Atte Arvostaa: 13. Soturi

Seuraavan tekstin piti käsitellä taas jotain sarjisaihetta, mutta tekstin lähdemateriaalin tutkiskelun venyessä päätin kirjoittaa tämän seuraavaksi. Puhuin jokin aika sitten henkilökohtaisista suosikeistani elokuvien joukossa. Lista ehdokkaista oli pitkä ja painotinkin silloin että kyseessä oli suosikkini sillä hetkellä. Tänään haluan hieman puhua yhdestä elokuvasta joka olisi ansainnut paikan tuolla listalla, ja on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Historialliset toimintaelokuvat olivat vielä 2000-luvun puoleen väliin asti hyvin suosittuja lippukassoilla, ja elokuvat kuten Gladiaattori, Kingdom of Heaven ja Troija olivat menestyksiä. Tämä buumi kuitenkin alkoi 90-luvulla, ja tämän genren parhaimpia elokuvia omasta mielestäni oli 13. Soturi.

13. Soturi (1999)

Runoilija Ahmad ibn Fadlan (Antonio Banderas) on maanpaossa kun hän kohtaa joukon viikinkejä. Heidän vieraana ollessaan kutsutaan soturit takaisin kotimaahansa kuningas Hrothgarin apuun, ja 13 soturia lähetetään auttamaan- Buliwyfin (Vladimir Kulich) johtamat 12 viikinkiä sekä 13. soturi Ahmad. Sielä he kohtaavat hirveän vihollisen. Ne eivät tunne pelkoa, ne eivät ole ihmisiä eivätkä ne ole eläimiä. Ne ovat wendoleita, ihmisten syöjiä.

Die Hard-elokuvista tunnetun John McTiernanin ohjaama 13. Soturi perustuu Michael Crichtonin (Jurassic Park, Kongo) kirjaan Eaters of Dead. 1976 ilmestynyt teos oli puoliksi kertomus oikeasti eläneen arabin Ahmad ibn Fadlanin kohtaamisestaVarjaagien kanssa ja puoliksi historiallinen tulkinta Beowulf-tarusta, jossa sankari Beowulf auttaa Kuningas Hrothgaria tappamaan Grendel-hirviön ja tämän äidin. En ole lukenut alkuperäistä teosta enkä osaa sanoa kuinka lähellä tai kaukana elokuva on kirjaa, mutta tästä huolimatta 13. Soturi on loistava elokuva. Historialliset toimintaelokuvat ovat usein hyvin synkkiä ja väkivaltaisia, eikä 13. Soturi varsinaisesti eroa tässä, mutta se on sen lisäksi myöskin hauska ja paljon paremmin tasapainotettu kuin usein tuntikaupalla kestävät kanssaelokuvansa. Puoleentoista tuntiin mahtuu useita toimintakohtauksia, hiljaisia ja viipyileviä tunnelmaa luovia kohtauksia ja oiva määrä huumoria. Beowulf-tarinan peruskaaret ovat näkyvillä, vaikkakin yliluonnolliset elementit ollaan otettu pois. Hirviömäisen Grendelin ja tämän äidin sekä lohikäärmeen ovat korvanneet wendolit, neanderthali-luolamiehiä muistuttavat alkukantaiset ihmiset. Ideana hauska ja voi toimia alkuperänä vanhalle tarulle, mutta toisaalta idea luolamiehistä 1000-luvun tanskassa on kieltämättä huvittava. Mutta tästä huolimatta idea toimii, sillä kaikki näyttelijöistä ohjaajaan ottavat koko homman tosissaan ja wendolit ovat karmivia ja epäinhimillisiä eläimellisiä ääniä päästellessään ja repiessään ihmisiä kappaleiksi. Ja tämän takia sankarit jotka seisovat heitä vastaan ovat sitäkin uljaampia.

Antonio Banderas on loistava Ahmadin roolissa ja tarjoaa katsojalle jonkun johonka samaistua. Ahmad on kala vieraissa vesissä- hän on kaukana kotoa eikä hän ole soturi kuten matkakumppaninsa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään jääräpää joka ei halua sopeutua tai samaistua. Toki kulttuurierot ovat rankkoja eikä hän opi kaikkea heti, mutta hän on valmis oppimaan ja ei valita koko aikaa tai halua lähteä takaisin kotiinsa. Ahmad tietää tilanteensa ja on auttaa kykynsä mukaan tarpeen vaatiessa. Hän oppii kielen ja tapoja mutta ei unohda omaa alkuperäänsä ja kulttuuriaan missään kohtaa ja nostaa esiin kunnianloukkauksesta seuranneen kaksintaistelun typeryyden. Antonio Banderas on toki tunnettu näyttelijä mutta siltikin tuntuu että miehen taitoa näyttelijänä ei arvosteta tarpeeksi. Epäilevä, pelokas mutta valmis toimimaan-asenne näkyy hänen kasvoistaan ja kuuluu hänen äänestään. Myös jokainen pääviikingeista on oma persoonansa: Herger on veljellinen, vastuullinen ja iloluontoinen, Helfdan isällinen jääräpää, Skeld epäilevä ja taikauskoinen ja Weath sanavalmis vitsailija. Tämä ei vaadi aikaa elokuvalta-lause sielä ja täällä on tarpeeksi luomaan kuvan hahmoista ja siitä mitenkä he toimivat. Näyttelijät ovat arvostettuja brittinäyttelijöitä jotka myöhemmin vaikuttavat brittisarjoissa kuten Doctor Who:ssa ja Game of Thronesissa. Mutta isoimman hatunnoston ansaitsee unohdettu toimintatähti Vladimir Kulich joka on jäänyt valitettavasti maailmanmaineen ulkopuolelle. Kulich on Buliweifina hiljainen ja vakava tarkkailija joka piilottaa kovan ulkonäkönsä alle taktisen ja älykkään mielen. Buliweif ei kuitenkaan ole pelkästään peloton lihasmöykky. Hän epäilee omaa kykyään ja pelkää kohtaloaan joka pohjanmiesten uskon mukaan on ennaltamäärätty ja muuttumaton. Kaikki tämä näkyy Kulichin kasvoista ja kehon kielestä, ja vaikka Kulichin uskomaton bassoääni ei juurikaan muutu, on jokainen lause hän huuliltaan vakuuttavan kuuloinen. Kulich on tämän roolin ansiosta näytellyt viikinkejä myöhemminkin mm. Skyrimissä ja Vikings-sarjassa.

Mutta ei elokuva vailla heikkouksia ole. Vaikka John McTiernan on toimintaohjaaja vailla vertaa, ei keskiaikainen miekkailutoiminta ole ihan hänen alaansa. Suurin osa toimintakohtauksista tapahtuu pimeässä ja ovat nopeasti leikattuja ja vaikeita seurata. Myöskään naishahmot eivät pääse esille elokuvassa. Kuningatar Weilew jää taustavaikuttajaksi ja aluksi mielenkiintoisen oloinen Olga on vain tarjoamassa loppujen lopuksi hetken lohtua Ahmadille. Historiallisista faktoista välittävät tulevat olemaan ärsyyntyneitä viikinkien oudoista haarniskoista jotka ovat sekä kulttuurisesti että aikakauden huomioonottaen täysin väärät. Levyhaarniskat ja hämmentävät kypärämallit hieman syövät pohjalaissoturien autenttisuutta. Ja sitten on tietysti koko idea luolamiehistä 1000-luvun Tanskassa....jos ideana oli tehdä Beowulfin legendasta realistinen, en ole ihan varma oliko tämä juuri suunta jota seurata. Nämä voivat olla isoja miinuksia historiallisessa toimintaelokuvassa....

Take that, criticism! 

...Mutta siitä huolimatta koko elokuva toimii uskomattoman hyvin. Jerry Goldsmithin musiikki on uljasta ja herättää sisäisen viikingin hetkessä ja luo jokaiseen kohtaukseen tunnelman uniikilla tavalla. Kuvaus ja ilmapiiri ovat mukana tässä tunnelmanluonnissa joka huokuu viikinkitarinoiden epiikkaa ja soturiestetiikan kauneimpia puolia kuten uhrautumista veljien puolesta ja merkityksellisen kuoleman saamista. Käsikirjoitus antaa jokaiselle hahmolle tarkoituksen ja jotain sanottavaa ja esittelee kahden maailman kulttuurieroja hyvin. Ahmadin hahmo antaa katsojille perspektiivin ja näkökulman koko elokuvaan ja viikinkien outoon mutta samaan aikaan mielenkiintoiseen ja kaoottisen vapaaseen maailmaan. 13. Soturi on hyvä toimintaelokuva joka ei syö montaa tuntia elämästäsi mutta tarjoaa vähintään yhtä viihdyttävän kokemuksen kuin tuplasti pidemmät erikoisefekti-verikekkerit joita historialliset toimintaelokuvat ovat väärällään. Sen suurin etu on sen suhteellisen pieni mittakaava. Kyseessä ei ole valtakuntien väliset sodat tai korkeakulttuurien ylimystöjen taistelut vaan 13 soturin matka ja tarina siitä kuinka he pelastivat pienen kylän tuholta ja kuolemalta ja mitä he uhrasivat puolustaessaan heikompia.

Ja katso, näen isäni tuolla.

Näen äitini, siskoni ja veljeni.

Näen koko sukuni tervehtivän minua.

He kutsuvat minua luoksensa

saleihin Valhallan

jossa urheat

elävät

ikuisesti!

Atte T