Atte Arvostaa: Batman v Superman: Dawn of Justice

Tämän vuoden ensimmäinen supersankari-spektaakkeli on täällä. Olen jo aikaisemmin jakanut mielipiteitäni koko ideasta ja miksi se voi toimia ja miksi hype ei ole niin isoa kuin Civil Warin kohdalla. Pitemmittä puheitta, tässä on arvosteluni Batman v Superman: Dawn of Justicesta:

On kulunut lähes kaksi vuotta siitä kun Teräsmies (Henry Cavill) pelasti maan Kenraali Zodilta, mutta ei ilman sivullisia vahinkoja. Paikan päällä silloin ollut Bruce Wayne (Ben Affleck) näkee Teräsmiehen potentiaalisena uhkana ja päättää palata takaisin Batmaniksi. Samaan aikaan Lex Luthor (Jesse Eisenberg) kutoo juonien verkkoa hallituksen avustuksella ja sylkee bensaa Teräsmiehen ja Batmanin välisiin liekkeihin. Voiko Teräsmies löytää paikkaansa maailmassa ja onko Batmanista pysäyttämään tätä jos tarve vaatii?

Lyhyesti sanottuna, minä pidin tästä elokuvasta. Se on selkeä jatko-osa Man of Steelille ja tekee mitä jatko-osan pitääkin tehdä: jatkaa hahmojen tarinaa, syventää hahmojen suhteita ja luonteita ja nostaa panoksia. Sen lisäksi se toimii myöskin maailmanrakentamisen osana, laajentaen DCEU:ta entisestään esitellen uusia hahmoja ja uhkia tulevaisuuden varalle. Tästä tosin juontuu osa elokuvan ongelmista, mutta niistä kohta lisää. Visuaalisesti elokuva jatkaa Man of Steelin tyyliä, ja ohjaaja Zack Snyder on edelleen visuaaliselta kuvaltaan uniikki ohjaaja ja tämä näkyy hyvin monissa upeissa kohtauksissa. Mutta nyt on kuitenkin vuoro puhua elokuvan hyvistä ja huonoista puolista. Positiivisuuden nimissä aloitan hyvistä:

Kaikki vanhat näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin, paria poikkeusta huomioimatta. Cavill jatkaa hyvää työtään Teräsmiehenä ja näyttää taivaalla lentäessään ja kävellessään pitkin Capitol Hillin käytäviä aina  sarjakuvien esikuvaltaan. Cavillin kasvoilta näkyy miehen kasvot joka tietää olevansa voittamaton ja voimakkaampi kuin kukaan, mutta kärsii tämän vastuun alla. Laurence Fishburne paransi suoritustaan Daily Planetin päätoimittaja Whitenä edellisestä kertaheitolla, ollen kärttyisä vanhan liiton uutismies joka yrittää parhaansa mukaan pitää lehtimediaa relevanttina. Uusia hahmoja tuli aikamoinen läjä, ja hekään eivät petä suorituksillaan. Näitä kolmea näyttelijää haukuttiin ja inhottiin julkisesti ennen elokuvaa, mutta uskon että monen meilipide saattaa kääntyä tämän jälkeen, varsinkin Ben Affleckin kohdalla. Affleck on syntynyt rooliin. Hän on hiljainen, synkkä ja oikeasti uhkaava tarvittaessa. Hän onnistuu tuomaan esille kaikkein tärkeimmän puolen tässä tarinassa hienosti: Bruce oikeasti tuntee maailman olevan uhattuna Teräsmiehen kulkiessa ilman vastustajaa. Batman on pelottava ilmestys, ja kun hän tulee ensimmäisen kerran esille on leikkaus ja toiminta luotu vahvistamaan tätä mielikuvaa. Ensimmäisen kerran elokuvissa idea Batmanista tuntui pelottavalta, ja Affleckin roolisuoritus tukee tätä. Gal Gadot myöskin loistaa roolissaan. Ihmenainen ei saa paljoa tilaa elokuvissa, mutta kun hän lopulta laittaa haarniskan päällensä ja käy taisteluun, näen sarjakuvien Ihmenaisen. Kylmät väreet kulkivat lävitseni tämän käydessä sotahuuto huulillaan hyökkäykseen. Dianan asenteesta näkyy paljon hänen ikänsä ja kuinka hänen mielenkiintonsa ihmisten maailmaa kohtaan on kadonnut. Mutta Ihmenainen saa oman paikkansa loistaa ensi vuonna omassa elokuvassaan. Nostan hattuani myös Jeremy Ironsin suoritukselle Alfredina, tuoden uskollisen mutta piikittelevän ja sarkastisen hovimestarin sarjakuvista valkokankaalle hienosti.

Fuck you haters!

Mutta suurin yllätys näyttelijöistä itselleni oli Jesse Eisenberg Alexander "Lex" Luthorina, ja tästä kiitos kuuluu oivalle käsikirjoitukselle. Monet vertasivat häntä ennen elokuvan julkaisua Superman-tv-sarjan Luthoriin, joka oli juonitteleva pukumies joka teki hämäriä bisnesdiilejä enemmän kuin hulluja superrikollisten perinteisiä juonia. Superman-elokuvan Luthor oli myöskin vain bisnesmies jolla oli pahoja suunnitelmia. Jessen versio ei kuulemma ollut tarpeeksi samanlainen näiden kanssa. BvS:n Luthor on paluu takaisin hahmon juurille. Hän on hullu tiedemies, jonka kanssa ei ole kysymystäkään onko hän hyvä vai paha. Luthor on kuin paha Elon Musk, Mark Zuckerberg (heh) tai Steve Jobs- karismaattinen, pirullisen älykäs ja Lexcorp on nykyaikainen ja moderni tietotekniikkayritys jonka lonkerot ovat jokaisessa yhteiskunnan tasossa. Lex ei myöskään ole  ihan terve. Hän on selkeästi psykoottinen sosiopaatti, ja omaa joukon oireyhtymiä jokta näkyvät ajoittaisina raivonpurskahduksina. Tämä versio on hyvin lähellä Grant Morrisonin All-Star Supermanin Lex Luthoria, joka ei kaihda keinoja tai välitä kuka kuolee kunhan hän saavuttaa tavoitteensa. Ymmärrän hyvin jos Jessen roolisuoritus voi tuntua liian ylisteampuvalta tai hassulta, mutta kun unohtaa Luthorin nykyaikaisen rikollisuuden tyylin ja muistaa mieliinsä alkuperäisen tiedemiehen, voi Luthoria arvostaa uudella tavalla. Eisenbergin versio Luthorista tässä elokuvassa on yksi viihdyttävämpiä ja omalla tavallaan uhkaavampia superkonnia jonka olen nähnyt vähään aikaan. Ja kun hänen nerokas juonensa saavuttaa viimeisen asteensa ja mahtava Teräsmies lankeaa polvilleen hänen eteensä, ainoa asia mitä näen on Lex Luthor, Teräsmiehen kiistaton arkkivihollinen.

Zack Snyderin alaa on näyttävä toiminta, ja sitä tämä elokuva on täynnä. Nimessä luvattu kaksintaistelu on upean näköinen, hyvin suunniteltu ja loppujen lopuksi kattoi aika pienen alueen. Teräsmiehen uskomattomat voimat esitellään tyylillä mutta Batmanin taitoa ei kuitenkaan aliarvioida. Myös lopun kahakka Tuomiopäivän kanssa on erittäin upean näköinen, varsinkin kun Teräsmies ja Ihmenainen yhdessä käyvät suunnattoman Tuomiopäivän kimppuun. Tuomiopäivän design ei vieläkään sytytä, mutta trailerissa olevaa möykkyä on tehty hieman paremman näköiseksi ja idea tehdä Tuomiopäivästä todella iso toimi ulkonäön etuna. Jos Tuomiopäivä näyttää mielestäsi Hulkilta, et ole väärässä mutta se ei ole elokuvan vika, sillä sarjiksissa yhdennäköisyys kahden välillä oli häiritsevä Myös monet sommitellut kohtaukset ja hiljaiset hetket toimivat, kuten Brucen vanhempien surmayö ja Teräsmiehen urotöiden esittely ympäri maailmaa. Snyderin visuaalisuus on omiaan näissä kohtauksissa, ja loppua kohden nämä pääsevät uusiin mittasuhteisiin.

Mutta nyt päästään huonoihin puoliin. Kuten pari viikkoa sitten asiasta kirjoitinkin, BvS:än päällimäinen tarkoitus vaikutti olevan Oikeuden Puolustajien esittely ja sitä se loppujen lopuksi onkin. Monia juonenpätkiä ja teemoja nostetaan esiin, mutta niitä ei ratkota elokuvan aikana. Tämä on hyvin perinteistä sarjakuvissa ja selkeästi Snyder ja käsikirjoittaja David Goyer pelaavat pitkän tähtäimen peliä, mutta itse elokuvassa nämä tuntuvat irtonaisilta ja sekavilta vielä. Elokuva ei osaa pitää fokusta siinä mikä on tärkeää- nykyhetkessä.  Batman v Superman on epätasainen rytmiltään. Sen tarina on haparoiva paikka paikoin, ja käsikirjoituksessa on vieläkin samoja ongelmia kuin Man of Steelissä. Hahmot puhuvat, mutta harvoin heidän puheensa on mitenkään luonnollista tai normaalia. Vain Perry White, Lex ja Alfred puhuvat kuin normaalit ihmiset, ilman että heillä on puhe valmiina. Yleinen negatiivinen kommentti edellisestä elokuvasta oli sen yltiösuuri rakkaus räjähdyksiä ja tietokonefektejä kohtaan. Toki CGI paikka paikoin on todella näyttävää ja ilman sitä Tuomiopäivä olisi ollut vaikea luoda, mutta välillä tietokoneefektit olivat vähän turhankin päällekäyviä ja iskut hieman kumisia. Amy Adams ei vieläkään ole mielestäni kovinkaan mieleenjäävä Lois Lanena. Paria poikkeusta lukuun ottamatta Lois on vain Teriksen pelastettavana. Teräsmiehestä puheen ollen, Henry Cavill ei myöskään vielä vakuuta minua Clark Kenttinä. Clark eroa paljoa Teräsmiehestä ääneltään tai ulkoiselta habitukseltaan verrattuna esim Christopher Reeveen. Clarkin pitäisi olla nöyrä, ujohko ja hieman kömpelö niin ruumiiltaan kuin sosiaalisilta taidoiltaan. Tätä Cavill ei pysty selkeästi Clarkkina tekemään, tai sitten käsikirjoittaja ei ymmärrä Clarkin ja Kal-Elin eroa. Juonessa on välillä pieniä röörejä ja reikiä, mutta en voi puhua niistä ilman että pilaan juonen pieniä koukkuja kokonaan.

Mutta isoin ongelmani on hahmojen käytöksessä. Teräsmiehestä puhutaan paljon toivon tuojana ja suurena hyvänä maailmassa, mutta elokuvaa kiinnostaa vain puhua siitä, sen sijaan että se näytettäisiin. Yhdessä kohtaa Teriksen reaktio isoon katastrofiin on lähinnä tylsistyneen näköinen ilme. Suurimman ollessa Batman ja tappavan voiman käyttö. Batman ei tapa ketään suoraan: hän ei taita niskoja tai heitä ketään katolta...mutta tämän kaahatessa rikollisten perässä Batmobiililla on idea siitä että kukaan muka ei kuole naurettava. Batman avaa tulen autoja kohti ja ne räjähtävät. Kovanluokan Batman-fania tämä häiritsee, sillä iso osa hänen hahmoaan on aseiden käytön ja tappamisen vihaaminen. Parissa kohtaa tämä käy erityisen häiritseväksi, mutta tästä on keskusteltu paljon elokuvayleisön ja nykyaikaisen moraalisen standardin vaatiessa enemmän lopullisia ratkaisuja tekeviä sankareita. Batman on tappanut aikaisemminkin, tai "jättänyt pelastamatta" mikä ei ole elämän arvoa vaalivalle yön ritarille mikään kevyt asia. Osaa tämä häiritsee enemmän kuin toisia, ja tämä on jotain minkä suhteen DC:n on tehtävä päätös ennen uuden Batman-elokuvan tuloa: Saako Batman tappaa?

Mitä voin sanoa enään? Loppujen lopuksi elokuva on hyvä, mutta olisi voinut olla paljon parempikin. Batman v Superman on kuin hiomaton timantti, ja toinen uudelleenkirjoitus ja suunnitelu hahmojen osalta olisi voinut nostaa sen helposti supersankarileffojen ykköskastiin. Lienee kuitenkin selvää että itse näen tämän sarjakuvafanin näkökulmasta, ja tämä vaikuttaa lopulliseen mielipiteeseeni paljon. Hans Zimmerin musiikit ovat odotettuun tapaan uskomattoman kauniin kuuloiset ja Man of Steelistä tuttu teema soi sopivissa kohdissa luoden tunnelmaa. Ongelmat ovat moninaiset, mutta toisaalta elokuvan hyvät puolet ovat myöskin mainittavat. On unelmien täyttymys nähdä nämä hahmot samassa elokuvassa. Batman taistelemassa huoneellista konnia vastaan pelastaakseen viattoman? Pretty awesome. Lex Luthorin juonen kulminoituminen ja kuinka uhri tajuaa joutuneensa huijatuksi eikä hän voi tehdä mitään? Awesome!  Batman pieksee Teräsmiestä kaikella mitä häneltä löytyy, kun taas Teräsmies tönäisee Batmania kevyesti, lennättäen tätä kymmeniä metrejä? AWESOME. Ihmenainen, Teräsmies ja Batman taistelemassa rinta rinnan, yhtenä rintamana tovereina? PRETTY FUCKING AWESOME. Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan hyvä, osittain viihdyttävä toimintapläjäys jossa esitellään DC:n tunnetuimmat hahmot tyylillä, luodaan vahvaa pohjaa tulevalle Justice League-elokuvalle ja muille DC:n leffoille ja se pitää mukanaan alusta loppuun asti. Tämä on alkusoitto DC:n alati kasvavalle elokuvamaailmalle, ja se saa odottamaan yhä kasvavalla mielenkiinnolla mitä he voivat tulevaisuudessa tarjota meille.

