Vice
Elokuva: Tolppa-apinasta kongressiedustajan avustajaksi. Valkoisen Talon kansiapäälliköstä kongressiedustajaksi ja Halliburton- öljy-yhtiön toimitusjohtajaksi, ja lopulta George W. Bushin (Sam Rockwell) varapresidentiksi; Dick Cheneyn (Christian Bale) matka Yhdysvaltojen huipulle oli pitkä, ja seuraamukset tästä koetaan yhä tänä päivänä ympäri maailman.
Adam McKayn uramuutos Big Shortin myötä on ollut mielenkiintoinen. Vuosikymmenen mittaisen uran idioottikomedioiden parissa tehnyt McKay nosti näiden elokuvien poliittiset elementit tähtäimeensä kunnolla, ja kuten Big Short, myös Vice esittää 2000-luvun merkittävien tapahtumien taustoja ja sivistää katsojaansa samalla. Vice on jakanut mielipiteitä, mutta mielestäni se jatkaa hienosti Big Shortissa nähtyä tasoa McKayn uralla. Elämänkerrat rikollisista tai ahneista tai muista "pahoista" ihmisistä tuppaavat jossain kohtaa toteamaan että noh, hän oli monimutkainen mies mutta ainakin hän rakasti perhettään tai koiraansa tai teki jotain oikein kerran. Vice ei tätä tee, ja vaikka Cheneyn perhe onkin vahvasti esillä, eivät he ole minkäänlainen moraalinen pelastus hänelle. McKay ei ole täällä pehmoilemassa.
Tämä on Christian Balen show, ja kuten aina, Bale antaa kaikkensa. Cheney ei ole karikatyyri, vaan Bale tuo kuuluisan-mutta-ei-ihan-niin-tunnetun- varapresidentin monissa elämänvaiheissaan hienosti eloon. Cheneyn hiljaisuus ja karismattomuus tuntuu tämän nuoruudessa kokemattomuudelta, mutta vanhemmiten kyse on enemmän haikala-henkisestä mentaliteetista, jossa Cheney on tarkkailija, joka odottaa muiden virheitä ja pohtii mitä he haluavat. Lynney Cheney (Amy Adams) on tämän tuki, kannustaja ja lähin apulainen, agitaattori jolla suoltaa Cheneyn sairastellessa 2010-luvun poliittisen kentän tunteville tuttua retoriikkaa jo 1980-luvulla. Maskeeraus josta elokuva on tullut jo tunnetuksi ansaitsee kyllä kaiken saamansa kehun, sillä vain alussa Balen voi tunnistaa saumattoman maskeerauksen takaa. Sama pätee myös kanssatähtiin.
Kaksi muuta elokuvan vetonaulaa ovat Sam Rockwell Bush nuorempana ja Steve Carrel republikaanipoliitikko Donald Rumsfeldina. Rockwellin Bush on rehellisesti sanottuna taas yksi tämän uran huippuhetkistä, antaen kasvot täysin epäpätevälle idiootille joka mahdollisti Cheneyn valtaannousun. Carrel, joka McKayn tapaan elää tietynlaista renesanssia, on myös loistava niljakkaana Rumsfeldina, joka muuttui Cheneyn mentorista tämän alaiseki vuosikymmenien saatossa. Vice esittää paljon ahneita ja moraalittomia ihmisiä, jotka vuoron perään todistavat maineensa jollain uudella typeryydellä josta monet maksavat yhä tänä päivänä. Cheneyn osuus niin Fordin, Reaganin kuin Bushien hallinnoissa ovat tuoneet hänelle paljon kontakteja, joita hän käyttää valtaan päästyän hyväkseen, oli kyse sitten nuoresta Roger Ailesista tai Antonin Scaliasta.
En haluaisi loputtomasti vertailla Vicea Big Shortiin, mutta koska Vice muistuttaa edeltäjäänsä monella tapaa, oli kyse sitten nopeasta leikkaustyylistä tai metatekstillisestä lähestymistavasta, on vertailu hyvä työkalu. Big Short käytti popkultuuria ja viihdettä ylipäätäänsä selittämään mitä monimutkaiset pankkitermit tarkoittavat. Vice käyttää tässä kertojaa (Jesse Plemons), jonka rooli Cheneyn elämässä paljastetaan karulla tavalla elokuvan loppumetreillä, kertomaan tasan tarkkaan missä kaikessa Cheneyllä oli sormensa pelissä ja mihin se kaikki johti. Mukana on myös riffejä elämänkerta- elokuvia kohtaan jotka tuovat mieleen vanhan McKayn, kuten yli-sentimentaaliset kuvaukset mitä heille tapahtui- epilogeissa keskellä elokuvaa. Hyppivä rakenne, fokus Cheneyn hahmossa ja muiden hahmojen suhteellinen latteus jättää kuitenkin tarinan hieman vähemmän monimuotoiseksi kuin Big Shortissa, eikä rytmitys pääse ikinä oikein myöskään samalle tasolle.
Osa teistä voi varmaan pohtia, että niin mitä tämä Dick Cheney sitten loppujen lopuksi teki? Monet ovat kuulleet nimen, ja siinä piileekin tämän elokuvan viehätys. Tämä ei ole kaikille yleisöille tuttuja totuuksia ääneen laukova elokuva, tai jonkun menneen suurmiehen rikastumisesta kertova tarina kovasta työstä ja sisukkuudesta. Tämä on yleissivistystä (ja kyllä, kyse ei ole "perustuu tositapahtumiin" liioittelusta vaan journalistien työstä nousevasta totuudesta) ja muistutus siitä kuinka valta harvoin on näkyvää. Idiootit kuten Bush saattavat olla valtion johtajia, mutta omia intressejään eteenpäin ajavat miehet kuten Cheney ja hänen koplansa ohjailevat näitä valintoja tullakseen rikkaiksi ja vaikutusvaltaisemmiksi. Dick Cheney teki rahaa Irakin sodalla, ja samalla valheiden, virheellisten tulkintojen ja varomattomuuden kautta teki tietä Isikselle joka johti pakolaiskriisiin joka johti oikeistopopulismin kautta lapsiin vankileireillä. Ja tämä on vain yksi osa laajaa paskojen valintojan ja surkeiden lopputulosten verkkoa.
Vice on saanut jokseenkin polarisoidun vastaanoton, ja ymmärrän kyllä osittain kanssakriitikoiden ajatukset. Vicellä on lievä tahditusongelma ja loppupuolella tietyn sulkeuman hakeminen on paljon vaikeampaa kuin lohduttomassa Big Shortissa, jossa oli selkeä lopputulema; tämä on tapahtunut, ja se tulee tapahtumaan uudestaan. Vicen lopetus on...loppu, jossa mitään ei juuri opittu eikä kukaan saavuttanut mitään. Cheneyn monologi lopussa on yritys tästä, ja vaikka se onkin tietyllä tavalla toimivan rankaiseva (Cheney ei ottanut mitään pakolla, hänet valittiin tähän asemaan, useasti) ei se ihan toimi narratiivisesti. Siitä huolimatta, on Vice ehdottomasti katsomisen arvoinen. Voin antaa anteeksi poukkoilevan narratiivin ja lopetuksen heikkouden, sillä leffan aihe, sen sisältämät opit ja Balen roolisuoritus ansaitsevat täydet pisteet. Vice opettaa tärkeitä läksyjä myös nykypäivän tilanteesta; teatraalisten idiootti-hallitsijoiden takana on yleensä joku, joka ohjailee tätä kaikkea omien tarpeidensa eteen. Ja on tärkeää tiedostaa, paikantaa ja paljastaa heidät ennen kuin satoja tuhansia ihmisiä kuolee heidän vuoksensa.
Ja sitten toinen elokuva, josta pitää sanoa ensiksi yksi asia. Mary Queen of Scots edustaa modernia historialeffojen suuntausta, jossa kaikkia roolejä ei enään täytä vain valkoiset näyttelijät. Ennen kuin joku ärähtää jotain poliittisesta korrektiudesta, niin huomioikaa:
- Toisekseen, tämä on elokuva, ja ellei sinulla ole agendaa sen takia miksi rodullistettuja näyttelijöitä ei saisi olla mukana historiaelokuvassa, mikä oikeastaan on ongelma?
Mary Queen of Scots
Elokuva: 1561, Skotlannin kuningatar Maria (Saoirse Ronan) palaa kotimaahansa. Marian paluu uhkaa Englannin kuningatar Elizabethia (Margot Robbie) joka lapsettomana menettäisi Englannin kruunun Marialle jos hänelle sattuisi jotain. Maria ja Elizabeth joutuvat vastakkain, eivät tosin omasta tahdostaan, vaan heidän ympärillä vallitsevan maailman tähden.
Mary Queen of Scots on teatteriohjaaja Josie Rourken ensimmäinen elokuvaohjaus, ja vaikka hänellä onkin huomattava teatterikokemus taustalla, on ensimmäinen elokuva aina erikoistapaus. Tämän valossa varsinkin Mary Queen of Scots on yllättävän hyvä elokuva, joka keskittyy ihmissuhteiden sijaan politiikkaan ja aikakauden asenteisiin, mikä välillä toimii ja välillä ei. Mistä ehdottomasti pidin oli kuvaaja John Mathiesonin työ, jossa luonnollinen valaistus eri ympäristöissä kertoi tarinaa ja kuvasti kahden kuningattaren ympäristöjä hienosti.
Elokuvan suomenkielinen nimi on Kaksi Kuningatarta, mikä sinänsä kuvaa elokuvaa ihan hyvin, voi se antaa hieman väärän kuvan hahmojaosta. Tämä on Saoirse Ronanin näyttämö, jossa Margot Robbie käy tasaisin väliajoin kääntymässä. Tämä ei ole negatiivinen asia, sillä molemmat näyttelijät tekevät todella hyvää työtä. Ronan ja Robbie ovat tällä hetkellä kaksi oman summittaisen sukupolvensa (4 vuoden ikäero, mutta milleniaaleja molemmat!) hienointa kykyä, ja tämä oli molemmille hieno uusi sulka hattuun. Maria ja Elizabeth ovat myös kiinnostavia hahmoja jotka täydentävät toisiaan; Maria on nuori, kykenevä ja optimisti joka halajaa valtaistuinta joka hänelle kuuluu, ja Elizabeth puolestaan on hieman jo vanhempi, kyynisempi ja erilaisten neuroosien vaivaama hallitsija, joka pelkää valtansa menettämistä. Heillä on paljon yhteistä, eikä heillä ole oikeastaan mitään toisiaan vastaan- kyse on heidän ympärillään olevista asioista.
Marian ollessa katolinen kuningatar ja Elizabethin protestantti, mutta molempien harjoittaessa uskonnovapautta, jää uskonnollinen vimma muiden kannettavaksi. Marian katolilaisuutta vastustaa niin Skotlannin kirkon johtaja John Knox (David Tennant, jota en ollut tunnistaa partansa takaa!) jonka mielestä katolilainen ei johtaa maata, saatikka sitten katolilainen nainen. Englannissa puolestaan Elizabethin neuvoston jäsenet kuten neuvonantaja William Cecil (Guy Pearce) näkevät Marian katolilaisuuden uhkana englannin rauhalle, sekä avoimena haasteena Elizabethin valtaa varten. Marian kannoilla juoksee myös joukko miehiä jotka himoitsevat kruunua ja sen tuomaa arvoa, kuten Lordi Darnley (Jack Lowden) ja Bothwellin jaarli (Martin Compston), jotka esittävät toista mutta ovat sitten jotain ihan muuta.
Mary Queen of Scots on käytännössä siis Game of Thronesia ilman fantasiaa, oikeaa hovi-intrigueta jossa pohjoinen ja eteläinen hovi käyvät naimakauppaa, tanssiaisia ja suuria tunteita läpi matkalla kohti konflikteja ja sotaa. Maria ja Elizabeth ovat hallitsijat jotka koittavat pitää vallastaan kiinni, hovista löytyy niin uskollisia kuin kaksinaamaisia lakeijoita ja patriarkaalinen yhteiskunta estää Marian kaltaisen hallitsijan valtaannousun. Miehet päivittelevät sitä kuinka rankkaa on olla neuvonantaja naisille, mutta he alati tekevät sopimuksia keskenään jotka vain vaikeuttavat rauhaan pääsyä; aina kun Marialle tarjotaan rauhaa, on se verhottu jonkinlaisen pienen nöyryytyksen tai alasajon muodossa. Marialla on miespuolinen ystävä lähipiirissään- hänen täytyy olla huorintekijä! Maria joutuu kirkon, aateliston ja englannin hovin masinoiman mustamaalauksen kohteeksi, vain koska hän haluaa sen mihin hänellä on synnyinoikeus. Yhteiskunta ei tue Mariaa, sillä hän ei ole sitä mitä häneltä- eli naiselta- odotetaan.
Mary Queen of Scots on kuitenkin niin täynnä näitä käännöksiä ja paljastuksia, että siinä on vaikea pysytellä kärryllä aina välillä. TV-sarjat hovijuonittelusta ovat usein toimivia pitkän ja venytetyn tarinan avulla, mutta noin kaksituntinen Mary Queen of Scots tuntuu juoksevan armotta eteenpäin, ja tuntuu melkein liian lyhyeltä. Hiomalla olisi se voinut olla Elizabethin kaltainen hovi-elämän mestariteos, mutta näinkin se on ihan toimiva, ja pääsyy on kahden tulisen päätähden harteilla. Mary Queen of Scots ei ehkä sovi kaikille, ja voi ärsyttää liian historianörttejä katsojia epätarkkuuksillaan, mutta Saoirse Ronanin ja Margot Robbien tähden tämän voisi helposti katsoa toistamiseenkin.
Atte T
Mary Queen of Scots on käytännössä siis Game of Thronesia ilman fantasiaa, oikeaa hovi-intrigueta jossa pohjoinen ja eteläinen hovi käyvät naimakauppaa, tanssiaisia ja suuria tunteita läpi matkalla kohti konflikteja ja sotaa. Maria ja Elizabeth ovat hallitsijat jotka koittavat pitää vallastaan kiinni, hovista löytyy niin uskollisia kuin kaksinaamaisia lakeijoita ja patriarkaalinen yhteiskunta estää Marian kaltaisen hallitsijan valtaannousun. Miehet päivittelevät sitä kuinka rankkaa on olla neuvonantaja naisille, mutta he alati tekevät sopimuksia keskenään jotka vain vaikeuttavat rauhaan pääsyä; aina kun Marialle tarjotaan rauhaa, on se verhottu jonkinlaisen pienen nöyryytyksen tai alasajon muodossa. Marialla on miespuolinen ystävä lähipiirissään- hänen täytyy olla huorintekijä! Maria joutuu kirkon, aateliston ja englannin hovin masinoiman mustamaalauksen kohteeksi, vain koska hän haluaa sen mihin hänellä on synnyinoikeus. Yhteiskunta ei tue Mariaa, sillä hän ei ole sitä mitä häneltä- eli naiselta- odotetaan.
 |
| God I wish Mary would have shot some of those asshole dudes |
Mary Queen of Scots on kuitenkin niin täynnä näitä käännöksiä ja paljastuksia, että siinä on vaikea pysytellä kärryllä aina välillä. TV-sarjat hovijuonittelusta ovat usein toimivia pitkän ja venytetyn tarinan avulla, mutta noin kaksituntinen Mary Queen of Scots tuntuu juoksevan armotta eteenpäin, ja tuntuu melkein liian lyhyeltä. Hiomalla olisi se voinut olla Elizabethin kaltainen hovi-elämän mestariteos, mutta näinkin se on ihan toimiva, ja pääsyy on kahden tulisen päätähden harteilla. Mary Queen of Scots ei ehkä sovi kaikille, ja voi ärsyttää liian historianörttejä katsojia epätarkkuuksillaan, mutta Saoirse Ronanin ja Margot Robbien tähden tämän voisi helposti katsoa toistamiseenkin.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti