Atte Arvostaa: The Farewell

Nyt kun Oscar- kuume on täydessä huumassa ja ehdokas- elokuvia alkaa näkyä myös kotimaisissa leffateattereissa, on katsojan helppo valita mitä haluaa katsoa. Mutta nyt kehotan kasuaalejakin leffakatsojia siirtämään katseet pois mahdollisten Oscar- pystien kiillosta kohti pienempää, vaille ehdokkuuksia jäänyttä elokuvaa joka on taatusti aikasi arvoinen:

The Farewell

Tarina: Billi (Awkwafina) muutti perheensä kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin lapsena, mutta hän on silti säilyttänyt läheisen suhteen Nai Naihin ("isoäiti" mandariinikiinaksi) (Zhao Shuzen). Nyt kolmekymppinen Billi saa kuulla, että Nai Nai sairastaa syöpää- mutta kukaan perheessä ei ole kertonut tätä Nai Naille, vanhan tradition mukaan. Serkun häät ovat syy nähdä Nai Naita kenties viimeisen kerran. 

The Farewell perustuu "oikeaan valheeseen", tässä tapauksessa ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Wangin omaan elämään ja oikeaan traditioon kiinalaisessa kulttuurissa. Tämä premissi ja tradition itsessään kuulostaa kaikin puolin oudolta ja jopa julmalta, mutta The Farewellin nerokkuus piileekin juuri siinä, kuinka se argumentoi tämän idean puolesta, ja miten vale voi olla tie suurempaan totuuteen. The Farewell on kaunis, erikoinen ja uniikki elokuva, joka haastaa meille tutut konseptit surusta ja kenen se kuuluu kantaa. Samalla se käsittelee ohjaajalle tuttuja maahanmuuttajan kokemuksia identiteetistä, kodista ja perheestä, ja sitoo nämä kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi joka kaiken raskauden ja surun keskellä on myös hauska, omalla tavallaan.

Awkwafina tunnetaan enemmän eksentrisistä roolisuorituksistaan (Crazy Rich Asians, Ocean's 8), mutta Billi on enemmän tasainen ja samaistuttava ja samalla ehdottomasti Awkwafinan paras roolisuoritus. Billi on kirjoittajan urallaan paikallaan junnaava milleniaali (big mood), joka on eksyksissä molemmisa kodeissaan: Billien lapsuus ja kasvaminen New Yorkissa oli yksinäistä ja häneltä puuttuu yhä jonkinlainen perheen ja ystävien turvaverkosto, mutta Kiinassa hän ei osaa kieltä kovinkaan hyvin ja hänen laajemman perheensä kulttuuri ja tavat ovat hänelle vieraita. Hänen matkansa Nai Nain luokse on yhdistelmä halua nähdä rakas isoäitinsä vielä kerran ja samalla taivutella muu perheensä kertomaan totuuden, ja syy miksi Billietä ei alun perin haluttu mukaan häihin oli tämän taipumus tunteiden äänekääseen ulosantiin, joka ei istu hyvin valheen kanssa. Awkwafina tekee upeaa, sulavaa työtä ja ansaitsee kaikki kehut.

Muu perhe ei jää Awkwafinan varjoon: The Farewell loistaa juurikin siinä, miten se muiden hahmojen kautta esittää argumentteja ja kontrastoi Billien kahta kasvukulttuuria keskenään. Billien isä Haiyan (Tzi Ma) ja setä Haibin (Jiang Yongbo) ratkovat murhettaan juomisella, ja kertovat hiljaisen tai äänekkään surunsa johtuvan joko väsymyksestä tai ilosta. Yuping (Zhang Jing), Billin naimisiin menevä serkku ja tämän japanilainen puoliso Aiko (Aoi Mizuhara) omaavat kaksistaan ehkä viisi kappaletta vuorosanoja, mutta heidän ilmeensä ja yleinen habituksensa kertoo paljon siitä kuinka epämukava ja vieraantunut olo heillä on alati valheen ja totuuden risteyksessä. Kuitenkin, Zhao Shuzenin Nai Nai on elokuvan sydän ja myös huumorin lähde, ollessa suvun tiukka mutta lempeä matriarkka, aina sanavalmis kommentoimaan sekä häiden ruokalistaa että piikkittelemään sukuaan, joskin aina rakkauden paikasta. Hauska yksityiskohta: Nai Nain siskon "Pikku Nai Nain" näyttelijä on Lu Hong, Lulu Wangin isoäidin oikea sisko, ja hänen tyylitajunsa elokuvassa on pistämätön.

The Farewell on elokuva konflikteista, niin ideallisella, kulttuurisella että henkilökohtaisella tasolla. Suru vastaan ilo, totuus vastaan valhe, yksilö vastaan yhteisö. Kenen osa on surun kantaminen? Kaikkien vai yhden? Auttaako surun jakaminen toiselle, vai onko se vain oman surun siirtämistä toiselle? Amerikkalaista ja kiinalaista lähestymistä suruun verrataan elokuvassa paljon, kuten myös Billin paikkaa näiden kulttuurien välissä; sulavasti elokuva esittää miten Billi tasapainottelee New Yorkissa tätä, puhuessa mandariinikiinaksi Nai Nain kanssa ja vaihtaen silmäräpäyksessä englantiin ja paikkakohtaisiin kokemuksiin Nykissä. Billin perheenjäsenet iskevät toisiaan vastaan keskustellessaan Kiinan ja USA:n eroista ja miten yksilön ja perheen tärkeys eroaa näissä miljoonavaltioissa. Lulu Wang ei kuitenkaan sano että toinen näistä on parempi kuin toinen, jättäen tämän tulkinnan täysin katsojan käsiin, kutsuen katsojan perheen elämään ja se sai minut ajattelemaan premissiä uudessa valossa: voiko toisen surua kantaa tämän puolesta?

The Farewell on myös lumoavan kaunis elokuva, Wangin ja kuvaaja Anna Fraquesa Solanon käyttäessä valoa ja värejä hienosti ja sulavasti, ja elokuvan voitokas slow-motion marssi kohti kameraa on jälleen erikoisessa konfliktissa sen syyn kanssa- kuvaus, tarina ja teemat ovat The Farewellissa harmoniassa upealla tavalla. The Farewell on harvinaislaatuisen kaunis elokuva kuolemasta, joka ei jumitu synkkyyteen tai ole painostava tunnelmaltaan, vaan kepeä, äänekäs ja jopa iloinen elokuva surusta ja perheestä. Perheen aspektit elokuvassa liippasivat välillä hieman turhankin lähellä omia kokemuksiani, ja The Farewell aiheutti minussa kevyttä seiniintuijottelua, enkä usko että olen yksin näiden tunteiden kanssa. Jotkut kokemukset ovat kulttuurirajoja ylittäviä, globaaleja, linnunradallisia, ja The Farewellin kaltaiset elokuvat voivat auttaa meitä ymmärtämään myös paljon vieraampia tapoja, tai ainakin näkemään ne toisten kantilta. 

Atte T