Atte T

ps. Kuten Star Warsin kanssa, haluan nyt avata hieman ajatuksiani elokuvan tietyistä kohtauksista. Sisältää rampauttavia juonipaljastuksia.


HUOM! SPOILEREITA!

- Sisäinen DC-fanipoikani kiljui riemusta nähdessäni maistiaiset tulevista Oikeuden Puolustajista: Vesimies suojelemassa valtakuntaansa tunkeilevilta sukelluskameroilta, ja sitten uiden pois paikalta uskomattomalla nopeudella. Vesimies oli elokuvassa, ja minä näin hänet- ajatus tuntuu yhä oudolta. Barry Allen estää ryöstön kaupassa uskomattomalla nopeudella ja saapuu aikavirrasta juosten varoittamaan Batmania tulevaisuudesta, kehottaen tätä kokoamaan Oikeuden Puolustajat. Victor Stone, onnettomuudessa kehonsa lähes kokonaan menettänyt urheilija liitetään tuntemattomaan "motherbox" teknologiaan ja näin syntyy Kyborgi. Kaikki tämä oli juonen kannalta merkityksetöntä, mutta ah niin, NIIN UPEAA.

- Teräsmiehen kohtalo oli yllättävä, joskin ei luultavasti pysyvä. Nostan kuitenkin hattua elokuvalle tehdessä kuolemasta virallista nopeasti ja kaksien hautajaisten jälkeen tuntuu Kryptonin viimeisen pojan kuolema taistelussa Tuomiopäivää vastaan sankarilliselta, joskin yksityskohtaisesti turhalta. Rakastin kuitenkin muistotilaisuutta Metropoliksessa. "Me olemme monumentti-" kirjoitus toimii, varsinkin kun paikalla olevat nuorista vanhuksiin ovat murskaavan suruissaan tapahtuneesta.

-Teräsmiehen kuolema inspiroi Oikeuden Puolustajien synnyn? Hyvä idea, itse asiassa. Jor-El puhui Man of Steelissä Teräsmiehen olevan esimerkki ihmiskunnalle, ja tämä on juuri sitä. Batman näki mitä Teräsmies edusti, ja hän vannoo pitävänsä näistä arvoista kiinni ja kooten tämän veroiset puolustajat maan päälllä kasaan. En odottanut tätä, se sopii hahmolle ja antaa tilaa uusille hahmoille, mutta kuten sanoin: en usko että tämä kuolema kestää kauaa, sillä maailma tarvitsee Teräsmiestä....

Atte T

Civil War & Annihilation- Kriisisarjikset syynissä

Tämän kevään isoin elokuva Batman v Supermanin ohella on Captain America: Civil War. Tämä kolmas osa Kapteeni Amerikan elokuvasarjaan on käytännössä myöskin kolmas Kostajat-elokuvat, onhan mukana kaikki Kostajat sekä liuta uusia hahmoja. Koskaan aikaisemmin tähän mennessä on näin monta supersankari ollut elokuvassa yhtä aikaa ja kaiken takana on vielä iso konflikti joka tulee varmasti muuttamaan koko MCU:n status quota joksikin aikaa. Nimensä mukaisesti elokuva ottaa vaikutteita Marvelin samannimisestä crisis-crossover-tapahtumasarjiksesta, mutta nämä vaikutteet ovat suhteellisen pieniä. Käytännössä sarjiksesta ollaan elokuvaan otettu lähinnä idea Kapteeni Amerikan ja Rautamiehen sekä heitä seuraavien ideologinen konflikti sekä supersankarien rekisteröityminen USA:n hallituksen agenteiksi, joskin tämä on hieman pienemmässä mittakaavassa MCU:n rajoitusten vuoksi. Osa on ollut innoissaan että Marvel tekee adaptaation tästä suositusta sarjakuvasta, osa taasen on vihaisia koska trailerit eivät ole vakuuttaneet heitä että elokuva voisi onnistuneesti kuvastaa alkuperäänsä. Liian vähän hahmoja ja tiettyjen hahmojen puute on monelle ollut päällimäinen huolenaihe. Civil War on noussut taas elokuvan tulon myötä puheenaiheeksi, nostaen tämän tarinakokonaisuuden parhaimpien tarinoiden joukkoon.

Olen aikalailla eri mieltä. Mielestäni Civil War on sarjakuvana mainio, mutta ei todellakaan mikään mestariteos tai lähelläkään Marvelin parhaimmistoa edes monimutkaisten ja hämmentävien kriisisarjisten joukossa. Ymmärrän miksi muut pitävät siitä- se koettaa ajatella supersankareita realistisesta näkökulmasta ja sisältää paljon kysymyksiä vapaudesta ja vastuusta. Mutta samaan aikaan kuin Kapu ja Tony potkivat ja purivat toisiaan, oli Marvelilla toinen iso tapahtuma käynnissä. Tämä sarjis ei saanut niin isoa mediahuomiota kuin Civil War, koska se oli avaruusooppera eikä sisältänyt politiikkaa. Kyseessä oli Annihilation. Mutta ennen kuin voin puhua näistä kahdesta enempää, voisin hieman valoittaa mitä tarkoitin crisis crossover-tapahtumasarjalla.

1985 DC Comics halusi yksinkertaistaa sarjakuvamaailmaansa. Takana oli 50 vuotta jatkumoa, useita eri maailmoja ja he olivat juuri saaneet oikeudet Charleston Comicsin suosittuihin hahmoihin kuten Blue Beetleen joka täytyisi mahduttaa maailmaan. Niinpä Marv Wolfman ja George Perez tekivät tarinan nimeltä Crisis on Infinite Earths, jossa luotiin määritelmä kriisisarjikselle. Siinä oli lukuisia hahmoja, maailmaa muuttavia tapahtumia ja asiat eivät olleet samalla tavalla sen loputtua. Crisis myöskin antoi nimen koko tarinamuodolle. Ja tämän jälkeen on sarjisbisnes ollut täynnä tämänkaltaisia kriisejä. Crisis on Infinite Earths-tarinaa seurasi liuta muita tarinoita kuten Identity Crisis, Infinity Crisis, 52, Final Crisis, Blackest Night ja Flashpoint. Teknisesti ottaen Marvel oikeastaan aloitti tämän tunnetulla tarinalla nimeltä Secret Wars, joka ilmestyi ennen Crisis on Infinity Earthsia, mutta Secret Wars oli paljon "pienempi" vaikutuksiltaan ja sen tarkoitus ei ollut muuttaa status quota vaan myydä leluja. Marvel kuitenkin teki joukon omia kriisejä kuten Age of Apocalypsen ja Onslaught Sagan 90-luvulla. 2000-luvulla Marvel kuitenkin aloitti sarjakuvamaailmansa systemaattisen hajottamisen ja uudelleenrakentamisen lähes vuosikymmenen kestävällä kriisitapahtumien sarjalla: Avengers Disassembled hajotti Kostajat, House of M vei voimat lähes kaikilta mutanteilta, Civil War jakoi koko supersankariyhteisön kahteen leiriin, Secret Invasion paljasti salaliiton Skrullien hyökätessä voimalla, Dark Reign nosti superrikolliset vallan kahvaan ja Siege palautti vanhan järjestyksen yhdellä isolla pamauksella. Tätä seurasi joukko muita kriisejä kuten Fear Itself ja Age of Ultron, mutta nämä eivät ole tärkeitä tänään. Kriisit ovat kuitenkin yleistyneet sitemmin: Joka vuosi sekä DC että Marvel pistävät pihalle pitkän, monimutkaisen ja jokaisessa supersankarilehdessä käsiteltävän tapahtumasarjan jotka yleensä seuraavat samaa kaavaa: kuolemaa, satoja hahmoja, kuolemaa ja isoja katastrofeja. Mitkä ennen olivat sarjakuvien versio elokuvaspektaakkelista ovat sitemmin muuttuneet jokavuotiseksi tusinaviihteeksi, ja yleisemmin sankarit taistelevat toisiaan vastaan sen sijaan että suojelisivat maailmaa.

One that started it all- for good and bad alike.

Tästä pääsemmekin ongelmiini Civil Warin kanssa. Sanotaan aluksi kuitenkin jotain hyvää tarinasta: Perustarinan kuvittaja Steve McNiven on oiva tähän sarjaan, ja hänen realistinen ja yksityiskohtainen taiteensa on omiaan kuvaamaan henkilökohtaista ja raakaa tarinaa. Tietyt kohtaukset ovat todella vakuuttavia ja mahtavia kuten Namorin apuuntulo ja Herkuleksen taistelu Ragnarökin kanssa. Kapteeni Amerikalla on muutamia loistavia hetkiä, samoin Rautamiehen älykkyyttä nostetaan esiin hienoilla tavoilla ja osittainen fokus Hämähäkkimieheen on kaltaiselleni Hämis-fanille mieleen. Mutta valitettavasti nämä eivät ole tarpeeksi pelastamaan.koko tarinaa. Sen ongelmat ovat moninaiset, ja johtuu paljolti kirjoittajista. Koko tarinan pääkynäilijä oli Mark Millar, mutta mukana oli myös joukko muita kirjoittajia eri puolilla konfliktia. Koko tarinan perustana oli idea ja argumentti supervoimakkaiden supersankarien rekisteröimisen ja voimankäytön vastuullistamisen ja henkilökohtaisen vapauden ja riippumattomuuden tärkeydestä. Lukijan piti löytää hyviä argumentteja molemmilta puolilta, mutta yleisesti rekisteröinnin puolella olevat olisivat oikeassa. Ongelmana tässä oli se, että Millar ei osannut tehdä Rautamiehen puolesta mitenkään miellyttävää ja lukijan oli vaikea samaistua näihin. Välillä heidät näytettiin positiivisena voimana, kouluttaen nuoria sankareita käyttämään voimiaan paremmin ja vaikka Tony Stark ja Reed Richards olivatkin tarinassa hieman kusipäitä, olivat he kuitenkin pieni paha ja tekivät työnsä jotta maailma olisi turvallisempi kaikille, niin sankareille kuin siviileille. Mutta sitten toisessa tarinassa he pakottavat teini-ikäisen tytön nimeltä Cloud 9 käyttämään kykyään luoda kiinteitä pilviä matkustamista varten tarkka-ampujien sijoittamiseen ja kun Luke Cage sanoo lopettavansa sankaroinnin, hänet koitetaan pakkovärvätä mukaan. Jos et suostu ryhtymään sankariksi, on ainoa vaihtoehto vankila negatiivi-ulottuvuudessa jossa osaa pidetään hallusinaatioiden avulla kurissa. Ja Reed Richards loi Ragnarökin, Thorin kloonin. Reed kloonasi jumalan ja jumala tappoi supersankari Goljatin. Kyllä, Marvelin mielestä nämä tyypit olivat oikeassa.

"Language THIS, boy scout!"

Anti-rekisteröintipuolen tarinoista huolen piti J. Michael Straczynski, legendaarinen kirjoittaja joka tunnetaan mm. Babylon 5-tv-sarjasta ja monista loistavista tarinoista Thorin ja Hämähäkkimiehen parissa. Straczynski osasi kirjoittaa Kapteeni Amerikan anti-rekisteröinti-aatteen ideat hyvin ja itse lukiessani tarinoita ensimmäisen kerran muistan kuinka fiksulta ja älykkäältä Kapun ajatukset tuntuivat. Hän siteerasi Mark Twainia, ajatteli taktisesti ja oli aina valmis puhumaan asioista...kunnes Millar pääsi rattiin ja Kapu muuttui armottomammaksi ja kylmäksi, puhui koko kiistasta sodankäyntinä ja lopetti taistelun kuin seinään, todeten että emme taistele minkään puolesta. Ja sitten hänet ammuttiin. Tämän lisäksi Supersankarien Rekisteröintisäädöksen sisältöä ei koskaan kerrota lukijalle, joka ei voi tehdä omaa mielipidettä lakialoitteen sisällöstä vaan joutuu tekemään Rautamiehen ja Kapun kommentien perusteella tietämättä yksityiskohtia. Lopussa Rautamiehen voitettua yrittää Marvel vakuutella että hän oli alunperinkin oikeassa ja rekisteröinti oli oikea tie, ollen täysin ristiriidassa koko tarinan kanssa. Ja sitten päästään suurimpaan ongelmaani tarinan kanssa: Supersankarit taistelemassa keskenään. Supersankarien tehtävä on suojella heikkoja ja taistella sellaisia voimia vastaan joita normaali lainvalvonta ja kriisinhallinta ei voi vastustaa. Toki sankarit voivat ottaa yhteen aina välillä väärinymmärysten vuoksi, mutta kuten väärinymmärryksillä on tapana, pitäisi ne onnistua sopimaan nopeasti. Civil War pistää maailman mahtavimmat sankarit taistelemaan keskenään poliittisten argumenttien vuoksi ja tässä taistelussa kuoli ainakin yksi sankari ja se johti toisen kuolemaan myöhemmin. Goljatin kuolema oli merkityksetön, eikä hän kuollut sankarina taistellen viattomien puolella. Ja kun kaikki loppuu ja uudet Kostajat ottavat paikkansa maailman mahtavimpina sankareina on koko kiista kuin lähes kokonaan unohdettu ja merkityksetön. Civil War ei loppujen lopuksi saavuttanut mitään, muuttanut mitään ja on sitemmin melkein lakaistu maton alle ja yritetty unohtaa.

Mutta samaan aikaan kuin maapallon sankarit taistelivat toisiaan vastaan, oli kaukaisissa galakseissa meneillään toisenlainen kiista. Tunnetun avaruuden rajan tuolla puolen kuhisi kauhu, josta vain harvat tiesivät. Ja kun tämä hirvittävä kauhu heräsi, se kokosi voimansa ja näki tilaisuutensa ja iski. Avaruuden harvat sankarit kokoontuivat yhteen taistelemaan, ja uhrasivat kaikkensa voittaakseen. Tämä on Annihilation.

Thanos, Ronan, Superskrulli, Hopeasurffari, Drax ja Nova

Annihilation ilmestyi samana vuonna kuin Civil War, ja tapahtuu samaan aikaan kuin rekisteröinnistä noussut kiista maan päällä. Tarinan päämies oli Keith Giffen, mielenkiintoinen valinta kirjoittamaan vakavaa sci-fi eepposta. Giffen tunnettiin kevyemmistä tarinoistaan kuten Justice League Internationalista ja Ambush Bugista. Mutta selkeästi Giffen tiesi mitä oli tekemässä ja hänen apumiehinään oli scifi-toiminnan mestarit Dan Abnett ja Andy Lanning, jotka myöhemmin toivat nyt kaikkien tunteman Guardians of the Galaxyn nykyaikaan. Annihilation ei saanut yhtä isoa huomiota kuin Civil War ja siispä sen piirtäjät olivat hieman heikompia verratuna McNiveniin, mutta tekijät kuten Scott Kolins ja Andrea DiVito hoitivat hommansa hyvin mielestäni. Annihilation oli tarinaltaan eeppinen avaruusooppera, täynnä eksoottisia ympäristöjä ja avaruusolentoja. Kaikki alkaa siitä, kun tunnetun avaruuden ja negatiivisen ulottuvuuden reunalla sijaitsevan Kylnin vartioasemat tuhoutuvat. Richard Rider, maasta kotoisin oleva supersankari/avaruuspoliisi nimeltä Nova kutsutaan muiden Novien kanssa Xandarille, Nova-joukkojen kotiplaneetalla käskynjakoa varten. Mutta sielä heidän kimppuunsa käy tuntematon vihollinen, hyönteismäinen tuhon aalton joka jyrää hetkessä koko Xandarin allensa, tuhoten kaikki Novat-lukuunottamatta Richard Rideria.

Verbal log. Nova Corps Operative: 11249-44396/ Richard Rider...I...I was there...the last day of Nova Corps...I was there...I'm still there...God help me, I'm still here...

Mutta Nova ei ole ainoa jota me seuraamme. Maahan joutunut Drax Tuhoaja saa järkensä takaisin ja lakkaa olemasta Hulkin kaltainen aivoton lihasmöykky ja yhdessä teini-ikäisen ihmistytön Cammin kanssa he koittavat paeta planeetalta ja päätyvät vahingossa Xandarille. Arvonimensä ja paikkansa menettänyt Kriin yleinen syyttäjä Ronan vaeltaa pitkin Kriin raja-alueita jakaen tuomiota rikollisille, törmäten samalla Gamoraan ja Nebulaan, taistellen aluksi heitä vastaan ja sitten tuhon aaltoa vastaan. Hopeasurffarin perässä on metsästäjiä jotka halajavat Galactuksen lähettien kosmisia voimia, ja Hopeasurffari koettaa päättää onko Galactus ja tuhon aalto toisiaan parempia. Kl'rt, paremmin tunnetu koodinimellä Superskrulli on ikääntyvä veteraani joka koettaa palata kotiinsa pelastamaan lapsensa ennen tuhon aallon saapumista. Thanos myhäilee tyytyväisenä ja Kuolema kertoo hyvien aikojen tulosta. Kuka on tuhon aallon takana? Kuka johtaa voittamattomia joukkoja jotka syövät kaiken tieltään ilman järkeä tai armoa?

Annihilus, negatiivisisen ulottuvuuden herra:

Kuten Civil War, Annihilation muodostuu monista sivusarjoista ja yhdestä pääsarjasta. Mutta Civil War on koottu moniin kansiin; päätarina yhteen ja jokainen sivutarina omassa kirjassaan, ja jotta tiedät mitä missäkin tarinassa tapahtuu vaatii sen että olet hankkinut kaikki sivutarinat. Annihilation on kaikkine sivusarjoineen koottu kolmeen niteeseen, joista viimeinen vasta aloittaa itse päätarinan. Kaksi ensimmäistä kirjaa esittelevät hahmot, mikä heidän kantansa ja asemansa on tilanteessa ja mitenkä he päätyvät kohtaamaan Annihiluksen. Tämä on fiksua tarinankerrontaa, jonka fokus on hahmoissa ja heidän kasvussaan isojen tapahtumien sijaan, mikä on hauskaa kun ottaa huomioon mistä tarina kertoo. Kun kaikki hahmot ovat paikoillaan taistelemassa Annihiluksen joukkoja vastaan ja uhraavat oman henkensä mahdollisesti voittamattoman vihollisen edessä, me tiedämme heistä lähes kaiken. Miten he toimivat, mitenkä kriisi on vaikuttanut heihin ja miksi he taistelevat. Drax taistelee koska on hyvä siinä ja suojellakseen Cammia, Ronan koettaa pelastaa kotimaansa ja Kriin keisarikunnan ja niin edelleen. Lukijalla on monia sisäänpääsykohtia ja hahmoja joita tukea riippuen kenestä hän pitää. Ja kun jokainen pelaaja on paikoillaan ja taistelu Annihilusta vastaan alkaa, on se uskomattoman hienoa. Kyborgi-hyönteisten armeijat vyöryvät planeettojen yli syöden kaiken tieltään. Nova-joukkojen kootulla tietoisuudella varustettu Richard Raider tuhoaa joukkotuhoaseen voimalla hyönteislaumoja, Drax Tuhoajan taistellessa pelkkien puukkojen kanssa samoja petoja vastaan. Ronan Syyttäjä lietsoo Kriin parhaimmistoa sotaraivoon tuhotessaan itse jättiläismäisiä petoja vasarallaan. Mutta näistä voimanpesistä huolimatta on Annihilus voittamaton ja tuhon aaltoa voi vain hidastaa. Uhan ollessa suuri vaikuttavat sankarien teot sitäkin suuremmilta. Ja kun uhka kasvaa tarpeeksi isoksi, on aika tuoda isot tykit kentälle. Sanalla sanoen, Annihilation is AWESOME.

Näin kriisitarinan voi tehdä kunnolla. Paljon hahmoja, mutta jokainen tehdään tutuksi. Tätä auttaa myös lehtien välissä olevat hahmoesittelyt-en itse tuntenut jokaista hahmoa ennen lukemista, mutta tarina tutustutti minut niihin. Tapahtumat ovat isoja, mutta hahmot eivät huku tarinaan. Vihollinen on elämää isompi mutta silti mielenkiintoinen ja ei ole vain hymyilevä ja omahyväinen pahis. Annihilus on itse itseään palvova avaruushyönteinen, jonka mielestä "Annihilus is the will and the way and he won't be denied!" Ja se muuttaa Marvelin kosmisen universumin status quota, ja sitä seurannut Annihilation: Conquest jatkaa samalla tiellä tuoden vanhan supersankariryhmän takaisin vuosikymmenien unohduksesta, luoden avaruuden omat "Kostajat" nimeltä Linnunradan Vartijat- meille tuttu Guardians of the Galaxy-nimellä. Hyvä tarina luo uutta, nostaa esiin uusia ja unohdettuja hahmoja sen sijaan että tappaa niitä. Ja Annihilation on ennen kaikkea supersankaritarina alusta loppuun asti: tiety vahvat yksilöt, joista kaikki eivät edes ole sankareita, taistelevat viattomien puolesta kun muut eivät pysty. He eivät taistele toisia sankareita vastaan poliittisten syiden tai typerien väärinymmärrysten takia jotka voitaisiin välttää puhumalla lyömisen sijaan. Annihilationissa sankarit ja jopa pahikset käyttäytyvät kuin sankarit. Jopa tarinassa itsessään tämä nostetaan esiin, kun Nova nauraa idealle pyytää Kostajia apuun näiden taistellessa keskenään jostain niinkin pienestä asiasta kuin salaisten identiteettien tärkeydestä heidän puolustaessaan koko avaruutta Annihiluksen joukoilta. Annihilation on esimerkki hyvästä kriisitapahtumasta tehden kaiken oikein missä Civil War epäonnistuu. Civil War oli poliittisten teemojensa ja upean piirrosjälkensä vuoksi aikoinaan myyntimenestys ja siitä puhutaan yhä tänä päivänä. Annihilation ansaitsi mielestäni paikan vähintään tämän rinnalla hyvän kirjoittamisen ja oikeaoppisen tarinankerronan vuoksi sekä niinkin yksinkertaisesta syystä kuin että sen sankarit käyttäytyvät kuin sankarit.

"We saved the universe. Had to say that once just to hear how good it sounds. Sound pretty good. Nova Corps Operative 11249-44396/ Richard Rider, out."

Atte T

Atte Arvostaa: 13. Soturi

Seuraavan tekstin piti käsitellä taas jotain sarjisaihetta, mutta tekstin lähdemateriaalin tutkiskelun venyessä päätin kirjoittaa tämän seuraavaksi. Puhuin jokin aika sitten henkilökohtaisista suosikeistani elokuvien joukossa. Lista ehdokkaista oli pitkä ja painotinkin silloin että kyseessä oli suosikkini sillä hetkellä. Tänään haluan hieman puhua yhdestä elokuvasta joka olisi ansainnut paikan tuolla listalla, ja on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Historialliset toimintaelokuvat olivat vielä 2000-luvun puoleen väliin asti hyvin suosittuja lippukassoilla, ja elokuvat kuten Gladiaattori, Kingdom of Heaven ja Troija olivat menestyksiä. Tämä buumi kuitenkin alkoi 90-luvulla, ja tämän genren parhaimpia elokuvia omasta mielestäni oli 13. Soturi.

13. Soturi (1999)

Runoilija Ahmad ibn Fadlan (Antonio Banderas) on maanpaossa kun hän kohtaa joukon viikinkejä. Heidän vieraana ollessaan kutsutaan soturit takaisin kotimaahansa kuningas Hrothgarin apuun, ja 13 soturia lähetetään auttamaan- Buliwyfin (Vladimir Kulich) johtamat 12 viikinkiä sekä 13. soturi Ahmad. Sielä he kohtaavat hirveän vihollisen. Ne eivät tunne pelkoa, ne eivät ole ihmisiä eivätkä ne ole eläimiä. Ne ovat wendoleita, ihmisten syöjiä.

Die Hard-elokuvista tunnetun John McTiernanin ohjaama 13. Soturi perustuu Michael Crichtonin (Jurassic Park, Kongo) kirjaan Eaters of Dead. 1976 ilmestynyt teos oli puoliksi kertomus oikeasti eläneen arabin Ahmad ibn Fadlanin kohtaamisestaVarjaagien kanssa ja puoliksi historiallinen tulkinta Beowulf-tarusta, jossa sankari Beowulf auttaa Kuningas Hrothgaria tappamaan Grendel-hirviön ja tämän äidin. En ole lukenut alkuperäistä teosta enkä osaa sanoa kuinka lähellä tai kaukana elokuva on kirjaa, mutta tästä huolimatta 13. Soturi on loistava elokuva. Historialliset toimintaelokuvat ovat usein hyvin synkkiä ja väkivaltaisia, eikä 13. Soturi varsinaisesti eroa tässä, mutta se on sen lisäksi myöskin hauska ja paljon paremmin tasapainotettu kuin usein tuntikaupalla kestävät kanssaelokuvansa. Puoleentoista tuntiin mahtuu useita toimintakohtauksia, hiljaisia ja viipyileviä tunnelmaa luovia kohtauksia ja oiva määrä huumoria. Beowulf-tarinan peruskaaret ovat näkyvillä, vaikkakin yliluonnolliset elementit ollaan otettu pois. Hirviömäisen Grendelin ja tämän äidin sekä lohikäärmeen ovat korvanneet wendolit, neanderthali-luolamiehiä muistuttavat alkukantaiset ihmiset. Ideana hauska ja voi toimia alkuperänä vanhalle tarulle, mutta toisaalta idea luolamiehistä 1000-luvun tanskassa on kieltämättä huvittava. Mutta tästä huolimatta idea toimii, sillä kaikki näyttelijöistä ohjaajaan ottavat koko homman tosissaan ja wendolit ovat karmivia ja epäinhimillisiä eläimellisiä ääniä päästellessään ja repiessään ihmisiä kappaleiksi. Ja tämän takia sankarit jotka seisovat heitä vastaan ovat sitäkin uljaampia.

Antonio Banderas on loistava Ahmadin roolissa ja tarjoaa katsojalle jonkun johonka samaistua. Ahmad on kala vieraissa vesissä- hän on kaukana kotoa eikä hän ole soturi kuten matkakumppaninsa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään jääräpää joka ei halua sopeutua tai samaistua. Toki kulttuurierot ovat rankkoja eikä hän opi kaikkea heti, mutta hän on valmis oppimaan ja ei valita koko aikaa tai halua lähteä takaisin kotiinsa. Ahmad tietää tilanteensa ja on auttaa kykynsä mukaan tarpeen vaatiessa. Hän oppii kielen ja tapoja mutta ei unohda omaa alkuperäänsä ja kulttuuriaan missään kohtaa ja nostaa esiin kunnianloukkauksesta seuranneen kaksintaistelun typeryyden. Antonio Banderas on toki tunnettu näyttelijä mutta siltikin tuntuu että miehen taitoa näyttelijänä ei arvosteta tarpeeksi. Epäilevä, pelokas mutta valmis toimimaan-asenne näkyy hänen kasvoistaan ja kuuluu hänen äänestään. Myös jokainen pääviikingeista on oma persoonansa: Herger on veljellinen, vastuullinen ja iloluontoinen, Helfdan isällinen jääräpää, Skeld epäilevä ja taikauskoinen ja Weath sanavalmis vitsailija. Tämä ei vaadi aikaa elokuvalta-lause sielä ja täällä on tarpeeksi luomaan kuvan hahmoista ja siitä mitenkä he toimivat. Näyttelijät ovat arvostettuja brittinäyttelijöitä jotka myöhemmin vaikuttavat brittisarjoissa kuten Doctor Who:ssa ja Game of Thronesissa. Mutta isoimman hatunnoston ansaitsee unohdettu toimintatähti Vladimir Kulich joka on jäänyt valitettavasti maailmanmaineen ulkopuolelle. Kulich on Buliweifina hiljainen ja vakava tarkkailija joka piilottaa kovan ulkonäkönsä alle taktisen ja älykkään mielen. Buliweif ei kuitenkaan ole pelkästään peloton lihasmöykky. Hän epäilee omaa kykyään ja pelkää kohtaloaan joka pohjanmiesten uskon mukaan on ennaltamäärätty ja muuttumaton. Kaikki tämä näkyy Kulichin kasvoista ja kehon kielestä, ja vaikka Kulichin uskomaton bassoääni ei juurikaan muutu, on jokainen lause hän huuliltaan vakuuttavan kuuloinen. Kulich on tämän roolin ansiosta näytellyt viikinkejä myöhemminkin mm. Skyrimissä ja Vikings-sarjassa.

Mutta ei elokuva vailla heikkouksia ole. Vaikka John McTiernan on toimintaohjaaja vailla vertaa, ei keskiaikainen miekkailutoiminta ole ihan hänen alaansa. Suurin osa toimintakohtauksista tapahtuu pimeässä ja ovat nopeasti leikattuja ja vaikeita seurata. Myöskään naishahmot eivät pääse esille elokuvassa. Kuningatar Weilew jää taustavaikuttajaksi ja aluksi mielenkiintoisen oloinen Olga on vain tarjoamassa loppujen lopuksi hetken lohtua Ahmadille. Historiallisista faktoista välittävät tulevat olemaan ärsyyntyneitä viikinkien oudoista haarniskoista jotka ovat sekä kulttuurisesti että aikakauden huomioonottaen täysin väärät. Levyhaarniskat ja hämmentävät kypärämallit hieman syövät pohjalaissoturien autenttisuutta. Ja sitten on tietysti koko idea luolamiehistä 1000-luvun Tanskassa....jos ideana oli tehdä Beowulfin legendasta realistinen, en ole ihan varma oliko tämä juuri suunta jota seurata. Nämä voivat olla isoja miinuksia historiallisessa toimintaelokuvassa....

Take that, criticism! 

...Mutta siitä huolimatta koko elokuva toimii uskomattoman hyvin. Jerry Goldsmithin musiikki on uljasta ja herättää sisäisen viikingin hetkessä ja luo jokaiseen kohtaukseen tunnelman uniikilla tavalla. Kuvaus ja ilmapiiri ovat mukana tässä tunnelmanluonnissa joka huokuu viikinkitarinoiden epiikkaa ja soturiestetiikan kauneimpia puolia kuten uhrautumista veljien puolesta ja merkityksellisen kuoleman saamista. Käsikirjoitus antaa jokaiselle hahmolle tarkoituksen ja jotain sanottavaa ja esittelee kahden maailman kulttuurieroja hyvin. Ahmadin hahmo antaa katsojille perspektiivin ja näkökulman koko elokuvaan ja viikinkien outoon mutta samaan aikaan mielenkiintoiseen ja kaoottisen vapaaseen maailmaan. 13. Soturi on hyvä toimintaelokuva joka ei syö montaa tuntia elämästäsi mutta tarjoaa vähintään yhtä viihdyttävän kokemuksen kuin tuplasti pidemmät erikoisefekti-verikekkerit joita historialliset toimintaelokuvat ovat väärällään. Sen suurin etu on sen suhteellisen pieni mittakaava. Kyseessä ei ole valtakuntien väliset sodat tai korkeakulttuurien ylimystöjen taistelut vaan 13 soturin matka ja tarina siitä kuinka he pelastivat pienen kylän tuholta ja kuolemalta ja mitä he uhrasivat puolustaessaan heikompia.

Ja katso, näen isäni tuolla.

Näen äitini, siskoni ja veljeni.

Näen koko sukuni tervehtivän minua.

He kutsuvat minua luoksensa

saleihin Valhallan

jossa urheat

elävät

ikuisesti!

Atte T

Ultimate Crossover Marvel Movie

Olen huomannut nyt jo jonkin aikaa uudestaan nousseen idean ja toiveen siitä, että Marvel Cinematic Universen menestyksen vuoksi Fox-studiot seuraisi Sonyn esimerkkiä ja jakaisi tai suoraa myisi oikeutensa Marvelin lukuisiin hahmoihin takaisin menestyneelle Marvel Studiosille. Näin saataisiin Ryhmä-X, Ihmeneloset ja loput MCU:hun mukaan, ja näin Wolverine voisi tapella Hulkin kanssa mikä tuntuu olevan yleisin pyyntö tästä puhuessa. Osa vastustaa Foxin Ryhmä-X elokuvia, ia haluaa nähdä rakkaat hahmonsa osaavissa käsissä, ja tähän on helppo samaistua. Itse toivoin ja rukoilen että Ihmenelosten oikeudet myytäisiin takaisin Marvelille ja saisin toivomani loistavan Ihmeneloset-elokuvan. Mutta Ihmenelosilla on takanaan liuta epäonnistuneita projekteja. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Ryhmä-X:än oikeudet pysykööt Foxilla. He ovat tehneet enemmän tai vähemmän hyvää työtä hahmojen kanssa, ja tulevat projektit kuten Legion tv-sarja kuulostavat hyvältä. Suurin ongelma Ryhmä-X:än siirtämisessä MCU:hun on oikeastaan se, että MCU:llä on jo omat "mutanttinsa", epäinhimilliset. Agents of S.H.I.E.L.D:issa esitellyt epäinhimilliset ovat ottaneet mutanttien paikan "evoluution seuraavana asteena" ja monet juonikuviot ja ideat ottavat paljon vaikutteita Ryhmä-X:än ongelmista. Mutta tuntuisi oudolta, että maailmassa jossa Thor, Hulk, Purppuranoita ja Vision ovat julkisia sankareita ja eivät ole julkisen vihan kohteita (ainakaan vielä, paitsi ehkä Hulk). Samaan tapaan kuin sarjakuvissa, on outoa että toisia sankareita kunnioitetaan ja rakastetaan kun taas maailman kymmeniä kertoja pelastaneita Ryhmä-X:än mutantteja vihataan ja pelätään. Tämän vihan, pelon ja epäluottamuksen ja sen mitä se edustaa poisottaminen veisi pois yhden Ryhmä-X:än tärkeimmistä elementeistä. Fox pitäkööt mutanttinsa, MCU hoitakoon omat hommansa.

Mutta jos universumit halutaan välttämättä yhdistää, edes hetkeksi, on minulla pyyntö:

Tehkää elokuva-adaptaatio Marvel 1985-sarjiksesta.

Ne teistä jotka ovat seuranneet minua alusta lähtien muistavat arvosteluni tästä kyseisestä sarjiksesta, mutta siitä on aikaa joten esittelenpä sitä uudestaan. Mark Millerin kynäilemä ja Tommy Lee Edwardsin kuvittama Marvel 1985 on Marvelin (duh) julkaisema graafinen novelli, joka ei varsinaisesti tapahdu missään Marvelin monista eri jatkumoista, vaan se tapahtuu meidän maailmassamme, jossa hahmot kuten Hämähäkkimies tai Kapteeni Amerikka ovat vain sarjakuvahahmoja. Toby Goodman on nuori lapsi hajonneesta perheestä. Hänen isältään Jerryltä Toby on omaksunut rakkauden Marvelin sarjakuviin. Toby on avioeronneiden vanhempiensa, koulun ja mahdollisen muuton välillä hajallaan, ja hän upottautuu sarjakuviin...kunnes sarjakuvat tulevat maan päälle. Näkikö hän Punakallon ikkunassa? Oliko uutisten pukuhörhö Korppikotka? Kun hän menee metsässä olevalle talolle tutkimaan asiaa, tajuaa Toby että jostain syystä Marvelin superkonnat ovat ilmestyneet hänen kotikonnuilleen: Hulk, Juggernaut, Myyrämies ja Tohtori Doom monien muiden lisäksi ovat täällä.

Tietenkään kukaan ei aluksi usko häntä, mutta tämä muuttuu pian kuin superkonnat aloittavat kaupungin asukkaiden systemaattisen teurastuksen. Poliisi, armeija ja hänen isänsä ovat voimattomia näiden edessä, mutta Toby tietää ketkä voivat auttaa: supersankarit.

A W E S O M E ! ! !

Mark Millar ei ole kirjoissani mikään kova nimi. Toki hän on kuuluisa ja tehnyt paljon huippusuosittua materiaalia, kuten Kick-Assin, Marvelin Civil Warin, Ylivertaiset ja joukon aika hemmetin hyviä Teräsmies-tarinoita. Mutta mielestäni Civil War ei ole niin hyvä kuin kaikki jaksavat vauhkota, Ylivertaiset on masentava ja kukaan sankareista ei ole miellyttävä hahmo ja Kick-Ass...ei, ei mitään sanottavaa Kick-Assista.  Mutta kuka tahansa voi luoda mestariteoksen, ja mielestäni Marvel 1985 on Millarin paras teos. Se on hatunnosto faneille, pronssi-ajan sarjakuville ja ei ole parodia tai satiiri- se arvostaa sen hahmoja ja lukijoita. Sarjakuvafanit lapsena usein ajattelevat että kuinka hienoa olisi jos tarinat sarjakuvissa olisivat totta ja Ihmeneloset ja Kostajat olisivat olemassa. Idea on sama, mutta siinä on twistinsä: kuinka hirveää olisi jos superrikolliset olisivat aitoja, ja supervahvat tappajat kuten Vihreä Menninkäinen ja Kuvotus olisivat olemassa. Kuinka kauhea olisi lenätävä kyborgi-pää joka voi sanomatta sanaakaan pakottaa ihmiset hukuttamaan itsensä? Mitä voisit tehdä jos suunnaton avaruusolento alkaisi rakentamaan laitetta jolla tuhota koko planeetan?  Edwardsin taide tukee tätä vielä entisestään, ja koko sarjakuva näyttää upealta. Ja kun sankarit tulevat apuun, on upeaa nähdä värikkäät sankarit rivissä seisomassa superrikollisten ja siviilien välissä. Ja sitten on vielä tarinan mielenkiintoinen twisti, jota rakennetaan koko sarjiksen ajan, joka kulminoituu mielenkiintoiseen ja odottamattomaan lopetukseen. Marvel 1985 on hyvä tarina joka kuuluu jokaisen Marvel-fanin lukulistalle.

Lienee aika selvää tuon jälkeen miksi tämä olisi elokuvaversiona hauska idea. Kuvitelkaa: MCU:n Kostajat, Foxin Ryhmä-X:än mutantit ja Ihmeneloset, kaikki samalla ruudulla ilman että täytyy pohtia mitenkä ne saadaan samaan universumiin ja kuinka hahmot reagoivat toisiinsa- kaikki tämä voidaan jättää taakse sillä sankarit eivät ole pääosassa, Toby on. Supersankarit pelastavat päivän, ja näyttävät upealta yhdessä. Tarinaa voi vaikka päivittää, ja sen sijaan että Toby olisi pelkästään sarjisfani voisi hän olla elokuvien fani. Hän on kasvanut Robert Downey Jr:in Rautamiehen, Hugh Jackmanin Wolverinen ja Ian McKellenin Magneton kanssa, ja sen takia apuun haettavat sankarit ovat elokuvaversioita eikä uusia näyttelijöitä tarvitse hakea niin paljoa. Alfred Molinan Tohtori Mustekala repimässä poliisiautoja kappaleiksi, Days of Future Pastin Vartijat lentämässä taivaalla ja James Spaderin Ultron tappamassa ihmisiä liukuhihnatyönä olisi helppo myydä yleisölle sillä nämä hahmot ovat tuttuja kaikille. Tämä vähentäisi hahmogallerian määrää hieman mikä olisi helpompaa suurelle yleisölle ja studioille. Toki olisi hienoa nähdä valkokankaalla vielä näkymättömissä olleita hahmoja kuten Myyrämies tai Monica Rambeau, mutta tämä olisi realistisempi tapa tehdä se. Parhaimmillaan tämä voisi jopa olla studioille testialusta uusille hahmoille ja heidän nykyaikaistetuille versioille. Tämä olisi viihdettä yleisölle ja hyvää markkinointia ja hahmosuunnittelua studioille.

Come, let's talk business.

Idea kaikkien Marvelin sankarien siirtämisestä takaisin MCU:n lipun alle on jotain mitä en itse tue. Tilanne on Ihmenelosia lukuunottamatta hyvä. En todellakaan kaipaa Deadpoolia rikkomaan neljättä seinää minnekkään muualle kuin omaan elokuvaansa, minua ei niinkään innosta idea Wolverinesta taistelemassa Hulkin kanssa tai muutenkaan nähdä mutantteja Kostajien maailmassa. Minun unelmani on nähdä nuori sarjakuvafani kokemassa supersankarien ja superkonnien potentiaaliset mahtavuudet ja kauhut oikeassa, realistisessa ympäristössä jossa nämä menestyselokuvat ovat olleet osa hänen lapsuuttaan ja nykyhetkeään. Marvel 1985 on jotain minkä nostan esille kun haluan puhua omasta rakkaudestani näihin fiktiivisiin hahmoihin ja miksi nuorena rakastuin niihin alunperin. Se on synkkä tarina jossa ketään ei säästellä, mutta sisimmissään se on perhedynamiikkaa, tarina nuoren pojan elämästä tämän perheen hajotessa ja kuinka hänen ainoa lohtunsa on näissä pian-ei-niin fiktiivisissä hahmoissa. Tämä vaatisi hieman enemmän sopimuksia ja voisi maksaa omaisuuksia tehdä, mutta sen lopputulos voisi olla kaikkien toivoma kohtaaminen rakastettujen leffahahmojen kesken, rakkauskirje meille kaikille faneille jotka ostavat lippunsa kolmea viikkoa ennakkoon ja pukeutuvat supersankareiksi ensi-iltaan mennesä uuden elokuvan tullessa ja ennen kaikkea hyvä tarina täynnä suuria sankareita, hirveitä tekoja, ovelaa tarinankerrontaa, miellyttäviä hahmoja ja tapa saada hahmot samaan leffaan ilman että kaikki mitä vuosien aikana on rakennettu elokuvissa ei menisi hukkaan.


Atte T

Ohhoh, tänään onkin syntymäpäiväni. Yay for me! Tässä oma lahjani teille: Suosittelu hyvästä sarjakuvasta jossa on Wolverine ja Deadpool sekä liuta muita hahmoja, hyvää ja eeppistä tarinankerrontaa, hyytävää väkivaltaa ja aikuisia teemoja sekä huumoria. Jos X-Force elokuva halutaan tehdä muunakin kuin jatkovitsinä Deadpoolille, tässä on hyvä pohja sille. Tämänpäiväinen sarjis on parhaimmistoa mitä Ryhmä-X on meille tarjonnut viime vuosien aikana.

Uncanny X-Force (Rick Remender, Jerome Opena)

Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:än moraalisesti arveluttavin jäsen. Hän on paras siinä mitä hän tekee, mutta se mitä hän tekee ei ole kovin kivaa. Maailma on myöskin täynnä uhkia, jotka mahdollisesti voivat aiheuttaa tuhansien viattomien kuoleman. Logan uskoo että ennakoiva isku on paras ase heitä vastaan. Ninja-telepaatti Tajunta, siivekäs miljonääri Arkkienkeli, mestarivaras Fantomex ja Arkkienkelin alaisuudessa toimiva palkkasoturi Deadpool ja Wolverine ovat uusi X-Force, salainen iskujoukko Tuhoa ja Akkaban tuomiopäivän kultteja ja Deathlokeja vastaan. Mikään ei ole pyhää, kaikki on sallittua.

Rick Remender on alansa huippuja ja se näkyy parhaiten tässä sarjassa. X-Force on alunperin kirjoittaja/"piirtäjä" Rob Liefeldin luomus ja idea enemmän militaristisemmasta Ryhmä-X:stä. Idea oli ihan ookoo, mutta vasta 2000-luvulla ideasta on otettu kaikki irti. Tämä ryhmä ei vain toimi kuin kommandoryhmä, mutta myöskin heidä tappolukunsa vastaavat sitä. Tärkeintä ei ole metodit, vin lopputuloksilla on väliä. Mutta hahmot eivät ole vain aivottomia tappajia. Kun heidän eteensä annetaan mahdollisuus estää Tuhon tuleminen tappamalla hänet jo lapsena, ei ryhmä yhtäkkiä olekkaan samaa mieltä metodeista. Jopa Deadpool, "saastainen palkkatappaja" kuten Logan häntä kutsuu, on jälkikäteen hajalla koko asiasta. Heidän maailmassaan ei ole yksinkertaisia ratkaisuja tai moraalisesti helppoja tilanteita. Heidän ratkaisunsa eivät ole samaistuttavia, mutta lukija voi ymmärtää kun näkee mihinkä maailma voisi mennä jos he eivät toimisi. Jerome Openan taide on upeaa kaikissa kohdissa, se on lämmintä ja realistista ja kun väkivaltaa pitää kuvata saa hän jokaisen miekaniskun ja nääntymisen tuntumaan pahalta vatsanpohjassa- mutta hyvällä tavalla. Tämä on myöskin oma suosikkini kaikista Deadpool-tarinoista. Hän ei ole koko ajan esillä, vaan hän on ryhmän soluttautuja ja vakooja. Toki hän vitsailee yhtenään- onhan hän Deadpool- mutta se on fiksua huumoria, se ei riko neljättä seinää tai ryöstä huomiota tarinasta vaan on tarvitttava kevennys muuten synkässä sarjassa. Hän ei myöskään ole voittamaton kuten hän on omissa sarjakuvissaan ja on näin paljon mielenkiintoisempi. Uncanny X-Force on viime vuosikymmenien parhaimpia Ryhmä-X tarinoita, sitä on helppo seurata ja vaikka se on väkivaltainen ja porukkaa menee lakoon sadoittain, on se myös hyvin kirjoitettu, fiksu, ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen näkökanta salaisiin tappo-operaatioihin ja sen moraalisiin dilemmoihin.

Noniin, siitä luettavaa! Palataan asiaan piakoin, luvassa lisää pohdiskelua sarjakuvien muuttuvasta maailmasta.

Atte T

Birdman: The Unexpected Virtue of Ignorance

Niin kauan kuin muistan katsoneeni elokuvia kriittisellä katseella, olen aina pystynyt muodostamaan jonkinnäköisen mielipiteen hyvin nopeasti leffan katsomisen jälkeen. Joko pidän siitä jonkin verran tai en pidä. Joitakin elokuvia on ollut jotka ovat piinanneet kauemmin, mutta yleensä pääsen johonkin konsensukseen.

Mutta sitten katsoin elokuvan nimeltä Birdman. 2014 julkaistu Birdman voitti 2015 Oscareissa parhaan elokuvan palkinnon ja ohjaaja Alejandro Inarritu voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Tämän lisäksi se oli ehdolla useisiin muihin kategorioihin ja Michael Keaton oli ehdolla parhaaksi näyttelijäksi. Birdman oli iso diili. Birdman oli tuotannossa kauan, sen näyttelijäkaarti oli huikea ja sen genremääritelmä oli suoraan sanoen hajanainen. Onko se draama, onko se komedia, onko se tragedia- Birdman ei suostunut yhteen muottiin. Kun Birdman pyöri elokuvissa, olin innoissani. Michael Keaton- Batman itse- oli ehdolla Oscarille! Tämä elokuva oli nähtävä. Mutta sen lyhyen esitysajan ja omien kiireideni vuoksi en päässyt näkemään sitä teatterissa. Ja kun viime jouluna sain sen käsiini, oli innostukseni hieman laantunut mutta silti halusin nähdä tämän mestariteoksen joka oli vuoden mittaan kerännyt vain lisää mainetta. Inarritu voitti tänä vuonna toisen Oscarin heti perään, eli kyseessä ei siis välttämättä ollut yhden hetken nerous. Ja nyt kun olen sen nähnyt, päällimäisin ajatukseni oli tämä:

Häh?


Okei, puhutaan suoraan: Birdman oli hyvä elokuva. Se ei teknisesti ole huono, mutta en ole ihan varma mitä ajattelen siitä. Mutta pitää hieman avata minkälainen elokuva on kyseessä. Birdman on ns. character piece. Se ei ole niinkään kiinnostunut kertomaan juonta tai tarinaa vaan kuvaa ja kertoo tietystä hahmosta ja osasta hänen elämäänsä. Elokuvissa kuten Birdman on kyllä tarina, mutta se ei ole niinkään kiinnostunut kertomaan sitä perinteisellä kaavalla, keskittyen kuvaamaan päähenkilön tuntemuksia ja reaktioita.

Mutta josko kertoisin hieman elokuvasta. Riggan Thomson (Michael Keaton) on entinen elokuvatähti, joka kaksikymmentä vuotta sitten tuli tunnetuksi näyteltyään supersankaria nimeltä Birdman. Hän on nyt hankkimassa uutta suuntaa uralleen Broadwaylla, toimien ohjaajana, käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä. Tuotanto on ongelmissa, eikä asiaa auta lainkaan metodinäyttelijä Mike Shiner (Edward Norton) tai katkaisuhoidossa ollut pilveä polttava tytär Sam (Emma Stone). Vähä vähältä Rigganin mielenterveys alkaa hajoamaan asioiden kasautuessa ja paineen noustessa sietämättömäksi.

Aloitetaan siitä mikä ON hyvää. Kaikki näyttelijät hoitavat roolinsa uskomattomalla taidolla. Tämä oli Michael Keatonin uran uusi alku, ja hän on taas noussut Hollywoodin ykkösnimien joukkoon vietettyään vuosikymmenen jonkinnäköisessä unohduksessa. Keaton esittää masentunutta mutta uutta suuntausta etsivää näyttelijää taidolla ja osaa näyttää todella kurjalta ja saa katsojan säälimään häntä. Keatonin parhaimpia kykyjä on aina ollut mielestäni kyky mennä ns. nollasta sataan hetkessä, ja epävakaan näyttelijän roolissaan hän pääsee käyttämään tätä kykyään kunnolla. Norton näyttelee melkein parodiaa itsestään, äärimmäisen ylpeää ja nokkavaa metodinäyttelijää joka juo viinaa lavalla ja on muutenkin ylitaiteellinen ja ärsyttävä. Norton ei tällä kertaa vedä yhtään taaksepäin mikä yleensä on vetovoima hänen vastaavien hahmojensa takaa. Mutta oma suosikkini ja suurin yllätykseni oli Zach Galifianakis Rigganin lakimiehenä, tuottajana ja parhaana kaverina. Galifianakis on näyttänyt kyllä kyntensä komedisissa rooleissa useasti, mutta nyt hän näytti kykynsä vakavammissakin rooleissa. Ei hän mikään kivikasvo ole, mutta kuten Keaton Galifianakis osaa esittää stressaantunutta ja kaikensa yrittävää miestä, mutta päinvastoin kuin Keaton hän ei anna tämän lyödä häntä maahan. Hän on kiukkuisa, iloinen, surullinen- tunteet eivät pysy miehen sisällä ja tuolloin legendaarinen koomikko pääsee näyttämään mihin pystyy.

Emmanuel Lubezki voitti ansaitusti Oscarinsa kuvauksesta tämän elokuvan parissa. En ole nähnyt elokuvaa joka oltaisiin kuvattu tällä tavalla. Inarritun tavoite oli kuvata koko elokuva kuin kyseessä olisi näytelmä, eli ei leikkauksia tai kuvakulman muutoksia. Lubezki onnistuu tässä mahtavasti, ja osa kohtauksista tuntuu oudoilta ja ahdistavilta mutta samaan aikaan aidolta ja kiinnittää katsojan huomion herkeämättömästi. Kun Rigganin tytär huutaa isälleen tämän epäonnistumisesta isänä ja teatterinäyttelijänä, tuntuu raivonkohtaus paljon persoonallisemmalta ja rankemmalta kun kamera ei kertaakaan käänny pois tyttären kasvoista. Vasta kun koko huutokohtaus on ohi, kääntyy kamera Rigganin kasvoihin ja reaktioon. Ja kun Riggan kiertelee teatterin kapeilla käytävillä paikasta toiseen ilman että kamera leikkaa pois, tuntee katsoja Rigganin ahdistuksen ja stressin paljon paremmin ja tämä sopii hahmokeskeiseen tarinankerrontaan jota elokuva käyttää. Nerokkain osa on silti mielestäni tapa liikkua ajassa eteenpäin ilman leikkauksia. Kun Riggan avaa ovea asunnostaan, kohdistaa kamera yhtäkkiä avaimeen joka avaa lukon ja ovi avautuu teatterin sivuovesta ilman että leikkausta tapahtuu. Inarritu ja Lubezki pistivät kaikkensa tämän efektin luomiseen ja tekemään koko elokuvasta kokemuksen ilman taukoja tai aikaa hengähtää, imien katsojan maailmaan ja keskittymään koko ajaksi elokuvaan.

Mutta valitettavasti vaikka kuinka Birdman ovelalla kuvauksellaan imi minut mukaansa elokuvaan, jäi sen tarinan viesti ja merkitys minulle avoimeksi. Birdmanin charmi (tai sen puute) nousee sen inhosta lähes kaikkea kohtaan. Riggania ei kunnioiteta teatteripiireissä "oikeiden näyttelijöiden" piireissä koska hän on entinen hollywood-tähti ja julkkis. Mike Shiner ei pidä elokuvia minään, vaan hehkuttaa teatterin aitoutta ja raakuttaa Rigganille. Riggan itsekkin kokee Broadway-teatterin kunnioitusta herättävänä ja hänen nimeään parantavana alana supersankarielokuvien sijaan- elokuvassa tehdään suoria viittauksia moniin genre-elokuviin kuten X-Men elokuviin ja Robert Downey Jr. uraan supersankaritähtenä, eikä lainkaan positiivisessa valossa. En tiedä mitä Inarritu ajaa takaa iskiessään näitä elokuvia kohtaan. Samaan aikaan se pilkkaa ja esittää niissä olemista huonoina rooleina, mutta toisaalta Riggan on itse luonut uran sankarina ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihmiset yhä muistavat hänet Lintumiehenä. Ovatko nämä ihmiset osa aivotonta massaa joka on supersankariviihteen turruttama vai onko heidän rakkautensa hyvä ja kunnioitettava asia? Mutta toisaalta se myöntää räjähdysten ja verenvuodatuksen olevan viihdettä josta ihmiset pitävät. Birdman sekä lokaa että kunnioittaa myös teatteripiirejä. Teatterin tekeminen on vaikeaa ja rankkaa, mutta toisaalta lähes kaikki näyttelijät ovat jossain määrin viallisia ihmisiä ja turhanylpeitä omasta asemastaan. Mutta sen inho kriitikoita kohtaan on sen isoin keskisormen osoitus. Kriitikko Tabitha (Lindsay Duncan) inhoaa hollywood-elokuvia ja kaikkia jotka ovat kehdanneetkaan olla mukana moisten tekemisessä. Hän ei näe niitä taiteena tai Riggania oikeana näyttelijänä. Riggan avautuu pitkällä kaavalla suoraan Tabithan naamalle kuinka kriitikot ovat vain täynnä vihaa ja eivät auta ketään kritisoimallaan toisten vaikeaa työtä- johonka Tabitha vastaa että hän aikoo tuhota Rigganin näytelmän vaikka ei ole sitä nähnytkään. Ja hän paljastuu vielä kaiken lisäksi tietyssä mielessä tekopyhäksi ylistäessään näytelmää juuri niiden elementtien vuoksi mitä esiintyi häen vihaamissaan elokuvissa. Ainoa asia joka tuli mieleen tästä osasta elokuvaa oli se kuinka paljon paremmin Pixarin animaatioleffa Ratatouille teki tämän saman idean. Kriitikko Anton Ego odotti tuhoavansa ravintolan arviollaan, mutta tämän yllätettyä Antonin täysin, käyttää elokuva hyvän hetken avatakseen kriitikoiden näkemystä omaan työhönsä ja siihen kuinka helppoa heidän työnsä  voi olla. Birdman ei tee samaa, ja kriitikko jää ontoksi ja oudon yksiulotteiseksi muuten monimutkaisten ja moniulotteisten hahmojen keskellä.

Sitten on koko elokuvan läpi kulkeva raja todellisuuden ja hallusinaation/unen välillä. Riggan hallusinoi vähän väliä supersankari Lintumiehen äänen ympärillään. Tämä ääni käskee häntä miehistymään, lopettamaan teatteripelleilyt ja palaamaan takaisin leffabisnekseen. Riggan koittaa olla kuuntelematta ja sulkea äänen pois, mutta lopulta iskeydyttyään pohjalle hän kuuntelee ja näkee maailman Lintumiehen silmin, ja levittää siipensä ja lentää. Tämän jälkeen hän saa uuttaa innostusta teatteriesitykseensä ja illan esitys on menestys. Väliajalla hän kertoo ex-vaimolleen että hän vuosia sitten yritti tehdä itsemurhan hukuttautumalla, mutta meduusojen poltettua hänet pahasti hän juoksi pois vedestä rannalle. Tästä voi vetää kaksi teoriaa: ongelmallinen tuotanto joka päätyy kriitikoiden rakastamaan mestariteokseen on liiankin onnellinen loppu tarinalle-riistikö Riggan itseltään hengen "lentäessään". Tätä tukee hänen lentämisensä myöhemmin elokuvassa uudestaan, jonka tällä kertaa toinen ihminen todistaa tapahtumaksi- kai. Tämä on hyvin avoimeksi jätetty osa josta katsoja voi vetää omat johtopäätöksensä. Mutta toinen teoria on, että koko elokuva on harhaa ja kuoleman unta ja Riggan kuoli meduusojen keskelle merellä. Tätä vahvistaa jonkin verran lopussa rannalle huuhtoutuneet meduusojen ruumiit ja taivaalla kirkuvat linnut. Riggan myöskin levitoi ja käyttää telekinesista tuhotessaan raivoissaan pukuhuoneensa. Kun tähän lisätään Lintumiehen puheet paluusta supersankarirooliin nousee esiin kysymys: Onko Riggan oikeasti yliluonnollisilla voimilla varustettu supersankari? Oliko hänellä voimia jo 20 vuotta sitten tehdessään supersankarileffansa, vai onko kyseessä metafora hänen alitajuntaiselle tahdolleen tehdä supersankarielokuvia ja tietynlainen esimerkki hänen kyvystään moisten roolien näyttelijänä? Birdmanissa on useita kerroksia ja se voi toimia sen eduksi, mutta ne voivat myös hämmentää jo valmiiksi hypnoottisessa elokuvassa hieman liikaa. Birdmanin eduksi voi sanoa kuitenkin, että tätä hallusinointia ei kuitenkaan seurata koko aikaa vaan ne nostavat päätään vain vähän väliä. Nämä elementit voivat hämmentää ja karkottaa katsojia pois elokuvasta, mutta mielestäni tämä toimii kuitenkin aika-ajoin todella hyvin, vaikka toisaalta välillä nämä elementit tulevat hieman tyhjistä.

Elokuvan kokonainen nimi on Birdman (or the Unexpected Virtue of Ingorance) viitaten Rigganin näytelmää kehuvaan arvosteluun. Nimi on osuva, sillä uskon että tämä on syy siihen miksi oma reaktioni tähän elokuvaan oli jonkin verran hajanainen. Arvostan Birdmania enemmän kuin välttämättä pidän siitä. Odotin elokuvalta paljon ja pitkään toivoin näkeväni sen, ja olin etukäteen saanut jonkinnäköisen kuvan elokuvasta. Mutta jos elokuvaan menee katsomaan tietämättä siitä mitään tai odottamatta siltä mitään ihmeellisempää, uskon että kokemus on täysin erilainen. Joskus tietämättömyys voi todellakin olla hyve. Usein ennakko-odotuksemme määrittelevät paljon sitä mitenkä koemme elokuvan, pelin tai tv-sarjan kun lopulta sen näemme. Itse pidän Birdmanin kantavana teemana ja viestinä sitä, kuinka tietämättömyys tällä alalla voi olla etu. Niin monet tuomitsevat elokuvia etukäteen näyttelijöiden, ohjaajien ja trailerien perusteella ennen kuin ovat edes nähneet koko tuotetta. Birdman kehottaa katsomaan kaikkea aina "aivottomista" toimintaelokuvista "filosofoivaan" teatteriin ilman ennakkoluuloja tai yleisesti katsoa avoimin mielin, sen sijaan että päättää etukäteen vihaavansa sitä yhden tekijän perusteella. Aikana jolloin Ben Affleck saa yhä paskaa niskaansa tulevasta roolistaan Batmanina ja jolloin naisvetoinen Ghostbusters-elokuva saa kansanjoukot vihaamaan elokuvaa etukäteen, tämä elokuva antaa hyvän neuvon kaikille: Odota ja koe elokuva avoin mielin. En väitä että että tämä on mikään yksi ja oikea analyysi monimutkaisesta elokuvasta. Birdmanin useat tasot mahdollistavat sen näkemisen eri tavalla katsojan näkemyksestä riippuen. Se on, kuten Tabitha sanoi, osa tietämättömyyden odottamatonta hyvettä.

Atte T

Batman v Superman: Elokuvat, Ystävyys ja Ongelmat

Alle kuukauden päästä ensimmäisen kerran ikinä Batman ja Teräsmies kohtaavat valkokankaalla. Batman v Superman: Dawn of Justice on toinen osa DC:n ikiomassa jaetussa elokuvauniversumissa, kiistanalaisen Man of Steelin ollessa ensimmäinen osa. Monet sarjisfanit olivat tästä elokuvasta hyvin innoissaan, sillä kuten alussa sanoinkin- tämä on ensimmäinen kerta kun kaksi maailman tunnetuinta supersankaria on yhteisessä elokuvassa. Teräsmies on toivon ja totuuden perikuva, värikäs ja positiivinen hahmo. Batman on synkempi hahmo, joka edustaa oikeutta ja kostoa rikollisuutta ja kaaosta vastaan. Eroistaan huolimatta Teräsmies ja Batman ovat molemmat sankareita, jotka seisovat oikeuden ja hyvyyden puolella, ovat Oikeuden Puolustajien pääjäsenet vuosien ajan ja jonka ystävyys on sarjakuvissa murtumaton ja vahva.

Miksi he sitten tappelevat? Miksi nämä kaksi maailman suosituinta ja tunnetuinta sankaria ottavat kehässä mittaa toisistaan niinkin paljon että koko elokuva on nimetty sen mukaan?  Onhan supersankarit tapelleet aikaisemminkin keskenään, mutta ne ovat olleet nopeita ja pieniä osia elokuvassa, ei koko elokuvan kantava teema. Tällä kertaa käsittelemme näiden kahden hahmon suhdetta, miksi heidän ensimmäinen elokuvansa on kaksintaistelu kahden sankarin välillä ja mitenkä Batmania ja Teräsmiestä on käsitelty tähän mennessä elokuvissa.

Donner ja Burton

Kun puhutaan supersankarielokuvista, yleensä ensimmäisenä mainitaan Richard Donnerin 1978 ohjaama Superman, sillä juuri se on omalta osaltaan aloittanut supersankarielokuvien aikakauden. Tätä ennen oli toki ollut joitain supersankarielokuvia, mutta ne olivat mustavalkoisia sarjafilmejä elokuvien alkuajoilta. Donner teki elokuvassaan jotain mikä ei aikaisemmin ollut mahdollista: Hän onnistui vakuuttamaan katsojat ja kriitikot siitä, että "mies voi lentää" kuten elokuvaa mainostettiin. Tämä ei tarkoita pelkästään erikoisefektiä jolla Teräsmiehen lentäminen saatin (aikanaan) näyttämään realistiselta ja ennen näkemättömältä, vaan myöskin Christopher Reeveä Teräsmiehen roolissa. Reeve oli täydellinen roolissa. Hän onnistui muodonmuutoksessa nöyrästä ja hiljaisesta Clark Kentistä uljaaksi Teräsmieheksi vain muuttamalla ryhtiään ja puhetyyliään hetkessä. Reeve sai yleisön uskomaan että Teräsmies on olemassa. Lainatakseni ohjaaja Donneria:

"He wasn't there to be actor. He was Superman." Reeve otti roolin tosissaan ja todisti että todellinen näyttelijälahjakkuus voi esiintyä supersankari-tieteiselokuvassa ja ihmiset tulevat rakastavat häntä siinä roolissa ja elokuvassa. Hän on syy miksi näyttelijät kuten Michael Keaton, Robert Downey Jr ja Christian Bale ovat luoneet uran supersankarin roolissa. Superman asetti perusasetelman monille tuleville supersankarielokuville: Hahmon syntytarina, esittele pahis ja ensimmäinen konflikti. Supermanin yleinen asetelma oli toivokas ja lämmin, ja sen uhat tuntuivat oikeilta ja pelottavilta- tässä tapauksessa Lex Luthorin (Gene Hackman) tavoite oli tuhota koko USA:n länsi-rannikko rahan vuoksi. Donnerin ensimmäinen ja ainoa kokonaan hänen tekemänsä Superman on yhä lämpimästi muisteltu klassikko. Miksi sanoin "kokonaan ohjaama?" Koska Superman II ei ole 100% hänen luomuksensa. Donner ajautui ongelmiin tuottaja Ilya Salkindin kanssa, sillä (kuulemma) Donner halusi pitää Supermanin enemmän vakavana ja aitona kun taas Salkind halusi enemmän campimmän ja iloisen elokuvan. Loppujen lopuksi Donner erotettiin ja elokuvan lopun ohjasi Richard Lester- mies joka ei ollut kuunaan lukenut yhtään Teräsmies-sarjista. Tästä huolimatta Superman II on mielestäni hyvä elokuva, joskin ei ensimmäisen veroinen tunnelmassa ja puhtaassa "Teräsmiehisyydessään"" vaikkakin Terrence Stampin Kenraali Zod on suosikkejani elokuvien superkonnien joukossa ja on ikuistanut itsensä popkulttuuriin kolmella sanalla: Kneel Before Zod. Valitettavasti Superman II jäi viimeiseksi Donnerin ja hänen väkensä elokuvaksi, ja sitä seuranneet Superman III ja Superman IV: Quest for Peace ovat aivan liian camppeja, naurettavan kevyitä ja edustavat aikalailla kaikkea mikä supersankarielokuvissa voi tehdä väärin. Mutta kaksi ensimmäistä Donnerin ja Reeven Teräsmies-elokuvaa ovat edelleen ajan hampaan kestäviä Amerikkalaisia elokuvaklassikoita. 

Jos Superman aloitti supersankarielokuvien aikakauden, Burtonin Batman-elokuvat muokkasivat niiden ja monien muiden elokuvien ulkonäköä pitkään.

1986 Tim Burton nimitettiin ohjaajaksi tulevaan Batman-elokuvaan, joka kuitenkaan ei saanut varmistusta ennen kuin Burton todisti kyntensä ohjaajana Beetlejuice-elokuvan muodossa. Mielenkiintoisesti Beetlejuice osoittautui tärkeäksi Batmanin kannalta, sillä sieltä saatiin tähti elokuvaan joka oli käynyt pitkän listan näyttelijöitä nimikkorooliin: Michael Keaton. Nykypäivänä Keatonia pidetään yhä parhaimpana Batmanina mitä elokuvissa on nähty, mutta näin ei ajateltu vielä 1988. Michael Keaton oli kuitenkin koomikko, ei vakava näyttelijä Bruce Waynen rooliin. Mutta kuten kaikki jotka ovat nähneet elokuvan Batman (1989) tietävät että Keaton oli kuin luotu tähän rooliin. Batman oli synkkä, goottilainen elokuva täynnä mahtavia ja ikonisia kohtauksia ja Jack Nicholson Jokerina oli automaattinen onnistuminen. Jos Christopher Nolanin elokuvissa katsoja tiesi aikalailla kaiken Bruce Waynesta ja ei mitään Jokerista, täällä asia oli toisinpäin. Jokerin tausta ja aika ennen hulluutta esitellään, mutta Bruce Waynen elämästä vanhempien kuoleman ja Batman-uran väliltä emme tiedä mitään. Päähenkilö ja hänen motiivinsa ovat katsojille mysteeri, ja tämän takia hän on paljon kiehtovampi. Hahmon seuraaminen on kuin arvoituksen ratkaisua samaan aikaan. Tim Burton tunnettaan hyvin omanlaisesta tyylistään, ja vaikka sen elementit ovat näkyvissä on Batman kaikista Burtonin elokuvista hillityin ulkonäöltään. Se voitti Oscarin lavastuksestaan ja ansaitusti, sillä Gotham City on samaan aikaan asuttu, elävä kaupunki mutta myöskin sarjakuvista tutun oloinen art deco-rakennuksineen ja sumuisine katuineen. Paljon enemmän Burton-henkinen elokuva oli 1992 ilmestynyt jatko-osa Batman Returns. Goottilaiset aspektit ja Burtonmaiset elementit nostivat päätään Burtonin toimiessa myös tuottajana tällä kertaa. Sen päävihollinen ei ole enään pelkästään hullu rikollinen, vaan hullu, hylätty yhteiskunnan hylkiö ja rikollinen. Pingviinillä on enemmän yhteistä Saksikäsi-Edwardin kanssa kuin Jokerin kanssa hänen ollessa syntyjään oudon näköinen ja tämän muovatessa hänen olemassaoloaan. Max Schreck ja Selina Kyle ovat myöskin hyvin Burtonmaisia hahmoja, oli kyse sitten ulkonäöstä tai motiiveista ja luonteesta. Batman Returns oli mielenkiintoinen yhdistelmä synkempää suuntaa ja kevyempää. Vitsejä on paljon enemmän kaikilta hahmoilta, sen musiikki ja ulkonäkö heijastavat Beetlejuicessa nähtyä ja kuultua "Tim Burton" teemaa, mutta samaan aikaan se on paljon seksuaalisempi, sen varjot ovat vielä synkempiä ja syvempiä ja Pingviinin tavoite on lasten tappaminen. Ei siis liene ihmekkään että katsojat eivät ihan tienneet mitä ajatella tästä elokuvasta. Itse pidän sitä jopa parempana kuin edeltäjäänsä koska nautin Danny DeViton Pingviinistä paljon ja sen synkän humoristinen ilmapiiri on mieleeni. Mutta kuten Teräsmies-elokuvien kanssa kävi vuosikymmen aikaisemmin, mies joka mahdollisti menestyksen, tässä tapauksessa Burton ja Keaton, kävelivät ulos elokuvasarjasta ja työ jätettiin vähäisemmille miehille. Burton oli mukana tuottamassa Batman Foreveria mutta sen ohjaaja Joel Schumacher toi paljon omaa näkemystään elokuvaan. Batman Foreveria seurasi surullisen kuuluisa Batman & Robin, ja yhdessä nämä kaksi pistivät tämänkin supersankarisarjan jäihin.

Nolan ja Znyder

Lähes kymmenen vuotta Batman & Robinin jälkeen ensi-iltansa sai Batman Begins (2005), ja Batman-elokuvat saivat nähdä uuden päivänvalon. Ohjaaja Christopher Nolan ja käsikirjoittaja David S. Goyerilla oli iso työ edessään: Heidän piti tuoda elokuvasarja joka oli teknisesti kuollut takaisin ja saada sekä sarjakuvafanit että kasuaali leffayleisö teattereihin katsomaan Batmania. Ja he onnistuivat tässä, sillä he, kuten Donner aikoinaan, saivat ajatuksen Batmanista, Jokerista ja muista tuntumaan aidolta ja mahdolliselta. Batman Begins esittelee osa osalta mitenkä Batmanin puku rakennettaan, mitenkä hän sai koulutksena, mitenkä hänen aseensa ja työkalunsa toimivat- näin luotiin pohja realistiselle supersankarille. Antagonisti ei ollut rahanahne bisnespamppu tai sarjakuvien klassinen superrikollinen. Antagonisti oli juuri sellainen minkä 9/11 jälkeinen yleisö ottaisi tosissaan: terroristi. R'as Al Ghul ja Varjojen Liiga on ulkomainen uhka, jotka soluttautujien ja kemiallisten aseiden avulla aikovat tuhota "länsimaisen sivistyksen ja korruption" merkin- Gotham Cityn, maan suurimman kaupungin (vink vink.) Näin elokuvan uhka tuntuu aidolta ja Batmanin pelastaessa päivän tuntuu voitto sitäkin suuremmalta. Batman Begins sai jatkoa, mutta tällä kertaa lähes kukaan ei ollut eri mieltä laadusta: Dark Knight (2008) on yhä yksiä supersankariviihteen merkkiteoksia, ja tähän päivään mennessä ainoa josta näyttelijä on saanut Oscar-palkinnon. Dark Knightissa tarina on paljon henkilökohtaisempi ja persoonallisempi- se on tarina korruptiosta ja lankeamisesta. Heath Ledgerin Jokerista tuli hetkessä pop-kulttuurin ikoni, ja hän onkin moottori mikä pitää elokuvan elossa. Jokeri, kuten edellisen elokuvan antagonistit, edustaa taas terrorismia joskin eri näkökulmasta. Jokeri on anarkia ja urbaani terrorismi yhdessä paketissa. Me emme tiedä mistä hän tuli ja hänen motiivinsa vaihtelee elokuvan aikana Batmanin tappamisesta Gothamin rikollisten surmaamiseen ja lopulta koko kaupungin ajamiseen anarkiaan ja hulluuteen. Tärisevät videot muistuttavat terroristien videoita ja tuovat pelottavaa realismia Jokerin tekoihin. Mutta mielestäni Harveyn korruptio ja ajautuminen hulluuteen Jokerin tähden on elokuvan toinen voimakkain virranlähde. Harvey esitellään varhain vankkana ja puhtaana yleisenä syyttäjänä, joka ei murru paineen alla. Hän on älykäs, korkean moraalin mies joka tosin omaa synkän puolen joka stressin myötä nousee pintaan. Ja kun Jokeri lopulta ajaa tämän miehen järjiltään ja sitten uhkaa tehdä saman koko kaupungille, on Jokerin uhkaus paljon voimakkaampi. Paras meistä on langennut, seuraammeko me perässä? Onko meillä toivoa? Tämä on voimakas tapa kertoa tarinaa ja tehdä antagonistista paljon uhkaavampi. Elokuvasarja sai päätöksensä Dark Knight Risesin muodossa 2012. Dark Knight Rises jatkoi samalla tiellä kuin muut Nolanin ja Goyerin elokuvat- terroristeja ja nykyaikaisia uhkia joita vastaan Batmanin täytyy löytää uusi keino taistella. Tällä kertaa palataan jonkin verran takaisin kahteen aikaisempaan Batman-elokuvaan. Bane ja hänen joukkonsa ovat ulkomailta tuleva uhka, mutta heidän tapansa taistella on paljon nykyaikaisempi ja sulavampi (ainakin aluksi) kuin R'as Al Ghulin tapa. He iskevät pörssiin ja soluttautuvat kaupungin insfraktuuriin liittoutuneen bisnesmiehen avulla. Tähän yhdistetään myöhemmin Varjojen Liigan tavoite tuhota Gotham pommilla joka ei ole ihan niin ovela tai originaali idea. Ja kun Bane, paljon mainostettu ja rakennettu pääpahis on vain alainen paljon vähemmän tyylikkäälle ja tyhjästä tulleelle Talia al Ghulille ei vastaanotto ollut läheskään yhtä hyvä kuin edellisillä leffoilla. Kaikesta huolimatta Nolanin  Batman-trilogia on kokonaisuutena onnistunut nykyaikaistettu versio Batmanista ja se on vaikuttanut muihin genrensä elokuviin voimakkaasti ja ne ovat vaikuttaneet Batmanin kehitykseen hahmona paljon.

Begins. Falls. Rises.

Ennen kuin voin alkaa puhua Zack Snyderin urasta Teräsmiehen parissa, on minun huomioitava Superman Returns. 2006 ilmestynyt Bryan Singerin (tyyppi X-Men leffojen takaa) ohjasi Superman Returns-elokuvan, joka miestä itseään lainaten oli "homage-jatko-osa" Donnerin elokuville. Superman Returns oli hatunnosto vanhoille Teräsmies-elokuville ja käytti niiden jatkumoa omanaan. Superman Returns sai lämpimän vastaanoton, mutta sen tuotannon hinnan ja keskiarvoisten lipputulojen takia jatkoa Superman Returns ei koskaan saanut. Superman Returns on teknisesti osa Donnerin aloittamaa elokuvasarjaa, mutta on sitemmin jäänyt unohduksiin kahden elokuvasarjan väliin.

Christopher Nolanin Batman-elokuvien menestyksen innoittamina halusi Warner Bros. Pictures saada Nolanin ja Goyerin hoitamaan muitakin DC-elokuvia nykyaikaiseen kuntoon. Nolania ei kuitenkaan ohjaaminen napannut, ja hän tyytyi tuottamaan elokuvan. Ohjaajan pallille nousi Zack Snyder, mies joka tunnettiin hyvin tyylitellyistä sarjakuva-leffoistaan kuten 300 ja Watchmen sekä Dawn of the Dead-uudelleenfilmatisoinnista. Snyder toi mukanaan oman haaleanvärisen kuvausmaailmansa. Man of Steel oli suurmenestys. Se oli vuoden katsotuimpia elokuvia ja takasi näin varman jatko-osan. Teräsmies oltiin tuotu nykyaikaan, lähestyen ideaa muukalaisesta joka adoptoitiin realistisesta ja vähemmän idealistisesta näkökulmasta. Teräsmiehen taistelut Kenraali Zodin ja tämän armeijan kanssa oli upean näköistä ja se teki selväksi kuinka vahva Teräsmies oikeasti on ja minkälaista tuhoa kahden Kryptonilaisen taistelu voi jättää jälkeensä. Henry Cavill on syntynyt Teräsmiehen rooliin seistessään ylväänä puvussaan tankkien ja armeijoiden keskellä. Mutta elokuvan ison ongelman voi juontaa yhteen asiaan. Henry Cavill oli hyvä Teräsmies, mutta hän ei hoitanut rooliaan Clark Kenttinä läheskään yhtä hyvin. Clark Kent tekee Teräsmiehestä mielenkiintoisen hahmon, ja jos Clark Kent-puoli ei toimi katoaa hahmolta sielu. Eivätkä muutkaan hahmot päässeet kovin pitkälle hahmokehityksen saralla. Man of Steel oli enemmän kiinnostunut puhumaan Teräsmiehestä kuin esittämään sitä. Ja vaikka kahden Kryptonilaisen yhteenotto oltiin tehty vakuuttavasti, ei Metropoliksen muuttaminen "nollapisteeksi" ollut välttämättä tapa tehdä se. On vaikea olla näkemättä 9/11-vaikutuksia suurten rakennusten murtuessa Kryptonilaisen avaruusaluksen räjähtäessä niitä vasten ja tuhkan ja tomun peittämien ihmisten kaivautuessa esiin rakennusten alta. Man of Steel jakaa jokseenkin paljon mielipiteitä yhä tähän päivään asti ja nyt kun Nolan on jättänyt tuottajan penkin taaksensa ja tulevat Teräsmies-elokuvat nojaavat Znyderiin ja Goyeriin on ihmisten huolenaiheet Teräsmiehen ja DC:n suhteen aitoja.

Ja nyt, 38 vuotta ensimmäisestä Terämies-elokuvasta ja 27 vuotta Burtonin Batman-elokuvista, 2016 Teräsmies ja Batman kohtaavat ensimmäisen kerran elokuvissa.

Kahden sankarin ystävyys

Batman ja Teräsmies ovat yksiä maailman vanhimpia supersankareita, molempien debutoidessa jo ennen II maailmansotaa. Ensimmäisen kerran he tapasivat 1941 All-Star Comicsin numerossa #7 yhdessä Salaman kanssa, jolloin he lahjoittivat hyväntekeväisyyteen rahaa. Mutta tämä oli yhden ruudun yhteinen esiitnyminen. Virallinen Teräsmiehen ja Batmanin ensiesiintyminen yhdessä oli 11 vuotta myöhemmin Superman-lehden numerossa #76, jossa he törmäävät yrittäessään pelastaa vitaonta rikoksen uhria yhdessä. He viettävät aikaa yhdessä myös siviilissä tajuamatta toistensa todellista identiteettiä kunnes kutsu toimintaan kuuluu taas, ja pikainen vaatteiden vaihto on paikallaan.

Tämän haluan nähdä elokuvassa!

Yleisesti Teräsmiehen ja Batmanin ystävyys ei aina ole ollut täysin nuhteetonta, mutta kaikesta huolimatta Batman ja Teräsmies eivät ole vain ystäviä. He ovattoinen toisensa parhaat kaverit. Heidän välillään on loputon kunnioitus toisiaan kohtaan, ja vaikka he eivät aina näe asiaa samalla lailla tai eivät ole yhtä mieltä, heidän välillään oleva luottamus ja rakkaus on vahva. Batman on sanonut että hän toivoisi joskus olevansa yhtä hyvä ja puhdas kuin Teräsmies, mutta Gotham ja hänen omat valintasa eivät anna hänelle mahdollisuutta siihen. Batman on usein toiminut Teräsmiehen apuna taktisena neuvonantajana ja on auttanut tätä kun tarvitaan hieman erilaisia metodeja, ja Teräsmies toimii usein Batmanin moraalisena kompassina. Kun Jokeri surmasi Jason Toddin, oli Batman valmis tappamaan Jokerin mutta Teräsmiehen onnistui hillitä Batmania ja puhui tälle järkeä. Tuomiopäivän tappaessa Teräsmiehen, piti Batman itseään syyllisenä sillä hän oli jättänyt Oikeuden Puolustajat taaksensa ja näin heikentänyt sitä. Kun Darkseid surmasi Batmanin, kantoi Teräsmies hänen ruumiinsa tämän valtaistuinsalista ja hänen raivonsa oli vailla vertaa. He ovat ystäviä vailla vertaa.

No miksi he sitten tappelevat? Miksi niin usein nämä kaksi ikonia ovat vastakkaisilla puolilla ja ihmiset väittelevät kuollaksensa miksi toinen voittaa toisen?

Koska Frank Miller kirjoitti Dark Knight Returnsin.

 Puhutaan suoraan: Minä pidän Dark Knight Returnista. Se on fiksu, synkkä ja upean näköinen Batman-tarina joka osaltaan vakiinnutti Yön Ritarin aseman synkkänä sankarina ja tämän maineen periksiantamattomana kavanaamana. Mutta se ei ole täydellinen tarina. On selvää että Frank Miller ei pahemmin perusta Teräsmiehestä. Hän näkee Teräsmiehen vain pelkkänä kilttinä partiopoikana, joka tottelee jokaista auktoriteettiä ja viranomaista ja joka ei tiedä mitään "oikeasta maailmasta" ja ei ole "Mies". Millerille Teräsmies on kyvytön idiootti ja vertauskuva sokealle valtiovallalle ja totalitarismille. Ja kun Miller teki jatkoa tarinalleen surkuhupaisassa Dark Knight Strikes Backissa, nämä elementit nostettiin kattoon. Teräsmies oli Lex Luthorin ja Brainiacin kiristämä orja, joka huolehtii siitä että muut supersankarit eivät tee mitään. Kuka on voisi vastustaa häntä, kuka voisikaan olla niin fiksu ja aina oikeassa ja "puhdas sankari" päinvastoin kuin Teris? No Batman tietysti. Frank Miller jatkoi tätä teemaa vielä pahemmassa All-Star Batman & Robinissa jossa "Batman" (käytän heittomerkkejä, sillä tarinan nimikkohahmo on juuri ja juuri tunnistettavissa Batmaniksi) jossa Teräsmies ja Vihreä Lyhty esitetään tyhminä, näkemyksettöminä valtiovaltojen kumartelijoina ja kuinka heidän olisi vain parempi totella Batmania ja kuinka paljon parempi Batman olisi Vihreänä Lyhtynä ja plää plää plää. Millerin inho Teräsmiestä kohtaa on sitemmin levinnyt, ja nämä kaksi sankaria ovat ottaneet yhteen juurikin tämän inspiroimana. Ja Batman v Superman: Dawn of Justice ottaa suoraa vaikutteensa Milleriltä.

Välihuomio: Aina kun tästä taistelusta puhutaan, nousee esiin kysymys: Mitä mahdollisuuksia Batmanilla muka on Teräsmiestä vastaan? Teräsmies on teknisesti sanoen jumala. Hän lentää äänen nopeudella, hänen nahkaansa ei läpäise mikään, hänen katseensa on tulta, henkäyksensä arktinen myrsky ja hän murskaa vuoria käsillään. Batman on ihminen, jolla on paljon hienoja leluja ja on kamppailulajien mestari. Voittajan pitäisi olla ilmiselvä.Vaikka Miller usein tekeekin Batmanista liiankin taitavan, täytyy Batmanille kuitenkin antaa tämä: hän on hyvin älykäs ja taktinen nero. Paljon paremmassa Batman-tarinassa, Jeph Loebin ja Jim Leen Hushissa, Batman käyttää ympäristöä ja kryptoniitti-sormustaan huumattua Teräsmiestä vastaan. Kuten Batman itse sanoi: "Superman is the best at what he does. Not the best at what I do." Vaikka Teris olisi kuinka huumattu, sisimmissään hän on hyvä, kiltti mies Smallvillestä. Hän ei halua satuttaa saatikka sitten tappaa ketään. Batman on kovemman elmänä kasvatti, ja on valmis satuttamaan ja tekemään uhrauksia saavuttaakseen oikeuden ja tavoitteensa. Sisimmissään Batman ei ole kovin hyvä mies.Ja kun nämä kaksi kohtaavat näiden vuosien aikaina hioutuneiden sääntöjen vallitessa, on kaikki mahdollista.

Batman v Superman: Oikeuden Aamunkoi

 

Mihinkä tämä kaikki sitten johtaa? Batman v Superman: Dawn of Justicen koko perusta on alusta lähtien ollut näiden kahden ikonin kohtaaminen ja välienselvittely. Trailerit ovat kertoneet meille paljon kiistan syistä: Bruce Wayne ei näe Teräsmiestä sankarina tämän pelastettua maailman Zodilta, vaan vaarallisena muukalaisena joka tuhosi ison osan Metropolista ja jonka takia ihmisiä on kuollut. Ja hän kokee tämän pysäyttämisen velvollisuutenaan. Teräsmies taasen näkee uudelleen kuvioihin mukaan tulleen Batmanin vaarallisena omankäden oikeuden jakajana joka polkee ihmisoikeuksia jalkoihinsa ja toimii virkavaltaa vastaan. He eivät tunne toisiaan eivätkä siis ymmärrä toisiaan. Tämä ei ole pohjana elokuvalle huono, päinvastoin: molemmat nostavat hyviä pointteja toisiaan vastaan, molemmilla on hyvä motivaatio toimia toisiaan vastaan ja heidän näkemyksensä eivät eroa niin paljoa etteivätkö he voisi löytää yhteistä säveltä ja toimia yhdessä isompaa uhkaa vastaan. Mikä ihmisiä sitten hiertää tässä kuviossa? Miksi innostus ei ole ollut niin isoa ja universaalia kuin voisi luulla? Mikä ei toimi?

u mad bro?

Otetaan vertailukohdaksi toinen tänä keväänä ilmestyvä supersankarien keskinäisestä konfliktista juonensa ottava elokuva: Captain America: Civil War. Tässä kiista Rautamiehen ja Kapteeni Amerikan välillä nousee myöskin näkemyseroista. Rautamies kokee olevansa vastuussa Ultronin aiheuttamista katastrofeista ja on yhteistyössä hallituksen kanssa tehdäkseen Kostajista ja muista sankareista vastuullisia toimijoita eri hallituksille, sen sijaan että nämä toimisivat omin päin ilman mitään vastuuta kenellekkään. Kapteeni Amerikka taasen ei enään luota vallitseviiin järjestyksiin, kiitos Winter Soldierin tapahtumien, ja ei halua poistaa Kostajien itsenäisyyttä. Samalla ongelmia aiheuttaa Talvisotilas, joka on takaa-ajettu rikollinen jonka Kapu haluaa pelastaa ja Rautamies pidättää. Tässäkin on pohjaa hyvälle elokuvalle, molemmilla puolilla on hyvät argumentit (toivon mukaan Rautamiestä ei ajeta sivuraiteille tässä) jotta kiistasta on vaikea löytää yhtä oikeaa puolta ja se pysyy mielenkiintoisena. Mikä tässä on erilaista Batmanin ja Teräsmiehen kiistaan? Miksi tästä elokuvasta ollaan lähes universaalisti innoissaan ja miksi ihmiset ovat nyt jo henkisesti riekaleina nähdessään nämä sankarit eri puolilla?

Koska Civil War on 9. elokuva jossa nämä hahmot ovat. Rautamies ja Kapteeni Amerikka ovat useiden elokuvien aikana luoneet vahvan pohjan hahmoilleen ja suhteilleen toisiinsa ja mitenkä heidän ajatusmaailmansa eroavat. Myös kaikki sivuhahmot ovat olleet esillä jo kauan tai omaavat ainakin yhden elokuvan jossa heidän voimiaan ja luonnettaan on esitelty, poikkeuksena ollessa Musta Pantteri ja cameo-roolissa oleva Hämähäkkimies. Winter Soldier loi pohjan Kapteeni Amerikan ja Talvisotilaan väliselle suhteelle ja Kapun epäuskolle nykyaikaiseen kriisinhallintaan ja valvovaan yhteiskuntaan. Age of Ultronissa Tony ei ainoastaan jättänyt Kostajia, vaan myöskin antoi kuvan Tonyn tarpeesta hoitaa ongelmat ennen kuin ne syntyvät ja tarpeen löytää ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Ystävyyssuhteet, kilpailusuhteet ja epäluottamukset hahmojen välillä on luotu ennen Civil Waria.

"Stop fighting!"

Batman v Supermanin perimmäinen ongelma on siinä että se on toinen elokuva DC:n elokuvasarjassa. Me hädin tuskin tunnemme Teräsmiestä ja Lois Lanea, ja nyt tässä elokuvassa täytyy esitellä seuraavat hahmot ja heidän väliset suhteensa: Batman, Alfred, Lex Luthor, Ihmenainen, Vesimies, Senaattori Finch ja Tuomiopäivä. Ja kun Man of Steelin pohjimmainen ongelma oli hahmoissa ja heidän luonteidensa ja suhteidensa esittelyn puutteessa, kuinka Batman v Superman aikoo tehdä sen nyt ja sen lisäksi esitellä kaikki nämä hahmot. Myös Civil Warin veroinen tunnelataus uupuu. Me välitämme Rautamiehen ja Kapteeni Amerikan taistelusta koska me tiedämme heidän historiansa yhdessä ja minkälaisia he ovat. Batman ei ole saanut vielä omaa elokuvaansa Man of Steelin jatkumossa, ja nyt hänet heitetään taistelemaan juuri ja juuri luonteen omaavaa Teräsmiestä vastaan. Miksi välittäisin samalla tasolla tästä taistelusta kuin välitän Tonyn ja Steven taistelusta? Mikä on Luthorin suhde yhtään kehenkään? Trailerit ovat näyttäneet meille jo että he eivät tule tappelemaan koko aikaa toisiaan vastaan, vaan Ihmenaisen kanssa taistelevat Tuomiopäivää vastaan. Eli he tulevat siis sopimaan kiistansa. Missä on jännite? Missä on syy investoida itsensä heidän taisteluunsa?

Elokuvan nimi on ei ole pelkästään Batman v Superman. se on myöskin Oikeuden Aamunkoi, viitaten DC:n supersankariryhmään Oikeuden Puolustajiin. Batman v Superman ei ole niin kiinnostunut luomaan jännitettä kahden ikonisen sankarin konfliktin välille vaan luomaan pohjan heidän vastaukselleen Marvelin Avengers-elokuvalle eli Justice League-elokuvalle joka on tulossa 2017. Elokuvan tarkoitus on esitellä Batman, Ihmenainen, Kyborgi, Vesimies ja Salama ennen kuin he kohtaavat yhdessä Oikeuden Puolustajina minkä vihollisen käsikirjoittaja Goyer keksiikään heittää heitä vastaan. DC:llä on niin kiire kilpailla Marvelin menestyksen kanssa, että he eivät anna näille hahmoille omia elokuvia ennen yhteistä rymistelyä niin kuin Marvel teki fiksusti aikanaan, vaan luottaa siihen että homma toimii yhden elokuvan perusteella jossa suurin osa näistä hahmoista ei ole kuin pikaisessa cameo-roolissa. Batman v Superman on yhtä aikaa Teräsmiehen toinen elokuva, Batmanin ja Teräsmiehen taistelu, Lex Luthorin ja Teräsmiehen vihollisuuksien synty, Ihmenaisen esitteylelokuva ja pohjustus tulevalle elokuvalle joka vaatii usean uuden hahmon esittelyn. Ongelmat on helppo nähdä.

Thanks for helping with Doomsday bro!

Mutta kaikesta tästä huolimatta..olen hyvin innoissani! Tämä on kahden DC:n suurimman ja mahtavimman sankarin yhteinen elokuva! Kuka ei muka innostuisi nähdessään nämä kaksi titaania vastakkain ottamassa yhteen hyvän toimintaelokuva-ohjaajan huomassa. Ja viidakkorumpu on kertonut Ihmenaisen olevan elokuvan kohokohtia; ilouutinen ottaen huomioon kuinka kauan kolmas osa DC:n triumviria on ollut elokuvakankaalta poissa. Mutta innostukseni ei tarkoita ettenkö voisi lähestyä koko hommaa kriittisestä näkökulmasta ja voisi analysoida koko hommaa elokuvafanin ja sarjislukijan näkökulmasta. Avengers oli aikoinaan aikamoinen uhkapeli: Toimiiko kaikki nämä oman hahmot yhdessä elokuvassa ja voiko se olla viihdyttävä kokemus? Batman v Superman: Dawn of Justice on samanlainen uhkapeli mutta verrattuna Marvelin työhön tämä on kuin pelaisi venäläistä rulettia. On olemassa enemmän mahdollisuuksia epäonnistumiseen kuin onnistumiseen, mutta jos uhkapeli on sen arvoista, voi lopputulos kenties olla elokuva jollaista emme ole nähneet aikaisemmin.

Maaliskuun loppu lähestyy.

"Red capes are coming!" 

Atte T