God of War ja hyvät tarkoitukset

Tämä vuosi on todellakin ollut minulle aktiivinen pelivuosi, sillä sain jopa toisen videopelin pelattua loppuun! Aiemmin syksyllä pelasin loppuun Rocksteadyn surullisen kuuluisan Arkham Knightin josta minulla oli ajatuksia, lähinnä negatiivisia, jotka yhdistyivät suurelti aatoksiini Batmanista yleisesti. Nyt sain pelattua loppuun toisen pelin, Santa Monica Studiosin tämänvuotisen jättimenestyksen God of War, pelisarjansa viimeisimmän osan johonka minulla ei ollut mitään aikaisempaa sidosta tai kontaktia. Tämä oli ensimmäinen God of War- peli jonka olen pelannut. Minulla oli kaksi syytä pelata tämä peli: Ensinnäkin sen pohjoismaiseen mytologiaan nojaava maailma ja estetiikka on 100% sitä mistä diggaan, ja toisekseen se oli saanut paljon kehuja ja kiitosta muilta pelaajilta jotka eivät olleet sinut aiempien God of War- pelien kanssa.

Ja nyt haluan hieman puhua siitä. En mekaniikoista tai sen sellaisesta, se ei ikinä ole kiinnostanut minua peleissä. Hirviöitä oli kiva läiskiä kirveellä, haasteet olivat järjellisiä ja varustautuminen ja aseiden päivittäminen vetosi rpg- pelaajaan sisälläni. Mutta nämä olisivat kaikki turhanpäiväisiä jos pelin tarina, teemat, hahmot ja ajatukset olisivat olleet pelkkää turhanpäiväistä höttöä. Parhainkaan pelimekaniikka ei selviä huonosta tarinasta ja tylsistä hahmoista.

*KröhShadowofMordorkryhkröh* anteeksi, yskitti hieman.


Nyt kuitenkin aiheena on God of War. Että voin puhua pelistä kunnolla, minun pitää käydä läpi hieman mitä pelissä tapahtuu. TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ PALJASTUKSIA JUONESTA. Kratos, kreikkalainen jumala, on jotenkin päätynyt myyttiseen Midgårdiin. Faye, Kratoksen vaimo ja hänen poikansa Atreuksen äiti, on kuollut ja isä-poika duo lähtee viemään hänen tuhkiaan korkeimman vuoren huipulle. Matkalla he kohtaavat hirviöitä ja jumalia, jotka koittavat lopettaa Kratoksen ja Atreuksen matkan läpi maailmojen. Matkalla paljastuu salaisuuksia maailmasta, sitä asuttavista jumalista sekä Kratoksesta ja Atreuksesta. Matkalla paljastuu että myös Atreus on jumala, heitä jahtaava sekopää on jumala Balder ja lopun ajat ovat edessä.

Jumaluus 101

Minä olen tunnetusti helpoin kohde God of Warin pohjoismaisiin legendoihin ja taruihin nojaavalle estetiikalle. Peli ei kuitenkaan tyydy esittämään pelkästään lähes kliseisyteen asti toistettuja trooppeja, vaan joko kaivautuu syvälle tarinoiden alkuperään tai lähtee purkamaan niitä osiin. God of Warin yhdeksässä maailmassa näkyy niin Prose Eddan tarinoiden kuin Marvelin Thor- sarjakuvien vaikutus, luoden kuitenkin suhteellisen uniikin version maailmasta täynnä muinaisia kivisiä palatseja ja kultaisia teknofantasialaitteita. Haltiat ovat joko läpikuultavia valo-olentoja tai parvissa lentäviä hyönteisiä, kääpiöt ovat taitavia takojia mutta myös ilmeisen taitavia kulkemaan todellisuuksien välillä ja jättiläiset ovat kaiju- kokoluokan olentoja jotka kuvastavat primaaleja luonnovoimia. Mukana on niin Hayao Miyazakin luonnon kauneutta kuin Richard Wagnerin Reininkullan eeppisyyttä ja mahtipontisuutta. Isoin muuttuja maailmassa on kuitenkin hahmopohjainen, nimittäin siinä miten tämän mytologian varsin tunnetut jumalat esitetään.

 i want to boop the snoot

Pohjoismaisen taruston jumalat häviävät yleisessä tunnettavuudessaan vain Kreikan jumalille, mikä tekikin ehkä niistä luonnollisen haastajan Kratokselle. Mutta mielestäni aesirin käyttö Kratoksen vihollisina on pien neronleimaus, sillä he toimivat erinomaisena heijastuksena Spartan aaveelle. Yleisin toistuva asia Odinin, Thorin ja kumppaneiden kuvauksessa eri medioissa on heidän rohkeutensa, äkkipikaisuutensa ja kunniallisuutensa. He ovat sankareita, jotka suojelevat maailmaa pahalta kuten lohikäärmeiltä, jättiläisiltä ja sen sellaisilta. God of War kuitenkin näyttää heidät tekojensa valossa; Odin on sosiopaattinen sotahullu, joka vahtii vainoharhaisesti maailmaa ja kohtelee kaikkia kuin shakkinappuloita, Thor on "kosmoksen pahin teurastaja ja mielipuoli", joka jahtaa ilolla jättiläisiä, piesten myös lapsensa Moden lähes kuoliaaksi pelkuruudesta. Aesirit ovat väkivaltaisia, tyhmiä, rumia ja xenofobisia sotahulluja. He arvostavat vain fyysistä voimaa ja rohkeutta- tässä tapauksessa tyhmänrohkeutta- ja vihaavat jättiläisiä ja rauhanomaisia vanir- jumalia ilman mitään syytä. Balderissa tämä dekonstruktio näkyy kaikken parhaiten; tarujen Kultaisen Jumalan äidiltään lahjaksi saama kuolemattomuus on esitetty tunteettomuutena; hän ei tunne kipua, mutta ei myöskään nauti ruuan mausta tai seksistä. Hän on berserkki, raivoaja, joka ei saa rauhaa. God of Warissa ei jumalia ei juurikaan esitetä positiivisessa valossa, ja kukaan ei pysty pitämään näitä jumalia esikuvina tai ihailtavina hahmoina.

"Mutta entäs Freya?"

Minä puhun Freyasta myöhemmin. Todellakin puhun.

Mutta miten Kratos eroaa näistä jumalista? Vanha (nuori?) Kratos ei juuri esiinny pelissä, mutta hän on yhä väkivaltaa ongelmanratkaisuna käyttävä, raivoava mutta hieman tunteeton äijä, joka pelkää esittää mitään muuta kuin jäyhää soturi-isää pojalleen Atreukselle. Kratos on siitä mielenkiintoinen esimerkki tämän tyylisestä hahmosta että hän ei näytä nauttivan tästä kuitenkaan. Magni ja Mode ovat iloisia Kratoksen vastustaessa heitä, mutta Kratos ei ikinä taistele ilon kautta. Hänelle kyse on aina selviytymisestä; me tai he- mentaliteetti. Kratos vain ei tiedä muuta ratkaisua kuin väkivalta. Ero aesirien ja hänen välillä nousee Kratoksen yrityksessä olla olematta jumala. Kratokselle jumala-asema on vastuullinen, jossa hänellä on huomattava määrä voimaa ja potentiaalista valtaa kuolevaisten ylle, mutta hänen täytyy alati välttää väärinkäyttämästä tätä. Tämä muistuttaa hieman Thor: Ragnarokin alatekstissä kulkevaa teemaa: ollaksesi jumala, täytyy sinun aluksi olla kuolevainen. Atreus, opittuaan olevansa jumala, alkaa kuitenkin lähes välittömästi käyttämään tätä asemaa väärin, muuttuen öykkärimäiseksi ja oikeuttamaan minkä tahansa argumentilla "me olemme jumalia", vaikka Atreus onkin elänyt koko elämänsä tähän mennessä kuolevaisena, sairaalloisena poikana. Atreus ei ollut katkera maailmaa kohtaan tai edes kunnolla päähän potkittu. Tämä oli selkeästi esimakua hänen oikeasta luonnostaan ja potentiaalistaan, mutta siltikin se tulee tarinassa hieman nurkan takaa. God of Warin asenne jumaliin ja jumalan konseptiin on aina ollut negatiivinen; "hyvä jumala" Tyr ei itse esiinny pelissä, ja meille kerrotaan vain tarinoita hänestä. Josta pääsemmekin seuraavaan osioon:

Mikä on "oikea versio" myytistä?

Tämä revisionistinen näkemys pohjolan mytologiaan ei sinänsä ole välttämättä erikoinen, mutta se saa hieman syvällisyyttä kun pelin varsinainen kuvakulma alkaa näkymään paremmin. Aluksi kaikkia tarinoita tuntuu värittävän Kratoksen ja Fayen viha ja inho jumalia kohtaan ja pelin tahallinen halu revisioida mytologiaa. Jättiläiset ovat viisaita ja rauhanomaisia, jumalat ovat väkivaltaisia ja pahoja, Balder on pelkkä turta psykopaatti ja Jormungand, suuri käärme joka myrkyttää meret ja ilman, on avulias hahmo pelissä. Mutta loppua myöten tapahtumien alkaessa vyörymään eteenpäin, alkaa palin lopunajallinen meno olemaan muutakin kuin estetiikkaa. Pelin alusta lähtien Atreus on huomioinut elämän hiljaisuuden ja hirviöiden määrän lisääntymisen. Ihmisiä ei näy missään- vaikka he teknisesti asuvatkin Midgårdissa, ihmisen maailmassa,  on oikeat ihmiset hyvin vähissä. Ainoat elävät ihmiset joita he kohtaavat ovat kannibalistisia ryöstelijöitä. Aaveita, käveleviä raatoja ja muita epäkuolleita on paljon enemmän, ja Helissä on asiat huonosti. Maailmanloppu lähestyy, ja Kratos ja Atreus ovat sen airuita. Ei ihme- Atreuksen äidin nimi "Faye" on vain muunnos hänen oikeasta nimestään Laufeysta. Myös Atreuksella on toinen nimi, jättiläiskielellä: Loki.

God of War on tarina maailmanlopun alkamisesta, josta Atreus ja Kratos ovat täysin tietämättömiä. He elävät muutostilan maailmassa, ja heidän tietämättömyytensä maailmasta ympärillään ja sen fatalistisuudesta aiheuttaa ragnarökin alkutahdit. He näkevät temppelissä elämänsä jo ennalta kerrottuna, sillä pohjoismaiseen muinaisuskoon kuului hyvin ennaltakerrottu tulevaisuus; ragnarök tulee tapahtumaan näin ja näin, eikä mikään voi estää sitä. Tällainen fatalistuus antaa rauhaa- kunnes joku tulee ja rikkoo sen. Kratos tappaa Magnin, Thorin pojan, ja myöhemmin Atreus puukottaa tämän veljen Modin kuoliaaksi. Magni ja Modi ovat ne kaksi jumalaa, jotka ragnarökin tarussa selviytyvät maailmanlopusta. Modin paniikki veljensä kuoltua on siis hyvin ymmärrettävä; tämä menee vastoin kaikkea mitä he ovat oppineet. Myöhemmin Atreuksen ansiosta Kratos onnistuu tappamaan Balderin, joka johtaa rangarökia enteilevän fimbulvetrin, ikitalven, alkamiseen pelin loppuessa. Rangarok on alkanut, mutta vuosisatoja etuajassa- onko tämän maan fatalistinen käsitys tulevasta väärä, ja mitä siitä seuraa? Onko kyse revisionismista, vai eri kuvakulmista tapahtumiin ja henkilöihin? Tämä näkyy varsinkin kun Kratos päihittää svartalfarien kenraalin, joka kuiskaa "te olette tehneet virheen". Onko Balderin maine kultaisena jumalana tullut hänen katuvalta äidiltään, itsessään muuttaen sitä miten Balder muistetaan? Muuttaako historia Kratoksen ja Atreuksen, eli Lokin, pahiksiksi heidän osallisuudestaan maailmanlopun alkamiseen? Olivatko jättiläiset kunniakkaita ja viisaita, vai oliko tämä vain Atreuksen äidin versio, jota Odinia kohtaan kaunaa kantava Mimir tuki? Kuten Mimir sanoo "me olemme pahiksia nyt", kun Atreus ja Kratos katsovat vierestä äidin itkevän kuolleen poikansa vieressä- pojan, jonka veri on sekä Kratoksen että Atreuksen käsissä. Kratos toistuvasti muistuttaa tämän tehtävän aikana Atreusta siitä että he eivät tiedä ikinä koko totuutta. Tiedämmekö mekään?

Mainitsin tuossa äidin. Puhutaanpa hieman norsusta simasalissa.

Vanhemmuuden yksipuoliset teemat

Jokainen peliä pelannut osaa sanoa, että God of Warin keskeisin teema on vanhemmuus. Se on tarina isästä ja pojasta, jotka ovat etääntyneitä toisistaan, mutta äidin kuoleman jälkeen heidän on yhdessä matkattava eteenpäin. Atreus on äitinsä kasvattama, ja Kratos uskoi vakaasti Atreuksen kasvavan paremmaksi ihmiseksi ilman häntä. Lopulta Kratoksen on pakko luoda suhdetta Atreukseen, ja heidän matkansa läpi Yhdeksän Maailman on symbolinen kasvumatka heidän suhteelleen. Ja se on tehty ihan kiitettävästi; peli näyttää hienosti Kratoksen yrittävän olla läheisempi, mutta hän pidättelee itseään ilmaisemasta tunteitaan, joko spartalaisen kasvatuksensa tai myrkyllisen käsityksensä mieheydestä takia. Hän saa hieman apua ulkopuolisilta- pääasiassa kääpiö Sindriltä ja metsässä asuvalta jumalatar Freyalta. Hiljalleen Kratos oppii luottamaan Atreukseen ja tämän taitoihin, ja Atreus oppii pärjäämään maailmassa joka on täynnä uhkia. Lopussa Kratos jopa kutsuu Atreusta pojakseen, kun he yhdessä levittävät Fayen tuhkat Jotunheimin taivaan ylle. Tämä vanhemmuuden teema näkyy myös muissa hahmoissa, pääasiallisesti Balderissa joka vihaa äitiään tämän tekojen takia ja Magnissa ja Modessa, jotka elävät väkivaltaisen ja raivoisan isänsä nyrkin alla.

Mutta valitettavasti edes herran vuonna 2018 ei God of War ole päässyt eroon ongelmastaan naishahmojen kanssa. Pelissä on kaksi naishahmoa jolla on jonkinlaista vaikutusta tai nimeä; kuollut äiti Faye ja Balderin äiti Freya. Faye on pelissä näkymätön hahmo; yhtä kaiverrusta lukuunottamatta Faye ei esiinny pelissä itsessään, vaan on postuumi hahmo jonka tarkoitus on toimia kuoltuaan juoniobjektin paikkaa, ilman näkyvää agendaa. Pelin alussa Kratoksen kotitalon ympärillä olevat puut, jotka Faye oli merkannut kultaisella kädenjäljellään, käytetään tämän hautarovioon. Nämä puut toimivat myös suojelevana loitsuna joka peitti heidät Valhallan herrojen katseelta. Puut poltettuaan ei Atreus voi asua enään suojassa, vaan hänen on aloitettava matkansa kohti aikuisuutta- tai ainakin jonkinlaista helmojen huomasta lähtemistä. Faye on kaikin puolin pelissä jumaloitu (heh) hahmo- hänestä ei kenelläkään säällisellä henkilöllä ole pahaa sanaa sanottavana, Kratos selkeästi rakasti häntä yli kaiken, Atreukselle hän oli hellä suojelija ja vaikka loppu paljastaakin hänen piilotelleen todellista minäänsä heiltä, ei tämä vähennä hänen loistoaan.

Freya puolestaan on enemmän äänessä oleva hahmo, parantava äitihahmo joka auttaa monellakin tapaa Kratosta ja Atreusta heidän matkallaan. Kuten Faye, hänelläkin on salaisuutensa; hän on pelin pääpahis Balderin äiti, ja vastuussa tämän kuolemattomuudesta. Freya ei kestänyt kohdata poikansa ennustettua kuolemaa, vaan suojasi tämän kaikelta kivulta- ja samalla myös nautinnolta ja elämästä nauttimisesta. God of Warissa elämänarvo nousee taistelusta, seksistä ja syömisestä- ilman niitä Balder on lähes kirjaimellisesti impotentti raivohullu, ja tämä johtuu täysin Freyasta. God of Warin äitiys on siis kaksijakoista; joko äiti on poissa miesten elämästä, antaen pojan kasvaa mieheksi, ja kun suru hänen postumisestaan on käsitelty ovat miehet vapaita elämään elämäänsä, tai sitten hän on ylihuolehtiva ja sitova, joka ei anna poikansa kohdata maailmaa itsenäisesti, ajaen hänet symboliseen epämiehisyyden tilaan pelimaailman sisällä. Äitiys on joko näkymätöntä tai myrkyllistä. Peli joka kantaa vanhemmuuden teemoja hihassaan niin näkyvästi alusta alkaen esittää kuitenkin vain miesten väliset suhteet jotenkin moniulotteisesti. Freyaa esitettiin hänen tultuaan mukaan kuvioihin eräänlaisena äitipuolena Atreukselle, ja tappamalla tämän pojan Balderin on Atreus päässyt äideistä eroon ja on nyt mies. Kratos ja Atreus vapautuvat lopussa naisista- rakastetun Fayen muistosta ja salailevan, vainoharhaisen ja possesiivisen Freyan vaikutuksesta, ja peli esittää tämän positiivisessa valossa.

Sananen tarkoituksesta ja toteutuksesta. 

Monia asioita kirjoitetaan hienon tarkoituksen mielessä. Hienoja ideoita ja tarkoituksia on fiktio väärällään. Olen yhä sitä mieltä että Star Wars- prequelit kirjoitettiin hienot ideat mielessä, ja ne löytää todella helposti yhä sen sisältä. Varsinkin Kloonien Hyökkäyksessä ja Sithin Kostossa on lukuisia teemoja jotka eivät pelkästään sovi Star Warsin maailmaan mutta myös olivat hyvin ajankohtaisia ilmestyessään. Mutta koska toteutus ontui ja pahasti, nämä ideat eivät välity elokuvasta katsojalle. God of War on peli täynnä näitä hyviä tarkoituksia.

Lopussa, kun Kratos taistelee nyt immuniteettinsa menettänyttä Balderia vastaan, koittaa Freya kaikin voimin estää poikansa kuolemaa, vaikka sitten oman henkensä uhalla. Kun Balder on lopulta tappaa äitinsä, tappaa Kratos lopulta jumalan sanoen:

"Ei. Sykli päättyy tähän."

Hieno idea. Kratos on koko elämänsä ollut näiden syklien vanki; vanhemmat tappamassa lapsiaan ja lapset kostamassa vanhemmilleen, ja vihan perintö jatkaa elämistä. Kratoksella on tästä omakohtaista kokemusta. Kratos myös kertoo omasta vihan perinnöstään Atreukselle, vannottaen kuitenkin heidän olevan parempia. Heidän, eli Kratoksen ja Atreuksen. Taas jälleen, peliä ei kiinnosta lapsensa menettänyt äiti, vain Kratoksen ja Atreuksen matka. Freyan viha, jota Atreus ei pysty edes ymmärtämään, sivuutetaan parilla lauseella ja hänen oletetaan pääsevän tästä yli ennen pitkää. Vaikka God of War asettaakin lopussa Kratoksen ja Atreuksen (oletetun) pahiksen asemaan pelin loppuessa, ei Kratos oikeasti löydä tietä pois väkivallasta, jota odotin koko ajan, vaikka väkivallan syklin aave kummitteli alati alatekstissä, odottaen että joku tekisi sillä jotain. Jos Kratos olisi pysäyttänyt Balderin muutoin kuin tappamalla, olisi tämä ongelma kohdattu, Freya ja Balder voineet ehkä liikkua eteenpäin- kaikkia haavoja ei voi poistaa tai suhteita korjata, mutta he olisivat voineet elää.

"no ei ne ois voinut, koska Balder oli niin seonnut ettei selkeästi sen kanssa ois voinut enään järkeillä ja"

NO KETÄ TÄLLAISET TARINAT SITTEN HYÖDYTTÄVÄT TAI AUTTAVAT? 

Lyön hattuni vetoa, että Freya tapetaan pelin oletetussa jatko-osassa.

Roll credits

God of War on hyvin nykyaikainen, AAA-luokan videopeli. Se sisältää suurimman osan alan perinteisistä merkeistä; upea tuotantoarvo, aikuiset teemat, koko ajan fotorealistisemmaksi muuttuva CGI.n taso, erinomainen ääninäyttelytyö ja elokuvallisuus. Nämä kaikki ovat minulle täysin passeleita asioita, ja minun suosikkipeleistäni löytyy useita AAA-luokan esimerkkejä. Pelit jotka näyttävät yhä enemmän elokuvilta ovat kasvavissa määrin vakio nykypäivänä. Paljon elokuvallisia cutscenejä, jotka varsinkin God of Warin tapauksessa sulautuvat silkin omaisesti myös in-game kuvaan. Tämä on ihan hyvää ja kivaa, mutta kun elokuvan tarinallisuutta ja tyyliä aletaan yhdistämään peleihin- peleihin, jotka ovat aktiivisen toiminnan muotona erilainen passiivisesti toimivaan elokuvaan- voi tuottaa ongelmia tahdituksessa. 

God of Warin loppu, sen hiljaisessa herkkyydessä ja symbolisessa merkityksessään, jättää silti minut kevyen pettymyksen valtaan. Pidän siitä mitä se teki oikein; Kratoksen ja Atreuksen suhteen parantuminen on selvää, oikeuttaen pitkän matkan ja sen haasteet. Mutta samalla tuntui että näin vain pienen osan isompaa tarinaa, ja peli kokonaisuutena tuntui lopussa hyvin venytetyltä. Ragnarok on tulossa, ja Balderiakin voimakkaammat jumalat ovat mahdollisesti sotajalalla Kratoksen ja Atreuksen perässä. God of War tuntuu ison tarina ensimmäiseltä osalta, ja vaikka tämä voisi toimia elokuvassa, peli ei anna mielestäni tarpeeksi voimakasta sulkeumaa loppuessaan, vihjaten vain jatko-osista ja tarinan jatkumisesta. Kun on pelannut yhtä peliä yhtä kauan kuin minä ja vielä epätasaisella tahdilla (pisin tauko pelaamisen välissä oli useita viikkoja kestävä breikki), katoaa tämän elokuvallisen tarinankerronan tahti kokonaan ja jää viimeiseksi tunteeksi vain kevyt "tässäkö tämä oli?" 

Loput ovat vaikeita, ja usein ihmiset muistavat peleistä vain lopun, syyttäen koko peliä sen lopun jättämästä tunteesta (kröhmasseffect3krögh anteeksi). Minulla oli paljon hauskaa God of Warin kanssa. Siinä on hetkiä jotka tuntuvat todella eeppisiltä, kuten tämän kaltaisissa peleissä kuuluukin olla, mekaanisesti peli oli palkitseva ja sen revisionistinen ote pohjolan myytteihin oli virkistävä ja erittäin toimiva. Tähän mennessä God of War on ehkä paras peli mitä tänä vuonna olen pelannut, ja PS4- suosikkejani. Mutta se samalla turhauttaa mahdottoman paljon, sillä sen ratkaisut useilla aiemmin mainituilla osa-alueilla eivät antaneet minulle rauhaa ja ne alati häiritsivät muuten hyvin kirjoitetun tarinan sisällä. God of Warin sanottiin siirtyneen kohti nykyaikaa, jättäen taaksensa alkuperäisten osien lapsellisuuden ja turhan laitalordeilun. Vaikka tämä oli osittain totta, jään kuitenkin kaipaamaan sitä God of Waria joka todella kohtaisi oman pelisarjansa väkivallan teemat, misogynian ja filosofian aikuismaisesti ja syvällisesti. 

Pidin siitä mitä se teki oikein, mutta inhosin sitä mitä se teki väärin.

Atte T

PS. Pidin Sindristä ja Brokista paljon. Haluan vain tuoda sen ilmi. 

Atte Arvostaa: The Ballad of Buster Scruggs

Coenin veljekset! Siinä loistava parivaljakko. Coenit ovat tehneet paljon ja kaikenlaista, mutta jos jokin on heidän tavaramerkkinsä, niin on se laatu ja elokuvallisuus. Oli kyse sitten Homeroksen Odysseuksen uudelleenkirjoittamisesta kieltolaki-ajan Yhdysvaltoihin (Voi Veljet, Missä Lienet) tai ahneiden ihmisten törttöilystä pikkukaupungissa (Fargo), on Coenien leffat elokuvallisen kerronan ja teknisen osaamisen taidonnäytteitä. Siksipä heidän aluevaltauksensa Netflixiin digitaalisilla kameroilla tuntui oudolta, sillä juuri valkokangas on heidän taulunsa ja filmikamera sutinsa. Lopputuloksena on Coenien sekalaisista projekti-ideoista ja TV-sarjan raakileista koottu elokuva The Ballad of Buster Sruggs:

The Ballad of Buster Scruggs

Elokuva: Villi länsi on täynnä tarinoita ja legendoja; Surmanluoteja jakeleva satakieli Buster Scruggs (Tim Blake Nelson), joka vain etsii rehellistä ja jaloa peliseuraa. Lehmipoika (James Franco) on epäonninen pankkirosmo, jonka elämä on köyden varassa alati.  Raajaton taiteilija (Harry Melling), joka lausuu kauneuksia kylmässä maailmassa. Pitkä matka Oregonin tiellä sisältää monia vaaroja nuorelle naiselle kuten Alice Longabaughin (Zoe Kazan) tapauksessa. Istuhan alas ja rentoudu kuulemaan tätäkin tarinaa...

The Ballad of Buster Scruggs on filmi- antologia, joka muodostuu kuudesta pienestä tarinasta, jotka eivät liity toisiinsa juuri mitenkään ja joidenka tunnelma vaihtelee komedisesta nihilistiseen. Kokonaisuutena The Ballad of Buster Scruggs on kokoelma satuja villistä lännestä, ja sanon tämän siis kaikella rakkaudella. Vaikka sitä vaivaakin useimpien antalogioiden rakenteelliset ongelmat, ovat tarinat itsessään taidolla tehtyjä ja hyvin viihdyttäviä. Tämä on Coenien ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva, ja se hieman näkyy elokuvan osittaisessa värimaailman tasaisuudessa ja puhtaudessa, sekä hieman vinksallaan olevista erikoisefekteistä.

Kuusi tarinaa ovat seuraavat:

- The Ballad of Buster Scruggs: Satakielinen laulaja ja sarjamurhaaja Buster Scruggs koittaa löytää peliseuraa. Tim Blake Nelson on yksi parhaimpia amerikkalaisia hahmonäyttelijöitä, ja tämän kaltainen rooli on hänelle omiaan. Hän on kaunopuheinen ja kohtelias herrasmies joka lahtaa pienen joukon ihmisiä hämmentävän nopeasti, Lucky Luke- tyyliin.
- Near Algodones: Entinen lehmipoika koittaa ryöstää pankkia. Epäonnisen pankkirosvon rooli on James Francolle sopiva rooli, joskin huomion on häneltä varastaa Coenien luottonimi Stephen Root todella erikoisen ja hyvin valmistautuneen pankkivirkailijan roolissa.
- Meal Ticket: Raajaton taiteilija lausuu kauneuksia, ja hänen impressaarionsa (Liam Neeson) kerää rahat. Tässä kohtaa komedia vaihtuu nopeasti tragediaan, sillä Meal Ticket on hiljaisen kaunis ja nihilistinen, jossa Harry Melling (Dudley Durnsley Harry Pottereista!) pääsee todella näyttämään taitojaan.
- All Gold Canyon: Vanha mainari (Tom Waits) saapuu koskemattomaan kanjoniin, etsien kultaa. Waitsin yksin kantama tarinakokonaisuus on Meal Ticketin tapaan hiljaisen kaunis ja muistuttaa hieman Don Rosan Klondyke- aikojen Roope-tarinoita, eikä ainoastaan siinä kuinka maailma usein koittaa hyötyä Roopen ja vanhan mainarin kaltaisten ihmisten ahkeruudesta.
- The Gal Who Got Rattled: Nuori Alice Longabaum matkustaa Oregoniin karavaanissa, ja monet ongelmat vainoavat häntä rakkauden keskellä. Zoe Kazan hoitaa hyvin roolinsa viattomana Alicena, ja häntä avustava herra Knapp (Bill Heck) on ikonisen oloinen lännensankari. Myös hiljaisen melankolinen.
- The Mortal Remains: Joukko ihmisiä matkustaa kohti päämääränsä, keskustellen ihmisyydestä. Ainoa tarinoista joka oltiin kirjoitettu elokuvaa varten. Pitää katsojan varpaillaan siitä mitä oikeasti on meneillään, ja Brendan Gleeson pääsee näyttämään kaunista lauluääntään, joten ehkä suosikkini?

god damn Dudley you look good

Tarinat vaihtelevat paljon tunnelmassa ja sisällössä. The Ballad ja Near Algodones ovat komedisia, Meal Ticket on todella synkkä mutta myös kaunis, kuten myös All Gold Canyon. The Gal Who Got Rattled on aluksi hieman tragikoomisen oloinen mutta sitten hetkessä todella vilpitön tarina ja The Mortal Remains hengellinen keskustelu matkustajavaunun sisällä, joka leikkii symboliikalla alati. Näiden tarinoiden keskenäinen ristiriitaisuus tekee katselijakokemuksesta hieman sekavan, ja puhe siitä että The Ballad of Buster Scruggs piti alunperin olla tv-sarja tekee järkeä. Mikää tarinoista ei ole huono, ja monen olisi toivonut jatkuvan pidempäänkin, mutta voisin kuvitella että erillisinä kokonaisuuksian The Ballad of Buster Scruggs olisi voinut olla westernille sama mitä Black Mirror on scifille. 

 

Nämä sadut villistä lännestä kulkevat hienosti sitä rajaa mikä joko pitää sen kasassa tai hajottaa. Klassiset, satumaiset westernit kokivat karun kuoleman kun idea tuon aikakauden romantisoinnista ei tuntunut enään sopivalta, ja neo-westernit kuten Coenien oma True Grit ei näytä villiä länttä muuna kuin väkivallan ja laittomuuden paikkana. Visuaalisesti The Ballad näyttää juuri vanhanaikaiselta western-romantiikalta, mutta tapahtumat ja lopputulokset ovat kaikkea muuta kuin romanttisia. Buster Scruggs näyttää ja kuulostaa Hollywoodin kulta-ajan lännensankarilta, mutta hänen murhanhimonsa on spagettilänkkärien karuutta. The Gal Who Got Rattled vaikuttaa John Wayne- tarinalta rajaseudun miehestä ja kauniista naisesta, mutta muuttuu lopussa True Grit- tason synkkyydeksi. The Ballad of Buster Scruggs on länkkäri länkkäreistä; genren monipuolisuutta esittelevä kavalkaadi.

Vaikka Coenien filmikuvaamista tulikin välillä ikävä, on The Ballad of Buster Scruggs silti taidonnäyte kuvaamisen, editoinnin ja sommittelun suhteen. Oli kyse sitten All Gold Canyonin neitseellisen luonnon kauneudesta tai Near Algodonesin karusta lakeudesta, Coenit ja kuvaaja Bruno Delbonnel antavat kuvan kertoa maailmasta ja luoda tunnelmaa. Maailman kylmyys Meal Ticketissa näkyy Coloradon talvessa ja The Mortal Remainsin vaunujen ulkopuolinen ikuinen illanhämärä kuvastaa tarinan toismaallista, rajapinnoilla liikkuvaa tunnelmaa. Myös Coenien hovisäveltäjä Carter Burwell tekee työnsä jälleen erinomaisesti, varsinkin elokuvan monien laulujen muodossa.

The Ballad of Buster Scruggs on erikoinen kokonaisuus, joka ei maistu välttämättä kaikille. Jos pitää kuitenkin Coenin veljesten leffoista, niin suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on metatekstuaalisuutta sekä westerneistä että ehkä hieman Coenien omista elokuvista- keskustelu elämän tarkoituksesta joka päätty siihen että keskustelu siitä on merkityksetön- ja tarinoiden tunnelmat muistuttavat monia veljesten elokuvista. The Ballad of Buster Scruggs on hauska, surullinen, välillä väkivaltainen mutta aina kaunis kollaasi tarinoita, joka antaa ehkä Coenien hieman tyhjentää mieltään ja liikkua eteenpäin elokuvantekijöinä. The Ballad of Buster Scruggs on nyt Netflixissä.

Atte T      

Atte Arvostaa: Widows

Jokin aika sitten twitterissä tuskailin, että viimeisestä hyvästä Michael Mann- elokuvasta on hetki aikaa. En oikeastaan ehkä edes kaipaillut välttämättä Mannia itseään, vaan Mannin filmografian tyylisiä elokuvia; kylmän viileitä, tyyliteltyjä ja komean näköisiä trillereitä. Widows todisti että eipä siihen Mannia tarvita.

Widows

Elokuva: Harry Rawlingsin (Liam Neeson) johtamat rosvojoukko jää verekseltään kiinni, ja he kuolevat poliisituleen ja räjähdysten liekkeihin. Rawlingsin vaimo Veronica (Viola Davis) ei ehdi surra, sillä Rawlings oli varastanut rahaa rikolliselta poliitikolta Jamal Manningilta (Brian Tyree Henry), ja nyt hänen ja Rawlingsin koplan jäsenten leskien täytyy hankkia kaksi miljoonaa hänelle, tai heistä kukaan ei ehdi surra ketään.

Paperilla Widows ei vaikuta kovin ihmeelliseltä; sukupuoli-flipattu heist-leffa, eikös tällainen tullutkin jo tänä vuonna? Mutta ohjaaja Steve McQueen (12 Years a Slave) ja käsikirjoittaja Gillian Flynn (Gone Girl) yhdessä erinomaisen näyttelijäkaartin kanssa kohottavat materiaalia ylöspäin ja täyttävät yhden nuotin idean täyteen kaikkea, ehkä hieman liikaakin. Widows on melodramaattinen ja surun täytteinen trilleri, joka nostaa esiin monia huomioita rodusta, sukupuolesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. Sen yli kaksituntinen kesto ei juuri missään kohtaa notku liitoksistaan, sillä koska kaikki tämä tapahtuu hyvien näyttelijöiden erinomaisesten roolisuoritusten ympärille, ei hieman täyteen tungettua rakennetta edes huomaa heti.

Tämä on ensemble- leffa, mutta elokuvan tähti on ehdottomasti Viola Davis. Veronican tuskainen huuto rakkaidensa kuoltua pois hänen elämästään (Rawlingsin ja Veronican edesmenneen pojan tarina on traaginen sen ajankohtaisuudessa) elokuvan alussa kontekstualisoi Davisin tavaramerkki- tiukkuuden ja itsehillinnän, sillä on ilmiselvää että Veronica on suuren ja pitkäaikaisen surun vainoama. Väkivaltaisessa parisuhteessa elänyt Alice (Elizabeth Debicki) on toinen iso tähti. Debicki on nähty sielä sun täällä (Guardians of the Galaxy vol 2 ja Man from the U.N.C.L.E) konnan roolissa, mutta nyt Debicki on amatsoonimaisesta pituudestaan huolimatta hauraan ja herkän oloinen nainen, joka on häntä päsmäröivien ihmisten hallinassa.  Michelle Rodriguez pelivelkaisen miehensä virheistä maksavana Lindana on Rordiguezille ihanan erilainen rooli, joka olisi ansainnut hieman lisää tilaa hahmoista päästäkseen jaloilleen Debickin ja Daviksen kanssa. Belle (Cynthia Erivo) varastaa joka kohtauksen porukan pakokuskina, sporttisena yksinhuoltaja-äiti-kampaajana, ja Bad Times At El Royalen jälkeen 2018 tuntuu todellakin olevan Erivon vuosi.

Heistin lisäksi Widowsin toinen näyttämö on poliittinen. Brian Tyree Henry toimii erinomaisesti gangsterina joka haluaa siirtyä kaupunkipolitiikkaan tullakseen rikkaaksi turvallisesmmin, ja Daniel Kaluuya tekee todella karmivan roolisuorituksen tämän psykopaattina veljenä, joka poistuu todella harvoin kohtauksesta ilman selkäpiitä karmivaa väkivaltaa. Toisella puolella vanha Mulliganin perhe koittaa pitää kiinni vallastaan, vanhan Tom Mulliganin (Robert Duvall) sylkiessä ulos rasistisia pelkojaan ja tämän pojan Jack Mulliganin (Colin Farrel) inhotessa kaikkea politiikasta ja isänsä kaltaisista ihmisistä. Tämä poliittinen osa tarinasta on toimiva koska Henry, Kaluuya, Duvall ja Farrel ovat magneettisen hyviä, mutta joka tuntuu ryöstöön suhteutettuna irralliselta. Mutta he ovat kuitenkin olennainen osa tarinan teemaa.

Kyse ei ole vain pelkästä rahan saamisen ilosta leskille. He ovat ryöstämässä itselleen takaisin elämää ja kunnioitusta. Joka puolella elokuvaa miehet ovat jotenkin käyttämässä naisia hyväkseen leffassa- Alicen väkivaltainen puoliso (Jon Bernthal) joka iskostaa tätä meikkaamaan mustelmat piiloon jotta hänen ei tarvitse hävetä, ja myöhemmin mukaan tullut mukava ja kohtelias sugar daddy (Lucas Haas) ei siltikään pidä Alicea juuri minään. Linda menettää oman kauppansa miehensä pelivelkojen vuoksi ja Mulliganin ajama vähemmistönaisia työllistävä järjestö samalla kiskoo heiltä velkoja ulos gangsterityyliin. Kaikki ovat nopeasti muistuttamassa Veronicaa siitä, että hänen ukkonsa kuoltua ei hän ole enään mitään. Tämä yhdistettynä kaupunkipolitiikkaan (McQueenin oner- otto joka auton nokkapelliltä kuvaa slummien läheisyyttä Mulliganien hienoon esikaupunkialueeseen on upea) saa elokuvan tuntumaan hieman täydeltä. Widows on alunperin saanut alkunsa 1980-luvulla televisiosarjana, mikä näkyy kaikesta kieltämättä aika hyvin. Mutta sen viha epäreilua systeemiä ja kusipäisiä miehiä kohtaan on vahva ja pitää pyörät pyörimässä alati.

Silti, se on yksi viilemmän tyylikkäitä ja jännitävimpiä trillereitä pitkään aikaan. Kunnon heistin tapaan piru on yksityiskohdissa, ja Veronican ja muiden suuunnitelmien kasaaminen ennen lopullista ryöstöä- joka genrensä mittapuulla on yksinkertainen, brutaali ja poikkeuksellisen intensiivinen- vie suuren osan elokuvasta vailla huolta. Näiden elokuvien perintein twisti on myös mukana, ja se tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, vaikka johtaakin upeaan kohtaukseen Davisin osalta. Widows on tuttuihin raameihin rakennettu tyylikäs jännitysnäytelmä ammattilaisen käsissä, joka fokuksella ja hionnalla olisi voinut olla genrensä mestariteoksia. Nytkin se on hyvä, vuoden kärkikastia, jonka näkemistä suosittelen ehdottomasti.  

Atte T

PS. ELokuvassa on ihan supersöpö doggo.

Lepää rauhassa, Stan Lee

Nykyisen informaatioliikehdinnän aikakautena uutiset leviävät paljon nopeammin. Varsinkin twitterissä. Joka kerta kun vanhan julkkiksen nimi välähtää sivuston trendaavien aiheiden joukossa, tulee hetkeksi se tunne "nyt hän on kuollut." Tänään tämä tunne nousi, mutta ei kadonnut mihinkään. Stan Lee kuoli 12.11.2018. Marvelin ylös nostaneet kolme suurta ovat nyt kaikki poistuneet keskuudestamme. Jack Kirby, Steve Ditko, Stan Lee. Tämä on nyt uusi aika.

Tämä ei ole sama asia kuin kaksi vuotta sitten kuolleen Darwyn Cooken tapauksessa, jossa minuun vaikuttanut taiteilija kuoli liian nuorena. Stan Leella oli takanaan pitkä, monipuolinen ja kaikin puolin rikas elämä. hän syntyi 1922 joulukuussa New Yorkissa romanian-juutalaiseen perheeseen nimellä Stanley Martin Lieber, ja muutti nimensä Stan Leeksi vasta paljon myöhemmin. Hän aloitti sarjakuvauransa 1940-luvulla Timely Comcisilla, jossa hän jo silloin teki töitä alan legendojen kuten Joe Simonin ja Jack Kirbyn kanssa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän oli mukana luomass sarjakuvabisneksen vallankumousta. Hän alkoi yhdessä muiden alan mestarien kuten Kirbyn, Steve Ditkon ja Bill Everettin kanssa luomaan liukuhihnalla hahmoja, jotka nousivat nopeasti supersankarien kärkikastiin; Ihmeneloset, Daredevil, Ryhmä-X, Tohtori Outo, Black Panther, Rautamies, Thor, Hulk sekä tietysti Hämähäkkimies. Hän oli lähes 40-vuotias luodessaan Ihmeneloset, valmiina lopettamaan kirjoittamishommat kokonaan.

Hämähäkkimies on ehkä hänen luomuksistaan merkittävimpiä, sillä juuri Peter Parkerissa kiteytyi Marvelin ja Leen myyntivaltti; samaistuminen. Hän kirjoitti hahmoista joilla oli tavallisia ongelmia, ja Peterin tapauksessa nämä ongelmat olivat nuorille lukijoille hyvin ymmärrettäviä; kiusaaminen, koulunkäynti, vanhempien poissaolo, vastuun ja voiman tasapaino. Peter Parker on veistetty samasta puusta kuin Teräsmies, Batman ja Ihmenainen- hänen ideansa on niin vahva, että siinä kohtaa kun minä olen kuollut ja kuopattu on Hämähäkkimies yhä maailmanlaajuinen supertähti. Lee oli sarjakuvabisneksessä jollain tapaa mukana yli 50 vuotta, ja siinä hän näki luomustensa nousevan sarjakuvien sivuilta globaaleiksi elokuvatähdiksi. Mutta ne eivät olisi ikinä nousseet elokuvatähdiksi jos he eivät olisi olleet myös hyviä hahmoja.

Stan Lee ei kuitenkaan jäänyt vain sarjakuvien sivuille kertomaan hassuja tarinoita trikoosankareista. Hän täytti tarinoitaan positiivisilla sanomilla ja aatteilla; Hämähäkkimiehen credo on erinomainen elämänläksy kenelle tahansa- alkuperäisessä muodossaan lausahdus menee with great power must also come great responsibility- eli kyse ei ole automaatiosta, vaan pyrkimyksestä. Ryhmä-X:än takana on paljon kansalaisoikeuksiin liittyviä subtekstejä ja hänen sarjakuvissa pitämänsä palsta, Stan's Soapbox kuulutti myös suoraan hänen ajatuksiaan rasismista ja syrjinnästä aikana, jolloin hänelle olisi voinut tulla oikeita seuraamuksia niistä: "Bigotry and racism are among the deadliest social ills plaguing the world today. But, unlike a team of costumed supervillains, they can't be halted with a punch in the snoot, or a zap from a ray gun. The only way to destroy them is to expose them- to reveal them for the insidious evils they really are." (1968) Stan Lee oli poliittinen alusta lähtien, ja ne jotka touhottavat sarjakuvien "politisoinnista" eivät ole koskaan lukeneet Stan Leen ja Jack Kirbyn supersankarisarjakuvia.

Kuten kukaan joka on noin rikas ja vaikutusvaltainen sekä pitkä-ikäinen, ei Leellä ole täysin nuhteeton elämä takanaan. Mutta nyt siitä puhuminen tuntuu...tahdittomalta. Hänestä tullaan kirjoittamaan kriittisesti myöhemmin, mutta nyt en halua keskittyä tähän. Hänen riitansa Kirbyn, Ditkon ja muiden kanssa on huomioitava ja erityisesti Kirbyn tapauksessa muistettava. Lee oli bisnesmies, ja hänen räväkkyytensä, taitonsa ja palonsa ansiosta supersankarit ovat osittain niin iso tekijä nykyään. Häneltä jää jälkeensä monimutkainen ja kiistanalainen perintö. Hän on läpikotaisin Amerikkalainen hahmo; modernin mytologian luoja ja bisnesmies. Hän toi iloa ja unelmia ympäri maailman, mutta sillä oli hintansa kulissien takana. Hänen jälkensä oli kuitenkin massiivinen; niin suuri että koko maailma tietää hänen nimensä tietämättä juuri mitään hänestä. Monet tietävät hänet vain cameoista ja se on OK.

You know..I guess one man CAN make a difference...'nuff said!

Hänen perintönsä on kuitenkin myös täynnä lämpöä. Vanhoilla päivilläänkin Lee oli kontaktissa faneihin niin verkon välityksellä kuin eri tapahtumissa, ja se määrä mitä hänestä on kuvia halaamassa, kättelemässä ja huutamassa "Excelsior!" ihmisten kanssa kertoo hänestä paljon. Nuoret ja vanhat supersankarifanit rakastivat Leetä juuri hänen lämpimyytensä ja ihmisläheisyytensä takia. Voit nyt mennä mihinkä päin verkkoa tahansa ja löydät kymmeniä ja satoja tarinoita siitä, miten Stan kohteli tarinan kertojaa kuin ystävää ja kertoi tarinoita jotka muuttivat heitä. Toivoisin että minulla olisi joku tällainen tarina kerrottavana. Mitä olisin edes sanonut hänelle mitä sadat tuhannet eivät olisi sanoneet hänelle aikaisemmin? Mutta minun ei tarvitse, sillä Lee on puhutellut minua hahmojensa kautta minun koko elämäni.

The world must never again make the fatal error of mistaking compassion for weakness.

Hämähäkkimies on yhä minun suosikki supersankarini kautta aikojen. Kun Ditkon kuollessa mainitsin, että olen hänelle velkaa paljosta, sama kuuluu myös Leelle. Minä rakastan supersankareita. Olen rakastanut pienestä pitäen. En usko että ilman Marvelin vallankumousta 1960-luvulla tämä genre olisi ikinä noussut näin elinvoimaiseksi. True Believer ei ollut vain huulenheittoa, vaan tarkoituksellinen tapa luoda sarjakuvayhteisö, jonka jäseniä kaikki sarjisfanit ovat. Uskon että olen aktiivisesti parempi ihminen supersankarien takia. Ja Hämähäkkimies, jonka harteilla on sekä 1960-luvun että 2000-luvun supersankaribuumit, on sankari joka on olennainen osa...minua. 

En ikinä tavannut Stan Leeta. Mutta Stan Lee teki minusta paremman ihmisen.

Lepää rauhassa, Stan Lee (1922-2018).

Atte T

Atte Arvostaa: Outlaw King

Vanhan liiton keskiaikainen toimintadraamaleffa! Näitä tehtiin vielä rapiat kymmenen vuotta sitten paljon, mutta nyt niiden tahti on hidastunut, tai siirtynyt b-leffojen puolelle. Outlaw King on kuitenkin leffa joka olisi voinut tulla juuri tuolla 2000-luvun alkuvuosina. Mutta sillä on pari koukkua mukanaan jotka eivät ehkä olisi olleet yhtä hyvin esillä silloin:

Outlaw King

Elokuva: William Wallacen johdettua skotlannin kansan kapinaan 1300-luvulla Englannin kuningas Edward II (Stephen Dillane) vastaan, täytyi monien skottiaatelisten miettiä paikkaansa maassa. Robert Bruce (Chris Pine) taipui aluksi, mutta Wallacen väkivaltaisen mestauksen jälkeen hän nousee Skotlannin valtaistuimelle jatkamaan taistelua Skotlannin itsenäisyydestä.

Outlaw King on hyvin by-the-book keskiaikainen draamaleffa. Siinä on alun rauhallisuus jota korostetaan onnellisella perheasetelmalla, dramaattinen käänne, sankarin lähtö kotoa, välistaistelut ja iso loppumättö jossa päivä pelastetaan. Mutta kuten usein sanon, perinteinen ei ole sama asia kuin huono. David McKenzien taidokkaissa käsissä hyvin perinteinen Outlaw King on ihan mainio genrensä leffa, jonka ulkonäkö, äänimaisema ja avain roolisuoritukset kohottavat sen peruskauran yläpuolelle. Se ei todellakaan ole Kingdom of Heaven (Director's Cut) tasoinen, mutta lähempänä Ironcladin tyylikkyyttä ja mutarealismia. 

Olin yhteen aikaan todella paljon Chris Pinea vastaan, mutta viime vuodet ovat saaneet minut kääntymän hänen puolelleen näyttelijänä. Pine tuntuu olevan aikalailla yhtä hyvä kuin hänen ohjaajansa, ja viime aikoina hän on saanut tehdä töitä todella hyvien ohjaajien kanssa. Robert Bruce on mielenkiintoisesti esitetty Outlaw Kingissa; hän on reilu perhettään kohtaan, rakastaa veljiään, on täydellinen isä tyttärelleen, jumaloi vaimoaan ja ei pidä itseään kansaansa korkea-arvoisempana. Toisaalta hän unohtaa hetkessä tilanteen vaatiessa säännöt ja ideat kunniasta jos se tarkoittaa hänen selviytymistään, ja hän puukottaa kilpailijansa kirkossa, ei kaihda käyttää poltetun maan taktiikkaa omalla maallaan tai lähettää psykopaattista toveriaan hyökkäämään kirkkoon sunnuntaina. Robert on mies joka on tehnyt vääriä valintoja liian monta kertaa, ja nyt hän valitsee ratkaisut jotka tuottavat tuloksia, hiiteen kunnia.

Psykopaateista puheen ollen, olin aidosti todella yllättynyt millaisen roolisuorituksen Aaron Taylor-Johnson veti elokuvassa "Mustana Douglaksena", maansa menettäneenä nuorena aatelisena jonka palava viha englantilaisia kohtaan esitetään huutavana hulluutena. Taylor-Johnson on näyttänyt toimintalihaksensa jo Kick-Ass-leffojen kohdalla (pisteet sille joka keksi antaa Douglasille aseiksi kaksi miekkaa, sillä dual wield lienee Aaronille tuttua hommaa), mutta Douglasin raivokkuus ja large ham- asetelma on uutta hänelle mikä oli viihdyttävää. Stephen Dillane, Tony Curran ja James Cosmo täyttävät keskiaikaleffojen all stars- suoraa ja he tekevät vahvaa perustyötä (kuinka monessa keskiaikaleffassa Tony Curran on oikein ollut?). Florence Pugh tuhlataan Robertin uskollisen vaimon roolissa joka...on elokuvassa, hänen roolinsa on olla elokuvassa.

McKenzie, yhdessä kuvaaja Barry Ackroydin kanssa tekevät kaikkensa ettei Outlaw King muistuta lainkaan visuaalisesti Braveheartia, johon elokuvaa väistämättä verrataan. Ackroyd on tunnettu kuvaustyöstään Paul Greengrassin ja Katheryne Bigelowin elokuvissa, ja niinpä taistelut ja toiminta on kuin Coriolanuksessa tai Hurt Lockerissa- karua, mahdollisimman kaukana romantiikasta tai turhasta hienoudesta. Tärisevää kameraa, nopeita leikkauksia mutta myö selkeä kuvia ihmisten sijainnista taistelussa. McKenzie muistaa Robertin aseman sota-taktikkona, mutta ei unohda kyseessä olevan 1300-luvun sodankäynti, joka kaikessa taktisuudessaankaan ei ollut kaunista eikä sulavaa. Muta, veri ja kuolleet eläimet täyttävät ruudun varsinkin elokuvan loppupuolella armotta. Tämä verisyys ja karuus voi ajaa jotkut katsojat pois tai tylsistyttää siihen turtuneita, mutta itse nautin tästä jukstapositiosta; McKenzien halu realismiin ei ole kadonnut mihinkään, vaikka aiheena onkin yksi Skotlannin historian suurimmista sankareista.

Tämä on myös erittäin, erittäin pro-Skotlannin itsenäisyys- elokuva, eikä sen mielipide englantilaisista ole mitenkään positiivinen. Robert Bruce ja hänen miehensä ovat käytännönläheisiä, nöyriä mutta kunniakkaita ja perheilleen uskollisia, kun taas Edwardin johtamat englantilaiset ovat tylyjä, moukkamaisia ja kunniattomia jotka eivät kunnioita skotteja ja väärinkäyttävät valtaansa koko ajan. Tämä ei kuitenkaan kasva minkäänlaiseksi sisällöksi varsinaisesti, mikä ehkä on Outlaw Kingin suurimpia kompastuskiviä. Siinä missä McKenzien edellinen leffa Hell or High Water oli subtekstiltään rikas elokuva, on Outlaw King aika suora historiallinen toimintaleffa, joka kertoo Robert Brucen tarinasta pienen osan. Outlaw King on tyylikäs, komean näköinen ja massiivinen mitaltaan, jossa on hyviä näyttelijäsuorituksia ja karua toimintaa, mutta joka ei varsinaisesti tarjoa sen lisäksi hirveästi muuta. Mutta kuten alussa sanoin, ei tutut raamit ole sama asia kuin huono elokuva. Outlaw King on nyt Netflixissä.

Atte T

Atte Arvostaa: Searching

MENKÄÄ KATSOMAAN SEARCHING.

Searching

Elokuva: David Kim (John Cho) on vaimonsa kuoleman jälkeen uuden tragedian tiellä, kun hänen tyttärensä Margot Kim (Michelle La) katoaa. Etsivä Rosemary Vick (Debra Messing) aloittaa tutkimuksen kentällä, kun taas David aloittaa oman tutkimuksensa verkossa, tutkien tyttärensä elämää sosiaalisen median kanavilla.

Searchingin "gimmick" on se, että se on kerrottu kokonaan digitaalisten viestintävälineiden kautta; messenger-keskustelut, facetime-puhelut, vlogit ja puhelut ovat tapa jolla ohjaaja-käsikirjoittaja Aneesh Chaganty kertoo tämän tekno-trillerin tarinan. Kyseessä ei ole mikään temppu joka menee vanhaksi nopeasti, vaan vaivalla luotu kuvakulma ihmisten elämään 2000-luvulla. Searching on loistava leffa, todella originaali ja jännittävä trilleri joka ei sorru turhaan eksploitaatioon niin rikoksen kuin tekno-subtekstinsä kohdalla. Searching ei lietso paniikkia internetin vaaroja kohtaan, vaan nojaa yleisön tuntemukseen verkkokeskusteluista ja niiden positiivisista ja negatiivisista puolista. Se ei ole "VANHEMMAT, TIEDÄTTEKÖ TE MITÄ LAPSENNE TEKEVÄT NETISSÄ" vaan enemmän "tunnetteko te oikeasti lapsianne?"

John Chon ura on kulkenut mielenkiintoisen uran komiikasta (Harold and Kumar- leffat) toimintaleffoihin (Star Trek- trilogia), ja nyt hän on siirtynyt "isä"- osastolle, ja David Kim on hahmo joka sopii hänelle hyvin. David on surun hallitsema mies, joka ei ole vielä päässyt eteenpäin vaimonsa kuolemasta, mikä on hieman hankaloittanut viestintää hänen ja Margotin välillä, Davidin tietämättä. Hänen pakatut tunteensa näkyvät elokuvassa upeasti viesteinä jotka jäävät lähettämättä ja youtubesta löytyvistä videoista joissa somessa hänen tytärtään häiriköinyt kusipää saa isällisen turpaanvedon. Cho joutuu näyttelemään lähes kokonaan ruutuja vasten yksinään, ja hän tekee todella hyvää työtä ihan tavallisen miehen roolissa. Hän ei ole Taken- isä, ja hänen vakuuttavin "temppunsa" on näyttää mitenkä lasten facebook-tilit voi hakkeroida.

Kuten sanoin aiemmin, elokuvan tekninen kikkailu ei vanhene kertaakaan elokuvan aikana ja Searching on aggressiivisesti tehty 2000-luvun sukupolvelle, meille jotka ovat kasvaneet verkossa ja digitaalisen maailman ympärillä. Elokuvan alustus on yksi hienoimmista ja sulavimmista tavoista kertoa siitä miten tähän päädyttiin ja millaista elämää Kimin perhe oli elänyt- ihan tavallista, kunnes sairaus hajotti arjen. Searching varoittaa anonyymimaailman vaaroista, mutta myös tuo esiin miten internet ja digimaailma on myös tapa säilöä muistoja, luoda ihmissuhteita ja olla yhteyksissä toisiin. Liian usein narratiivit netistä ja digitaalisesta nykypäivästä loppuvat kaneettiin "mene pois sieltä". Searching on valaistuneempi ja tuntee yleisönsä paremmin. Tapa miten Searching käyttää digitaalisia viestintävälineitä elokuvassa on sekä elokuvallisesti huikea että realistinen sen suhteessa ihmisiin. 

Kuten ehkä huomaatte, en ole juurikaan puhunut itse juonesta tai trillerin rikoksesta. En halua spoilata sitä, mutta kuten kaikkein parhaimmissa trillereissä, yleisö voi alkaa itse poimia ratkaisun avaimia. Kun alkaa miettimään mitä on näytetty ja miksi, voi fiksu ja medialukutaitoinen katsoja alkaa tajuamaan mitä on meneillään, vaikka yksityiskohdat voivatkin yllättää vielä lopussa. Ja kuten sanoin, tällä kerrontatavalla saa vanhakin tarina uutta puhtia. Searching on loistava elokuva, joka tarjoaa usein aika ummehtuneeseen trillerigenreen visuaalista taidonnäytettä sekä ison sydämen. Se ei ole härski tai eksploitatiivinen, mutta pelko minkä moni on voinut kokea lapsensa kadottua on aito ja Chon loistavan roolisuorituksen ansiosta käsinkosketeltava. Jos haluat jotain uutta ja erilaista sekä hyvin, hyvin modernia, on Searching varma valinta. Älä missaa tätä.

Atte T