Cashin kanssa, vaikka tämä tekeekin pitkään töitä suhteellisen epäinhimilliselle firmalle.

Sorry to Bother You on elokuva joka saa kakkunsa ja syö sen myöskin; Boots Riley tunkee tarinaan paljon kritiikkiä montaa eri asiaa kohtaan unohtamatta kuitenkaan pitää fokusta. Kapitalismi, gentrifikaatio, modernin työmarkkinoiden ja teknologiateollisuuden tapa "uudelleenbrändätä" vanhoja konsepteja (tässä tapauksessa vaikka orjuutta) ja valkoinen Amerikka saa paljon huutia elokuvassa, ja joka kerta tapa jolla tämä tuodaan esiin on toinen toistaan hauskempi ja yllättävän suora. Kuten Detroit elokuvassa sanoo: "Ehkä taiteilija halusi viestin olevan suora". Sorry to Bother Youn tulkinta radikaalisti eri suuntiin on käytännössä mahdotonta juuri tämän ihanan suoruuden takia, mikä lienee sopivaa tänä epäsulavuuden aikakautena. Tämä suorasukaisuus yhdistettynä todella outoihin konsepteihin voi mahdollisesti olla liikaa joillekin katsojista, mutta itse nautin kovin kirjaimellisesta tavasta näyttää miten kapitalistinen tuotantokoneisto käyttää ihmisiä hyväkseen ja kuinka orjuuden konsepti ei ole kovinkaan kaukana siitä mitä jo nyt on menossa.

Sorry to Bother You on elokuva jollaista en ole nähnyt vähään aikaan, ja epäilen etten tule myöskään näkemään. Sen tunnelma on vahvan satiirinen ja komedinen, vaikka se käsitteleekin vakavia asioita ja maailma on käytännössä hirveä dystopia. Se rikkoo todenmukaisuuttaan alati visualisoimalla puhelinmyyjien soitot siirtämällä heidät puhumaan ihmisten olohuoneisiin ruoka-aikaan tai petihuoneeseen juuri kesken seksileikkien, ja "valkoisen äänen" käyttö on ilmeisen päälledubattu joka tuntuu enemmän supervoimalta kuin oikealta asialta. Sitten on se yksi asia, jota en todellakaan halua paljastaa, mutta joka vain jatkaa tätä outouden paraatia ja vie Sorry to Bother Youn juurikin semi-realistisen leikkisästä huvittavan spekulatiivisen fiktion pariin, menettämättä kuitenkaan pointtiaan kertaakaan. Sorry to Bother You on visuaalisesti kaunis, todella originaali ja ajatuksia herättävä komedia, jonka kaltaista en ole nähnyt pitkään aikaan ja en tosissani usko että tulen näkemään vähään aikaan. Se on outo, mutta juuri tavalla mistä minä pidän, ja jos et kavahda erikoisia ratkaisuja ja tylpän kirveen sulavuutta, on Sorry to Bother You katsomisen arvoinen. Ainakaan se ei ole ennalta-arvattava.

The Rider

Elokuva: Rodeotähti Brady Blackburn (Brady Jandreau) oli kerran nouseva tähti, kunnes tiputtuaan ratsun selästä hän sai aivovaurion. Lepo ei auta tähän, sillä lääkärien ennusteen mukaan hänen oikean kätensä motoriset funktiot ja kohtaukset tulevat vain pahenemaan jos hän pysyy satulassa. Miten jostain joka on sinun koko elämäsi voi luopua, ja onko se edes mahdollista?

The Rider on elokuva joka perustuu tositapahtumiin, ja kulkee hyvin lähellä dokumentin rajaa. Bradyn tarina perustuu näyttelijänsä Brady Jandreaun oikeisiin kokemuksiin, ja hänen perheensä näyttelee itse itseään. Tämä realismi onkin The Riderin kantava voima; se on piinallisen, sydäntäsärkevän aito elokuva oikeista ihmisistä ja oikeista asioista jotka oikeasti tapahtuivat. Chloe Zaon ensimmäinen elokuva Songs My Brothers Taught Me kuvasi myös Pine Ridgen reservaatin elämää, ja The Rider jatkaa tällä tiellä ollessaan myös napakymppi. Zao on nouseva kyky vailla vertaa, ja se että Marvel nappasi tämän ohjaamaan The Eternalsin kertoo paljon ihmisten luotosta tämän taitoihin tarinankertojana.

Se että näyttelijäkaarti on suurilta osin joko amatöörejä tai ensikertalaisia on The Riderin valttikortti. On melkein outoa sanoa että Brady Jandreau on roolissaan luonnollinen, koska tämä oli luonnollista arkea hänelle. Jandreau on todellinen tähti. Hän ensimmäisestä hetkestään lähtien kertoo sanattomasti millainen mies Brady on; hän leikkaa veitsellä irti aivokirurgian jälkeisiä tikkejään, haavan ollessa vielä suhteellisen tuore. Mitä tahansa että pääsee takaisin arkeen ja ratsun selkään. Brady on itsepäinen, mutta hänen itsepäisyytensä on ymmärrettävää ja hyvin samaistuttavaa: haluaisitko sinä luopua sinulle kaikkein tärkeimmästä asiasta, vaikka sinusta tuntuukin että voit tehdä sitä vielä?

Bradyn perhe ja ystävät vain jatkavat samalla linjalla. Bradyn isä Wayne (Tim Jandreau) on peli-addikti ja puhuu alentuvasti poikansa kanssa aivan kuin tämä olisi jotenkin epäonnistunut, joka ei ole voinut olla helppoa tässä tilanteessa näyttelijälle. Kuten sanoin, aitous. Bradyn spektrumilla oleva sisar Lilly (Lilly Jandreau) on harvoja jäljellä olevia positiivisia asioita Bradyn elämässä, ja hän suojeleekin omapäistä ja itsenäistä siskoaan kaikelta. Tämä aitous ja korkea saavuttaa lakipisteen Lane Scottissa (Lane Scott), auto-onnettomuudessa lähes kaikki motoriset funktionsa menettänyt rodeotähti ja Bradyn paras ystävä, joka on myös elävä muistutus mihin satulaan nouseminen voi Bradyn johtaa. Lanen ihmisyyttä ei kuitenkaan ikinä väheksytä, vaan Bradyn suhde tähän on aidon veljellinen ja todella liikuttava molemmin puolin.

Vaikka teknisesti Brady onkin rodeotähti, on termi ja subteksti hyvin selkeä- Brady on cowboy, ja The Rider esittää modernin cowboyn elämää karusti. Hollywood-cowboyt ovat klassisesti hyvin anti-natiivisia, ja lakotoihin kuuluva Brady on kuitenkin molempia. Tähän päälle Bradyn tietynlainen maskuliinen angsti oman paikkansa (hyvin maskuulinisessa ympäristössä nuorten kundien parissa) menetyksestä luo hyvin surumielisen ja paikkansa menettäneen miehen kuvajaisen. Ekstensiiviset kohtaukset Bradyn kouluttaessa hevosia kertovat paljon tämän taidoista, lähes hengellisestä yhteydestä hevosiin. Tämä yhteys näkyy myös isän alkaessa myymään tilan hevosia ja tarpeita pois rahan tarpeessa, sillä eihän niitä enään tarvita. Tarpeettomuuden ja kykenemättömyyden tunne luo omanlaisena melankolian elokuvaan, ja tunnelma The Riderissa onkin harras ja surumielinen.

Chloe Zao ei myöskään anna helppoja tai yksinkertaisia ratkaisuja näihin kysymyksiin ja pohdintoihin. Mihin mennä, kun se mitä olit ei ole enään mahdollista? Brady menettää käytännössä identiteettinsä, voiko sellaista niin vaan hankkia uudestaan? On monia joidenka elämän onnettomuudet voivat muuttaa kokonaan, ja näihin ei aina löydy onnellisia, kliinisiä ratkaisuja. The Rider on kaunis, tärkeä ja realistinen elokuva joka voi koskettaa todella vahvasti ihmisiä, joille paluu vanhaan ei ole enään vaihtoehto. Chloe Zao on kyky jota kannattaa seurata, sillä The Rider on ehdottomasti yksi parhaimpia elokuvia joita olen nähnyt tänä vuonna ja suosittelen sitä lämmöllä.



Haluan kertoa pienen salaisuuden; en sanonut tätä alussa, mutta nämä elokuvat esiteltiin järjestyksessä jossa näin ne, mutta kävi myös niin että tämä järjestys kuvasti myös sitä, kuinka paljon pidin näistä. Pidin niistä kaikista, valitsin elokuvani hyvin, mutta Sorry to Bother You ja The Rider kuitenkin "hävisivät" viimeiselle elokuvalle. Te tiedätte mistä minä puhun.

Mandy

Elokuva: Shadow Mountainsin metsissä asuu puunhakkaaja Red (Nicolas Cage) naisystävänsä Mandyn (Andrea Riseborough) kanssa. Red ja Mandy rakastavat toisiaan, mutta heidät erottaa julmasti uskonnollisen kultin johtaja Jeremiah (Linus Roache), joka haluaa Mandyn itselleen. Red lähtee yksi kerrallaan lahtaamaan Jeremiahin kultin jäseniä, menettäen hetki hetken jälkeen enemmän itsestään surulle ja raivolle. Vuosi on 1983. 

Olin innoissani Mandyn suhteen. Se vaikutti siistiltä, erilaiselta ja viihdyttävän väkivaltaiselta Nicolas Cage- sekoilulta. En oikein ollut henkisesti valmistautunut siihen, kuinka paljon Mandy tulisi puhuttelemaan minua ja vaikuttamaan minuun. Mandy on tähän mennessä paras elokuva jonka ole nähnyt tänä vuonna, ja vahva haastaja Mad Max Fury Roadille suosikkielokuvani paikalla. Tämä on Panos Cosmatoksen toinen elokuva, ja hän pelaa jo nyt ihan eri tasolla kuin niin moni muu tässä samaisessa subgenressä. Mandy on kauhua, karua kasari-kostotrilleriä ja fantasiaelokuvaa samassa paketissa, ja nämä kolme täydentävät kaikki toisiaan jotenkin häiritsevän täydellisesti. 

Minä rakastan Nicolas Cagea, ja hän on rehellisesti, ilman pisaraakan ironiaa, yksi suosikkinäyttelijöistäni ikinä. Elokuvat kuten adaption. tai Mandy ovat todisteita tämän taidosta näyttelijänä. Cage pääsee tässä esittämään juuri omanlaistaan hahmoa; hiljaisen surumielistä ja traagista, joka ei saa pitää kiinni normaalista elämästä. Red on toipuva alkoholisti, joka on löytänyt elämäänsä valon Mandysta. Tämän valon kadotessa alkaa myös Red kadota, menettäen itsensä raivolle jonka polttoaineena toimii suru. Andrea Riseboroughin (joka loisti myös tänä vuonna Death of Stalinissa) Mandyn on samasta puusta veistetty; hiljainen ja surumielinen, jonka menneisyyden traumat vaanivat yhä tämän unissa ja elämässä. Nämä muodostavat myös Mandyn tulisen sielun, joka puskee vastaan Jeremiahin egoa ja oletettua valtaa muiden ylle. 

Linus Roache on karmiva uskonnollisen "Children of the New Dawn"- lahkon johtajana, vaikkakin tämä karmivuus myös katoaa hänestä juuri oikeilla hetkillä. Jeremiah on harhautunut egoisti, joka uskoo vakaasti olevansa sekä herran lahja musiikille että oikeutettu ottamaan mitä tahansa hän haluaakaan itselleen. Oikeasti hän on vain surkea muusikko, joka edustaa tiettyä maskuliinisuuden muotoa, omistushaluista egoismia joka ei uskoa sanaa "ei". Hänen lahkonsa on kokoelma samanlaisia regressiivisiä sosiopaatteja ja Jeremiahin pauloihin langenneita, jotka näkevät ihmeet tämän teoissa ja uskovat silmät vilkkuen Jeremiahin jumalaisiin voimiin. Mandyssa juuri kukaan ei näytä täysin normaalilta, ja Jeremiahin kultti onkin kokoelma erikoisen näköisiä, mutta lopuksi kuitenkin vain kuolevaisia ihmisiä. Jeremiahin kauhu syntyy siitä mitä hän aiheuttaa; hän edustaa Mandyn traumaattisen lapsuuden muistoja maskuliinisuudesta ja ajaa Redin takaisin omiin menneisyyden aaveisiinsa, eli alkoholiin ja raivoon. 

Vaikka Mandy kyllä tekee parhaansa tämän fantasia ylläpitämiseksi. Osa tästä fantastisuudesta on pelkästään ulkonäössä. Metsät ja kallirotkot ovat hämärän sumun peitossa, ja värimaailma on tummanpuhuva neon-helvetti, jossa sininen valo merkitsee unta ja rauhaa, punainen aggressiota ja vihaa ja vihreä yliluonnollisia hetkiä, kuten Jeremiahin Abraxasin Torvea jolla hän kutsuu ilmeisen demoniset motoristit, jotka vaativat mystistä ainetta ja verta palkkioksi työstään. Toisekseen, elokuvan musiikeista vastasi nyt edesmennyt säveltäjänero Johann Johansson, jonka viimeiseksi teokseksi Mandyn soundtrack jäi. Hänen sävelmänsä ovat kasari-henkistä syntikkamelodiaa psykedeelisellä otteella, joka yhdistettynä elokuvan erikoiseen, väkevän kontrastiseen värimaailmaan luo ainutlaatuisen tilan. Tilan, jossa motoristit itse tehdyissä Hellraiser- henkisissä haarniskoissa ja kultistit perämetsien kanjoniin rakennetussa kirkossa tuntuvat olevan kuin toisesta maailmasta, hengittäen kosmista pahuutta.

Where the psychotic drowns, the mystic swims.

Mandyssa näkyy kasari-trillerien vaikutus (samanlaisten joita ohjaaja Panos Cosmatoksen edesmennyt isä George P. Cosmatos ohjasi kahdeksankymmentäluvulla) mutta itselle jäi käteen selkeä moderni uudelleenkerronta Conan Barbaarin kaltaisista fantasiatarinoista; Barbaari asuu yksin kaukana sivistyksestä vaimonsa kanssa, kunnes velho tulee ja vie tämän vaimon pois. Barbaari lähtee kostoretkelle mahtava ase (THE BEAST) mukanaan, taistellen niin velhon yliluonnollisia apulaisia kuin tämän akolyytteja vastaan, kunnes lopulta kohtaa velhon tämän temppelissä. Mandyn intohimo selkeästi on fantasiassa, tämän maalatessa kuvia fantastisista lokaatioista ja ahmiessa fantasiapokkareita velhoista ja taika-esineistä. Vaikka Mandy onkin aikalailla yhtä väkivaltainen kuin nämä tarinat usein ovat, osoittaa se myös suurennuslasilla barbaarisankarien suuntaan. Red on täynnä vihaa, mutta tämä viha hukuttaa kaikki muut tunteet, muuttaen hänen mielikuvaansa Mandysta kaksiulotteiseksi fantasiahahmoksi ja lopulta pelkäksi häilyväksi muistoksi. Kosto on tavoitteista turhin, eikä edes Conan-tarinoiden perinteistä löyhää rauhan tunnetta saavuteta lopussa. On vain erämaa, loputon avaruus ja kaksoisplaneetat sen neonvärisellä taivaalla. Sielä ei ole voittoa, vaikka sen pitäisi ehkä tuntua siltä, jättäen vain epävarman tunnelman Redin tulevaisuudesta.

Kun festareilla näin Mandyn, olin katsomassa sitä erikoisnäytöksessä jossa oli mukana myös Nicolas Cage- juomapeli. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli jokseenkin huono veto (elokuvan päähahmo on alkoholisti, bad taste is bad) ja reh reh Nicolas Cage- huumori ei sovi tämän elokuvan tyyliin lainkaan. Toki siinä on hauskoja kohtauksia ja tietty komedinen angst eli bathos näkyy siitä, mutta Mandy on pohjimmiltaan surullinen elokuva, joka jätti minuun valtavan vaikutuksen. Se muistutti minua tämän vuoden toisesta surumielisestä, värikkäästä kauhuelokuvasta Annihilation, sillä molemmat käsittelevät minäkuvan sortumista ja oman maailmankuvan tuhoutumista. Nicolas Cage saa käyttää ilmeikästä naamansa verisen mössön alta hyvin hauskasti, mutta kaikki tämä tappaminen ja tuhoaminen syö häntä sisältäpäin. Red on Nicolas Cage Nicolas Cagen roolien vankina, jossa hän ei saa olla normaali ja elää rauhassa, vaan lopulta hän ajautuu katkomaan demoniprätkäjätkien kauloja Bruce Lee- tyyliin tai vetämään heidän superkokaiiniaan kokien kirjaimellisen sulamispisteen aivoissaan. Se on hauskaa joo, mutta itse löysin sen alta todella surullisen, metafiktiivisen alatekstin; millaista olisi olla Nicolas Cage-hahmo? Millaista on menettää itsensä raivolle rakkauden jälkeen?

Kuten voitte jo päätellä, Mandy on herättänyt minussa paljon ajatuksia, ja se on elokuva jonka ääreen tulen varmasti palaamaan kymmeniä kertoja. Se on kostoelokuva, väkivaltainen hurmekarnevaali ilman että se varsinaisesti innostaa tai toimii voimafantasiana, ja tästä kiitos kuuluu Riseboroughille ja Cagelle. Heidän erikoinen kemiansa ja habituksensa alussa antaa kuvan pehmeästä, aidosta rakkaudesta, jonka Jeremiah heiltä riistää joka ajaa Redin kovaan, väkivaltaiseen ja myrkylliseen maailmaan. Kukaan ei voi nauttia tästä fantasiasta paitsi sen surun kautta. Mandy on paras elokuva jonka olen nähnyt tänä vuonna, todellinen elokuvallisen kerronan artefakti joka ei tuhlaa aikaansa hetkeäkään mihinkään ja joka luottaa Cagen vuosikymmenien aikana täydellisyteen asti hiottuun ilmeikkyyteen, eikä Red juurikaan turhia lätise. Miksi tarvitsisikaan. Mandy on hypnoottinen elokuva, jota suosittelen varauksetta kaikille, ja on todella suuri menetys että kaikki eivät voi kokea sitä elokuvakankaalta, jossa värit, äänisuunnittelu ja Johanssonin viimeinen soundtrack pääsivät huumaamaan minut. Olen yhä vankina Mandyn maailmassa, enkä usko että pääsen pois sieltä ihan heti.


Kiitoksia että olette seuranneet, lukeneet ja innoittaneet minua nyt jo 300. tekstin ajan. Tämä on ollut aikamoinen urakka, ja välillä on tullut jaksoja joissa olen kyseenalaistanut sen mitä teen ja miksi. Jokainen kommenti mitä saan, tuli se sitten twitteri, facebookin tai tämän blogin kautta piristävät aina päivääni ja tunnen että olen saanut tehtyä jotain jolla on merkitystä jollekin. Joten, kiitos, hartaasti kiitos. Toivon mukaan voimme palata pian takaisin normaaliin tahtiin, ja jatkammekin lokakuun kauhujen parissa ensi viikolla. Nostakaamme malja seuraavalle sadalle, ja tavatkaamme näissä merkeissä taas pian!

Atte T

Kauhistuttavat sarjakuvat- miten kauhu toimii sarjakuvassa?

On taas vuoden spoopyin aika, kun lokakuun varjot laskeutuvat maan ylle ja oranssi valtaa värispektrimme niin luonnossa kuin katukuvassa halloween- estetiikan hallitessa. Olen joka vuosi tehnyt jotain kauhuaiheisia juttuja blogia varten, ja en ole tästä traditiosta luopumassa tänäkään vuonna. Luvassa on ainakin TV-sarjajuttua, ja katsotaan mitä tässä tuleekaan keksittyä.

Kauhulla ja minulla on erikoinen suhde. En pidä suurista osista kauhuelokuvista, koska inhoan pelästymistä, mitä nämä elokuvat tarjoilevat. Leffakriitikko Scott Wampler kutsui elokuvia kuten tämän syksyn tehdastuotettua The Nunia "pelotteluelokuviksi", ei kauhuelokuviksi, ja olen samaa mieltä. Minulle kauhu ei tarkoita sitä että joku huutaa buu ja jengi kuolee leffassa siinä sivussa. Minusta kauhuleffat toimivat parhaiten tunnelman ja ilmapiirin kautta, kun koko elokuva itsessään aiheuttaa minulle vilunväristyksiä ja ahdistusta. Kolme suosikkiani kauhuelokuvien joukosta ovat The VVitch, Ystävät Hämärän Jälkeen ja Nosferatu- Eine Symphonie Des Grauens. Mitään näistä ei tunneta jumpscareista tai edes kovinkaan väkivaltaisista kuolemista, vaan ahdistavasta ilmapiiristä joka ei jätä rauhaan.

Mutta entäs sitten sarjakuvat? Miten kauhugenre elää ja toimii sarjakuvien kautta? Olen käsitellyt kauhusarjakuvia aiemminkin, mutta nyt haluan pelkän listauksen sijaan keskittyä taidemuodon työvälineisiin ja siihen, miten nämä tietyt sarjakuvat onnistuvat luomaan kaikenkattavan ja läpäisevän kauhun ilmapiirin.

Kauhun kielen ymmärtäminen

Media puhuu aina tietyllä kielellä. Elokuvista puhuessa käytetään usein termiä "elokuvakieli", eli mitenkä elokuvat käyttävät omaa taidemuotoon tiettyjen asioiden viestimiseen. Kuva miehestä lipomassa huuliaan leikattuna kuvaan leivästä kertoo meille miehellä olevan nälkä. Kauhun kieli voisi tässä tapauksessa olla se, miten tarina aiheuttaa ja luo pelon ja kauhun ilmapiirin. Kauhun tarkoitus, ja syy miksi ihmiset usein rakastavat kauhua, on luoda pelon ja ahdistuksen tunne ilman oikeaa vaaraa, luoden niin sanotusti turvallisen tilan jossa kokea ja käsitellä näitä tunteita saadakseen tunteellista puhdistusta eli katarsista. Tämä vaaran ja kauhun tunne saavutetaan tekemällä jostain tutusta ja turvallisesta yhtäkkiä vaarallista, eli toiseuttamalla se. Slasher- elokuvat 1980- luvulla rikkoivat Yhdysvaltalaisen keskiluokkaisen elämän turvallisuudentunteen, hyökäten niin lähikaupungin taloihin kuin kesämökeille. Normaalin korruptio niin tarinan sisällä että metatasolla on hyvin toimiva tapa luoda kauhun tunnelmaa. Tämän lisäksi perinteiset keinot- paljastukset, jumpscare sekä alitajuntaiset yhdistykset turvattomuuteen tai epämukavuuteen auttavat luomaan kokonaisvaltaisen kauhun ilmapiirin.

Ystävät Hämärän Jälkeen (Tomas Alfredson)

Sarjakuvalla on edessään valitettavasti muutama ongelma. Siinä missä kauhukirjallisuus antaa luovuuden kauhun visuaalisuudesta täysin lukijan käsiin lukukokemuksessa, sarjakuvassa visuaalit perustuvat aina jonkun toisen mielikuvaan siitä, mikä on pelottavaa. Elokuvilla puolestaan on käytössä huomattavasti enemmän aseita; audiovisuaaliseen kokemukseen vaikuttaa kuvaus, äänisuunnittelu, musiikit, ohjeus, näyttelijäntyö ja tahditus. Sarjakuvassa tämä on kangas on paljon rajatumpi- kuvitus, tekstit ja ruudut jonka sisällä tämä kaikki tapahtuu. Kauhusarjakuvan on luotettava oman taidemuotonsa vahvuuksiin. Tämä lienee ilmiselvää ja koskee tietysti kaikki sarjakuvia, mutta kauhun kanssa tämä työmaa on aikalailla isompi kuin supersankareiden tai kouludraaman kanssa. Mitä nämä vahvuudet sitten ovat? Niitä on paljon, mutta tätä blogitekstiä varten olen jakanut ne kolmeen osaan: Kuvitus, taidemuodon normaliteetin hajottaminen ja sivu-ruutu-sommittelu.

1. Kuvitus joka saa ihon kananlihalle!

Kauhusarjakuvissa pelottavien asioiden visuaalisuus on aina piirtäjän vastuulla kyllä, mutta taiteilijalla on myös sarjakuvassa lähes loputon vapaus kuvitella mitä tahansa. Budjetit, erikoisefektit ja maskeeraus ei koskaan seiso hänen edessään, vaan hän voi todellakin kuvitella mitä tahansa. Kauhusarjakuvan lukeminen on kutsu sekä kirjoittajan että taiteilijan pään sisään, ja on aina hienoa ja karmivaa nähdä todella kauhistuttavia asioita sarjakuvien sivuilla ja kuvitella jonkun muun kuvitelleen nämä aluksi. Sam Kiethin häiritsevät painajaiset Sandmanin sivuilla, Junji Iton luovuus spiraalien ympärillä Uzumakissa ja Francesco Francavillan oranssin ja violetin neonvärinen kauhujen Riverdale Afterlife with Archiessa. Kyse ei ole pelkästään verikekkereistä, vaan myös väreistä, sommittelusta ja joskus jopa juuri oikein käytetystä ruutukaavasta, johon palaamme myöhemmin uudestaan.

Sandman (Neil Gaiman, Sam Kieth)

2. Sarjakuvan rajojen ja oman totuudenkaltaisuuden kanssa leikkiminen!

Kuten elokuva joka alkaa rikkomaan omaa todellisuuttaan, kuten huomioimalla neljännen seinän tai rikkoen totuudenkaltaisuuttaan, sarjakuva joka alkaa rikkomaan rajojaan voi olla hyvinkin ahdistava. Varsinkin muutokset tarinan keskellä toisenlaisesta tyylistä toiseen voivat olla voimakkaita tehokeinoja. Grant Morrisonin ja Dave McKeanin Arkham Asylum on minun kirjoissani laskettavissa kauhusarjakuvaksi, ja McKeanin valokuvia, installaatiota ja piirrustusta yhdistelevä kuvitus saa kaiken tuntumaan vielä oudommalta; yhtäkkiset autenttiset valokuvat, McKeanin oudolla tavalla piirrettyt Batman-konnat liitettynä selkeiden installaatioiden eteen ja niin edelleen. Myös McKeanin tapa tekstata puhekuplat erilailla joka hahmolle luo oman ulottuvuuden tekstiin; Jokerin verenpunainen töherrys, Hullun Hatuntekijän koukeroinen satukirjateksti tai Maxie Zeuksen sähkönsininen hulluus toimivat erinomaisesti luomaan häiriintyneen tason Arkham Asylumin sisällä. Myös Alan Mooren ja Eddie Campbellin From Hell rikkoo totuudenkaltaisuutta yhdistäen Campbellin suhteellisen inhorealistiseen kuvitukseen suttuista taustakuvitusta ja mustetahrojen näköisiä verivyöryjä tehdäkseen viktoriaanisesta Lontoosta sarjakuvassa todellakin helvetinkaltaisen, turvattoman ja vieraan ympäristön.

Arkham Asylum (Grant Morrison, Dave McKean)

 3. Taiton ja ruutukaavan käyttö pelottavasti!

Sarjakuvat suurilta osin jakavat sivut ruutuihin, jota ktusutaan ruutukaavaksi. Ruutujen määrä vaihtelee hyvin paljon. Kaavoja on erilaisia, ja niitä voidaan käyttää erilaisen ilmapiirin luomiseen. Alan Moore kutsui 9-ruudun sivuja elokuvallisiksi, ja Watchmenissa tämä tuokin mieleen välillä elokuvafilmin. Ruutukaava yhdessä sivujen taiton kanssa voi olla taidokas tapa luoda jännitystä. Kun luet sarjakuvaa, et aina näe mitä sivun käännöksen takana odotaa. Niin sanottu page-turner reveal eli 

sivunkäännöksen paljastus on yleinen ei-kauhusarjakuvissakin, mutta kauhuyn yhdistettynä se voi palvella samaa funkiota kuin jumpscare tai slow reveal elokuvassa; paljastaa yllättäen jotain kauheaa lukijaa järkyttäen. Mike Mignola käyttää taittoa hyväkseen jännityksen ja kauhun luomiseen Hellboyssa. Se on harkittua, se on hienovaraista ja nojaa täysin kuvittajan ja käsikirjoittajan draaman tajuun ja kykyyn luoda tahditusta johonkin, jossa he eivät voi hallita sitä. Myös ruutujen määrää voi käyttää tiettyjen tapahtumasarjojen vahvistamiseen, luomaan ahdistavan ja väkivaltaisen tunnelman nopeasti- kuten Afterlife with Archiessa, jossa Archie Bunker hakkaa isänsä kuoliaaksi pesäpallomailalla.

Afterlife with Archie
(Roberto Aguirre-Sacasa, Francesco Francavilla)

Yksi vaihtoehto on myös luopua koko ruutukaavasta, siirtyä enemmän satukirjamaista kuvitusta kohti, jossa rajat on rikottu kokonaan. Hieno esimerkki tästä on Emily Carrolin erinomainen Through the Woods, joka nojaa juuri tähän satukirja-estetiikkaan. Siinä selkeät ja toistuvat ruutukaavat loistavat poissaolollaan, ja niiden puute toimii erinomaisena tunnelman luomisen keinona. Kun koko sivun täyttävä lumen valkoisuus yhdistyy taivaan verenpunaiseen kajoon hiljaisen tarinan edetessä, on ilmapiiri sarjakuvassa käsinkosketeltavan kauhistuttava. Myös mustuutta käytetään hienosti, kun toisessa tarinassa lyhdyn valoa tuo väriä vain pieneen osaan koko sivua, muun ollessa tuntematonta pimeyttä. Se rikkoo rajat sarjakuvasta, ja Carrolin tapauksesa erinomainen taide poistaa tarpeen ruuduille, jotka hänen tyylissään voisivat vain hidastaa tahtia ja viedä paljon tämän tarinoiden tunnelmasta pois.

Through the Woods (Emily Carrol)

Lopuksi: Kauhua tarkoituksella

Kauhua on käytetty ikuisuuksien ajan kertomaan tarinoita jotka tuovat vilunväreitä ja saavat pelkäämään yön pimeässä. Jotkut kauhutarinat ovat vain juuri tätä; viihdettä jolla luodaan turvallisesti kauhun reaktioita. Mutta kauhulla on myös lähes aina ollut tarkoitus. Emily Carrolin "kauhusadut" muistuttavat paljon Grimmin satuja tai muita synkkiä satuja, joidenka tarkoitus oli opettaa tärkeitä opetuksia. Kauhufiktion juuret ovat näissä tarinoissa. Myöhemmin ilmeisten opetusten kuten "tottele vanhempiasi" tai "älä ole ahne" tilalle ja rinnalle tuli myös poliittinen konteksti. Kuten Siegfrid Kracauer sen sanoi elokuvasta Tohtori Caligarin Kabinetti:

"Joko tarkoituksella tai ei, [Tohtori Caligarin Kabinetti] paljasti sielun horjumassa tyrannian ja kaaoksen välissä, kohdaten epätoivoisen valinnan: pako tyranniasta joka tapauksessa johtaisi hänet täydellisen hämmenyksen valtaan. Loogisesti, elokuva levittää kaiken läpäisevän kauhun ilmapiirin."

- Siegfried Kracauer, Caligarista Hitleriin (1947)

Kracauer argumentoi, että Robert Wienen Tohtori Caligarin Kabinetti (1920), yksi vaikutuksellisimmista varhaisista kauhuelokuvista, kuvasi aikakautensa Saksan ilmapiiriä I. ja II. maailmansodan välisinä aikoina. 97 vuotta myöhemmin, Jordan Peelen kauhuelokuva Get Out kuvasi kauhun kautta Yhdysvaltaine rodullistettujen ihmisten kokemaa rakenteellista syrjintää ja ahdistustiloja. Kauhu on voimakas fiktion väline, jonka kautta on tehokasta käsitellä yhteiskunnallisia kipupisteitä. Kauhusarjakuva ei tässä sinänsä eroa mitenkään elokuvista, ja senkin kautta voi kertoa tarinoita joidenka pinnan alla on muutakin kuin paperia. Tom Kingin  ja Gabriel Waltan aluksi kovin pastellisen ja värikkään oloinen The Vision muuttuu hetkessä kotiympäristön kauhuksi, jossa ei voi sanoa onko suurin kauhun aihe hullu superrikollinen, supersankari Vision vai tämän hiljalleen sekoava vaimo. Ehkä paras esimerkki tällaisesta sarjakuvasta on kuitenkin tulevaisuudessa myös elokuvaksi taittuva Pornsak Pichetshoten ja Aaron Campbellin Infidel. Infidel on kummitustarina, jossa nuori musliminainen Aisha asuu New Yorkissa, rakennuksessa jossa oli ollut räjähdys, ja nyt hänen perässään ovat kuolleet henget. Subteksti selväksi; Infidel on kauhua siitä, millaista on olla muslimi- tai minkä tahansa muun vähemmistön edustaja- 2000-luvun Yhdysvalloissa, eritoten New Yorkissa. Monet aiemmin käsittelemistäni kauhun keinoista esiintyvät Infidelissa; ahdistava kuvitus, totuudenkaltaisuuden rikkominen, ruutukaavalla leikkiminen ja sen unohtaminen yhdessä loistavan tarinan ja Get Outiin rinnastettavan poliittisen kontekstin kanssa Infidel on yksi parhaimmista kauhusarjakuvista jonka olen kuunaan lukenut.

Infidel (Pornsak Pichetshote, Aaron Campbell)

Nämä eivät ole ainoat keinot luoda hyviä kauhusarjakuvia, enkä välttämättä maininnut edes kaikkia mahdollisia tapoja joilla saadaan sarjakuva olemaan todella, todella pelottava. Aivan kuten kauhuelokuvissakin, kauhusarjakuvia on moneen lähtöön ja montaa eri tyyliä; Saga of the Swamp Thing ja Batman: Dark Knight, Dark City ovat hyvin erilaisia kauhutarinoita mutta molemmat yhtä toimivia sellaisia. Kauhusarjakuvat ovat myös hyvä porttihuume kauhugenreen muuten; en ole ollut hyvä katsomaan kauhuelokuvia aikaisemmin mainittujen syiden takia, mutta juuri Hellboyn, Swamp Thingin ja Sandmanin ansiosta olen voinut nauttia kauhugenrestä omilla termeilläni, ja myöhemmin onnistunut siirtymään myös kauhuelokuvien puolelle. Tämä ei tarkoita sitä että kauhusarjakuvat olisivat vähemmän pelottavia, mutta sarjakuvan etu on aina siinä, että valta on lukijalla. Sinä määräät tahdin. Sarjakuvat ovat parasta mitä fiktion puolelta löytyy, ja jokaisen kauhufanin kannattaakin Lokakuussa siirtää katseensa sarjakuvakauppojen puoleen uusien väristysten toivossa.

Atte T

Ps. Tämä teksti perustuu Traconissa pitämääni luentoon "Kauhua Sivuilla! Kauhusarjakuvan metodit ja tyyli."