Atte Arvostaa: Little Women

En ole ikinä lukenut Louisa May Alcottin alkuperäisteosta, enkä pidä tätä mitenkään huonona asiana. Elokuva- adaptaation kuuluu seistä omilla jaloillaan, ja vaikka "the book was better" henkinen vertailu adaptaatiodien välillä on hauskaa, se on lopulta turhaa; elokuva kertoo tarinansa aina eri lailla käyttäen erilaista kieltä, ja jos haluan saman kuin alkuperäisteos, lukisin kirjan enkä katsoisi elokuvaa. Ja jos elokuva on niin ruokottaman hyvä kuin Little Women, miksi edes haluaisin?

Little Women

Tarina: Vuonna 1868 New Yorkissa, nuori kirjailija Jo March (Saoirse Ronan) koittaa saada töitään näkyville lehdissä. Pariisissa, hänen siskonsa Amy (Florence Pugh) viimeistelee taidekoulun oppejaan ja tapaa lapsuudenystävänsä Laurien (Timothe Chalamet). Jo saa kuulla että hänen nuorin siskonsa Beth (Eliza Scanlen) on vakavasti sairas, ja hän kiiruhtaa takaisin kotiin, samalla muistelllen lapsuuttaan siskojensa kanssa.

Greta Gerwigin ensimmäinen soolo-ohjaustyö Lady Bird oli hetken aikaa lähes universaalia suosiota nauttinut pelinavaus, ja nyt Gerwig seuraa tätä sanomalla "okei, pistetään vielä paremmaksi" ja onnistuu siinä. Little Women on ensimmäinen elokuva tältä vuodelta jonka voin helposti nähdä vuoden lopussa parhaimpien joukossa, mestarillisesti tehty perhedraama joka lähestyy tarinaa erilaisesta tulokulmasta ja lopputuloksensa on hauska, lämmin, surullinen ja jopa jännittävä elokuva nuorten tyttöjen elämästä, suhteista toisiinsa ja heitä kaikkia yhdistävään taipumukseen taiteissa. Voin selittää loputtomasti yksityiskohtia tai toteutusta, mutta Little Women kannattaa nähdä itse; sen yksinkertainen premissi ei ehkä säväytä, mutta toteutus on ykkösluokkaa.

Kaikki neljä titulaarista "pientä naista" ovat loistavasti toteutettuja, ja jokainen näyttelijä ansaitsee kaikki kehut. Jo, perheen poikamainen kirjailijanalku, on sisarkatraan nimellinen päähenkilö, ja Saoirse Ronan on jälleen ilmiömäinen. Jo on monellakin tapaa osittain kirjailija Alcottin omakuva tarinassa; sisukas, itsenäinen taiteilija, joka ei omaa siskojensa kaipuuta avioliittoon tai sitoutumiseen millään tasolla. Ronanin valokeilaa varastaa tasaisin väliajoin Florence Pughin Amy, joka kehittyy hieman rasittavasta, hemmotellusta nuorimmasta tyttärestä Jo'n vertaiseksi taiteelliseksi lahjakkuudeksi. Pugh'n muodonmuutokset lapsellisen, nuoren Amyn ja aikuisen, kylmänviileän hienon Amyn välillä ovat huikeita seurata. Siltikin, ehkä koko elokuvan tunteellisesti voimakkaimmat kohtaukset ovat sairaan sisko Bethin ympärillä, ja varsinkin isällinen suhde Bethin ja Marchin siskosten vanhan naapurin herra Laurencen (Chris Cooper) välillä on esitetty kauniisti. Vanhin sisko Meg (Emma Watson) jää hieman siskojensa jalkoihin, muttta se johtuu enemmän Megin sovinnaisesta ja tyytyväisestä luonteesta kuin Watsonista, joka kuten kaikki muutkin, on erinomainen roolissaan.

Siskosten välisten suhteiden jälkeen merkittävimpiä hahmoja heidän elämässä on naapurin Laurencen pojanpoika Laurie. Lauriella on läheinen suhde kaikkiin siskoihin, mutta erityisesti Jo'n kanssa Laurie löytää yhteisen sävelen. Samalla kuitenkin Gerwig, osana elokuvan epälineaarista kerrontaa, tuo esiin Lauriesta erilaisia puolia ja siitä, miten tämän täytyy kasvaa vastaamaan Marchin siskojen omia muutoksia. Chalamet on mainio kuten aina, mutta Little Womenissa tämän fyysisen näyttelyn taidot ovat esillä Laurien kieppuessa ja kertoessa paljon omasta itsestään liikkeen kautta. Muut sivunäyttelijät ovat myös loistavia; tyttäret selkeästi tulevat äitiinsä Marmeeseen (Laura Dern), Chris Cooperin mainitsinkin jo ja Meryl Streep on ihanan kärttyinen Täti March, joka koittaa koulia veljentytöistä kunnon naisia, jotka saisivat rikkaat aviomiehet.

Tämä teema itsensä elättämisestä, naisten odotuksista ja taiteellisesta itseilmaisusta on merkittävä osa elokuvaa. Kaikki Marchin siskoista omaavat jonkinlaisia taiteellisia kykyjä; Jo on kirjailija, joka koittaa kirjoittaa läpimurtoromaaniaan, Amy on taidemaalari joka pelkää olevansa "vain" hyvä neron sijaan, Meg oli lupaava näyttelijä joka luopui tästä mennessä avioon ja Beth on virtuoosimainen pianisti, jonka heikko terveys pitää hänet huoneessaan. Marchien taiteellisia pyrkimyksiä hidastaa aika jossa he elävät ja heidän sukupuolensa asema tässä ajassa; Jo kirjoittaa hurmeisia exploitaatiotarinoita koska ne myyvät, mutta ei saa minkäänlaista tyydytystä tai edes kiitosta näistä. Amy uskoo tulleensa rajalle siinä, mihin hänen taitonsa kykenevät, ja maailmassa joka ei arvosta kuin neroutta- spesifisti, miesten neroutta- ei hän usko saavuttavansa mainetta ja arvostusta jota hän kaipaa. Miksi edes yrittää, jos peli on viritetty sinua vastaan alusta alkaen? Beth ja Meg ovat enemmän tai vähemmän sinut tilanteessa kanssa, mutta siltikin; toisenlaisessa maailmassa heidän taitonsa olisivat voineet päästä todelliseen kukkaansa. Little Womenia on vaikea nähdä irrallisena ohjaajansa ajatuksista siitä, millaiset tarinat ja taiteilijat tuppaavat saamaan kunniaa ja arvostusta yhä nykypäivänä, ja ketkä määrrittelevät sen, minkälainen tarina on kertomisen arvoinen.

Little Womenin epälineaarinen tarinankerronta voisi helposti hukkua ja olla sekava, mutta Gerwig ja kuvaaja Yorick le Saux luovat nykyhetkellä ja takaumille omat visuaaliset ilmeet, ja leikkaus elokuvassa on saumatonta, luoden ylimääräistä painoa monille kohtauksille. Lady Bird oli jo näyte Gerwigin teknisestä nerokkuudesta, mutta Little Women ylittää jopa sen, ja on ehdottomasti tähän mennessä vuoden paras elokuva. Olen nyt jo varma että tulen katsomaan Little Womenin kymmeniä kertoja uudestaan vain viettääkseni aikaa Marchin sisarusten kanssa ja ihaillessani Gerwigin taitoa. Little Women on loistava elokuva. Sen ajaton fokus naisten kertomattomissa tarinoissa ja siinä, miten vallitseva yhteiskunta arvottaa tarinoita perinteisen hegemonian ulkopuolella puhuttelee yhä, ja se onnistui useammin kuin kerran herryttämään kyyneliä katsojissa kauniilla tarinankerronnallaan. Little Women on ehdottomasti aikaisi arvoinen.

Atte T
  

Boardwalk Empire - gangsteritarinoiden rumuus

Kuinka moni muistaa vielä Boardwalk Empiren? Sosiaalisen median ja niin sanotun "television kultaisen aikakauden" aikana minkä tahansa sarjan kuoliintumisaika kollektiivisessa muistissa on pienentynyt huomattavasti, mutta Boardwalk Empire ei alkaessaan ollut mikä tahansa prestige- televisiosarja HBO:lla. Sarjan luoja Terence Winter on tunnettu ehkä paremmin työstään Sopranosin parissa käsikirjoittajana, mutta isoin nimi tuotannossa oli Martin Scorsese, jota nykyään yhä tupataan kutsua tittelillä "gansterileffojen kuningas". Scorsese oli pitkään halunnut tehdä yhteistyötä HBO:n kanssa, nähden sen olevan pohja pitkille, monisyisille tarinoille. Scorsese ohjasi ensimmäisen jakson, asettaen sarjan tyylin ja estetiikan paikoilleen, jota kaikki muut sarjan jaksojen ohjaajat sitemmin emuloivat. Boardwalk Empire oli siinä mielessä melkein yhtä paljon Scorsesen kuin Winterin sarja. Scorsesen kautta tuli myös sarjan päähenkilöä Enoch Thompsonia esittävä Steve Buscemi, jonka kanssa Scorsese oli halunnut tehdä töitä jo pitkään. Monet muut sarjan tähdistä, mukaanlukien silloin tuore Oscar- ehdokas Michael Shannon, seurasivat Scorsesen lumoa sarjaan.

