Mutta aluksi, taustaa.
Johdanto: Les Planete des allegorie
Vuonna 1943, vakooja nimeltä Peter John Rule auttoi ranskalaisia vastarintajoukkoja Kiinassa, Burmassa ja Ranskalaisessa Indokiinassa. Matkatessaan Mekong- jokea pitkin, hän törmäsi ranskalaisiin jotka veivät hänet komentajansa luokse. Peter John Rule paljasti komentajalle olevansa oikeasti ranskalainen vapaustaistelija. Hän teki kuitenkin virheen, sillä komentaja kuului Vichyn natsi-lojalisteihin ja tuomitsi hänet pakkotyöhön ja vankeuteen, josta hän vapautui vasta sodan loputtua kaksi vuotta myöhemmin. Vapauduttaan Rule kirjoitti kokemuksistaan tarinoiden kautta, joista kuuluisimpia on Kwai-Joen Silta (1952). Rulen oikea nimi oli Pierre Boulle, ja hänet tunnetaan laajalti myös Apinoiden Planeetan (1963) kirjoittajana ja koko franchisen isänä. Siinä missä Kwai-Joen Silta on hyvin selkeästi nähtävissä Boullen kokemusten kuvauksensa ja sotatarinana sotilaan silmin, on Apinoiden Planeetta hieman enemmän allegorinen kuvaus myös hänen omista kokemuksistaan. Molemmat kirjat käsittelevät oikean ja väärän subjektiivisuutta, oman näkemyksen muuttumista vaikeissa tilanteissa ja sitä miten käsittelemme toinen toistamme.
Apinoiden Planeetta on varmasti tutumpi monille tosin elokuvan kautta. Vaikka teos oli suosittu ja kriittisesti arvostettu, on vuoden 1968 elokuva Planet of the Apes se mihin useimmat viittaavat ja mitä on parodisoitu laajalti. Franklin J. Schaffnerin ohjaama elokuva (ja jonka kässäröi Rod Serling, Hämärän Rajamailla- kuuluisuus) eroaa joissakin suhteissa alkuperäisteoksesta huomattavasti, ollen toimintatäytteinen ja omaten tunnetun twisti-lopun. Mutta siltä varalta että jos kaikki eivät tiedä, alkuperäisen kirjan juoni menee kutakuinkin näin:
Kehystarinassa kuherruskuukaudella oleva pariskunta avaruusaluksessa löytää pullotetun viestin, joka kertoo tarinaa. Vuonna 2500 joukko astronautit, mukanaan toimittaja Ulysse Merou, laskeutuvat Betelgeuse-tähtisysteemin planeetalle. Täällä he törmäävät paikallisiin ihmisiin, jotka ovat eläimellisiä ja sivistymättömiä. Planeetta asuttavat älykkäät apinat, jotka vangitsevat astronautit ihmisten kanssa ja lukitsevat häkkeihin. Apinat tekevät ihmisillä kokeita, pitävät heitä eläintarhoissa ja metsästävät ilokseen. Ulysse ja osa ihmisistä pakenee, palaten takaisin maahan- jossa heidät ottaa vastaan autoa ajava gorilla. Alun pariskunta paljastuu simpansseiksi, jotka nauravat tarinalle "sillä eihän kukaan ihminen voi olla noin fiksu."
Elokuva eroaa tästä loppunsa suhteen. Siinä missä alkuperäisessä teoksessa päähenkilö palaa kotiinsa huomatakseen apinoiden evoluution tapahtuneen sielä hänen poissaollessaan, elokuvassa planeetta oli koko ajan maa, jonka ihmiset olivat tuhonneet ydinsodassa. Planet of the Apes on hyvin vahvasti kylmän sodan ja atomipommin varjossa muodostunut adaptaatio, jossa Serlingin kädenjälki näkyy vahvasti. Se muuttaa jonkin verran alkuperäisteoksen teemoja. Apinoiden ja ihmisten välinen viha ja skisma on vahvasti esillä, ja ydintuho on muistutus mitä tapahtuu kun toisen kanssa ei voi keskustella muuten kuin asein. Tämä teema, kuten Boullen alkuperäisteoksen ideat ovat myös esillä Apinoiden Planeetan uusimmassa adaptaatiossa.
1. Rise of the Planet of the Apes- pakollinen origin story
2011 sai ensi-iltansa Apinoiden Planeetan uusin versio, Rise of the Planet of the Apes. Nimestään huolimatta se ei varsinaisesti ole esitarina aikaisemmin ilmestyneille elokuville, vaan sen tarkoitus oli aloittaa uus elokuvasarja omalla kaanonillaan ja jatkumollaan. Elokuvassa tutkija Wil Rodman (James Franco) on kehittämässä lääkettä jolla voitaisiin parantaa Alzheimerin tauti, jota hänen isänsä (John Lithgow) sairastaa. Hän testaa lääkettä apinoilla, joita laboratorio saa sekä paikallisesta apinatarhasta että salametsästäjiltä. Kokeiden päätyttyä epäonnistumiseen, Wil adoptoi yhden apinalapsen, Caesarin (Andy Serkis) joka osoittaa pian huomattavaa älykkyyttä. Wil jatkaa kokeita sekä apinoilla että isällään, Caesarin kasvaessa vahvemmaksi ja älykkäämmäksi. Caesar oppii miten apinoita kohdellaan maailmassa ja miksi hän on poikkeuksellisen älykäs- ja alkaa suunnittelemaan muiden apinoiden vapauttamista.
Rise of the Planet of the Apes on syy siihen, miksi saan outoja katseita kun sanon tämän trilogian olevan yksi parhaimmista. Rise ei ole varsinaisesti huono elokuva, mutta se ei pärjää vertailussa jatko-osiensa kanssa. Isoin ongelma elokuvassa on ei-apinajutuissa. James Franco ei vakuuta juurikaan vakavan tiedemiehen roolissa, ja hänen hahmonsa ei juuri kehity mihinkään suuntaan. Freida Pinton näyttelemä Wilin tyttöystävä Carol on täysin turha hahmona, joka lausuu muutaman kliseen ja sitten katoaa elokuvasta. David Oyelowo on lähes karikatyyrisen yksiulotteisen ahne bisnespomo joka jostain syystä muodostuu elokuvan pääpahikseksi, vaikka huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut Brian Coxissa ja tämän näyttelemässä apinatarhan omistajassa, jonka pojan Caesar tappaa apinoiden paetessa. Osa hahmoista tuntuu olevan elokuvassa vain siksi että heidän pitää; sankarilla on oltava tyttöystävä, lopussa on oltava pahis joka pitää tappaa. Ongelmana on se että Wil ei ole tarinan sankari eikä Oyelowon bisnesäijä ole pahan alku ja juuri.
Parasta elokuvassa, kuten koko elokuvasarjassa, on kaikki Caesarin ympärillä. Caesar- osiot, varsinkin kun hän on ulkona Wilin vaikutuspiiristä, muuttuvat modernin teknologian ja vanhojen mykkäelokuvien kauniiksi symbioosiksi. Huipputeknologialla ja Serkisin uskomattomalla fyysisellä esityksellä apinat heräävät eloon uskottavasti, ja kohtaukset ovat pitkälti täysin sanattomia, antaen Serkiksen ja muiden näyttelijöiden (kuten Karin Konoval lempeänä Maurice- orankina ja Terry Notary uskollisena simpanssi Rocketina, jotka Serkiksen lisäksi olivat mukana jokaisessa sarjan leffassa) kertoa tarinaa ilmeillään ja liikkeillään. Vaikka yleisön sympatioiden saaminen ei ikinä ollut varsinaisesti ongelma (apinat ovat suloisia), piti elokuvantekijöiden kuitenkin kasata Caesarin ero perheestään, tottuminen uuteen ympäristöön, yhteisön hyväksynnän hankinta ja tämän valtapeli sen sisällä täysin sanattoman viestinnän ympärille. Rise of the Planet of the Apes käytti hyvin paljon ASL- viittomakieltä (American Sign Language) mikä sinänsä tekee siitä jo poikkeuksellisen blockbuster- toimintaleffan. Tähän päälle vielä pohdintaa lääketieteen hyveellisistä tarkoitusperistä ja hinnoista ja siitä miten käsittelemme eläimiä. Se on kahden alkupuoliskon ajan kokoelma suhteellisen sattumanvaraisia tapahtumia, jotka kulminoituvat apinalauman pakoon kaupungista ja lyhyeen taisteluun poliisien kanssa. Ei hulluja tiedemiehiä, ei suuria maailmanvalloitus-suunnitelmia. Kun lopulta "Apinainfluenssa" alkaa leviämään, ei tästä voi syyttää oikein ketään, paitsi ehkä kapitalismia.
Rise of the Planet of the Apes on mainio scifi-leffa, mutta sen kompastuskivien takia ymmärrän miksei se ole innostanut katsomaan sitä seuranneita osia. Eikä Rise varsinaisesti ole vaadittavaa katsottavaa, vaikka se asettaakin muutaman elokuvasarjan kannalta tärkeän asian paikoilleen; Caesarin ristiriitainen suhde koe-eläin laboratorioselivytyjä Kobaan ja Caesarin myötätunto ihmisiä kohtaan. Näillä kahdella primäärisellä palikalla, sekä uudella ohjaajalla, elokuvasarja sai jatkoa 2014:
Rise of the Planet of the Apes on mainio scifi-leffa, mutta sen kompastuskivien takia ymmärrän miksei se ole innostanut katsomaan sitä seuranneita osia. Eikä Rise varsinaisesti ole vaadittavaa katsottavaa, vaikka se asettaakin muutaman elokuvasarjan kannalta tärkeän asian paikoilleen; Caesarin ristiriitainen suhde koe-eläin laboratorioselivytyjä Kobaan ja Caesarin myötätunto ihmisiä kohtaan. Näillä kahdella primäärisellä palikalla, sekä uudella ohjaajalla, elokuvasarja sai jatkoa 2014:
2. Dawn of the Planet of the Apes- aina ei voi voittaa (but this movie does)
Kuvaan astui ohjaaja Matt Reeves, kokenut ohjaaja niin elokuvien (Cloverfield, Let Me In) kuin television (Felicity) puolella. Hän, yhdessä Alfonso Cuaronin luottokuvaaja Michael Seresinin kanssa antoivat koko elokuvasarjalle uuden, rikkaamman ja kunnianhimoisemman ulkomuodon, eikä Rise ja Dawn voisi olla kauempana toisistaan kuvauksen ja ohjauksen kannalta. Puhun hieman enemmän Reevesin panostuksesta elokuvasarjalle myöhemmin tekstissä, mutta nämä kaksi jälkimmäistä elokuvaa parantavat kaikkea alkuperäisessä; heikot osat (kuten hieman yksiulotteiset ihmishahmot) muuttuvat paremmiksi ja vahvat osat (Caesar ja apinat) puolestaan ovat entistä parempia. 10 vuotta myöhemmin on ihmiskunta lähes tuhoutunut, ja Caesarin johtamat apinat ovat luoneet itselleen elämän San Fransiscon punapuumetsiin. Kun apinat kohtaavatkin Malcolm- nimisen ihmisen (Jason Clarke) johtaman ihmisryhmän, alkaa Caesarin rakentama rauha ja hyvinvointi horjua, kiitos pelokkaiden ihmisten kuten ex-sotilas Dreyfusin (Gary Oldman) ja Caesarin ihmisia vihaavan ystävän Koban (Toby Kebbel) kärjistäessä molempia puolia. Caesar on nähnyt kuinka hyviä ihmiset voivat olla, eikä hän halua vaarantaa paratiisiaan pelon vuoksi- mutta mitä hän voi tehdä mahdottomassa tilanteessa?
Tässä kohtaa enemmän poliittiset ja filosofiset ideat alkavat nostaa päätään näkyvämmin trilogiassa. Caesarin, ja osittain myös Malcolmin, kamppailu ei ole varsinaisesti itsensä kanssa, vaan laajemman kuvan kanssa. Caesar tietää että ihmiset eivät ole kaikki julmia tai kyvyttömiä näkemään apinoita muina kuin pelkkinä eläiminä. Caesar myöskin tietää, että pitkässä juoksussa on taistelu ihmisten kanssa aivan liian kallis hinta maksettavaksi, ja että tällaisella väkivallalla on seurauksensa. Malcolm uskoo apinoiden ja ihmisten voivan auttaa toisiaan. Kaksi johtajaa, joilla on hyviä ajatuksia ja ideaaleita, joutuvat kuitenkin massojen pelon ja erinnäisten agitaattorien vihan uhreiksi. Ihmiset ovat menettäneet paljon kymmenen vuoden aikana- monet ovat kuolleet apinainfluenssaan tai keskenäisiin taisteluihin, kuten Malcolmin vaimo ja sairaanhoitaja Ellien (Keri Russel) tytär. Dawn esittää nämä menetykset sulavasti elokuvan aikana; Dreyfus olisi helposti voinut olla vain apinoita vihaava ex-sotilas, mutta sanattomasti ja koskettavasti elokuva näyttää mitä hän on menettänyt kymmenen vuoden aikana, antaen kuvan miehestä jonka menetykset ovat muovanneet katkeraksi ja pelokkaaksi. Sekä ihmisiä että apinoita ohjaa pelko, ja tätä pelkoa Koba käyttää armotta hyväkseen.
Kun puhutaan parhaista antagonisteista elokuvissa 2010-luvulla, pitäisi Koban olla aina mukana siinä. Koba on elokuvan alussa vielä Caesarin ystävä, joka pelastaa tämän karhulta ja johonka Caesar tuntuu luottavan vahvasti. Hänessä on paljon samaa kuin Caesarissa; he molemmat välittävät rakentamastaan perheestä ja yhteisöstä suuresti ja he tekevät kaikkensa suojellakseen sitä. Mutta Koba ei ole nähnyt ihmisistä ikä muita kuin huonoja puolia. Koba on koe-eläinlaboratiorion kasvatti, jonka ruumis kantaa ikuisesti "ihmistyön" kädenjälkiä, ja ihmisten aiheuttama kipu ja kärsimys on tehnyt Kobasta vihaisen ja kykenemättömän antamaan näille ikinä anteeksi. Ja Kobaa ei voi syyttää tästä; keitä me tai Caesar on sanomaan koska on aika antaa anteeksi? Mitä me tiedämme Koban tuskasta? Koba ajaa muita sotaan, sillä hän ei kykene näkemään maailmaa jossa apinat ja ihmiset elävät yhdessä. Aluksi Koba koittaa suostutella Caesaria mukaansa, mutta Caesar ei näe maailmaa samalla lailla. Koba ajautuu hirvittäviin tekoihin, tappamaan muita apinoita ja täten rikkomaan Caesarin yhteisön ensimmäistä lakia- apina ei tapa toista apinaa. Mutta ihmisen voittamisen eteen, täytyy Koban luopua apinan roolista, tulla ihmiseksi. Toby Kebbelin hyvin vuoristorataa muistuttavassa urassa Koba on hänen hienoin hetkensä, uskomaton roolisuoritus ja hänen ansiostaan Koballa on uskomaton tilan hallinta jollaista pelkkä tietokonehahmo ei ikinä olisi voinut saada.
Ja sota jota Koba haluaa on karu. Kun Koban johtamat apinat lopulta hyökkäävät Dreyfusin ja muiden ihmisten kimppuun, on se hirveää, väkivaltaista ja kauttaaltaan merkityksetöntä. Nykyään muotia olevat pitkät jatkuvat otot ovat usein suhteellisen merkityksettömiä, toimien vain kiva temppuna jolla hurmata yleisön. Dawnissa on yksi huomattava pitkä otto joka on niin sanottu motivoitunut otto, koska sillä on tarkoitus; Koban roikkuessa panssarivaunun mukana tämän mennessä eteenpäin vailla ohjaajaa, me näemme Koban näkökulmasta hänen ympärillään näkyvän tuhon ja kuoleman tämän puskiessa eteenpäin armottomasti ja vailla järkeä. Koba, kuten monet muuta hänen kaltaisensa tyrannit (esimerkiksi Black Pantherin Erik Killmonger) oikeuttavat tekonsa suurien motiivien mukaan ("Koba fights for apes!") vaikka tämän takana on vain pelokasta itsesuojelua. ("Koba fight only for Koba.") Ainoa joka hänet voi pysäyttää lopulta on Caesar, joka ei voi enään pelata samoilla säännöillä kuin ennen. Caesarin pitää palvella häntä ihailevien ja seuraavien apinoiden alempia tuntoja, tarjota heille se vallan ja voimannäyttö mitä he tarvitsevat. Ja kun Koba on kuollut ja apinat ovat taas Caesarin puolella- ei rauha ole enään mahdollista. Koban aiheuttama vahinko ei ole korjattavissa, vaikka Malcolm ja Caesar voisivatkin pystyä rauhaan. Sodassa kukaan ei voita, ja Dawn of the Planet of the Apesissa ei sankari voita päivää. Se jättää elokuvan lopun epävarmaan tilaan, jossa suurempi taistelu on vasta tulossa.
Dawn of the Planet of the Apes markkinoitiin summer blockbusterina, ja sellainen se oikeastaan onkin; draama johdattelee elokuvaa kahteen isoon konfliktiin, joista toisessa apinat ratsastavat hevosilla ampuen kahdella rynnäkkökiväärillä liekkimeren läpi. Mutta se että siinä on näitä satunnaisia massiivisia ja övereitä toimintakohtauksia ei vähennä sen filosofisia tai poliittisia teemoja, vaan keventää ja osittain myös tukee niitä. Dawn of the Planet of the Apes on pohjimmiltaan hyvin kolkko, moraaliltaan harmaa ja synkkä elokuva joka käyttää edellisen elokuvan asettamaa premissiä hyväkseen kertoen tarinaa kahdesta kansasta, jotka olisivat voineet elää yhdessä, mutta traumaa ja vihaa ei voi aina lakaista maton alle. Ja apinat maksavat tästä vihasta trilogian viimeisessä elokuvassa:
Koska Apinoiden Planeetta- franchise erinnäiset twistit ovat monille tuttuja, oli alusta asti keskustelu siitä että mihin twistiin elokuvasarja päättyy. Tuhoavatko ihmiset toisensa, kehittyvätkö apinat heistä ohitse vai ottaako Reeves täysin uuden suunnan elokuvasarjalle, kieltäytyen molemmista vaihtoehdoista? Lopputulos on jotain näiden kaikkien väliltä. Muutama vuosi Dawnin tapahtumien jälkeen, on pohjoisesta tullut ihmisten armeija Alpha-Omega aloittanut sodan Caesarin apinoita vastaan Everstin (Woody Harrelson) johdolla. Everstin hyökkäys Caesarin läheisten kimppuun ajaa vanhan apinan sotajalalle, joka johtaa lopulta sekä Caesarin että häntä seuraavien apinoiden vangitsemiseen. Caesarin on paettava apinoidensa kanssa Everstin työleiristä ennen kuin he saavat muurin valmiiksi ja Eversti tappaa heidät, tai kunnes toinen ihmisarmeija saapuu ja he kuolisivat kahden armeijan välisessä taistelussa. Aika on vähissä.
