Train to Busan -zombiet ja empatia

Oletteko tekin lopen kyllästyneitä Walking Deadiin? En ole katsonut sitä sitten kauden 3. päätyttyä, sillä itseltäni loppui mielenkiinto sen paikallaan junnaavaan maailmaan ja kalseaan ideologiaan o silloin. En ole välttämättä muutenkaan maailman isoin zombie- fani. Klassista kauhuleffojen hirviöistä ne häviävät lähes kaikille optioille, ja omissa kirjoissani hyvät zombieleffat on laskettavissa yhden käden sormilla.  Mistä minä pidän zombieissa on idea niiden takana. Zombiet ovat hieno työkalu käyttää kirjoittamisessa, ja niitä voi käyttää kuvaamaan monia eri asioita. Tänään haluan puhua siitä miten zombie- fiktio on jäänyt jumiin yhdenlaiseen visioon, mutta myös miten 2016 tullut zombieleffa toimii eräänlaisena vastalauseena tälle paradigmalle.

Kyllä tänä vuonna on kaksi halloween -tekstiä en suunnitellut tätä mutta näin se joskus menee

Walking Dead ja selviytymiskauhu

Robert Kirkmanin  ja Tony Mooren 2003 alkaneeseen sarjakuvaan perustuva Walking Dead alkoi 2010 AMC- kanavalla, ja saavutti nopeasti suuren, kansainvälisen suosion. Walking Deadin  keskiössä on selviytymistarina Yhdysvaltojen eteläosissa, jossa apulaisseriffi Rick Grimes (Andrew Lincoln) herää sairaalasta kesken zombie-epidemian ja lähtee etsimään perhettään. Löydettyään perheensä ja joukon muita selviytyjiä, alkaa nyt jo yhdeksän tuotantokautta kestänyt selviytymistaistelu armottomassa maailmassa. Hahmoja tippuu kuin kärpäsiä, zombeja on joka oven ja metsän takana, mutta oikesti pahuus oli koko ajan sisällämme ja ihmiset ovat oikeita zombieita. Turvapaikka löytyy, ohhoh paikan johtaja on julma diktaattori, ihmiset ovat pahinta, turvapaikka sortuu ja matka jatkuu. Huuhtele ja käytä uudestaan. 

Perusidea on selkeä ja potentiaalisesti merkityksellinen, mutta se junnaa paikallaan. Tämä paradigma zombietarinoihin on kuitenkin tullut jäädäkseen, sillä jo ennen Walking Deadin tuomaa zombie- maniaa tämän kaltaiset zombie- tarinat olivat suosittuja. Zack Snyderin mielipiteitä jakava uudelleen-filmatisointi George Romeron klassikkoleffa Dawn of the Deadista vuonna 2004 omasi paljon samoja elementtejä mitä Walking Dead tulisi käyttämään. Romeron Dawn of the Dead tunnetaan yhtenä parhaimmista zombie-elokuvista, varsinkin siinä suhteessa miten se käyttää näitä aivottomia laahustajia ja ostoskeskuksessa majailevia selviytyjiä kritiikkinä kulutuskulttuuria kohtaan, jossa pyssyjä heiluttavat kovikset (kuten myös Day of the Deadissa) ovat ongelmien lähteitä ja kuvattu vähintäänkin sosiopaattisina hahmoina. Snyderin versiossa machoileva väkivalta on hyvästä, aseet ovat hyvä juttu ja zombiet eivät ole enään mitenkänä tunnistettavia vertaiskuvia millekkään muulle paitsi laumalle yhteiskunnan porteilla, jonka tähden on ihmisten varauduttava omavaraisuuteen, aseistaa itsensä ja hylättävä myötätunto. Tätä samaa linjaa Walking Dead seuraa orjallisesti, ja zombien konteksti on muuttunut yhteiskuntakritiikistä lähes propagandistiseksi työkaluksi.

Tietenkään tämä ei ole näiden tekijöiden tyhjästä repimä idea, vaan sen takana on Yhdysvalloissa vallitseva poliittinen ilmapiiri joka muodostui 9/11- hyökkäysten jälkeen. Ja on tänä aikana ollut myös joitain jotka ovat erottuneet edukseen, kuten Edgar Wrightin Shaun of the Dead joka muistuttaa enemmän Romeron visiota sekä Ruben Fleischerin Zombieland joka lähestyy zombeja slapstickin kautta, pitäen kaiken komedian linssin alla. Mutta kuten Walking Deadin suosio osoittaa, tällaisella zombielle on kysyntää, ja sen karun kolkko maailmankuva puhuttelee ihmisiä, samalla tavalla miten Game of Thrones tai Daredevil vetoavat ihmisiin. Haluan ennen tämän vuoden päätöstä vielä puhua vakavasti tästä ilmiöstä, mutta minua kiinnostaa enemmän narratiivit joilla on jotain annettavaa pelkän kolkkouden sijaan. Tämä narratiivi on hyvin yleinen länsimaisessa genrefiktiossa, ja kuten viimeksi vampyyrienkin kanssa, on aika etsiä uudenlaisia ratkaisuja hollywoodin ulkopuolelta- tarkemmin sanottuna Etelä- Koreasta.

Train to Busan- altruismia zombiegenreen

Train to Busan (alkuperäisesti Busanhaeng) on vuonna 2016 ilmestynyt Etelä-Korealainen zombie-elokuva jonka on ohjannut Yeon Sang-ho, animaattori jonka tuotanto tunnetaan juuri edellämainitusta kolkosta maailmankuvasta ja synkkyydestään. Train to Busan, Yeonin ensimmäinen ei-animaatio-ohjaus, kertoo Seok-woosta (Gong Yoo), rahoitussijoittajasta joka nousee hänelle etäisen nuoren tyttärensä Su-anin (Kim Su-an) kanssa junaan kohti Busania, jossa Seok-woon ex-vaimo ja Su-anin äiti asuu. Seok-woon ja Su-anin (sekä muiden matkustajien, kuten kovanahkaisen duunari Sang-hwanin (Ma Dong-seok) sekä tämän raskaana olevan vaimon Seong-kyeongin (Jung Yu-mi) ) matka muuttuu painajaiseksi, kun junaan livahtaa sisään vakavasti haavoittunut nuori nainen. Naisen infektio alkaa pian levitä junassa, ja vaunu vaunulta selviytyjien on paettava verenhimoisia zombieita ennen kuin juna saapuu Busaniin. 

Se että tämä on etelä-korealaisen ohjaajan tekemä, hyvin yhteiskunnallinen elokuva jonka päänäyttämö on juna ei jäänyt kriitikoilta huomaamatta, ja sitä kutsutaankin usein Snowpierceriksi zombeilla, viittauksena mestariohjaaja Bong Joon-ho'n samannimiseen elokuvaan. Train to Busan erottuu kuitenkin edukseen, ja on yksi parhaimmista zombie -elokuvista jonka olen kuunaan nähnyt. Train to Busan imee vaikutteita monista lähteistä, ja varsinkin sen nopeat, vääntelehtivät zombiet jotka kasautuvat toistensa päälle aaltoina tuovat mieleen sekä 28 Päivää Myöhemmin että World War Z'n versiot kalmoista. Mutta missä se seisoo omilla jaloillaan on siinä, miten näitä olentoja kohdellaan. Train to Busanin fokus ei ole missää preppaus- glorifoinnissa jossa aseita kantavat kansalaiset ja selviytyjä- tyypit lahtaavat zombeja mielin määrin. Ainoa tapa Train to Busanissa selviytyä laumalta on auttamalla muita. 

Seok-woo on alussa hyvin itsekäs ja etäinen hahmo, jonka tekoja varjotaa sokea itsesuojelu. Hän on sulkea oven Sang-hwanin ja tämän raskaana olevan vaimon ollessa vielä zombien armoilla, ja kun Su-an osoittaa arkista kohteliaisuutta vanhaa naista kohtaan kauhean vaara keskellä, sättii Seok-woo häntä. "Tällaisina aikoina meidän täytyy ajatella vain itseämme" on jotain mitä Walking Deadin tai Snyderin elokuvan tähdet sanoisivat, ja sitä ei kiistettäisi, vaan vahvistettaisiin. Mutta Train to Busan on fiksumpi, ja pian Seok-woo alkaa tajuamaan, että selviytyminen ei ole mahdollista ilman empatiaa. Sang-hwan, jolla oli kaikki mahdollisuudet maksaa samalla mitalla takaisin Seok-woolle, pelastaa tämän useaan otteeseen siksi, koska se on oikein. Ihmisiä ei rangaista hyvistä teoista ja epäitsekkyydestä, ja Train to Busanin protagonistit ovat valmiita laittamaan itsensä likoon muiden puolesta. Zombie ei myöskään ole vain massaa joka menettää kaiken merkityksensä kuoltuaan. Nuori pesäpalloilija Yong-guk (Choi Woo-shik) jäätyy nähdessään joukkuetoverinsa infektoituneina, ja Train to Busan esittää tämän surua järkyttävässä tilanteessa hienosti.

Train to Busan ei kuitenkaan ole pelkkää toisten auttamista. Mukana on myös hyvin yhteiskuntakriittinen elementti, joka nousee Etelä-Koreassa esiintyvästä korruptiosta ja luokkaeroista. Rikas toimitusjohtaja Yon-suk (Kim Eui-sung) junailee (heh) mahdollisuuden selviytyä jos he vain pääsevät Busaniin asti, mutta vain itselleen. Kun Seok-woon selviytyjät pääsevät Yon-sukin turvallisemman vaunun ovelle, onnistuu Seok-woo ajamaan muut vaununsa matkustajat pelkäämään selviytyjiä, jotka tulevat vaarantamaan heidän elämänsä. Me vastaan muut- mentaliteetti, joka on niin yleinen zombiefiktiossa, on Train to Busanissa kehystetty vain negatiiviseksi asiaksi, Yon-sukin ollessa visio siitä millainen Seok-woo olisi tulevaisuudessa. Tämä eriarvoisuuden teema näkyy elokuvassa pariinkin otteeseen selkeästi; junaan livahtanutta zombieta ei huomata, sillä henkilökunta on liian kiireinen traumatisoituneen kodittoman (Choi Gwi-ha) häätämisessä. Tämä ei ole sulava elokuva, mutta kuten ehkä olemme kaikki viimeisen vuosikymmenen aikana huomanneet, me emme elä sulavaa ja nyanssilla varustettua aikaa. 

Train to Busan edustaa minulle potentiaalia muutokselle zombie-genressä. Nyt kun Walking Dead klenkkaa eteenpäin viimeisillä jaloillaan ja pahin zombie- huuma on ohitse, on hyvä hetki alkaa tarkastelemaan sitä miten me kerromme näitä tarinoita ja millaisista lähtökohdista ne nousevat. Kuten monet klassiset kauhuleffojen hirviöt, zombiet ovat myös kuvanneet ulkopuolista toiseutta, massoja jotka uhkaavat sivistystä (joka usein hollywoodin kontekstissa tarkoittaa Yhdysvaltoja ja länsimaita) ja jotka täytyy pitää loitolla hinnalla millä hyvänsä. Zombien kauhu on kauhu siitä, että kuka tahansa voi olla verenhimoinen tappaja aina naapurin sedästä tavalliseen kaduntallaajaan. Zombien uhka on niin suuri, että myötätunto, empatia ja muut täytyy hylätä sen edustaman vaaran edessä. Elävien Kuolleiden Yö on ensimmäinen moderni zombie- elokuva, joka kodifoi koko hirviön nykyaikaisen käsitteen. Itse zombiet ovat elokuvassa vain katalysti, ei fokus. Fokus on ihmisten välisissä kiistoissa, jotka vaarantavat turvallisuuden. Train to Busan on tämän elokuvan perijä, tuoden unohdettua merkitystä seisottuneeseen ja tönkköön genreen. Elokuvan loppu tekee visuaalisia viittauksia Elävien Kuolleiden Yön kuuluisaan loppuratkaisuun. Train to Busan kuitenkin pitää empatiansa ja inhimillisyytensä loppun asti, unohtamatta niitä jotka kuolivat matkalla Busaniin. 

Aloha 'oe, aloha 'oe

E ke onaona noho i ka lipo

One fond embrace

a ho'i a'e au

Until we meet again.

Atte T

The Terror -Kauhujen historia

Kauhutarinoita ja elokuvia tehdään yhdestä sun toisesta lähteestä, alkuperästä ja ideasta. On kauhutarinoita joissa kauhun lähde on oman kodin tai keskiluokkaisen hyvinvoinnin turvan katoaminen kuten Halloween tai Painajainen Elm Streetiltä. Kauhu voi syntyä meidän teknologisista saavutuksistamme, uskonnollisista patoutumista tai rasismista.

Ja tämä kaikki on hyvää ja toimivaa, mutta joskus on vain helppoa katsoa omaan menneisyytemme ja todeta että kaikki on ollut aina hirveää ja lisätä vain pari yliluonnollista elementtiä sekaan. Tämän teki nyt kahdesti AMC:n antologia- TV- sarja The Terror, joka on tämän Halloween- blogitekstin aihe. Sisältää juonipaljastuksia! P E L O T  T A V I A  juonipaljastuksia! BoOoOoOo

Mitä tapahtui Franklinin retkikunnalle?

1845 Kapteeni sir John Franklinin johtama tutkimusmatka lähti Englannista navigoimaan luoteisväylän tuntemattomia kolkkia. Franklinilla oli kokemusta tutkimusmatkoista arktisille alueille, vaikkakaan suurta menestystä ei näillä matkoilla saavutettu. Hän itse kipparoi HMS Erebusta ja Francis Crozierin johti HMS Terroria (yllä, kadonneet mysteerilaivat olivat nimetty kauhun ja alamaailman mukaan, maailma on hauska paikka). Laivat oli varustettu höyrykoneilla, rautapäällysteillä sekä muonavarastoilla, joiden piti riittää useiksi vuosiksi. Laivat nähtiin viimeisen kerran elokuussa 1845 Baffininlahdella, jonka jälkeen ne katosivat. 1866 miehistön kohtalosta saatiin tietoa; paikalliset inuiitit olivat nähneet heidät, ja tiesivät heidän laivansa jääneen jäihin jumiin ja miehistön kuolleen heidän yrittäessä palata takaisin jäistä maata pitkin. 1980- luvulla heidän kuolinsyikseen määriteltiin hypotermia, keripukki, nääntyminen, lyijymyrkytys ja botulismi jonka he saivat ala-arvoisista tölkkiruuista. Miehistö myös ajautui kannibalismiin. 

Tämän kaiken takana on, kuten tästä nopeasta raportista näkyy, yksinkertainen selitys; inhimilliset virheet, riippumattomat tekijät kuten sääilmiöt ja sairaudet sekä vain huono tuuri. Mutta vuosien ajan oli Erebuksen ja Terrorin kohtalo mysteeri, sillä 134 ihmisen ja kahden veteraani- kapteenin (joista toinen oli aatelia) katoaminen oli ennenkuulumatonta ja keräsi laajaa huomiota. Tähän ideaa tarttui kirjailija Dan Simmons, joka 2007 kirjoitti aiheesta romaanin nimeltä The Terror, joka kertoi fiktionaalisen version Franklinin kadonneen tutkimusmatkan kohtalosta, jossa miehistön lopullisen kohtalon takaa paljastui yliluonnollisia elementtejä. Tähän kirjaan perustuu myös AMC:n sarja The Terror, joka 10 jakson aikana kertoo kauhun kieltä käyttäen Franklinin retkikunnan tarinan. Kuten parhaissa kauhutarinoissa, The Terrorissa kauhu syntyy jostain tunnetilasta tai ajatuksesta. Tässä tapauksessa kyse on väistämättömyydestä. 

heyyy it's the star of HBO's Chernobyl Jared Harris as Francis Crozier! 

Kursorinen vilkaus Franklinin (jota näyttelee sarjassa Ciaran Hinds) retkikuntaa käsittelevälle wikipedia- sivulle kertoo jo sen, että kaikki näillä laivoilla kuolivat. The Terror ei muuta historiaa siinä suhteessa laisinkaan, vaikka tarjoaakin yliluonnollisen, vahvasti symbolisen syyn heidän perikadolleen. Retkikuntaa vainoaa hirviö, tuunbaq, paikallisten uskomusten jumalhahmo. Englantilaisille täysin vieraassa, toismaallisessa ympäristössä tämä uhka on mahdoton vihollinen, kadoten lumisateeseen, sumuun ja jäiseen helvettiin heidän ympärillään. Jokaisen tappion jälkeen alkaa englantilainen kuri ja järjestys sortua, miehistön ajautuessa hulluuteen, kapinaan ja väkivaltaan. Kun laivan suoraselkäinen ja tiukka lääkäri Stanley (Alistair Petrie) tajuaa miehistön muonavarojen olevan syömäkelvottomia, hän ei näe muuta ratkaisua kuin tuikata itsensä tuleen. Tuntemattoman, kamalan tulevaisuuden edessä alkaa  jopa Britti-imperiumin järjestys murtua.

Kuolema on väistämättömyys The Terrorissa. Se odottaa kaikkia, eri muodoissa. Se on kolonialistisen keisarikunnan kohtalo, jossa se ei tuonutkaan hyvää ja järjestystä maailmaan, vaikka niin aikoinaan uskottiin. Väistämätön kuolema odottaa myös tiukkaa järjestelmää, joka alkaa säröillä ja murentua kun rauha ja kylläisyys katoaa. Mutta tämä väistämättömyys ei koske vain englantilaisia. Tuunbaq ahmii ja tuhoaa heitä yllin kyllin, mutta se myös hiljaa tappaa hänetkin. Kehistystä ei voi pysäyttää, ja se voi pahimmillaan tuhota jonkun joka oli kaunista tai ainutlaatuista alun perin. Tämä kaikki sopii täydellisesti sarjan hiljaiseen tahtiin ja rauhalliseen tunnelmanluontiin. Me tiedämme että Franklinin retkikunta tuhoutuu. Me vain odotamme ajan kulkea, väistämätöntä kuolemaa joka koskee kaikkia- Franklinin retkikuntaa, sivistyksen mittaa, alkuperäiskansojen kulttuureja, jopa jäätikköä itseään. The Terrorin kauhu syntyy historian faktojen kautta, sitoen sen vääjämättömyyteen joka varjostaa kaikkia ihmisten yrityksiä ja tavoitteita. Sarjan lopussa mies seisoo avannon äärellä, keihäs valmiina iskemään hyljettä joka nousee pintaan. Kauanko hän odottaa? Mitä sillä on väliä -kuolema koittaa kuitenkin lopulta. 

Älä ikinä unohda vankileirejä

       

Joulukuun 7. päivä, 1941, Japanin keisarikunta hyökkäsi Pearl Harboriin yllättäen ja raivolla, joka antoi uskoa siihen että Japani olisi valmis hyökkäämään Yhdysvaltoihin. Pian tämän jälkeen, alkoi pelko amerikanjapanilaisten kansalaisten epäuskollisuudesta Yhdysvaltoja kohtaan nousta valtakunnallisesti. Pian FBI vangitsi ja kuulusteli lukuisia isseita (1. sukupolven maahanmuuttajia, joilla ei ollut kansalaisen statusta) heidän suhteistaan Japaniin petturuuden ja vakoilun nojalla. Helmikuun 19. päivä 1942, presidentti Franklin D. Roosevelt allekirjoitti asetuksen 9066, joka antoi armeijalle oikeuden siirtää kenet tahansa pois määrätyiltä alueilta. Tätä käytettiin paljon maahanmuuttajien alueilla, kuten San Fransiscon Terminal Islandin tapauksessa, josta pakkosiirrettiin pois 3500 amerikanjapanilaista. Maaliskuussa 1942 yli 120 000 amerikanjapanilaista siirrettiin asumaan keskitysleireihin, joista 80 000 oli niseita ja sanseita, toisen ja kolmannen sukupolven maahanmuuttajia, joilla oli täydet kansalaisoikeudet. Majuri Karl Bendetsenin sanoin: "Jokaisen jolla on edes pisara japanilaista verta suonissaan on mentävä leirille". Tämä sisälsi myös 101 japanilaista orpolasta, joista nuorimmat olivat sylivauvoja. Internointi päättyi 1944, osan saadessa käteensä 25 dollaria ja junalipun "korvauksina", toiset taas karkoitettiin Japaniin. 7 vankia ammuttiin, ja 1862 kuoli sairauksiin.

The Terrorin toinen kausi, viralliselta nimeltään The Terror:Infamy, kertoo amerikanjapanilaisten vankien tarinaa näiltä leireiltä. Infamy kertoo Terminal Islandin asukkaista, jotka kohdattuaan aluksi suuren surun päätyvät Etelä- Kaliforniaan vankileirille. Henry Nakayama (Shingo Usami) päätyy muiden isseiden kanssa aluksi Pohjois-Dakotaan kuulusteltavaksi. Hänen vaimonsa Asako Nakayama (Naoko Mori) ja poikansa Chester Nakayama (Derek Mio) odottavat häntä leirillä, mutta jokin kauhea ei jätä heitä rauhaan. Terminal Islandin yhteisön vanhin Nobuhiro (George Takei, joka 5- vuotiaana päätyi vankileirille) uskoo sen olevan bakemono, hirviö vanhasta maailmasta joka on seurannut heitä vankileireille asti. Nakayamat ja leirin muiden vankien täytyy selvitä heitä riivaavasta hengestä, leirin kurjista oloista ja uudesta maailmasta, joka syntyi vanhan tuhoutuessa joulukuun 7. päivänä 1941. 

Tämä ei ole varsinaisesti arvio Infamysta vaan enemmän analyysi, mutta verratunna edeltäjäänsä Infamy jätti minut jokseenkin kylmäksi. Tällä on enemmän tekemistä päähenkilö Chesterin osuudessa juonta joka keskittyy tämän suhteeseen meksikolaisen Luzin (Cristina Rodlo) ja tämän kohtalaisen päättömän juoksenteluun. Se mikä toimii sarjassa on keskitysleirien kuvaaminen autenttisesti ja tuoden sielä asuvien ihmisten tunteet ja traumat esiin, jossa sarjan todelliset tähdet Naoko Mori ja Shingo Usami saavat loistaa. Infamyn tekijät ovat tehneet työnsä hyvin tässä osiossa: Los Angeles Timesin artikkelissa For Japanese Americans, 'The Terror' is personal, kriitikko Jen Yamato kirjoittaa:

"I'd only ever seen internment in black-and-white images. Here it came to life in unsettling color. Wandering past potted bonsai and handmade chimes hung from posts, I wondered what comforts my grandparents had to make their prison feel more like home."

Tämä näkyy juurikin Henryn ja Asakon kasvoilla joka käänteessä. Kun Terminal Islandin väki kootaan yhteen luettelointia varten, heidät majoitetaan raviradalle pilttuisiin, numerolapun toimiessa tunnistimena. Asako ei ole enään ihminen muille amerikkalaisille, hän on pelkkä eläin. Henry on luottavainen amerikkalaiseen unelmaan, unelmoiden autoista ja hyvästä elämästä, kunnes tämä kirjaimellisesti hakataan hänestä ulos. Hän neuvoo Chesteriä "värväytymään, ja todistamaan isänmaallisuutensa", mutta Pohjois-Dakotan vankileiriltä palattuaan, hän ei usko enään mihinkään. Amy Yoshida (Miki Ishikawa) työskentelee vankileirin komentajan sihteerinä, uskoen voivansa auttaa palveluksen kautta, mutta tämä takaa hänelle vain aitiopaikan rasismin, välinpitämättömyyden ja julmuuden seuraamiseen. Tämä realiteetti valuu jopa unelmiin ja uniin; Asako unelmoi olevansa yhdessä Henryn kanssa, tanssien hienossa puvussa swing- musiikin tahtiin- mutta keskellä vankileiriä. 

On jokseenkin kertovaa, että Infamy on saanut enemmän huomiota todellisesta, karun realistisesta kuvauksestaan vankileirien todellisuudesta kuin sen kauhuelementeistä, mutta nämä on sidottu toisiinsa. Yuko (Kiki Sukezane), mysteerinen aave joka vainoaa vankileirien yhteisöä, ei ole niinkään suora vertaus leirien kurjiin oloihin, sotaan tai järjestelmälliseen, rasistiseen systeemiin joka heidät on vanginnut. Jos se olisi, niin metafora ja symboliikka olisi vähintäänkin kyseenalainen. Amerikanjapanilaisten kokemuksiin sodan ajalta liittyy kaksi termiä; "gaman", joka tarkoittaa "pysy lujana", sekä "shikata ga nai", "sille ei voi mitään". Tämä on näkynyt myöhemmin näissä yhteisöissä -vankileireistä ei puhuta. Sama näkyy myös Yhdysvalloissa valtakunnallisesti, jossa aihe on yhä arka puheenaihe. 

Yukon vaino on vahvasti symbolinen historiasta, jota koitetaan unohtaa tai paeta. Yukon historia on traaginen, tämän joutuessa sekä yhteisön että ennakkoluulojen uhriksi ja sitemmin ajautuen totaalisene epätoivoon. Nyt tämä kirjaimellinen menneisyyden aave kummittelee niille, jotka eivät kohtaa omaa historiaansa, opi siitä ja kanna tätä muistoa eteenpäin jälkipolville. Ja tämä viesti, tämä idea menneisyyden aaveesta joka palaa takaisin, tuntuu erittäin relevantilta aiheelta uusien vankileirien ja rasistisen politiikan saadessa pontta maailmanpolitiikassa. Miten toisaalta voimme oppia historiasta, jos emme suostu kohtaamaan sitä? Tämä on täydellinen näyttämö kauhulle, joka osittain muistuttaa minua kauhuklassikko Candymanista, jossa sama idea menneisyyden traumoista palaa kummittelemaan kauhealla tavalla. Infamyn nuorallatanssi tämän teeman, Chesterin ja Luzin ongelmallisen vanhemmuuden ja vankileirien arkisen kauhun kanssa on lopulta melkein kaataa koko show'n, mutta sarja onnistuu kuitenkin pitämään kiinni pääteemastaan; tämä oli kauheaa, ja jos emme kohtaa tätä, se ei ikinä lopu. 

Historia on täynnä tällaisia tarinoita, jotka voivat tarjota opettavaisen ja merkityksellisen pohjan luoville kauhutarinoille. Ne voivat nostaa esiin marginalisoitujen ihmisten tarinoita, tunteita, traumoja ja avata uutta keskustelua siitä, mikä niihin on johtanut ja mitä voimme oppia siitä. Infamyn avausjaksossa näemme kuinka yhdessä yössä Chesterin ystävät alkavat kohdella häntä kuin vihollista, ja tätä on vaikea olla näkemättä modernissa kontekstissa. On toki muistettava, että kauhuelementtien tunkeminen jo valmiiksi kauheisiin asioihin voi olla hyvin kyseenalaista, ja pahimmillaan voi sepittää todellisia asioita. Mutta popkulttuurilla ja medialla on voimaa tuoda unohdettuja asioita esiin, ja katsoessani tätä sarjaa Yhdysvaltojen enemmän tai vähemmän vaietusta häpeästä, en voinut olla ajattelematta Suomea ja sitä miten me suomalaiset olemme kohdelleet Saamen kansaa tai vaienneet omista keskitysleireistämme. Historiasta pitää oppia, muuten toistamme hirmutekojamme ja unohdamme uhrit, niin kauan kunnes ei ole enään ketään muistamassa.

Atte T

PS. Chernobyl kuuluu samaan kategoriaan, mutta ilman yliluonnollista. Siinä kauhu syntyy systeemistä, joka ei ole tilivelvollinen omista virheistään. 

Atte Arvostaa: Dolemite Is My Name

Ah, Netflix- elokuvatjulkaisu. Viimeksi kun arvostelun Netflixin kautta julkaistun elokuvan, se päätyi minun vuoden Top 10 parhaimman elokuvan joukkoon, joskin harmittelin sitä että en voinut nähdä sitä isolta kankaalta. Ja kuinka ollakaan, Netflixin uusin elokuvalisäys osuu molempiin kategorioihin täydellisesti.

Dolemite Is My Name

Elokuva: Rudy Ray Moore (Eddie Murphy) on kokeillut kaikkea; hän laulaa, hän tanssii ja esittää stand-uppia, mutta kuuluisuus ei häntä saavuta. Rudy ei kuitenkaan luovuta, ja lopulta hän luo hahmon, joka avaa hänelle portit kohti maailmanmainetta- Dolemite on hänen nimensä, ja mulkkujen kurittaminen hänen työnsä!

Olen niin, niin iloinen että Eddie Murphy on tämän elokuvan kautta tekemässä kaikkien aikojen comebackia. Lapsena rakastin Eddie Murphy- elokuvia kuten Beverly Hills Kyttä- leffoja ja Prinssille Morsiainta. Dolemite Is My Name on todellinen taidonnäyte Murphylta, joka on pistää itseään likoon ja antaa palaa täysillä. Dolemite Is My Name on todella hauska ja kaikesta ronskista menosta huolimatta myös mieltäylentävän lämmin elokuva, joka esiintyy edukseen jokaista leffavuotta kiroavien elämänkerta- elokuvien joukosta. Se ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta se rullaa eteenpäin itsevarmuudella ja periksinantamattomuuden energialla sulavammin kuin kilpailijansa. 

Näyttelijäkaarti on aikalailla 100% kultaa, eikä Murphy varsinaisesti astu kenenkään varpaille. Silti  tämä on Dolemiten show. Rudy Ray Mooren tarina on kaikin puolin inspiroiva juuri parhaalla tavalla. Hän ei ole luonnollinen lahjakkuus, joka jo nuorena nousi huipulle, vaan parhaat ideansa nelikymppisenä saavuttanut kaveri joka kokeili kaikkea kunnes osui maalinsa. Murphy loistaa sekä paikallaan junnaavan uransa turhauttamana Rudyna että show-lavojen karismaattisena kuninkaana Dolemitena. Odotin koko ajan elämänkerta-elokuvien perinteistä "kaikki on lopussa" hetkeä jossa Rudy joko ajaisi ystävänsä pois tai/ja ajautuisi aineisiin, mutta toisin kävi; Dolemite Is My Name ei missään kohtaa esitä "hintaa" kuuluisuudelle, paitsi rahallisen hinnan minkä Rudy maksoi omasta taskustaan saadakseen itsensä ja teoksensa näkyville. Se ei syyllistä tai rankaise Rudya kuuluisuuden tavoittelusta, jota pidin harvinaisena ja kaivattuna elementtinä tämän kaltaisissa elokuvissa. Täytyy myös nostaa esiin elokuvan tekemä kontrasti Rudyn lavahahmon ja tämän oikean minän välille, sillä vaikak Dolemite on ronski parittaja-hahmo, ei Rudy itse omaa juuri mitään Dolemiten asenteista. Elokuva ei turhaan nosta esiin Bill Cosbya esimerkkinä sovinnaisesta ja perhe-ystävällisestä koomikosta. 

Tähtisuoritukset eivät lopu siihen. Craig Robinson, Tituss Burgess, Mike Epps ja Keegan-Michael Key toimivat hyvin Rudyn tukijoukkona, joista varsinkin aina hilpeä Keegan-Michae Key panee parastaan hyvänä vastaparina Rudylle tämän elokuvan paljon kärsivänä käsikirjoittajana. Mutta on vain kaksi nimeä jotka loistavat Murphyn lailla; Wesley Snipes ja  Da'Vine Joy Randolph. Snipes on huikea egoistisen blaxploitaatio- tähti D'Urville Martinin roolissa, jonka tehtävän on ohjata elokuva joukolle ihmisiä jotka eivät tiedä mitään elokuvan tekemisestä, mutta joilla on sitäkin enemmän intoa. Snipes on harvinainen näky valkokankaalla näinä aikoina, mutta tämän vetovoimaisuutta ei käy kiistäminen. Kolmas tähti on ehdottomasti upea Da'Vine Rudyn kollegana Lady Reedinä, jonka toivon valtaavan valkokankaat tulevaisuudessa. Lady Reed on samanlainen hahmo kuin Rudy; uniikki hahmo joka tarvitsi vain mahdollisuuden päästä esiin. Nautin erityisesti siitä, että Lady Reed ei ollut mukana leffassa ollakseen romanttinen vastakappale kenellekkään, ja hänen ystävyytensä Rudyn kanssa oli täysin platoninen ja parhaimpia osuuksia leffassa. 

Dolemite Is My Name on elokuva omaan juttuun uskomisesta ja rankasta työstä sen eteen. Rudyn tapauksessa oman unelman saavuttaminen ei ole niinkään "yritä, yritä ja sitten lyödään rahoiksi" vaan "yritä, yritä, tee itse, rahoita itse, muuta pois kotoasi, palkkaa ystäviä auttamaan, jakele flaikkuja, yritä, yritä". Dolemite Is My Name innostaa yrittämään itse, ihan mitä tahansa, sillä vain kokeilemalla voi onnistua. Tätä muidenkin elämänkerta-leffojen pitäisi tehdä; kertoa tarinoita ihmisistä jotka löivät itsensä läpi, ja inspiroida esimerkin kautta. Tämä kaikki toimii myös erityisen hyvin elokuvan kohteen tähden, sillä Rudyn, D'Urvillen ja Da'Vinen on täytyi tehdä tuplasti niin paljon töitä kuin valkoisten kollegoidensa. Dolemite Is My Name on yksi hienoimmista elokuvista jonka Netflix on tuottanut ulos, ja on loistavaa viihdettä alusta loppuun asti. Uskon, että tulen katsomaan Dolemite Is My Namen vielä monta kertaa, sillä juuri tällaista elokuvaa olen kaivannut. Eddie Murphy on palannut, olen niin iloinen. Dolemite Is My Name on Netflixissä nyt.

Atte T   

Atte Arvostaa: Hustlers

Olen lopen kyllästynyt tällä hetkellä käytävään..."keskusteluun" supersankarielokuvista ja vanhoista, äkäisistä ohjaajista. Haluan jotain hauskaa, jotain uutta, jotain rohkeaa jossa ei tarvitse ajatella mitään tuosta skismasta.

(Katsoo Hustlersin) 

That'll do it!

Hustlers

Elokuva: Strippari Destiny (Constance Wu) pääsee alan saloihin kiinni strippiklubin tähden Ramonan (Jennifer Lopez) opastuksella, ja rahan tuloa ei voi estää....kunnes vuoden 2007-2008 talouskriisi iskee. Taloudellisen ahdingon jälkeen joitain vuosia myöhemmin, Destiny ja Ramona alkavat huijaamaan rikkaita meklareita rahoistaan ilman, että heidän täytyy riisua vaatteitaan. 

Kun puhutaan tämän elokuvavuoden parhaista kohtauksista, pitää Jennifer Lopezin hahmon Ramonan esittelykohtaus lisätä listaan välittömästi. Se on kuvauksen, näyttelemisen, musiikin ja ohjaaja Lorene Scarafian tinkimättömän vision kulminoituminen, jossa Lopezia ei niinkään objektoida vaan jumaloidaa, varsinkin kohtauksen pov:n Destinyn kautta. Hustlers on todella hyvä elokuva, jota on helppo verrata muihin tositapahtumiin perustuviin rikoselokuviin (varsinkin rakenteensa puolesta) mutta joka kohteensa ja yleisen ethoksensa kautta erottuu edukseen. Elokuva perustuu Jessica Presslerin (jonka fiktiivistä versiota Elizabethia elokuvan kehyskertomuksessa esittää Julia Stiles, neat!) artikkeliin "The Hustlers at Scores"  vuodelta 2015, joka kertoo "modernin ajan Robin Hoodeista", jotka varastivat rikkailta ja ällöttäviltä miehiltä ja antoivat rahat itselleen.

Hustlers on pohjimmiltaan hahmotutkiskelu Constance Wu'n Destinyn ja Lopezin Ramonan välillä. Destiny strippaa työkseen mutta myös auttaakseen yksin asuvaa isoäitiänsä, ja hän on uusi kaupungissa. Yksinhuoltaja-äiti tähti-strippari Ramona ottaa hänet siipiensä alle, ja heidän välillään oleva suhde on elokuvan parasta antia; Destiny kutsuu häntä ja muita jotka liittyvät heidän operaatioonsa siskoikseen, mutta Ramonan asema on enemmän äidillinen; kannustava, huolehtiva mutta myös kontrolloiva. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on Lopezin karisman vankina, ja tämä on todellinen comeback hänelle. Toisella puoliskolla itsenäistyvä ja itsevarmuutta kerännyt Destiny valtaa enemmän alaa, ja Wu ei jää Lopezille kakkoseksi. Mukana on myös, kuten mainosjulisteista näkee,  muusikot Cardi B (jolla on kokemusta alasta) ja Lizzo, molemmat täynnä magneettista karismaa joka sopii elokuvaan täydellisesti. 

Termi male gaze on esiintynyt tarkastelussa tässä blogissa muutamaankin otteeseen, mutta mistä Hustlersissa on enemmän kyse on sen vastaparista, female gazesta. Tätä onkin syystä verrattu ja kutsuttu "stripparien Wonder Womaniksi"- molemmat keskittyvät objektisoivan kuvaamisen sijaan näiden hahmojen itsenäisyyteen ja hallintaan omasta itsestään, varsinkin seksuaalisuudestaan. Tästä on kyse Ramonan uskomattomassa esittely-skenessä ja tavassa miten Scarafianin kuvaa strippareita; patriarkaalisessa yhteiskunnassa heille on jaettu paskat kortit, ja heidän seksuaalisuutensa on se missä heidän valtansa on. "Tämä valtio on vain yksi vitun iso strippiklubi". Hustlers myös välttää useimmat sudenkuopat siinä, miten Hollywood tuppaa seksityöläisiä kuvata; kenenkään stripparin urasta ei vedetä lankoja hyväksikäyttöön tai muuhun vastaavaan. Destinylla ja Ramonalla on perheenjäseniä jotka tarvitsevat huolenpitoa, Mercedes (Keke Palmer) tarvitsee rahaa vankilassa olevan miehensä oikeuskuluihin ja Annabelle (Lili Reinhart) on perheensä hylkäämä strippauksen takia. He haluavat vain omavaraisuutta ja riippumattomuutta. Yksi tyhjentävimmistä kysymyksistä joita Destiny esittää ekonomisesti erilaisesta elämästä kotoisin olevalle Elizabethille oli: "mitä sinä tekisit 1000 dollarista?" Luokka-erojen ja talouskriisin aave on Hustlersin yllä, ja se teki Destinyn ja Ramonan kyseenalaisen "huumaa rikkaita miehiä ja vinguta heidän korttiaan" juonesta yllättävän empaattisen.

  

Hustlersissa on, kuten aiemmin sanoin, tutuhko kaava; päähenkilön vaatimaton alkutilanne ja kosketukset makeaan elämään, siitä seuraava kiito ylöspäin kaiken loksahtaessa paikoilleen ja ahneuden huuma, jota seuraa lopulta rankka alastulo henkilökohtaisten skismojen ja ahneuden loputtoman kuilun kohdatessa toisensa. Mutta Hustlers välttää kuitenkin tekemästä kenestäkään varsinaista pahista, ja teema sisaruudesta ja "women supporting women" mentaliteetti pitää kaiken freesinä ja innostavana. Wolf of Wall Streetin Jordan Belfort voisi helposti olla yksi näistä ahneista idiooteista joita Hustlersin naiset kusettavat rahoistaan. Hustlers on yksi vuoden parhaimpia viihdepommeja, hauska, älykäs ja empaattinen elokuva jonka tekninen toteutus on ykkösluokkaa. Erityisesti äänen käyttö ja leikkaaminen antaa sille omanlaistaan energiaa monissa kohtauksissa. Jonkun toisen ohjaajan ja näyttelijäkaartin käsissä tämä olisi voinut olla halpaa exploitaatiota, mutta nyt se on jotain paljon enemmän. Hustlers on juuri nyt parasta, ja suosittelen sitä lämmöllä.

Atte T  

Atte Arvostaa: Valheiden Kansa

Lokakuun sarjakuva- arvostelussa on kauan odotettu jatko Petri Hiltusen kulttiteos Ontoille Kukkuloille, jatkaen Avrianin maailman tarinaa eteenpäin. Kuitenkin, kyseessä on kuitenkin erikoistapaus myös tekijätiimin suhteen, sillä Hiltunen on tällä kertaa vain käsikirjoittamassa tarinaa, ja kuvittajana toimii Elli Oravainen. Olen aina innoissani kun sarjistekijät tällä tavalla yhdistävät voimansa, ja Hiltusen tapauksessa se että hän kässäröi jotain mutta ei kuvita sitä itse on harvinaista herkkua. Ja kuten tästä ennakoivasta ilosta voi ehkä päätellä, tämä kombinaatio toimi todella hyvin.

Valheiden Kansa

Tarina: Tutkiva journalisti Anna Neva on vuosisadan skuupin äärellä, kun hänet johdatetaan salaisiin juhliin metsän keskelle. Pian into muuttuu vainoharhaiseksi kauhuksi, kun todistajat katoavat, valokuvat ovat pilkkopimeitä ja informaatiot hänen ja tapauksen ympärillä muuttuvat ilman syitä. Pian Neva löytää itsensä valheiden kansan vainoamina, ja hänen pelastuksensa tulee peikkojen kuninkaan Avrianin muodossa.

Onttojen Kukkuloiden ajankohtaisuus vuosienkin jälkeen oli yksi positiivisimmista puolista teoksessa, ja Valheiden Kansa ei tiputa palloa tämän suhteen. Vaikka tietty yhtenäisyys näiden albumien väliltä uupuu Hiltusen kuvituksen puutteen vuoksi, on Valheiden Kansa yksi tyylikkäimmistä sarjakuvista tältä vuodelta. Ontoissa Kukkuloissa ja Mustassa Tiessä esitety kauhufantasian ideat ottavat tällä kertaa isomman roolin, ja varsinkin loppua asti mentäessä tämä kauhu toimii todella hyvin. Peikot ja kentiridit tuntuvat suorastaan leppoisilta satuhahmoilta verrattuna valheiden kansan toismaalliseen kauhuun.

Avrian ja Kristiina eivät ole enään tarinan päähenkilöitä, ja vaikka heidän asemansa on yhä tarinassa keskeinen, on tämä lopulta Annan tarina. Anna on hyvä tapa tuoda ulkopuolinen näkemys tuttuun ympäristöön- päinvastoin kuin Onttojen Kukkuloiden Kristiina, hän ei ole mitenkään osa tätä taiallista maailmaa. Anna on parhaimmillaan silloin, kun hänen pelkonsa tapahtumien suhteen on painaa hänet maahan mutta hän jatkaa silti eteenpäin, totuuden perässä taistelussa valheiden kansaa vastaan. Hän ehkä vetää vähän liian nopeasti johdot korruptoituneista valokuvista ja korkean tason hakkeroinnista taikaolentojen illuusioihin, mutta sitä kautta tarina pääsee nopeammin Annan silmien avautumiseen. Annan sisko Satu on loppujen lopuksi enemmän juonen työkalu kuin täysvaltainen hahmo, mutta hänen lohduton tilanteensa sopiii teoksen kauhu- estetiikkaan hyvin.

Minulle tarinan kohokohta oli ehdottomasti valheiden kansan eli vanyaiden tapaaminen. Valheiden kansat ovat Hiltusen versio kansanperinteiden erilaisista haltia-hahmoista sekä vampyyreista, yhdistäen nämä kaksi mielenkiintoisesti. He ovat illuusioiden, hämäämisen ja valheiden väkeä, jotka peittävät todellisuuden näkyihin ja kauniisiin verhoihin, karun ja julman todellisuuden ollessa aina piilossa. Kuten monilla keiju- hahmoilla tarinoissa, heidän moraaliaan on vaikea sijoittaa selkeälle mustavalkoiselle skaalalle, ja tämä tekee heistä vain entistä karmivampia. Oravaisen designit näille olennoille on todella luova, eroten totaalisesti lukuisista näkemyksistä keijujen ja haltioiden suhteen, vain lisäten heidä toismaallista tunnelmaansa.

Aivan, entäpäs se taide? Elli Oravaisella oli kieltämättä kiittämätön työnsarka edessään, sillä tätä tullaan vertailemaan Hiltusen omaan tyyliin aiempien Ontot Kukkulat- tarinoiden parissa. Tällainen vertailu on lopulta tietysti ihan turhaa, sillä Oravaisen tyyli sopii todella hyvin tämän tarinan tunnelmaan ja estetiikkaan. Hänen hahmodesigninsa ovat tunnistettavia, ja erityisesti vaheiden kansaa kuvatessa hänen taiteensa pääsee omillensa hienosti. Heikko lenkki on ehkä Avrianin ja peikkojen kohdalla, sillä Hiltusen selkeä ja perfektionistisen tarkka mustejälki ei käänny yhtä hyvin Oravaisen enemmän katkoilevaan ja kevyeen viivaan. Peikot ovat kuitenkin yhä selkeästi tunnistettavissa Onttojen Kukkuloiden peikoiksi, ja kaikki tämä unohtuu tarinan viimeisen kolmanneksen aikana, jolloin Oravaisen kauheat visiot valheiden kansan asutuksista ovat pääasiallisesti mielessä.

Onttojen Kukkuloiden tarinoiden temaattinen idea on unelmassa yhteiselosta ja pelon voittamisesta paremman tulevaisuuden nimissä. Tähän Valheiden Kansa sopii täydellisesti jatkoksi, sillä vanyat käyttävät valheita ja pelkoa pitääkseen ihmisiä hallinnassaan, ja tämän pelon voittamienn ja valheiden läpi näkeminen on ainoa tapa voittaa heidät. Kauhua ja fantasiaa käytetään molempia hienosti Valheiden Kansassa, ja se on kaikin puolin luonnollinen jatko Onttojen Kukkuloiden tarinalle ja sai toivomaan, että jatkoa tälle tarinamaailmalle ei tarvitse odottaa kauaa. Valheiden Kansa on jännittävä, taidolla tehty jatko kulttiklassikolle, joka imi minut mukaansa alusta lähtien. Se myöskään ei vaadi sitä että alkuperäisteos olisi tuttu, sillä se avaa vanhojen hahmojen suhteita hyvin uusillekkin lukijoille. Valheiden Kansa on trilleri jota en malttanut laskea käsistäni, joten ottakaa siitä ihmeessä koppi.

Atte T

Atte Arvostaa: Joker

Voi kun muistelen vielä sitä aikaa, kun Jokerin ensimmäinen traileri täytti minua varovaisella optimismilla. Se oli aika ennen Venetsian Elokuvafestareilta tuleva arvosteluja, joiden kehuja varjosti aina huoli sen sisällöstä. Aika ennen ohjaaja Todd Phillipsin pressikiertueen kannanottoja siitä miten "on epäreilua että hänen leffansa on otettu väkivaltaviihteen huonoksi esimerkiksi eikä John Wickia" ja "miten woke-kulttuuri on tappanut komedian". Elokuvasta oltiin puhuttu aktiivisesti elokuusta lähtien niin paljon että luulisi sen jo tulleen ulos. No nyt se tuli, ja nyt olen sen nähnyt.

[Pitkä, tuskainen huokaisu.]

Joker

Elokuva: Gotham City, 1981. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) haluaa luoda uraa koomikkona. Hänellä on muutama ongelma. Arthur ei ole hauska, ja maailma hänen ympärillään on koko ajan vaarallisempi, vihaisempi ja ylenkatsovampi häntä kohtaan. Menetysten ja takaiskujen putki ajaa häntä yhä syvempään pimeyteen, mutta hän vain ei voi lopettaa nauramista.

Miksi Jokerista piti edes tehdä sooloelokuva? Jokeri on Batmanin antagonisti, hän toimii parhaiten yhdessä tämän kanssa, jos hänet irrottaa laajemman Batman- mythoksen kontekstista on hän vain taas yksi mielisairas väkivaltarikollinen joka vain sattuu pukeutumaan pelleksi. Ja sitä myös Joker lopulta on; erittäin taidokkaasti kuvattu ja näytelty, manipuloivan taidokas elokuva jonka viesti ja sisältö on vaihdellen joko merkityksettömän onttoa tai aktiivisen pahantahtoista ja inhottavaa. Todd Phillips, jonka idea koko elokuva oli, oli lopulta myös kaiken spekuloinnin jälkeen täysin väärä mies elokuvan puikkoihin, sillä vaikka hän kopioi häntä parempien ohjaajien kuten Martin Scorsesen estetiikkaa ja tyyliä, vaikuttaa hän taas yhdeltä mieheltä joka on katsonut Taksikuskin ja David Fincherin Fight Clubin eikä tajunnut niistä mitään.

Credit when credit is due- Joaquin Phoenix antaa todellakin kaikkensa ja on huikea Jokerin roolissa, ja toivoin moneen otteeseen että kunpa hän näyttelisi hahmoa paremmassa tarinassa. Heikomman näyttelijän käsissä Joker olisi romahtanut kasaan, mutta Joaquin nostaa omalla esiintymisellään kokonaisuutta ylöspäin. Hänen langanlaiha kehonsa ja omanlaatuinen kehonkielensä kertoo paljon tämän rappiollisesta tilasta, ja kiinnitin varsinkin huomiota siihen, miten elokuvan edetessä Arthurin kehonkieli muuttui hieman itsevarmemmaksi, ja tanssimisen käyttäminen jonkinlaisena syvemmän tunteen esittämisessä oli inspiroitunutta ja toimivaa. Hänen naurunsa on kolkko ja väkinäinen, ollen osa Arthuria vaivaavaa aivovauriota joka saa naurunkohtaukset näyttämään tuskalta- väkevä yhdistelmä joka toimisi todella hyvin paremmassa asiayhteydessä. Jos Joaquin voittaa tästä paljon pöhityn Oscarin- miksei, mutta parempaa elokuvaa sen ympärille toivoisi.

Kauan ennen kuin Joker oli lähelläkään ensi-iltaa, oli spekulaatiot siitä millaisessa valossa elokuva esittää Jokerin kaltaisen hahmon ja käsittelee tämän mielisairautta. Jokeri on myös hahmona sellainen jota tykätään käyttää nykyään jonkinlaisena yhteiskunnallisena kommentoijana (pitkä, tuskainen huokaisu) ja filosofisena hahmona. Joker ottaa näiden suhteen samaan aikaan sekä kaasun että jarrut pohjaan; Arthur kärsii mielenterveysongelmista joihin hänen lääkityksensä ei auta ja jota Gothamin (lue= yhteiskunnan) nykymeno vain pahentaa, ja tämä ajaa hänet lopulta väkivaltaan, joka puolestaan tarjoaa hänelle sen mitä hän oikeasti on kaivannut- huomiota. Samalla Phillips vetele huolimattomasti lankoja isä-hahmojen puutteista, huonosta äitisuhteesta ja väkivaltaisesta lapsuudesta murhanhimoiseen superrikollisuuteen. Ongelmana on myös se, että katsojat tulevat katsomaan Jokeria koska he tykkäävät supersuositusta Jokerista, jolloin lopputuloksena elokuva sympatisoi väkivallan tekijän kanssa, ilman että sitä haastetaan elokuvan toimesta. Se sympatisoi Jokeria ja demonisoi mielenterveysongelmia samaan aikaan. 

Mutta mitä Jokerilla on sanottavaa sitten yhteiskunnasta? Elokuvassa on poliittinen, luokkaeroja käsittelevä aspekti joka syttyy liekkiinsä Jokerin tappaessa kusipäisiä Wayne- yhtiöiden meklareita. Tämä synnyttää "eat  the rich"- mentaliteettia kantavan mellakoinnin, jossa Gothamin köyhät, saastassa elävät kansalaiset nousevat Thomas Waynen (Brett Cullen) edustamaa rikasta kansanosaa kohtaan. Tässä on jo melkein jotain, mutta Phillipsillä ei riitä pokkaa ottaa mitään oikeaa kantaa mihinkään. Jokeri toistelee vain monille nykyäänkin tuttua "kaikki vain huutavat toisilleen, kukaan ei ole kohtelias" latteuksia, joka ei ota kantaa mihinkään mitä sanotaan. Jokerin innoittamat mellakat ovat pelkkää vandalismia ilman mitään tavoitteita tai vaatimuksia, ja monien mellakoitsijoiden mukana näkyi "resist/resistance" - kylttejä, mutta mitä he vastustavat? Rikkaita? Joker on keskittynyt liikaa näiden ilmiöiden pinnallisiin elementteihin että sillä olisi mitään oikeaa ja konkreettista sanottavaa luokkaeroista ja niiden vaikutuksista yhteiskunnallisella tasolla. Lopulta Joker jopa nostaa esiin sen miten "nykyään ei saa sanoa mitään" ja "muut sanelevat mikä saa olla hauskaa", samalla kun lyhytkasvuisen Garyn (Leigh Gill) kustannuksella nauretaan useaan otteeseen. Koska totta kai. 

Mistä Joker sitten kertoo? Jos yhteiskunnan syrjäytyneet ja ahdistuneet eivät saa apua, he voivat muutta väkivaltaisiksi? Luokkaerot luovat väkivaltaa? Väkivaltaiset massamurhaajat haluavat eniten huomiota? Taidoton mies kokee ansaitsevansa parrasvalon ja kun se kielletään niin vastaus on väkivalta? Kaikkea tätä, mutta koska Joker on niin ihastunut itse itseensä eli Joaquin Phoenixin karismaattiseen päähahmoon, ei mikään näistä ole muuta kuin pelkkää pintaa- ei se ole Arthurin vika että hän on väkivaltainen ja saa kenkää töistään tuotuaan aseen mukaansa töihin, se on kaikkien muiden vika. Joker käyttää supersankarimedian kieltä ja kuvastoa, Lawrence Sherin upeaa ja mairittelevaa kuvausta ja Hildur Gudnadottirin ahdistavan kaunista musiikkia kertoakseen tarinan ei yhtään mistään, ollen melkein elokuva jostakin konkreettisesta. Joker on petollinen pakkaus- samaan aikaan loistavan roolisuorituksen ja taidokkaan kuvauksen taideteos, mutta myös pahantahtoisen tyhjä ja ohjaajansa naurettavan laitalordeilun lopputulos. Se suoltaa ulos halpaa filosofiaa ja ohutta yhteiskuntakritiikkiä, huijaten sen olemaan jotenkin merkityksellistä karismaattisen ulkokuoren avulla. Joker on todellakin elokuva Jokerista.

Atte T

PS. Logan, Guardians of the Galaxy Vol. 2, Shazam! ja Black Panther ovat syvällisempiä elokuvia kuin Joker. Se että näyttää Scorsese-leffalta ei tee Jokerista yhtään sen merkityksellisempää.