On vaikea sanoa miksi Boardwalk Empire katosi kulttuurisesta keskustelusta niin nopeasti, ja miksi sen loppukaan ei herättänyt keskustelua vastaavien sarjojen kuten Sopranosin tai paljon myöhemmin tulleiden HBO- huippusarjojen tapaan. Kun sarja ensimmäisen kerran alkoi, muista katsoneeni siitä noin 3 tuotantokauden verran, mutta sen jälkeen en enään jatkanut katsomista. Sarja palasi mieleeni uudestaan, kun tubettaja Mikey Neumann mainitsi sen katoamisen keskustelusta ohimennen, verraten sitä Sopranosin arvostettuun asemaan. Joten päätin että nyt katson sen uudestaan, ja selvittää mitä Boardwalk Empiren alla oikein piilee.

Sisältää juonipaljastuksia koko sarjan mitalta, mutta toisaalta sarja päättyi kuusi vuotta sitten eli *eh*.

Kieltolain sankarit

Boardwalk Empire kertoo Yhdysvaltojen kieltolain suurimmasta perinnöstä, eli järjestäytyneen rikollisuuden synnystä. Sarja sijoittuu kokonaisuudessaan kieltolain ajalle, alkaen Tammikuussa 1920 ja päättyen yksitoista vuotta myöhemmin vuonna 1931. Kuten monissa prestige- sarjoissa, Boardwalk Empiressa on hahmoja ja tarinoita enemmän kuin jaksan muistaa, mutta sarjan ehdottomat päähenkilöt ovat Nucky Thompson (Buscemi), tämän nuori yhteistyökumppani Jimmy Darmody (Michael Pitt) ja kieltolaki-agentti Nelson Van Alden (Shannon) - muita merkittäviä hahmoja on, mutta heidät voi sijoittaa suhteeltaan johonkin Thompsonin, Darmodyn ja Van Aldenin väliin. Michael Pittin lähdettyä sarjasta 2. tuotantokauden jälkeen tämän kolmannen pov:n paikka vaihtelee muiden hahmojen välillä, mikä osaltaan tuotti ongelmia sarjassa myöhemmin tahdituksen ja fokuksen kanssa.

Jimmy, Richard, Margaret, Nucky, Eli, Kommodori, Gillian, Chaulky, Lucy, Nelson,
Arnold, Charlie, Al.

Nucky on sarjan alussa Atlantic Cityn rahastonhoitaja, jolla on kätensä kaupungin jokaisessa taskussa ja joka käytännössä johtaa kaupunkia. Kieltolain koittaessa hän siirtyy suoraan trokausbisnekseen, ja alkaa tekemään yhteistyötä Chicagon ja New Yorkin merkittävien rikollispomojen kanssa- näihin kuuluu Arnold "The Brain" Rothstein (Michael Stuhlbarg), nerokas vedonlyönti-kingpin ja New Yorkin juutalaisen mafian johtaja sekä Johnny Torrio (Greg Antonacci), Chicagolainen viisas ja diplomaattinen ykkösgangsteri. Nucky itsessään on puhdas bisnesmies ja poliitikko; hän ei pidä mitään henkilökohtaisena, ja ei suostu ottamaan vastuuta muiden virheistä. Tämä ajaa hänet usein ongelmiin enemmän herkkänahkaisten gangsterien kanssa, ja kaudet 1 ja 2 Nucky käytännössä tasapainottelee poliitikon ja rikollisjohtajan aseman kanssa, ja 3. kauden alussa hän astuu täysin gangsterin rooliin. Nuckyn elämän läheisimmät henkilöt ovat hänen katkera veljensä, seriffi Enoch Thompson (Shea Whigham) ja Nuckyn vaihtelevat naiskumppanit, joista merkittävin ja pitkäaikaisin on Margeret Schroeder (Kelly MacDonald), irlantilainen maahanmuuttaja ja leski, josta myöhemmin tuli Nuckyn vaimo ja moraalinen ankkuri.

Jimmy Darmody on Nuckyn suojatti, nuori mies jonka elämää varjostaa kolme asiaa: hänen kokemuksensa I. maailmasodassa, hänen lievästi freudilainen suhde äitiinsä Gillianiin (Gretchen Mol) ja arvostuksen puute Nuckyn suunnalta. Jimmy haluaa arvostusta ja mahdollisuuden näyttää mihin pystyy, mutta Nucky pitää hänet etäällä oikeasta työstä, ja kalliiksi koituvan ja huonosti harkitun rikoksen myötä Jimmy pakenee virkavaltaa Chicagoon, jossa hän ystävystyy paikallisen pikkurikollisen Alphonse Caponen (Stephen Graham, MVP nro 1) kanssa. Jimmy palaa myöhemmin auttamaan Nuckya, mutta samalla alkaa juonimaan tämän syrjäytystä isänsä Kommodori Kaestnerin (Dabney Coleman) kanssa. Kaestner manipuloi Jimmya ottamaan paikkansa Atlantic Cityn johtajana, mutta he molemmat aliarvioivat Nuckyn, joka johtaa lopulta Jimmyn kuolemaan. Jimmyn tärkein ystävä on Richard Harrow (Jack Huston, MVP nro 2), kasvonsa kirjaimellisesti menettänyt sotaveteraani, joka myöhemmin ottaa asiakseen huolehtia Jimmyn orvoksi jääneestä pojasta Tommysta. Richard on suosikkihahmoni sarjassa, hänestä lisää myöhemmin. Jimmyn kuoltua hänen narratiivisen paikkansa saa vuoroiten joko mustan kaupunginosan johtaja Chaulky White (Michael Kenneth Williams), New Yorkilainen rikosduo Charlie Luciano (Vincent Piazza) ja Meyer Lansky (Anatol Yusef) tai Richard Harrow.

Nelson Van Alden on kieltolaki-viraston agentti, joka saapuu Atlantic Cityyn ottamaan selvää trokaustoiminnasta sielä. Van Alden on kristitty fundamentalisti, huumorintajuton kivimuuri joka on kuitenkin pakkomielteinen Nuckyn osuuden suhteen ja omaa kiellettyjä himoja Margaret Schroederin suhteen. Van Aldenin maailmassa ei harmaata ole, ja hänen absoluuttinen uskonsa ja palava raivonsa johtaa hänet pois lainvalvojan roolista. Hän saa lapsen avioliiton ulkopuolelta yhden virhearvioinni johdosta, ja lopulta pakenee rikostaan lapsen ja lapsenhoitajansa Sigridin (Christiane Seidel) kanssa Chicagoon, ryhtyen silitysrauta-kauppiaaksi. Sielä hän sotkeutuu aluksi irlantilaisen Dean O'Banionin (Arron Shiver) gangsterin toimintaan, ja myöhemmin hän päätyy Al Caponen jengiin. Van Alden on sarjan ehdottomasti paras hahmo, kammottavasta traagiseen ja traagisesta koomiseen valuva hahmo, joka on kohtalon sätkynukke, jonka aiemmat kivenkovat moraalit ja lahjomattomuus hajoaa hiljalleen sarjan aikana, Nelsonin pelkojen ja epävarmuuksien noustessa pintaan.

Näiden kolmen hahmon ja heidän tekojensa perintöjen varaan rakentuu Boardwalk Empiren laajempi tarina; Nucky Thompsonin siirtymienn poliitikosta gansteriksi, tämän hinta ja muutokset mitä se aiheuttaa. Joka kaudella Nuckylla on joku vastustamassa häntä; aluksi Rothstein ja hänen rahoittamansa D'Alession veljekset, sitten Jimmy ja Kommodori, New Yorkin sisilialainen gangsteri Gyp Rossetti (Bobby Cannavalle), FBI- agentti James Tolliver (Brian Geraghty) ja lopulta Lucianon ja Lanskyn liittouma, joka myöhemmin myös nimellä Komissio tunnettaisiin. On paljon hahmoja joita voisin mainita, kuten Nuckyn uskollinen miespalvelija Edward Kessler (Anthony Laciura) tai valtakunnansyyttäjän avustaja Esther Randolph (Julianne Nicholson), mutta ehkä te tajusitte jo; sarjat kuten Boardwalk Empire tai Game of Thrones omaavat lähes satapäisen hahmokaartin jotka tulevat ja menevät sarjan aikana, toimien satelliittihahmoina pysyvimmille naamoille

Ai niin, ja sitten on Mickey Doyle (Paul Sparks). Mickey Doyle on mukana kaikilla kausilla, ja hän on ihmisen ja hyeenan risteytys, kaikkia ympärillään ärsyttävä kihertävä kikattaja, joka selviytyy vain siksi että on niin mahdottoman epäluotettava lurkki. Hän on loistava ja Sparks on roolissa aina ilo. Rest in peace, Mickey Doyle, sinä uskomaton kusiainen.

Irkut, rasvaletit ja kamalat ihmiset

On melkein ilmiselvää että näin isossa, hyvin tuotetussa ja taitavia veteraaninäyttelijöitä omaavassa sarjassa jokaisen jakson taso on aina vähintään keskiluokkaa. Tekninen toteutus ei ole Boardwalk Empiren ongelma. Katsoisin sarjaa vaikka maalaistalon ylläpitämisestä jos siinä olisi Shannon, Buscemi, Graham ja Michael Kenneth Williams mukana. En siksi koe hirveän mielekkääksi puhua teknisesta toteutuksesta tai siitä onko näytteijäntyö sarjassa millaista ja sellaista. Ei, haluan mennä siihen mitä sarjasta jäi käteen enemmän henkisessä ulottuvuudessa; millainen sen maailmankuva on, mitä teemoja se käsittelee ja mitä, jos mitään, sillä on sanottavana. Kun aloin katselemaan 1. kautta lähes 10 vuoden tauon jälkeen, ensimmäiset elementit joihin kiinnitin huomiota oli seuraavat: 

"Voi veljet, onpas tässä sarjassa aika himskatin liberaalia rasistisen sanaston käyttöä"

Boardwalker Empirea on taatusti puolusteltu argumentein " se on rasistinen kaikkia kohtaan joten se on Ok" tai "se on ajan kuvausta joten se on OK"- molemmat sivuuttavat yhteiskunnalliset valtarakenteet jotka antavat näille erilaiset lähtökohdat. Mutta on kieltämättä totta, että sarja ei jätä ketään pois rasismissaan: Irlantilaiset ja italialaiset vihaavat toisiaan, ja se näkyy kielenkäytössä; he eivät ole ihmisiä, he ovat irkkuja ja rasvalettejä ja muita, vähemmän nättejä etnisiä slurreja. Myös antisemitismi on kielessä ja maailmassa näkyvää, ja varsinkin katolilaisten sisilialaisten silmissä "jeesuksentappajat" ovat alempaa ihmisluokkaa. Mutta eri asemmassa tässäkin on mustien kohtelu ja slurrien käyttö heidän suhteensa. Boardwalk Empire, yksinomaan valkoisten miesten tekemä sarja, käyttää varmasti jokaista mahdollista etnistä slurria jota sanakirjasta löytyy. Tämä ei myöskään rajoitu "pahoihin" hahmoihin- vaikka Chaulky Whiten ongelma 2. ensimmäisen kauden aikana oli Ku Klux Klan, rasistista kieltä käyttää lähes jokainen hahmo sarjassa. Toki "autenttisen" ajankuvan saaminen oli osa sarjan intentiota, mutta kielen käyttö on myös aina tekijän valinta.

miehen sisustuksesta voi päätellä, miten hän puhuu ei-valkoisista.

Yksi esimerkki sarjan ongelmallisista intentioista mustien hahmojen käytöstä on Tohtori Narcissen (Jeffrey Wright) ja UNIA:n (Universal Negro Improvement Association) käyttö sarjassa. 4. kaudella Chaulkyn haastajaksi Atlantic Cityssa nousee Tohtori Narcisse, hyvin koulutettu ja erittäin älykäs gangsteri. Narcisse ja Chaulky ovat monella tapaa kuin päivä ja yö, Narcissen ollessa elitistinen hurmuri New Yorkista ja Chaulky etelästä kotoisin oleva duunari. Narcisse pohjautuu visuaalisesti ja tavoiltaan W.E.B. Du Boisiin, kansalaisoikeusliike-aktiiviin ja kirjailijaan, joka uskoi agitaation ja mielenosoitusten olevan keino saada tasa-arvo yhteiskunnassa. Narcisse, kuten Du Bois, uskoo "parhaan kymmenyksen" ideaan, jossa hyvinkoulutetut esimerkit väestössä nostavat muut mukanaan. Narcisse myös esittää Du Boisin idean "kahdesta tajunnasta" (double consciousness)- Narcisse liikkuu sulavasti niin valkoisen eliitin, mustan kirkkokansan kuin gangsterien välissä, vaihtaen asemaansa kuin naamioita, selviytyäkseen maassa joka vihaa mustia kansalaisiaan. Narcisse tuo mukanaan Atlantic Cityyn UNIA:n, joka on Marcus Garveyn perustama järjestö joka pyrki mustien ekonomiseen ja sosiaaliseen itsenäisyyteen.... jota sarjassa oikeastaan käytetään vain etuasemana heroiinikaupalle ja parittamiselle Narcissen toimesta, Garveyn loistaessa sarjassa poissaolollaan. Garvey, joka oikeassa historiassa karkoitettiin Yhdysvalloista tämän aktiivisuuden tähden, on häivytetty pois, yksi kuuluisimmista mustista filosofeista (joka uskoi kapitalismin olevan iso tekijä rasismissa) on mallina naisia hakkaavalle gangsterille ja UNIA on rikollisen toiminnan keskus.

On tosin mainittava, ettei Boardwalk Empiressa juuri hyviä tyyppejä ole, tai edes kovinkaan positiivisessa valossa esitettyjä hahmoja. Sarjan alusta lähtien päähenkilöt Nuckysta Van Aldeniin esittävät aikakaudelle tyypillisiä asenteitaan vähemmistöjä kohtaan, oli kyse sitten rodullistetuista ihmisistä tai naisista. Komediaklubien huumori keskittyy vahvasti misogyniseen komediaan, ja tämä halventava suhtautuminen naisiin näkyy Nuckyn palkollisten ja hännystelijöiden käytöksessä. Tämä on kuitenkin sinänsä perinteistä medialle joka käsittelee historiaa ja joka keskittyy tarinoihin antisankareista ja moraalisesti kyseenalaisista hahmoista; se että se esittää väkivaltaa, naisvihaa, rasismia ja rikollisuuden tarjoamaa glamööriä ja pukuloistoa, mutta tukeeko sen kattava narratiivi tätä kaikkea? Sopranosin nerokas päätös kaivaa valtaa Tony Sopranon (James Gandolfini) elämältä ja valinnoilta, korostaen tämän elämän epävarmuutta ja uran mahdollista, kenties jopa vääjäämätöntä, väkivaltaista päätöstä. Miten Boardwalk Empire esittää rikollisuutta ja sitä ympäröivää kulttuuria tänä aikakautena?

Ruma maailma luo rumia sieluja

Kuten useimmissa gangsteritarinoissa, Boardwalk Empiresa ahneus on pohjaton kuilu, jolle ei löydy pohjaa. Sarjan alussa Nuckylla on enemmän rahaa kuin hän ehtii tuhlata, mutta silti hän haluaa lisää ja ryhtyy trokaamaan alkoholia. Kun hänen paikkaansa kaupungin herrana uhataa, ei hän voi vain astua uuden perheensä ja mittavan rahakasansa kanssa sivuun, vaan hänen täytyy voittaa, pitää kiinni rahasta ja vallasta. Nucky kuitenkin lähestyy kaikkea bisnesmiehen näkökulmasta; jos hän ei pidä mahdollista sopimusta tai diiliä sopivana, hän kieltäytyy yhteistyöstä. Sama pohjaton ahneus pätee myös Jimmy Darmodyyn; hänellä on avovaimo ja lapsi sekä mahdollisuus elättää heidät Nuckyn palveluksessa, mutta hän uskoo haluavansa lisää, ansaitsevansa enemmän- ja hän haastaa Nuckyn ja kuolee. Kun Nucky ei myy enään alkoholia muille kuin Rothsteinille, ottaa Gyp Rossetti tämän henkilökohtaisesti ja julistaa sodan Nuckylle. Rossettin oma alemmuudentunne ja oikeutuksen tunne ajaa hänet myös lopulta kuolemaan. Jimmy on seksuaalisesta väkivallasta syntynyt lapsi, hänen äitinsä ollessa vasta 14 kun Kommodori teki hänet raskaaksi, ja sekä Jimmy että Gillian kantavat tämän tuottamia henkisiä arpia sisällään, loppuun asti. Väkivaltaisilla elämillä on väkivaltaiset loput, ahneella on paskainen loppu. Koko sarjassa on vain kaksi hahmoa jotka elävät tässä maailmassa ja  saavat lopun joka on muun kuin ahneuden lopputulema- Van Alden, joka kuolee yrittäessään tappaa Caponea, ja Chaulky, joka uhraa itsensä, jotta hänne rakastajattarensa Daughter Maitland (Margot Birmingham) voi elää paremmin kuin hän.

Boardwalk Empiren maailma on hiuksenhienolla rajalla sekasorron ja järjestyksen välissä, ja se sortuu tasaisin väliajoin. Roaring 20's- Yhdysvallat on rasismin, vihan ja ahneuden ruutitynnyri, jossa rikkaat juhlivat ja köyhät kuolevat. Juurikin tämä ennakkoluulo ihmisten välillä sotkee kaiken alati; he ovat irkkuja, me italialaisia. Hän on juutalainen, ei häneen voi luottaa. Mustien ei pidä olla tekemisissä valkoisten kanssa. Tämä rasismin ja vihan sekametelisoppa ajaa ihmisiä toisiaan vastaan. Vasta Lucianon ja Lanskyn perustama Komissio onnistuu luomaan rauhan, mutta silti ruumiiden vuori jonka päälle tämä rauha on rakennettu on suuri. Ahneuden ja toiseuden viha on mikstuura, joka myrkyttää. Koska jos se on toisella, se ei ole meillä. Cosa Nostra, todellakin. Rasismi on sidottu tiukasti kiinni gangsteriuteen, jossa lojaaliuden linjat vedetään kulttuuperinnön ja uskonnon mukaan. Eikä viraston agentit ole sen parempia; Van Alden surmaa partnerinsa Sebson (Erik Weiner) osittain tämän lahjottavuuden takia, mutta murhassa on myös latautunut, uskonnollinen elementti Sebson ollessa juutalainen, ja ja Van Aldenin hukuttaessa hänet "kasteella".

Mutta ei tämä niin yksipuolista ole. Richard Harrow on sarjan mieshahmojen joukossa harvinaisuus, sillä hän ei hamua rahaa eikä valtaa, eikä hän omaa ennakkoluuloja muita ihmisiä kohtaan. Harrowin runneltu ulkomuoto on eristäynyt hänet sekä muista ihmisistä että tunteista, ja Jimmy Darmody on harvinainen ihminen joka kohtelee häntä vertaisenaan, taisteluvammoista huolimatta. Harrow, kuten Jimmy, on sodan kolhima ihminen, joka monien veteraanien tapaan on sodan päätyttyä tyhjän päällä- häntä hyljeksitään ja pelätään ulkomuodon takia, eikä hänellä ole muita erityisiä taitoja kuin ihmisten tapppaminen. Jimmy laittaa taas aseen hänen käteensä, ja Harrowista tulee hetkessä koko gangsterimaailman pelottavin salamurhaaja. Mutta yhä Harrowia kalvaa kaipuu normaaliin elämään, hyväksyntään ja rakkauteen. "Tiedätkö sinä edes, kuinka onnellinen olet", kysyy Harrow Jimmylta tämän viettäessä perhe-elämää poikansa Tommyn ja vaimonsa Angelan (Aleksa Palladino) kanssa. Jimmyn ja Angelan kuoltua omistautuu Harrow Tommyn suojelemiseen, ja samalla tapaa Julia Sagorskyn (Wrenn Schmidt), joka sotaveteraanin kasvattaina ymmärtää Harrow'n tuskaa, mutta myös toivoo tämän jättävän väkivallan taaksensa. Richard Harrow'n elämä ei ole helppoa, mutta hänen kaipuunsa normaaliin elämään, miten sarja esittää mikroaggressiot häntä kohtaan ja Jack Hustonin uskomaton roolisuoritus tekee Harrow'sta sarjan ehdottomasti mielekkäimmän ja mielenkiintoisimman hahmon.

Sama pätee myös sarjan naishahmoihin....ainakin osittain. Margaret muuttuu ja kehittyy sarjan aikana huimasti, mutta hänen ällinsä, kykynsä ajatella nopeasti ja sopeutumisensa muuttuviin tilanteisiin on hänen aseensa tässä maailmassa. Hän on tavallaan täydellinen pari Nuckylle, mutta heidän samanlaisuutensa ilman Nuckyn ahneutta ajaa heidätkin lopulta erilleen. Margaret on sarjan alussa väkivaltaisessa parisuhteessa oleva työtön äiti, ja sitten Nuckyn rakastajatar joka käyttää uutta sosiaalista valtaansa ja Nuckyn ongelmien luomia mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. 3. kaudella Margaret vääntää kättä paikallisen sairaalan kanssa (jonka patrooneja hän ja Nucky ovat) saadakseen sinne kunnon opetusta ehkäisystä ja raskaudenajan terveydenhuollosta. 5. kaudella, erottuaan Nuckysta viimeisen kerran, hän käyttää oppimiaan taitoja rikollisten toiminnasta ja kaupasta ja menestyy pörssialalla, jopa suuren laman koittaessa. Samoin Nuckyn kimpussa 2. kaudella oleva valtakunnansyyttääjän avustaja Randolph saa mahdollisuuden napata Thompson ja hänen korruptoituneet toverinsa, mutta kun Jimmy ja Harrow tappavat kaikki todistajat, alennetaan Randolph yö-oikeuden lakinaiseksi. Randolphin kohtelu kuvastaa hyvin aikakauden (ja osittain nykyajankin) todellisuutta, ja Randolph loistaa edukseen sarjassa itsenäisenä ja no-nonsense hahmona. Valitettavan moni muu naishahmo on kuitenkin enemmän tai vähemmnä sidottuja miehiin tai kuolevat graafisesti motivoidakseen mieshahmoja- pahimmat esimerkit tästä on kenties Chaulkyn tyttären kuoleman esittäminen ja Angela Darmodyn, sarjan ainoan ei-heteron hahmon, tappo rakastajattarensa kanssa. Molemmat ovat vahvasti exploitatiivisia ja esittävät sarjan kurjimpia puolia.

Aiemmin puhuin rasistisesta kielestä ja kulttuurista sarjan sisällä, mutta en tiedä kuinka hyvin tämä mätsää sarjan sisältöön. En ole millään tasolla oikea henkilö antamaan tuomiota aiheesta, mutta miten Boardwalk Empire esittää rasismia hahmojaan kohtaan on mielenkiintoista. Chaulky on työllään taannut perheelleen hienon elämän, mutta perhe myös hyljeksii Chaulkyn "maanläheisempiä" tapoja- Chaulkya ei kiinnosta sopia toisten malliin, oli kyse sitten siitä millainen ruoka on "sopivaa vieraille" tai miten hänen kuuluu käyttäytyä. Paras ja kenties konkreettisin esimerkki on Chaulkyn petollisen kakkosmiehen Dunn Pursleyn (Erik LaRay Harvey) kohtelu 4. kaudella. Dunn päätyy valkoisen viihdepromoottorin vaimon viettelemäksi, mutta kesken heidän seksuttelujen aviomies tulee paikalle, ilmeisen tietoisena tilanteesta, uhkaa Pursleyta aseella mutta käskee jatkamaan, tyydyttäen samalla itseään. Kohtaus on loistava esimerkki siitä, miten mustia amerikkalaisia esineellistetään stereotyypeiksi ja seksuaalisiksi tekijöiksi ilman omaa agenssia tilanteessa- promoottorin ase, valkoisuus ja käsi housuissa on kaikki edustamassa valtaa toisen väestön ylle, ja kun Dunn puukottaa miehen hengiltä pullolla, ei katsoja juuri tunne sääliä miestä kohtaan.

 

Supersankari-fanit voivat muistaa LaRay Harveyn Luke Cagesta, jossa hän esitti Diamondbackia.

The Ur Gangster Story- ongelman juurilla

Eli siis: mistä The Boardwalk Empire kertoo? Mikä on sen tarinan kaari, idea ja tarina minkä se haluaa kertoa? Nucky Thompsonin nousu ja tuho? Samanlaisia Shakespeare- henkisiä tarinoita rikollisten nerojen vuoristoradan kaltaisista urista on kerrottu lähes vuosisadan ajan- sarjan toiseksi viimeinen jakso tekee tähän viittauksenkin, kun Al Caponen luokse saapuu Hollywood- ohjaajia jotka haluavat tehdä elokuvan rikollisuuden noususta ja tuhosta. Caponen tavoite sarjassa ei ole ollut ikinä rahan hankkiminen vaan vaikutusvalta ja maine. Viimeisellä kaudella hänellä on kaikki tämä; ihmiset syövät hänen kädestään ja uutisfilmit kertovat "yhteiskunnan vihollinen numero yhdestä". Capone, ehkä paremmin kuin kukaan muu sarjassa, ymmärtää lopussa että lasku tästä pitää maksaa. Boardwalk Empire on sarja näistä nousuista ja tuhoista- joskus ne jäävät kesken, mutta aina ne päättyvät myös väkivaltaisesti; D'Allessiot, Jimmy, Rossetti, Chaulky ja lopulta myös Nucky kohtaavat loppunsa. Samalla kuvataan myös aikakauden muuttumista; naisten äänioikeus, bluesin suosion nousu, heroiinimarkkinoiden synty- kaikkia näitä muutoksia peilaa jotenkin Atlantic Cityn rantaterassilla sijaitseva yökerho; sarjan alussa Babette's on klassinen swing- klubi, laittoman viinan pesä jossa hienot herrat ja showtytöt juhlivat. Rossettin tuhottua sen, tilale tulee Chaulkyn perustama Onyx Club- blues- klubi, jossa mustat esiintyjät ja musta musiikki viihdyttää valkoista asiakaskuntaa. Chaulkyn ongelmien jälkeen sen tilalle tulee Ol' Rumpus, burleskihuone joka muistuttaa modernia strippiklubin ideaa. Muutos ja kehitys Atlantic Cityssa näkyy sen instituutioissa.

Bugsy, Lucky ja Lansky- Komission perustajat.

Terence Winteria kiinnosti tämä aikakausi ja hahmot niiden tärkeyden takia, miten tämä aikakausi synnytti käytännössä järjestäytyneen rikolllisuuden sellaisena kuin me sen tiedämme. Arnold Rothstein käytännössä loi käsitteen "juutalaisten mafia", Capone, Luciano ja Torrio ovat luoneet yhdessä italialaisen gangsterin arkkityypin jota yhä tänä päivänä näkee mediassa ja Meyer Lansky ja tämän nuori oppilas Bugsy Siegel (Michael Zegen) ovat vastuussa sekä Las Vegasin synnystä että "Murder. Inc" järjestön kautta noin 700 potentiaalisen todistajan kuolemasta. Lansky jo varhoin päätteli, että kieltolaki ei voi jatkua loputtomasti, ja aloitti käytännössä laajamittaisen heroiinikaupan New Yorkissa. Järjestäytyneen rikollisuuden synty näytetään ja sen suhde mediaan on esillä, mutta samalla Winter ja käsikirjoittajat yhdistävät tämän kaiken rasismiin, antisemitismiin, ja misogyniaan. Boardwalk Empire, ilman että se ehkä oli primäärinen tarkoitus, paljastaa gangsteritarinoiden sisällä olevat elementit, jotka ovat yhä selkeitä elementtejä monissa uudemmissakin gangsteritarinoissa, sitoen ne käytännössä koko genren syntyyn ja sen verenperintöön. Tämä perintö näkyy esimerkiksi The Departedissa, jonka on ohjannut Martin Scorse....se....Scorsese, joka asetti sarjan tunnelman ja estetiikan, ja jonka kanssa Terence Winter kävi kehityskeskusteluja sarjan loppuun asti. Scorsese, jonka omat gangsteritarinat usein nostavat esiin tämä elämän merkityksettömyyden, väkivaltaisuuden ja tyhjyyden sen lopussa. Huh.

Scorsese, senkin kettu!

Viides kausi The Boardwalk Empiresta oli lopulta yksi sarjan parhaimmista; sen tahditus oli parempi kiitos vain 8 jakson, siinä oli paremmin toteutettua komiikkaa kuin aiemmin ja pitkäaikaiset hahmot saivat ansaitut loppuratkaisut. Samalla se tekee jotain, mihin monet sarjat eivät kykene: käyttää hahmojen takaumia oikein. Vasta lopussa saamme tietää tarkemmin Nucky Thompsonin elämästä, ihmisistä jotka vaikuttivat häneen ja valintoihin jotka tekivät hänestä miehen joka hän on. Nuori Nucky oli hyvä mies, joka uskoi lakiin ja toisten auttamiseen, mutta hänen kunnianhimonsa lopulta sokaisee hänet. Tämän blogipostin alussa mainitsin miten muistin tämän sarjan Mikey Neumannin mainitessa sen videossaan, verraten sen loppua negatiivisesti Sopranosin päätökseen vitsissä. Olen kunnioittavasti eri mieltä, sillä vaikka Boardwalk Empiren loppu ei ole Sopranosin veroinen, se on tälle sarjalle juuri sopiva. Vanha Nucky kohtaa nyt aikamiehen ikäisen Tommy Darmodyn, nuorta Nuckya pyydetään hakemaan Gillian Darmody Kommodorille- näiden valintojen välille tehdään selkeä linkki, ja hinta pahoista teoista tulee aina maksettavaksi. Lopussa lapsi-Nucky ui meressä, ja onnistuu kalastamaan kolikon, peilinä kauden ensimmäisen jakson vastaavaan, joka johtaa hänet hakemaan rahaa kaupungista, Kommodorin palveluksesta. Kaikki tämä syntyi yhden henkilön tarpeesta luoda oma paikkansa, täyttää oma kunnianhimonsa, hinnalla millä hyvänsä.

Amerikkalainen unelma ei ole koskaan ollut rumempi. The Boardwalk Empiren lähes geneerinen gangsteritarina on ur-gangsteritarina, tietyllä tavalla, ja kun viides kausi oli ohitse olin täysin loppuun palanut tämän genren kanssa. Enkä voi syyttää ketään siitä, ettei saanut sarjaa katsottua loppuun.

   

Atte T

Atte Arvostaa: The Farewell

Nyt kun Oscar- kuume on täydessä huumassa ja ehdokas- elokuvia alkaa näkyä myös kotimaisissa leffateattereissa, on katsojan helppo valita mitä haluaa katsoa. Mutta nyt kehotan kasuaalejakin leffakatsojia siirtämään katseet pois mahdollisten Oscar- pystien kiillosta kohti pienempää, vaille ehdokkuuksia jäänyttä elokuvaa joka on taatusti aikasi arvoinen:

The Farewell

Tarina: Billi (Awkwafina) muutti perheensä kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin lapsena, mutta hän on silti säilyttänyt läheisen suhteen Nai Naihin ("isoäiti" mandariinikiinaksi) (Zhao Shuzen). Nyt kolmekymppinen Billi saa kuulla, että Nai Nai sairastaa syöpää- mutta kukaan perheessä ei ole kertonut tätä Nai Naille, vanhan tradition mukaan. Serkun häät ovat syy nähdä Nai Naita kenties viimeisen kerran. 

The Farewell perustuu "oikeaan valheeseen", tässä tapauksessa ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Wangin omaan elämään ja oikeaan traditioon kiinalaisessa kulttuurissa. Tämä premissi ja tradition itsessään kuulostaa kaikin puolin oudolta ja jopa julmalta, mutta The Farewellin nerokkuus piileekin juuri siinä, kuinka se argumentoi tämän idean puolesta, ja miten vale voi olla tie suurempaan totuuteen. The Farewell on kaunis, erikoinen ja uniikki elokuva, joka haastaa meille tutut konseptit surusta ja kenen se kuuluu kantaa. Samalla se käsittelee ohjaajalle tuttuja maahanmuuttajan kokemuksia identiteetistä, kodista ja perheestä, ja sitoo nämä kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi joka kaiken raskauden ja surun keskellä on myös hauska, omalla tavallaan.

Awkwafina tunnetaan enemmän eksentrisistä roolisuorituksistaan (Crazy Rich Asians, Ocean's 8), mutta Billi on enemmän tasainen ja samaistuttava ja samalla ehdottomasti Awkwafinan paras roolisuoritus. Billi on kirjoittajan urallaan paikallaan junnaava milleniaali (big mood), joka on eksyksissä molemmisa kodeissaan: Billien lapsuus ja kasvaminen New Yorkissa oli yksinäistä ja häneltä puuttuu yhä jonkinlainen perheen ja ystävien turvaverkosto, mutta Kiinassa hän ei osaa kieltä kovinkaan hyvin ja hänen laajemman perheensä kulttuuri ja tavat ovat hänelle vieraita. Hänen matkansa Nai Nain luokse on yhdistelmä halua nähdä rakas isoäitinsä vielä kerran ja samalla taivutella muu perheensä kertomaan totuuden, ja syy miksi Billietä ei alun perin haluttu mukaan häihin oli tämän taipumus tunteiden äänekääseen ulosantiin, joka ei istu hyvin valheen kanssa. Awkwafina tekee upeaa, sulavaa työtä ja ansaitsee kaikki kehut.

Muu perhe ei jää Awkwafinan varjoon: The Farewell loistaa juurikin siinä, miten se muiden hahmojen kautta esittää argumentteja ja kontrastoi Billien kahta kasvukulttuuria keskenään. Billien isä Haiyan (Tzi Ma) ja setä Haibin (Jiang Yongbo) ratkovat murhettaan juomisella, ja kertovat hiljaisen tai äänekkään surunsa johtuvan joko väsymyksestä tai ilosta. Yuping (Zhang Jing), Billin naimisiin menevä serkku ja tämän japanilainen puoliso Aiko (Aoi Mizuhara) omaavat kaksistaan ehkä viisi kappaletta vuorosanoja, mutta heidän ilmeensä ja yleinen habituksensa kertoo paljon siitä kuinka epämukava ja vieraantunut olo heillä on alati valheen ja totuuden risteyksessä. Kuitenkin, Zhao Shuzenin Nai Nai on elokuvan sydän ja myös huumorin lähde, ollessa suvun tiukka mutta lempeä matriarkka, aina sanavalmis kommentoimaan sekä häiden ruokalistaa että piikkittelemään sukuaan, joskin aina rakkauden paikasta. Hauska yksityiskohta: Nai Nain siskon "Pikku Nai Nain" näyttelijä on Lu Hong, Lulu Wangin isoäidin oikea sisko, ja hänen tyylitajunsa elokuvassa on pistämätön.

The Farewell on elokuva konflikteista, niin ideallisella, kulttuurisella että henkilökohtaisella tasolla. Suru vastaan ilo, totuus vastaan valhe, yksilö vastaan yhteisö. Kenen osa on surun kantaminen? Kaikkien vai yhden? Auttaako surun jakaminen toiselle, vai onko se vain oman surun siirtämistä toiselle? Amerikkalaista ja kiinalaista lähestymistä suruun verrataan elokuvassa paljon, kuten myös Billin paikkaa näiden kulttuurien välissä; sulavasti elokuva esittää miten Billi tasapainottelee New Yorkissa tätä, puhuessa mandariinikiinaksi Nai Nain kanssa ja vaihtaen silmäräpäyksessä englantiin ja paikkakohtaisiin kokemuksiin Nykissä. Billin perheenjäsenet iskevät toisiaan vastaan keskustellessaan Kiinan ja USA:n eroista ja miten yksilön ja perheen tärkeys eroaa näissä miljoonavaltioissa. Lulu Wang ei kuitenkaan sano että toinen näistä on parempi kuin toinen, jättäen tämän tulkinnan täysin katsojan käsiin, kutsuen katsojan perheen elämään ja se sai minut ajattelemaan premissiä uudessa valossa: voiko toisen surua kantaa tämän puolesta?

The Farewell on myös lumoavan kaunis elokuva, Wangin ja kuvaaja Anna Fraquesa Solanon käyttäessä valoa ja värejä hienosti ja sulavasti, ja elokuvan voitokas slow-motion marssi kohti kameraa on jälleen erikoisessa konfliktissa sen syyn kanssa- kuvaus, tarina ja teemat ovat The Farewellissa harmoniassa upealla tavalla. The Farewell on harvinaislaatuisen kaunis elokuva kuolemasta, joka ei jumitu synkkyyteen tai ole painostava tunnelmaltaan, vaan kepeä, äänekäs ja jopa iloinen elokuva surusta ja perheestä. Perheen aspektit elokuvassa liippasivat välillä hieman turhankin lähellä omia kokemuksiani, ja The Farewell aiheutti minussa kevyttä seiniintuijottelua, enkä usko että olen yksin näiden tunteiden kanssa. Jotkut kokemukset ovat kulttuurirajoja ylittäviä, globaaleja, linnunradallisia, ja The Farewellin kaltaiset elokuvat voivat auttaa meitä ymmärtämään myös paljon vieraampia tapoja, tai ainakin näkemään ne toisten kantilta. 

Atte T   

Atte Arvostaa: Taistelulähetit - 1917

Ai että, ai että. Sam Mendes on ohjaaja jonka parhaimmisto kuuluu kiinteästi suosikkielokuvieni joukkoon: Jarhead, Matkalla Perditioniin, Skyfall- kaikki pieniä mestariteoksia omilla tavoillaan. Spectren valitettavan kämmimisen jälkeen Mendes keskittyi hetkeksi televisiosarjojen tuottamiseen, mutta samlla hän valmistelu uusinta elokuvaansa- sotaelokuvaa, joka perustuu hänen isoisänsä kertomaan tarinaan.

Taistelulähetit - 1917

Tarina: Huhtikuu, 1917. Länsirintamalla Saksalaisten joukot ovat aloittaneet vetäytymisen- tai siltä se näyttää. Oikeasti kyseessä on ansa, johon 2. pataljoona, 1600 sielua, on kävelemässä suoraan. Kenraali Erinmore (Colin Firth) lähettää matkaan kaksi lähettiä- Korpraalit Will (George McKay) ja Tom (Dean-Charles Chapman) - kulkemaan yli linjojen viestin mukana, joka voi pelastaa tuhansien hengen. 

1917 on ennen kaikkea teknologinen ihme, eritoten kuvauksen, leikkauksen, valaistuksen ja kamerakoreografian suhteen. Työ minkä Mendes ja legendaarinen kuvaaja Roger Deakins tekivät tämän elokuvan parissa ansaitsee kaikki kehunsa, vaikka narratiivina se ei pärjääkkään aivan Mendesin aiemmille teoksille tai Dunkirkille, johon tätä elokuvaa väistämättä verrataan. Se on silti upean näköinen, raadollinen ja karu kuvaus I. maailmansodan teatterista, jonka kutsuminen sotaelokuvaksi tuntuu hieman harhaanjohtavalta. Toki se on sotaelokuva, se kertoo sodasta, mutta se on tunnelmaltaan välillä lähempänä kauhu-trilleria. 1917 omaa todella, todella inhottavia visuaaleja, ja katsojan reaktiot tähän vaihtelevat. Minä kiemurtelin penkissäni usein.

visual metaphor whiiii oh god

Kaikista nuorista Game of Thrones- näyttelijöistä en olisi ensimmäisenä uskonut juuri Dean-Charles Chapmanin olevan se joka alkaa näkyä sarjan päättymisen jälkeen isoissa elokuvissa. Chapman ja McKay ovat oiva parivaljakko tähän elokuvaan, ja he peilaavat toisiaan vallan mainiosti. Tom on enemmän viaton ja uskoo sodan merkitykseen, kun taas McKay on Sommen taistelun jälkeen menettänyt uskoaan niin komentoketjuun kuin koko konfliktiin. Chapmanin enkelikasvot sopivat erinomaisesti Tomin positiivisuuteen, ja McKayn kasvoilta paistava alaton väsymys sopii täydellisti tähän. Dialogia elokuvassa ei liiaksi ole, mutta se mitä näyttelijät tuovat ilmi pelkillä ilmeillä on tarpeeksi. Mukana on myös joukko vanhempia ja tunnetumpia näyttelijöitä kuten aiemmin mainittu Firth, Mark Strong, Andrew Scott ja Benedict Cumberbatch, joista eritoten Andrew Scott jäi mieleen täysin sotaan ja komentoketjuun kyrpiintyneenä lutina, joka pyytää lähettejä heittämään valopistoolinsa takaisin juoksuhautaan kun heidät ammutaan.

1917 "kikka" on paljon markkinoitu ja mainostettu yhden, pitkän kuvausoton käyttö elokuvassa. Silmiinnähden tämä tuottaa kuvan, jossa elokuva olisi kerrottu yhden, pitkän kuvauksen kautta, joka katkeaa vian yhden kerran narratiivisen pakotteen edessä, mutta jatkuen sen jälkeen entisellään. Toki tämä on oikeasti kasattu monista pitkistä otoista, leikkaukset piilotettuna kuvaukseen ja digitaalisten korjausten alle, mutta se ei vähennä tähän vaadittua työtä, ammattitaitoa ja ongelmanratkaisun prosessin arvostamista. Roger Deakins on alansa huippuja, ja hänen valmiiksi vakuuttavassa ansioluettelossaan on 1917 ehdoton kärkipaikka. 1917 omaa kohtauksia joiden kohdalla ei voinut kuin haukkoa henkeä teknisen toteutuksen ja tunnelman kohdatessa täydellisesti. Ehdottomat tähtikohtaukset ovat alun vaellus ei-kenenkään maan ylitse sen groteskissa realismissa, palava kaupunki yöllä, jossa valorakettien valo luo varjojen upean tanssin ja pitkä juoksu taisteluvarustusten reunalla satojen ekstrojen kanssa. 

Mutta miksi tämä tekniikka? Mitä sillä saavutetaan, muuta kuin teknisesti upea suoritus? 1917 lopputulosta on verrattu videopeliin, jossa ainoa mikä keskeyttää liikkeen on yllättävät tapahtumat ja välibosset. Miksei. Viekö tämä jatkuva liike ja liikkuva kamera huomiota pois ympäristöstä ja sodasta, eristäen katsojan siitä? En oikein usko tähän, sillä mielestäni tämä antoi hyvän poikkileikkauksen sodan eri tiloista ja tunnelmasta. 1917 menee eteenpäin, jatkuvalla tahdilla, kuin panssarivaunu tai marssiva armeija- poikkeus normaalisti stagnaatioita ja päättämättömyyttä kuvaaviin elokuviin I. maailmasodasta. Mielestäni tämä eristäytyminen, tämä jatkuva "askel eteenpäin"- metodi sopi hyvin kahden päähenkilön matkaan. Tom ja Will ovat nähneet jo sotaa ja sen kauhuja, joten kuvaus sopii hyvin heidän omaan henkiseen eristäytymiseen konfliktista. "Parempi olla miettimättä sitä", sanoo Kapteeni Smith (Mark Strong). Samalla Tomin tapauksessa kyse on henkilökohtaisesti tehtävästä, tämän veljen ollessa 2. pataljoonan mukana, ja mitä väliä millään on tällaisen tehtävän edessä?

1917 muistaa myös sen, että I. maailmansota oli nuorten poikien sota.

1917 kuuluu sotaelokuvien kategoriaan josta pidän paljon. Kuten Dunkirkin ja Pelastakaa sotamies Ryanin tapauksessa, fokus on pelastamisessa, ei toisen voittamisessa. Loppuvaiheessa varsinkin on Willin, sodan kovettaman ja kylmentämän pojan, kasvoilla päättäväisyys ja tarkoitus: liika kuolema voidaan välttää, jos vain onnistun. 1917 on yritys pelastaa jotain tuhon ja kadotuksen keskellä. En ole maininnut vielä musiikkia, josta vastasi Mendesin luottomies Thomas Newman. Surumieliset pianot ja huumaavat jousikuorot auttavat luomaan ainutlaatuisen tunnelman, ja musiikki onkin yksi ylimääräinen sulka 1917:a teknisen toteutuksen hattuun. Taistelulähetit - 1917 on elokuvakokemus, jota suosittelen lämmöllä. En tiedä muuttaako se kenenkään maailmaa tai käyttääkö se sotaelokuvan formaattia tai tekniikkaansa uniikin tarinan kerrontaan, mutta lopputuloksen ollessa näin uskomattoman vaikuttava, kaunis, kauhea sekä surullinen, lieneekö tällä tässä tapauksessa hirveästi väliä? Joskus vanha ja yksinkertainen tarina toimii, kun sen kertoo kaksi alansa mestaria.  

Atte T 

PS. Plussapisteet Mendesille sikh- sotilaiden mukanaolosta. 130 000 Intian armeijan sotilasta taisteli länsirintamalla, joista 9000 kuoli, ja on vääryys kuinka tehokkaasti heidän osuutensa sekä I. maailmansodassa että II. maailmansodassa on piilotettu niin historiankirjoista kuin mediasta joka kuvastaa sotaa.  

"The British couldn't have come trough both wars if they hadn't had the Indian army"

- Sir Claude Auchinleck.

Atte Arvostaa: Hiilijalanjälkeen jääneet

Vuoden 2020 ensimmäinen sarjakuva-arvostelu! Viime vuonna alkoi kaunis uusi traditio, jossa joka kuukausi pyrin arvioimaan yhden kotimaisen sarjakuvajulkaisun. Tällä kertaa kuitenkin on kyse sarjiksesta joka tuli ulos jo 2019. Tämä piti arvostella jo aikaisemmin, mutta erittäin kiireisen Joulukuun ansiosta pääsen asiaan vasta nyt.

Hiilijalanjälkeen jääneet

Tarina: Tulevaisuudessa on maapallo menetetty tapaus. Massatuhon jäljiltä on ihminen viimeinen selkärankainen nisäkäs planeetalla. Ihmiskunta on alkanut siirtymään kohti uutta alkua, sen rippeiden odottaessa Oulussa siirtoa kohti toista planeettaa.

Hiilijalanjälkeen jääneet on hyvin ajankohtainen sarjakuva. Viimeisten vuosien aikana on oman kotiplaneettamme tuomiopäivän kello liikkunut kohti keskiyötä tasaisella tahdilla, ja visiot siitä millainen ihmiskunnan ja Maan tulevaisuus on on monien mielessä. Sami Nyyssölä taipuu nihilismin puolella omassa tulkinnassaan, ia Hiilijalanjälkeen jääneet onkin karu kuvaus maailmasta, jossa elämä on jo käytännössä kuollut ja melkein jopa unohdettu. Hyvä viesti ja mielenkiintoiset ajatukset kuitenkin katoavat epätasaisen tarinankerronan ja jatkuvan selityksen alle. Paljon tästä on juurikin kirjoituksen puolella, sillä taide on omassa tyylissään toimiva ja maailmankuvaan sopiva.

Ongelmat sarjakuvassa ovat sen hahmojen ympärillä. Nuori päähenkilö Jantta on 12-vuotias tyttö, joka on isänsä kanssa viimeisiä ihmisiä maapallolla. Janttaa kuvataan kirjassa henkilöksi joka "haluaa uskoa parempaan huomiseen", mutta mitä tämä tarinassa tarkoittaa on jätetty lukijan arvailtavaksi. Alussa Jantta on täysillä menossa "planeetta B:lle", koska hän ei muista maapalloa ennen tuhoa ja kuolemaa. Hän vastustaa kierrätystä ja ikävöi äitiään. Kun Jantta jää väärinymmärryksen takia jumiin Ouluun muiden ihmisten paetessa avaruuteen, törmää hän toiseen taaksejääneeseen, jonka kanssa hän keskustelee maailmasta nyt ja ennen. Lopulta hän haluaa jäädä maahan saadakseen perheensä takaisin.  Hän ei myöskään kuin vain muutamassa kohtaa kuulosta tai tunnu 12- vuotiaalta. Jantan usko on sidottu enemmän hänen perheeseensä kuin maan kohtaloon, ja hän enemmänkin vain vastakappale, jonka kanssa Nyyssölä voi toisen selviytyjän kautta kopitella filosofisia argumentteja.

Maailmankuvan synkkyydestä kertoo paljon aikaisemmin mainittu fakta, että ihminen on planeetan viimeinen selkärankainen nisäkäs. Nyyssölän tulevaisuus on harmaa, väritön ja mauton, enkä sano tätä negatiivisessa mielessä. Aluksi kaikkien vaatteiden samanlaisuus pisti silmään, mutta toisaalta jos koko planeetta on kuolemassa ja resurssit on käytetty loppuun, ei muoti ja värikkäät vaatteet ole enään arkipäivää. Nyyssölän melkein konseptimainen kuvitus antaa kuvan saasteiden ja savusumun täyttämästä tulevaisuudesta, jossa mikään ei enään kasva, ja se toimii erittäin hyvin. Ruoka jota Jantta syö on "promerullaa", joka koostuu....jostakin, ja ulkona ei voi kulkea ilman happilaitteita. Perinteistä maailmanlopun meininkiä, joka korostuu edukseen taiteen ansiosta. Mukana on myös luovaa rakenteen rikkomista, kuten yöllinen keskustelu jossa mustavalkoisuus on heitetty toisin päin oivana tehokeinona.

Hiilijalanjälkeen jääneet tuntuu teokselta, joka oltaisiin tehty vain yhden erinomaisen lauseparin tähden: "Maailma ei muutu yhden ihmisen mielipiteestä, mutta yhden mielipiteen muuttaminen muuttaa koko maailman yhdelle ihmiselle." Tämä on teoksen sanoma ja idea, ja se onkin näinä aikoina hyvä muistutus. Onko planeettamme hukassa, vai voimmeko pelastaa sen, ja kenen vuoksi pelastamme sen- itsemme vai koko maailman? Hiilijalanjälkeen jääneet esittää mielenkiintoisia ideoita ja käy systemaattisesti läpi lähes kaikki argumentit ja diskurssit luonnonsuojelun ja ilmastokriisin kohdalla, mutta on narratiivisesti kömpelö teos. Mutta on vaikea olla kamalan kriittinen sarjista kohtaan, jonka sydän on suurilta osin oikeassa paikassa. Hiomalla erityisesti Janttaa hahmona siitä olisi voinut tulla eheämpi teos, mutta tällaisenakin se on ihan kelpo ja ajankohtainen katsaus synkkään tulevaisuuteemme. 

Atte T 

Spoiler warning!

PS. Ne jotka ovat lukeneet teoksen: Janttahan on siis kuollut, tai ainakin elämän ja kuoleman välitilassa? Hän ei selvinnyt ulkoilmasta. Hänen kaverinsa on ihminen jolla on koiran pää- kuolemanjumala Anubis- ja teos ottaa villin fantastisen käänteen heti tämän kuoltua, kuvaten matkaa kohti tuonpuoleista, jossa Jantan on tehtävä valinta elämän ja kuoleman väliltä kohdattuaan Jumalan joka voi tuoda poissaolevat rakkaat takaisin.

Ei? Vain minä? Okei.

Ei?

Atte Arvostaa: Cats

Aah, uusi vuosi ja vielä oikein uusi vuosikymmen! Aika palata takaisin joululomilta kunnolla arvioiden pariin. Ennen Helmikuun Oscar- kisoja on vuorossa aika monta odotettua elokuvaa, joista koitan nähdä mahdollisimman monta jotta voin taas antaa omia spekulointejani voittajista ja häviäjistä blogipostin muodossa. Mikäs olikaan vuoden ensimmäinen elokuva johon pääsen tarttum-

ai niin se on CATS.

CATS

Elokuva: Kerran vuodessa, kun Jellikkikuu nousee ylös, jellikkikissat kisaavat siitä, kuka pääsee kissojen taivaaseen ja näin aloittaa elämänsä uudelleen. Onko se herraskissa Bustopher Jones (James Corden), kotikissa Jennyanydots (Rebel Wilson) vai mysteerinen Macavity (Idris Elba)? Vain Vanha Deutoronomy (Judi Dench) voi sen tietää.

Tom Hooper on kahden "ehh"- luokkaisen elokuvan (King's Speech, Les Miserables) jälkeen vihdoin asettanut itsensä asemaan jossa häntä ei voi enään kutsua keskinkertaiseksi ohjaajaksi. Cats on nimittäin elokuva, jota on haastava lähestyä normaalin kritiikin näkökulmasta. Mistä tässä voisi edes aloittaa? Cats on elokuva jota en vieläkään usko että oikeastaan näin. Miten kukaan on voinut katsoa tätä ja ajatella "joo, eiköhän julkaista tämä, ja vielä samaan aikaan Star Warsin kanssa?" Kriitikot ovat kilpailleet joulukuusta lähtien siitä, kuka osaa monisanaisimmiten ja viihdyttävimmin kuvailla kuinka kamala elokuva Cats on, mutta yksikään niistä ei onnistunut tehtävässään täydellisesti. Cats pitää nähdä että sen voi uskoa.

Hahmoja elokuvassa piisaa, jokaisella toinen toistaan erikoisempi ja oudompi nimi. Uusi kyky Fransesca  Hayward on Catsin nimellinen päähenkilö, uusi kissa Victoria jellikkikissojen joukossa jolle kaikki tämä on uutta ja ihmeellistä. Hayward...on ehkä hyvä näyttelijä? Mihinkään on mahdoton kiinnittää huomiota digital fur technologyn viedessä huomion joka kerta pois mistään aidosta. Ainakin hänen balettinsa erotti hänet muista kissoista liikehdinnän kannalta. Victoria haluaa kuulua johonkin, ja hän saavuttaa sen, ilman että kukaan häntä varsinaisesti haastaisi tai joku kyseenalaistaisi tätä. Victoria vain valssaa kohtauksesta toiseen, tavaten toinen toistaan oudompia kissoja ja hymyilee suuren hämmenyksen vallassa. Hänellä on kai jonkinlainen yhteys taikurikissa Mister Mistoffelesin (Laurie Davidson) kanssa, tai sellainen muodostuu elokuvan aikana, mutta miten ja milloin on hyvä kysymys jälkipolville. 

 Muut hahmot ovat sitten kasvavissa määrin enemmän hämmentäviä tai raastavan ärsyttäviä. Paljon on puhuttu Idris Elban pohjanoteerauksesta paholaismaisen kissa Macavityn roolissa, mutta minusta Macavity ei ollut edes pahinta; Rebel Wilson ja James Corden olivat. He ovat lihavia. Se on se vitsi. Wilsonin hahmo Jennyanydotsin oma osuus on happotrippi, jossa lapsenkasvoiset hiiret ja nais-torakat tanssivat Wilsonin kiskoessa kerroksittain turkkian pois, ja Corden kertoi tavallisia Corden- tasoisia vitsejään. Ei sillä etteikö Elba jäisi kauaksi heistä, huikatessaan "miau" aina poistuessaan paikalta. Jos koko näyttelijäkaartissa on kolme nimeä jotka eivät tunnu täysin nolaavan itseään, ovat ne Ian McKellen, Judi Dench ja Taylor Swift, joiden osuudet tuntuvat parhaiten realisoiduilta, vaikkakin Taylor Swiftin hahmo katoaa elokuvasta kirjaimellisesti maagisesti, eikä häntä sen jälkeen nähdäkkään.

Mutta entäs sitten laulut? Jos jotain voin antaa Catsille positiivisuuden nimissä, on se kyvykkäiden laulajien naaraaminen mukaan. Toki mukana on Rebel Wilson ja James Corden joiden tulkinnat ovat enemmän kyseenalaisia, mutta Hayward, Davidson, Swift, Jason Derulo, Naoimh Morgan ja Danny Collins osaavat laulaa ja teknisesti he esittävät kappaleensa hienosti. Ongelmana on se, että suurin osa lauluista on aivan kamalia rallatuksia ja sanaleikkejä. Vain muutama laulu jäi jotenkin positiivisesti mieleen; Oscar- pyrkimyksiä varten luotu Beautiful Ghosts ja Mister Mistoffelesin laulu ovat ihan kivoja, mutta molemmat jäävät surkeasti Jennifer Hudsonin Memories- laulun jalkoihin. Memoriesin ongelma, kuten myös Beautiful Ghostsin, on se että se ei mätsää millään tasolla elokuvan muihin lauluihin tai niiden tyyliin. Hyvä laulu, ja Hudson antaa todellakin kaikkensa, mutta sen yhteys kokonaisuuteen on häilyvä.

Digital Fur Technology on termi jota elokuvan parissa työskentelevät VFX- ammattilaiset ovat käyttäneet kissojen ulkonäön luomisesta. Lopputuloksen ovat nähneet kaikki, mutta trailerit ja mainosjulisteet eivät anna oikeutusta lopputulokselle, sille kun näet ne edessäni kävelevässä nelinkontin, hännät kiehnäten. Tanssikohtaukset ovat alati kiihtyviä, päättyen lähes orgasmin kaltaiseen finaaliin, jossa kissaihmiset vääntelehtivät ja voihkivat tanssilattialla. Vanha vitsi jo tässä vaiheessa, mutta Cats on äärimmäisen kiimainen elokuva, joka tulee herättämään outoja tunteita ihmisissä ympäri maailman. CGI:n taso on myös ärsyttävän epätasainen; kissat näyttävät suurilta osin niin ookoolta kuin antropomorphiset kissaihmiset voivat näyttää, mutta aiemmin mainitut hiiret ja torakat ovat aivan järisyttävän kamalan näköisiä. Eivätkä kissatkaan puhtain paperein pääse, sillä vaikka teknisesti CGI on täysin funktionaalista, on ongelma designissa; ihmiskasvot läimäistynä karvaisiin kehoihin tuottaa vahvan uncanny valley- fiiliksen. Oikeassa maailmassa varmasti upean näköinen tanssikoreografiakaan ei pääse oikeuksiinsa, sillä tietokone-efektien takia kaikki näyttää suunnattoman epäaidolta. Tätä ei auta myöskään hämmentävä mittakaava, sillä kaikki kissat ovat kissoiksi aivan liian pieniä ja kaikki näyttää vain todella oudolta ja ahdistavalta. Olen täysin varma siitä, että jos Cats olisi tehty klassisella puvustuksella, kuten se alunperin tehtiin lavalle, olisi se huomattavasti siedettävämpi elokuva. 

En muista koska viimeksi näin elokuvan jonka jälkeen ensimmäinen ajatus oli se, etten halua enään ikinä nähdä sitä uudelleen. Cats on uskomaton tapaus; täysin juoneton elokuva, jossa Victoria tuppaa vain törmäämään toisiin kissoihin jotka laulavat ja sitten taas uusiin kissoihin jotka laulavat. Se ei sano mitään mistään eikä siinä ole mitään pintaansa syvempää puolta. Miten voisin tosiaalta kritisoida jotain absurdiksi, jos absurdius on tarkoituksellista, outous olennainen osa kokonaisuutta? Joku voisi sanoa että se on autenttinen alkuperäiselle musikaalille ja että se tekee tästä elokuvasta hyvän mutta ei, ei se ole hyvä, kuten ei ollut originaalikaan. Cats on kolossaalinen virhe, ja haluaisin todellakin tietää, mitä siihen osallistuneet ammattilaiset ajattelivat lopputuloksesta. Mutta se voi olla oikealla porukalla ja tarkoituksellisella ironialla ehkä viihdyttävä, jos humalatila on tarpeeksi korkealla. Itse en omannut kumpaakaan, ja lopputuloksena on yksi varmasti alkaneen vuosikymmenen mielenkiintoisimmista epäonnistumisista. Tämä on varmasti tuleva huonojen elokuvien kulttiklassikko. Menkää katsomaan Cats, ja kokekaa suunnaton hämmenykseni.

Atte T