Jos Dawn oli kolkon ja karun oloinen elokuva, on War painajaismaisen synkkä. Se ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Dawn, sillä tässä ei ole kyse enään kahden osapuolen väärinymmärryksistä ja pahojen siementen aiheuttamasta vahingosta. Caesarin puoli on oikeassa, Everstin puoli väärässä. Kukaan Everstin puolella ei ole enään ihminen, heidän tappaessa toisiaan arbitraaristen syiden takia jotka juontavat aina toiseuttamisen filosofiaan. Alpha-Omega armeija on kokoelma uusnatsien, skinheadien ja äärikoikeiston tunnistimia ja retoriikkaa, jossa fasismiin kuuluva soturimentaliteetti ja kuolemankultti on etusijalla:
"BLOOD!"
"MAKES THE GRASS GROW!"
"WE!"
"MAKE THE BLOOD FLOW!"
"WE ARE THE BEGINNING!"
"AND THE END!"
"Me olemme alku, me olemme loppu". Tulevaisuutta ei ole, kuolema ennen tappiota. Everstin käsky viimeiselle sotilaalle on tappaa niin monta apinaa kuin mahdollista. Kun joku ehdottaa toista ratkaisua, heidät teloitetaan. Fasismi ei ole tulevaisuuteen tai rakentamiseen perustava aate. Dawnin Dreyfusilla oli pitkän kantaman ideoita; saa energiaa, ota kontaktia, muodosta yhteiskunta uudestaan. Everstillä ei ole kuin kuolemaa tarjottavaksi. Hän kutsuu Caesarin vaimon ja lapsen murhaa "sotatoimeksi". Kaikki mikä ei ole hänen katsomaansa alfa-henkistä toimintaa tai käytöstä on välittömästi tapettava. Oli kyseessä sitten apina, tai vain ihminen, joka ei osaa puhua.
Kielimuurit ja kyvyttömyys keskusteluun on iso tekijä elokuvassa. Apina-influenssan uusi mutaatio on kehittynyt, ja nyt se vaikuttaa ihmisten puhekeskukseen, vieden heiltä puhekyvyn. Everstin ratkaisu tähän on tappaa heidät, sillä hänen käsitykseensä ihmisyydestä ei kuulu puhekyvyttömyys. Apinoista vain Caesarin lisäksi Tuhma Apina (Steve Zahn) ja Maurice osaavat puhua, muuten apinat kommunikoivat yhä viittomakielellä. Mauricen huostaan ottama ihmislapsi Nova (Amiah Miller) on myöskin puhekyvytön, mutta Maurice opettaa hänelle viittomakieltä, jolloin he voivat kommunikoida ja muodostaa ystävyyssuhteen. Puhekyvyttömyyden tarjoama uusi kommunikointitapa voisi olla avain joka johtaisi ihmiset ja apinat rauhaan keskenään; ymmärrys on ensimmäinen askel pois pelosta ja vihasta. Apinat ovat kuitenkin ihmisille vain uhka, jonka harteille on laitettu vastuu apina-influenssasta (joka on, kuten ensimmäinen elokuva opettaa, ihmisten luoma ihmisten keskuudessa leviävä sairaus) ja heitä vihataan sen takia, heidät lukitaan leireihin sen takia, heitä tapetaan sen takia. Nova on se mitä ihmiset voisivat olla, ja Maurice edustaa apinoiden parasta puolta. Miksei Caesar? Noh...
Caesar on vanha apina Warin alkaessa. Hän on nähnyt sekä San Fransicon häkkielämän, oman heimonsa vapautuksen, rakentamansa paratiisin vaarantumisen Koban takia ja lopulta kansansa ajautumisen sotaan ihmisten kanssa. Kun Eversti tappaa hänen vaimonsa ja poikansa, muuttuu Caesar Koban kaltaiseksi; vihan ja kostonhimon sokaisemaksi. Ennen apinoista myötuntoisin on hylätä viattoman lapsen yksin kuolemaan, ja hän jopa hylkää muut apinat oman kostonhimonsa vuoksi, jättäen heidät Everstin armoille. Maurice ja Rocket, hänen pitkäaikaiset ystävänsä, koittavat auttaa ja ohjata häntä, mutta Caesar on jumissa oman velvollisuutensa ja vastuunsa suossa. Hän jopa rikkoo apinoiden ensimmäistä sääntöä uudestaan, kuristaen raivosaan ja pelossaan petollisen gorilla Winterin hengiltä. Hän on silmiinnähden järkyttynyt teostaan, ja siitä lähtien Koban aave kummittelee hänen mielessään. Koba on ensiluokkainen antagonisti, sillä kuten Jokeri Dark Knightissa, hänen tekojensa merkitys kummittelee vielä seuraavassa elokuvassa. Kostonhimossaan Caesar vaarantaa koko kansansa tulevaisuuden, ajaen heidät kärsimykseen ja pakkotyöhön. War antaa protagonistinsa tehdä hirvittäviä virheitä, ja siten myös kasvaa vielä kolmannessakin elokuvassa hahmona eteenpäin.
Apinoiden vankileiri-elämää on vaikea olla näkemättä vertauksena useimpiin tunnetuihin vastaaviisn tapahtumiin historiassa. Matt Reeves ja käsikirjoittaja Matt Bomback sanoivat Kwai-joen sillan olleen yksi innoituksen lähde, mikä on ainoastaan sopivaa. Apinoiden tehtävä on raataa armeijan eteen kunnes kuolevat, ja selviytyjiäkin odottaa varma kuolema aseiden kautta. Lapset on siirretty pois vanhempiensa luota, ja elintilat ovat vähintään yhtä kuolettavat kuin työ johon heidät ruoskitaan joka aamu. Apinat, jotka seurasivat Kobaa ja pakenivat Caesarin kostoa, ovat nyt Everstin puolella. Heitä kutsutaan "Aaseiksi", ja heidän roolinsa on palvella ihmistä ja toimia apinoiden vartijoina, kuvastaen keskistyleirien kapoja. He saavat ruokaa, paremman yöpymissijan ja kenties jopa mahdollisuuden elää. Yksi tällainen kapo, Red (Ty Olsson) koittaa alati murtaa Caesaria, näin todistaen oman valintansa olevan oikea sekä Caesarille että itselleen. Mutta kun ihmisten armeijat kohtaavat lopussa, ja aseet kääntyvät selkeän uhan edessä yhä apinoihin, ei Redkään usko enään siihen että ihmiset säästäisivät hänet. Red muistuttaa monessa mielessä Kobaa, sillä heitä molempia ohjaa sama sokea itsesuojeluvaisto. Red lopulta vapautuu tästä- mutta hän ei ikinä saa nauttia valinnanvapaudestaan. Tässäkään sodassa ei ole voittajia.
Kun pohjoisesta tullut toinen armeija päihittää (Caesarn avustuksella) Alpha-Omegan, tulee perinteinen sankarillisten sotaelokuvien loppu; voittajat hurraavat saavutuksilleen, juhlistaen voittoa toisesta. Me emme katsojina osallistu kuitenkaan tähän juhlintaan, vaan seuraamme sitä Caesarin ja apinoiden perspektiivistä. He ovat kauhuissaan näkemästään, sillä apinoille kaltaisensa tappaminen on suurin synti. Ja siinä hetkessä koko ajan elokuvien alla kulkenut teksti tulee selkeästi esiin; me olemme apinoiden puolella itseämme vastaan. Yksikään katsoja ei juhlista ihmisten voittoa itsestään elokuvan päättyessä, ja kun viimeinen armeija jää lumivyöryn alle, vain biologiselta kannalta ihmiseksi kutsutut olennot hautautuvat hengiltä, ja ehkä viimein maapallolla voi olla rauha. Koba oli lopulta oikeassa; ihmiset ovat julmia, moraalittomia ja petollisia. Edes Nova ei koe itseään ihmiseksi enään. Risen eläinoikeus-ja lääketiedeteemoista Dawnin kahden osapuolen yhteiselon ideaaleihin, Apinoiden Planeetta- trologia päättää sarjan kylmäveriseen western- sotavankielokuvaan, joka vahvistaa edellisen elokuvan antagonistin ajatukset ihmiskunnasta todeksi. Mutta koska elokuva on saattanut katsojat tilaan jossa apinat ovat ne joiden puolella olemme ihmisiä vastaan, onnistuu elokuva lopettamaan trilogian onnelliseen, toiveikkaaseen nuottiin. En keksi mitään muuta elokuvasarjaa joka olisi tehnyt jotain tällaista.
En varsinaisesti ole puhunut Reevesin ohjauksesta kahden viimeisen elokuvan aikana. Reevesin yhteistyö kuvaaja Michael Seresinin ja näyttelijöidensä kanssa on saumatonta, ja Dawnissa ja Warissa on monia kohtauksia jotka tuntuvat loputtoman intiimeiltä ja aidoilta. Reeves käyttää paljon lähikuvaa, varsinkin lähikuvia kasvoista, päästäen katsojan suoraan samaan tilanteeseen ja tunnelmaan missä hahmot ovat. Isot, yhtenäiset otot eivät ole hnäen tavaramerkkinsä (vaikka yllä kehuinkin hänen erinomaista esimerkkiään aiheesta) vaan juurikin nämä lähikuvat; Koban naaman raivo, Mauricen lempeys Novaa kohtaan, Caesarin suru tämän perheen kuoleman edessä- nämä ja monet tunteet näkyvät ja tuntuvat niin paljon voimakkaammin Reevesin kameran kautta. Matt Reeves on virallisesti nyt ohjaamassa ja käsikirjoittamassa seuraavaa Batman- elokuvaa, ja en malta odottaa että hän tuo hahmopohjaisen tarinankerronan ja mestaruutensa lähikuvien kanssa yön ritarin maailmaan.
En ole juuri myöskään puhunut elokuvien teknisestä tasosta, kuinka Serkisin pioneerisoima motion capture- työ on noussut uudelle tasolle näiden elokuvien avulla. Risessä tämä CGI ei ole aina ihan saumatonta, mutta Dawnin ja Warin kohdalla todellisuuden ja tietokone-efektin raja on hämärtynyt. Warin erinomaisessa valon käytössä varsinkin efektityö on mykistävän upeaa; kun taskulampun valo taittuu puoliksi Tuhman Apinan naamalle, näyttää se juuri niin luonnoliselta kun sen kuuluukin. CGI- hahmot olivat ennen parhaimmillana aina pimeässä ja sateessa, jossa varjojen avulla efektien näkyvyyttä voitiin piilottaa. Dawn ja War seuraavat jonkin verran tätä ohjenuoraa, mutta ei myöskään pelkää näyttää työnsä laatua upeiden auringonlaskujen tai lumikenttien loistossa. War on yksi upeimman näköisistä blockbuster- leffoista mitä on tehty, ja se että tekijätiimi ei juuri saanut ansaitsemaansa tunnustusta Oscar- raadilta on yhä suuri epäoikeus.
Olen puhunut paljon adaptioista tämän blogin historiassa. Adaptaatio on aina mielenkiintoista minulle, koska siinä kahden eri tekijän näkemykset yhdistyvät, tuottaen jotain täysin uutta. Kaikkein tylsimpiä adaptaatioita ovat ne, jotka eivät koita muuttaa mitään alkuperäisestä, elokuvat jotka eivät eroa alkuperäisestä tekstistä mitenkään. Tämä trilogia Apinoiden Planeetasta on ensiluokkainen esimerkki kuinka adaptaatio voi tuoda uutta, kunnioittaa alkuperäistä ja muuttua alkuperäiseen tekstiin verratuna. Rise, Dawn ja War ovat syy miksi en jaksa harmistua ja voivotella jokaista uutta adaptaatiota vanhasta tuotteesta, sillä ne ovat todistaneet kuinka hyvin tämän voi tehdä. Apinoiden Planeetta on 56 vuotta vanha franchise. Siihen on ennen tätä trilogiaa kuulunut yksi kirja, viisi alkuperäisen elokuvasarjan teosta, Tim Burtonin remake vuodelta 2001, 14 jaksoa televisiosarjaa, animaatiosarja, Marvelin, Dark Horsen ja Boom!in sarjakuvat sekä videopelejä, huvipuistolaitteita sekä paljon muuta. Kaikkien vuosien jälkeen, on tässä uudessa trilogiassa yhä Pierre Boullen ideat moraalin subjektiivisuudesta, näkemyksien kehityksestä ja toisten kohtelemisestä pinnalla. Kaiken tämän jälkeen, oli tämä trilogia silti tuore, uusia ideoita ja ajatuksia täynnä oleva science fictionin moderni klassikko joka ei koittanut paisuttaa tarinaa eeppisiin mittasuhteisiin tai koko planeetan mittaisiin massataisteluihin. Kamppailusta ei ole kiinni planeetan kohtalo, vaan tämän apinaheimon ja pienen ihmisjoukon kohtalo. Pohjimmiltaan tämä on tarina Caesarista, ja hänen halustaan löytää koti ja suojella perhettään, ja löytää vahvuus toisistaan. Olisipa useimmat elokuvasarjat tämän kaltaisia.
"It is my hope
That out of this solemn occasion
A better world will emerge, out of the blood and carnage of the past
A world found upon faith and understanding
A world dedicated to the wish for freedom, tolerance and justice."
Atte T.
Kun puhutaan parhaista antagonisteista elokuvissa 2010-luvulla, pitäisi Koban olla aina mukana siinä. Koba on elokuvan alussa vielä Caesarin ystävä, joka pelastaa tämän karhulta ja johonka Caesar tuntuu luottavan vahvasti. Hänessä on paljon samaa kuin Caesarissa; he molemmat välittävät rakentamastaan perheestä ja yhteisöstä suuresti ja he tekevät kaikkensa suojellakseen sitä. Mutta Koba ei ole nähnyt ihmisistä ikä muita kuin huonoja puolia. Koba on koe-eläinlaboratiorion kasvatti, jonka ruumis kantaa ikuisesti "ihmistyön" kädenjälkiä, ja ihmisten aiheuttama kipu ja kärsimys on tehnyt Kobasta vihaisen ja kykenemättömän antamaan näille ikinä anteeksi. Ja Kobaa ei voi syyttää tästä; keitä me tai Caesar on sanomaan koska on aika antaa anteeksi? Mitä me tiedämme Koban tuskasta? Koba ajaa muita sotaan, sillä hän ei kykene näkemään maailmaa jossa apinat ja ihmiset elävät yhdessä. Aluksi Koba koittaa suostutella Caesaria mukaansa, mutta Caesar ei näe maailmaa samalla lailla. Koba ajautuu hirvittäviin tekoihin, tappamaan muita apinoita ja täten rikkomaan Caesarin yhteisön ensimmäistä lakia- apina ei tapa toista apinaa. Mutta ihmisen voittamisen eteen, täytyy Koban luopua apinan roolista, tulla ihmiseksi. Toby Kebbelin hyvin vuoristorataa muistuttavassa urassa Koba on hänen hienoin hetkensä, uskomaton roolisuoritus ja hänen ansiostaan Koballa on uskomaton tilan hallinta jollaista pelkkä tietokonehahmo ei ikinä olisi voinut saada.
Ja sota jota Koba haluaa on karu. Kun Koban johtamat apinat lopulta hyökkäävät Dreyfusin ja muiden ihmisten kimppuun, on se hirveää, väkivaltaista ja kauttaaltaan merkityksetöntä. Nykyään muotia olevat pitkät jatkuvat otot ovat usein suhteellisen merkityksettömiä, toimien vain kiva temppuna jolla hurmata yleisön. Dawnissa on yksi huomattava pitkä otto joka on niin sanottu motivoitunut otto, koska sillä on tarkoitus; Koban roikkuessa panssarivaunun mukana tämän mennessä eteenpäin vailla ohjaajaa, me näemme Koban näkökulmasta hänen ympärillään näkyvän tuhon ja kuoleman tämän puskiessa eteenpäin armottomasti ja vailla järkeä. Koba, kuten monet muuta hänen kaltaisensa tyrannit (esimerkiksi Black Pantherin Erik Killmonger) oikeuttavat tekonsa suurien motiivien mukaan ("Koba fights for apes!") vaikka tämän takana on vain pelokasta itsesuojelua. ("Koba fight only for Koba.") Ainoa joka hänet voi pysäyttää lopulta on Caesar, joka ei voi enään pelata samoilla säännöillä kuin ennen. Caesarin pitää palvella häntä ihailevien ja seuraavien apinoiden alempia tuntoja, tarjota heille se vallan ja voimannäyttö mitä he tarvitsevat. Ja kun Koba on kuollut ja apinat ovat taas Caesarin puolella- ei rauha ole enään mahdollista. Koban aiheuttama vahinko ei ole korjattavissa, vaikka Malcolm ja Caesar voisivatkin pystyä rauhaan. Sodassa kukaan ei voita, ja Dawn of the Planet of the Apesissa ei sankari voita päivää. Se jättää elokuvan lopun epävarmaan tilaan, jossa suurempi taistelu on vasta tulossa.
Dawn of the Planet of the Apes markkinoitiin summer blockbusterina, ja sellainen se oikeastaan onkin; draama johdattelee elokuvaa kahteen isoon konfliktiin, joista toisessa apinat ratsastavat hevosilla ampuen kahdella rynnäkkökiväärillä liekkimeren läpi. Mutta se että siinä on näitä satunnaisia massiivisia ja övereitä toimintakohtauksia ei vähennä sen filosofisia tai poliittisia teemoja, vaan keventää ja osittain myös tukee niitä. Dawn of the Planet of the Apes on pohjimmiltaan hyvin kolkko, moraaliltaan harmaa ja synkkä elokuva joka käyttää edellisen elokuvan asettamaa premissiä hyväkseen kertoen tarinaa kahdesta kansasta, jotka olisivat voineet elää yhdessä, mutta traumaa ja vihaa ei voi aina lakaista maton alle. Ja apinat maksavat tästä vihasta trilogian viimeisessä elokuvassa:
3. War for the Planet of the Apes- sotavankidraama kielimuureista
Koska Apinoiden Planeetta- franchise erinnäiset twistit ovat monille tuttuja, oli alusta asti keskustelu siitä että mihin twistiin elokuvasarja päättyy. Tuhoavatko ihmiset toisensa, kehittyvätkö apinat heistä ohitse vai ottaako Reeves täysin uuden suunnan elokuvasarjalle, kieltäytyen molemmista vaihtoehdoista? Lopputulos on jotain näiden kaikkien väliltä. Muutama vuosi Dawnin tapahtumien jälkeen, on pohjoisesta tullut ihmisten armeija Alpha-Omega aloittanut sodan Caesarin apinoita vastaan Everstin (Woody Harrelson) johdolla. Everstin hyökkäys Caesarin läheisten kimppuun ajaa vanhan apinan sotajalalle, joka johtaa lopulta sekä Caesarin että häntä seuraavien apinoiden vangitsemiseen. Caesarin on paettava apinoidensa kanssa Everstin työleiristä ennen kuin he saavat muurin valmiiksi ja Eversti tappaa heidät, tai kunnes toinen ihmisarmeija saapuu ja he kuolisivat kahden armeijan välisessä taistelussa. Aika on vähissä.
Jos Dawn oli kolkon ja karun oloinen elokuva, on War painajaismaisen synkkä. Se ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Dawn, sillä tässä ei ole kyse enään kahden osapuolen väärinymmärryksistä ja pahojen siementen aiheuttamasta vahingosta. Caesarin puoli on oikeassa, Everstin puoli väärässä. Kukaan Everstin puolella ei ole enään ihminen, heidän tappaessa toisiaan arbitraaristen syiden takia jotka juontavat aina toiseuttamisen filosofiaan. Alpha-Omega armeija on kokoelma uusnatsien, skinheadien ja äärikoikeiston tunnistimia ja retoriikkaa, jossa fasismiin kuuluva soturimentaliteetti ja kuolemankultti on etusijalla:
"BLOOD!"
"MAKES THE GRASS GROW!"
"WE!"
"MAKE THE BLOOD FLOW!"
"WE ARE THE BEGINNING!"
"AND THE END!"
"Me olemme alku, me olemme loppu". Tulevaisuutta ei ole, kuolema ennen tappiota. Everstin käsky viimeiselle sotilaalle on tappaa niin monta apinaa kuin mahdollista. Kun joku ehdottaa toista ratkaisua, heidät teloitetaan. Fasismi ei ole tulevaisuuteen tai rakentamiseen perustava aate. Dawnin Dreyfusilla oli pitkän kantaman ideoita; saa energiaa, ota kontaktia, muodosta yhteiskunta uudestaan. Everstillä ei ole kuin kuolemaa tarjottavaksi. Hän kutsuu Caesarin vaimon ja lapsen murhaa "sotatoimeksi". Kaikki mikä ei ole hänen katsomaansa alfa-henkistä toimintaa tai käytöstä on välittömästi tapettava. Oli kyseessä sitten apina, tai vain ihminen, joka ei osaa puhua.
Kielimuurit ja kyvyttömyys keskusteluun on iso tekijä elokuvassa. Apina-influenssan uusi mutaatio on kehittynyt, ja nyt se vaikuttaa ihmisten puhekeskukseen, vieden heiltä puhekyvyn. Everstin ratkaisu tähän on tappaa heidät, sillä hänen käsitykseensä ihmisyydestä ei kuulu puhekyvyttömyys. Apinoista vain Caesarin lisäksi Tuhma Apina (Steve Zahn) ja Maurice osaavat puhua, muuten apinat kommunikoivat yhä viittomakielellä. Mauricen huostaan ottama ihmislapsi Nova (Amiah Miller) on myöskin puhekyvytön, mutta Maurice opettaa hänelle viittomakieltä, jolloin he voivat kommunikoida ja muodostaa ystävyyssuhteen. Puhekyvyttömyyden tarjoama uusi kommunikointitapa voisi olla avain joka johtaisi ihmiset ja apinat rauhaan keskenään; ymmärrys on ensimmäinen askel pois pelosta ja vihasta. Apinat ovat kuitenkin ihmisille vain uhka, jonka harteille on laitettu vastuu apina-influenssasta (joka on, kuten ensimmäinen elokuva opettaa, ihmisten luoma ihmisten keskuudessa leviävä sairaus) ja heitä vihataan sen takia, heidät lukitaan leireihin sen takia, heitä tapetaan sen takia. Nova on se mitä ihmiset voisivat olla, ja Maurice edustaa apinoiden parasta puolta. Miksei Caesar? Noh...
Caesar on vanha apina Warin alkaessa. Hän on nähnyt sekä San Fransicon häkkielämän, oman heimonsa vapautuksen, rakentamansa paratiisin vaarantumisen Koban takia ja lopulta kansansa ajautumisen sotaan ihmisten kanssa. Kun Eversti tappaa hänen vaimonsa ja poikansa, muuttuu Caesar Koban kaltaiseksi; vihan ja kostonhimon sokaisemaksi. Ennen apinoista myötuntoisin on hylätä viattoman lapsen yksin kuolemaan, ja hän jopa hylkää muut apinat oman kostonhimonsa vuoksi, jättäen heidät Everstin armoille. Maurice ja Rocket, hänen pitkäaikaiset ystävänsä, koittavat auttaa ja ohjata häntä, mutta Caesar on jumissa oman velvollisuutensa ja vastuunsa suossa. Hän jopa rikkoo apinoiden ensimmäistä sääntöä uudestaan, kuristaen raivosaan ja pelossaan petollisen gorilla Winterin hengiltä. Hän on silmiinnähden järkyttynyt teostaan, ja siitä lähtien Koban aave kummittelee hänen mielessään. Koba on ensiluokkainen antagonisti, sillä kuten Jokeri Dark Knightissa, hänen tekojensa merkitys kummittelee vielä seuraavassa elokuvassa. Kostonhimossaan Caesar vaarantaa koko kansansa tulevaisuuden, ajaen heidät kärsimykseen ja pakkotyöhön. War antaa protagonistinsa tehdä hirvittäviä virheitä, ja siten myös kasvaa vielä kolmannessakin elokuvassa hahmona eteenpäin.
Apinoiden vankileiri-elämää on vaikea olla näkemättä vertauksena useimpiin tunnetuihin vastaaviisn tapahtumiin historiassa. Matt Reeves ja käsikirjoittaja Matt Bomback sanoivat Kwai-joen sillan olleen yksi innoituksen lähde, mikä on ainoastaan sopivaa. Apinoiden tehtävä on raataa armeijan eteen kunnes kuolevat, ja selviytyjiäkin odottaa varma kuolema aseiden kautta. Lapset on siirretty pois vanhempiensa luota, ja elintilat ovat vähintään yhtä kuolettavat kuin työ johon heidät ruoskitaan joka aamu. Apinat, jotka seurasivat Kobaa ja pakenivat Caesarin kostoa, ovat nyt Everstin puolella. Heitä kutsutaan "Aaseiksi", ja heidän roolinsa on palvella ihmistä ja toimia apinoiden vartijoina, kuvastaen keskistyleirien kapoja. He saavat ruokaa, paremman yöpymissijan ja kenties jopa mahdollisuuden elää. Yksi tällainen kapo, Red (Ty Olsson) koittaa alati murtaa Caesaria, näin todistaen oman valintansa olevan oikea sekä Caesarille että itselleen. Mutta kun ihmisten armeijat kohtaavat lopussa, ja aseet kääntyvät selkeän uhan edessä yhä apinoihin, ei Redkään usko enään siihen että ihmiset säästäisivät hänet. Red muistuttaa monessa mielessä Kobaa, sillä heitä molempia ohjaa sama sokea itsesuojeluvaisto. Red lopulta vapautuu tästä- mutta hän ei ikinä saa nauttia valinnanvapaudestaan. Tässäkään sodassa ei ole voittajia.
Kun pohjoisesta tullut toinen armeija päihittää (Caesarn avustuksella) Alpha-Omegan, tulee perinteinen sankarillisten sotaelokuvien loppu; voittajat hurraavat saavutuksilleen, juhlistaen voittoa toisesta. Me emme katsojina osallistu kuitenkaan tähän juhlintaan, vaan seuraamme sitä Caesarin ja apinoiden perspektiivistä. He ovat kauhuissaan näkemästään, sillä apinoille kaltaisensa tappaminen on suurin synti. Ja siinä hetkessä koko ajan elokuvien alla kulkenut teksti tulee selkeästi esiin; me olemme apinoiden puolella itseämme vastaan. Yksikään katsoja ei juhlista ihmisten voittoa itsestään elokuvan päättyessä, ja kun viimeinen armeija jää lumivyöryn alle, vain biologiselta kannalta ihmiseksi kutsutut olennot hautautuvat hengiltä, ja ehkä viimein maapallolla voi olla rauha. Koba oli lopulta oikeassa; ihmiset ovat julmia, moraalittomia ja petollisia. Edes Nova ei koe itseään ihmiseksi enään. Risen eläinoikeus-ja lääketiedeteemoista Dawnin kahden osapuolen yhteiselon ideaaleihin, Apinoiden Planeetta- trologia päättää sarjan kylmäveriseen western- sotavankielokuvaan, joka vahvistaa edellisen elokuvan antagonistin ajatukset ihmiskunnasta todeksi. Mutta koska elokuva on saattanut katsojat tilaan jossa apinat ovat ne joiden puolella olemme ihmisiä vastaan, onnistuu elokuva lopettamaan trilogian onnelliseen, toiveikkaaseen nuottiin. En keksi mitään muuta elokuvasarjaa joka olisi tehnyt jotain tällaista.
Lopuksi: Matt Reeves ohjaa seuraavan Batman- elokuvan ja olen onnellinen
En varsinaisesti ole puhunut Reevesin ohjauksesta kahden viimeisen elokuvan aikana. Reevesin yhteistyö kuvaaja Michael Seresinin ja näyttelijöidensä kanssa on saumatonta, ja Dawnissa ja Warissa on monia kohtauksia jotka tuntuvat loputtoman intiimeiltä ja aidoilta. Reeves käyttää paljon lähikuvaa, varsinkin lähikuvia kasvoista, päästäen katsojan suoraan samaan tilanteeseen ja tunnelmaan missä hahmot ovat. Isot, yhtenäiset otot eivät ole hnäen tavaramerkkinsä (vaikka yllä kehuinkin hänen erinomaista esimerkkiään aiheesta) vaan juurikin nämä lähikuvat; Koban naaman raivo, Mauricen lempeys Novaa kohtaan, Caesarin suru tämän perheen kuoleman edessä- nämä ja monet tunteet näkyvät ja tuntuvat niin paljon voimakkaammin Reevesin kameran kautta. Matt Reeves on virallisesti nyt ohjaamassa ja käsikirjoittamassa seuraavaa Batman- elokuvaa, ja en malta odottaa että hän tuo hahmopohjaisen tarinankerronan ja mestaruutensa lähikuvien kanssa yön ritarin maailmaan.
En ole juuri myöskään puhunut elokuvien teknisestä tasosta, kuinka Serkisin pioneerisoima motion capture- työ on noussut uudelle tasolle näiden elokuvien avulla. Risessä tämä CGI ei ole aina ihan saumatonta, mutta Dawnin ja Warin kohdalla todellisuuden ja tietokone-efektin raja on hämärtynyt. Warin erinomaisessa valon käytössä varsinkin efektityö on mykistävän upeaa; kun taskulampun valo taittuu puoliksi Tuhman Apinan naamalle, näyttää se juuri niin luonnoliselta kun sen kuuluukin. CGI- hahmot olivat ennen parhaimmillana aina pimeässä ja sateessa, jossa varjojen avulla efektien näkyvyyttä voitiin piilottaa. Dawn ja War seuraavat jonkin verran tätä ohjenuoraa, mutta ei myöskään pelkää näyttää työnsä laatua upeiden auringonlaskujen tai lumikenttien loistossa. War on yksi upeimman näköisistä blockbuster- leffoista mitä on tehty, ja se että tekijätiimi ei juuri saanut ansaitsemaansa tunnustusta Oscar- raadilta on yhä suuri epäoikeus.
Olen puhunut paljon adaptioista tämän blogin historiassa. Adaptaatio on aina mielenkiintoista minulle, koska siinä kahden eri tekijän näkemykset yhdistyvät, tuottaen jotain täysin uutta. Kaikkein tylsimpiä adaptaatioita ovat ne, jotka eivät koita muuttaa mitään alkuperäisestä, elokuvat jotka eivät eroa alkuperäisestä tekstistä mitenkään. Tämä trilogia Apinoiden Planeetasta on ensiluokkainen esimerkki kuinka adaptaatio voi tuoda uutta, kunnioittaa alkuperäistä ja muuttua alkuperäiseen tekstiin verratuna. Rise, Dawn ja War ovat syy miksi en jaksa harmistua ja voivotella jokaista uutta adaptaatiota vanhasta tuotteesta, sillä ne ovat todistaneet kuinka hyvin tämän voi tehdä. Apinoiden Planeetta on 56 vuotta vanha franchise. Siihen on ennen tätä trilogiaa kuulunut yksi kirja, viisi alkuperäisen elokuvasarjan teosta, Tim Burtonin remake vuodelta 2001, 14 jaksoa televisiosarjaa, animaatiosarja, Marvelin, Dark Horsen ja Boom!in sarjakuvat sekä videopelejä, huvipuistolaitteita sekä paljon muuta. Kaikkien vuosien jälkeen, on tässä uudessa trilogiassa yhä Pierre Boullen ideat moraalin subjektiivisuudesta, näkemyksien kehityksestä ja toisten kohtelemisestä pinnalla. Kaiken tämän jälkeen, oli tämä trilogia silti tuore, uusia ideoita ja ajatuksia täynnä oleva science fictionin moderni klassikko joka ei koittanut paisuttaa tarinaa eeppisiin mittasuhteisiin tai koko planeetan mittaisiin massataisteluihin. Kamppailusta ei ole kiinni planeetan kohtalo, vaan tämän apinaheimon ja pienen ihmisjoukon kohtalo. Pohjimmiltaan tämä on tarina Caesarista, ja hänen halustaan löytää koti ja suojella perhettään, ja löytää vahvuus toisistaan. Olisipa useimmat elokuvasarjat tämän kaltaisia.
"It is my hope
That out of this solemn occasion
A better world will emerge, out of the blood and carnage of the past
A world found upon faith and understanding
A world dedicated to the wish for freedom, tolerance and justice."
Atte T.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti