Mutta sitten katsoin elokuvan nimeltä Birdman. 2014 julkaistu Birdman voitti 2015 Oscareissa parhaan elokuvan palkinnon ja ohjaaja Alejandro Inarritu voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Tämän lisäksi se oli ehdolla useisiin muihin kategorioihin ja Michael Keaton oli ehdolla parhaaksi näyttelijäksi. Birdman oli iso diili. Birdman oli tuotannossa kauan, sen näyttelijäkaarti oli huikea ja sen genremääritelmä oli suoraan sanoen hajanainen. Onko se draama, onko se komedia, onko se tragedia- Birdman ei suostunut yhteen muottiin. Kun Birdman pyöri elokuvissa, olin innoissani. Michael Keaton- Batman itse- oli ehdolla Oscarille! Tämä elokuva oli nähtävä. Mutta sen lyhyen esitysajan ja omien kiireideni vuoksi en päässyt näkemään sitä teatterissa. Ja kun viime jouluna sain sen käsiini, oli innostukseni hieman laantunut mutta silti halusin nähdä tämän mestariteoksen joka oli vuoden mittaan kerännyt vain lisää mainetta. Inarritu voitti tänä vuonna toisen Oscarin heti perään, eli kyseessä ei siis välttämättä ollut yhden hetken nerous. Ja nyt kun olen sen nähnyt, päällimäisin ajatukseni oli tämä:
Häh?
Okei, puhutaan suoraan: Birdman oli hyvä elokuva. Se ei teknisesti ole huono, mutta en ole ihan varma mitä ajattelen siitä. Mutta pitää hieman avata minkälainen elokuva on kyseessä. Birdman on ns. character piece. Se ei ole niinkään kiinnostunut kertomaan juonta tai tarinaa vaan kuvaa ja kertoo tietystä hahmosta ja osasta hänen elämäänsä. Elokuvissa kuten Birdman on kyllä tarina, mutta se ei ole niinkään kiinnostunut kertomaan sitä perinteisellä kaavalla, keskittyen kuvaamaan päähenkilön tuntemuksia ja reaktioita.
Mutta josko kertoisin hieman elokuvasta. Riggan Thomson (Michael Keaton) on entinen elokuvatähti, joka kaksikymmentä vuotta sitten tuli tunnetuksi näyteltyään supersankaria nimeltä Birdman. Hän on nyt hankkimassa uutta suuntaa uralleen Broadwaylla, toimien ohjaajana, käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä. Tuotanto on ongelmissa, eikä asiaa auta lainkaan metodinäyttelijä Mike Shiner (Edward Norton) tai katkaisuhoidossa ollut pilveä polttava tytär Sam (Emma Stone). Vähä vähältä Rigganin mielenterveys alkaa hajoamaan asioiden kasautuessa ja paineen noustessa sietämättömäksi.
Aloitetaan siitä mikä ON hyvää. Kaikki näyttelijät hoitavat roolinsa uskomattomalla taidolla. Tämä oli Michael Keatonin uran uusi alku, ja hän on taas noussut Hollywoodin ykkösnimien joukkoon vietettyään vuosikymmenen jonkinnäköisessä unohduksessa. Keaton esittää masentunutta mutta uutta suuntausta etsivää näyttelijää taidolla ja osaa näyttää todella kurjalta ja saa katsojan säälimään häntä. Keatonin parhaimpia kykyjä on aina ollut mielestäni kyky mennä ns. nollasta sataan hetkessä, ja epävakaan näyttelijän roolissaan hän pääsee käyttämään tätä kykyään kunnolla. Norton näyttelee melkein parodiaa itsestään, äärimmäisen ylpeää ja nokkavaa metodinäyttelijää joka juo viinaa lavalla ja on muutenkin ylitaiteellinen ja ärsyttävä. Norton ei tällä kertaa vedä yhtään taaksepäin mikä yleensä on vetovoima hänen vastaavien hahmojensa takaa. Mutta oma suosikkini ja suurin yllätykseni oli Zach Galifianakis Rigganin lakimiehenä, tuottajana ja parhaana kaverina. Galifianakis on näyttänyt kyllä kyntensä komedisissa rooleissa useasti, mutta nyt hän näytti kykynsä vakavammissakin rooleissa. Ei hän mikään kivikasvo ole, mutta kuten Keaton Galifianakis osaa esittää stressaantunutta ja kaikensa yrittävää miestä, mutta päinvastoin kuin Keaton hän ei anna tämän lyödä häntä maahan. Hän on kiukkuisa, iloinen, surullinen- tunteet eivät pysy miehen sisällä ja tuolloin legendaarinen koomikko pääsee näyttämään mihin pystyy.
Emmanuel Lubezki voitti ansaitusti Oscarinsa kuvauksesta tämän elokuvan parissa. En ole nähnyt elokuvaa joka oltaisiin kuvattu tällä tavalla. Inarritun tavoite oli kuvata koko elokuva kuin kyseessä olisi näytelmä, eli ei leikkauksia tai kuvakulman muutoksia. Lubezki onnistuu tässä mahtavasti, ja osa kohtauksista tuntuu oudoilta ja ahdistavilta mutta samaan aikaan aidolta ja kiinnittää katsojan huomion herkeämättömästi. Kun Rigganin tytär huutaa isälleen tämän epäonnistumisesta isänä ja teatterinäyttelijänä, tuntuu raivonkohtaus paljon persoonallisemmalta ja rankemmalta kun kamera ei kertaakaan käänny pois tyttären kasvoista. Vasta kun koko huutokohtaus on ohi, kääntyy kamera Rigganin kasvoihin ja reaktioon. Ja kun Riggan kiertelee teatterin kapeilla käytävillä paikasta toiseen ilman että kamera leikkaa pois, tuntee katsoja Rigganin ahdistuksen ja stressin paljon paremmin ja tämä sopii hahmokeskeiseen tarinankerrontaan jota elokuva käyttää. Nerokkain osa on silti mielestäni tapa liikkua ajassa eteenpäin ilman leikkauksia. Kun Riggan avaa ovea asunnostaan, kohdistaa kamera yhtäkkiä avaimeen joka avaa lukon ja ovi avautuu teatterin sivuovesta ilman että leikkausta tapahtuu. Inarritu ja Lubezki pistivät kaikkensa tämän efektin luomiseen ja tekemään koko elokuvasta kokemuksen ilman taukoja tai aikaa hengähtää, imien katsojan maailmaan ja keskittymään koko ajaksi elokuvaan.
Mutta valitettavasti vaikka kuinka Birdman ovelalla kuvauksellaan imi minut mukaansa elokuvaan, jäi sen tarinan viesti ja merkitys minulle avoimeksi. Birdmanin charmi (tai sen puute) nousee sen inhosta lähes kaikkea kohtaan. Riggania ei kunnioiteta teatteripiireissä "oikeiden näyttelijöiden" piireissä koska hän on entinen hollywood-tähti ja julkkis. Mike Shiner ei pidä elokuvia minään, vaan hehkuttaa teatterin aitoutta ja raakuttaa Rigganille. Riggan itsekkin kokee Broadway-teatterin kunnioitusta herättävänä ja hänen nimeään parantavana alana supersankarielokuvien sijaan- elokuvassa tehdään suoria viittauksia moniin genre-elokuviin kuten X-Men elokuviin ja Robert Downey Jr. uraan supersankaritähtenä, eikä lainkaan positiivisessa valossa. En tiedä mitä Inarritu ajaa takaa iskiessään näitä elokuvia kohtaan. Samaan aikaan se pilkkaa ja esittää niissä olemista huonoina rooleina, mutta toisaalta Riggan on itse luonut uran sankarina ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihmiset yhä muistavat hänet Lintumiehenä. Ovatko nämä ihmiset osa aivotonta massaa joka on supersankariviihteen turruttama vai onko heidän rakkautensa hyvä ja kunnioitettava asia? Mutta toisaalta se myöntää räjähdysten ja verenvuodatuksen olevan viihdettä josta ihmiset pitävät. Birdman sekä lokaa että kunnioittaa myös teatteripiirejä. Teatterin tekeminen on vaikeaa ja rankkaa, mutta toisaalta lähes kaikki näyttelijät ovat jossain määrin viallisia ihmisiä ja turhanylpeitä omasta asemastaan. Mutta sen inho kriitikoita kohtaan on sen isoin keskisormen osoitus. Kriitikko Tabitha (Lindsay Duncan) inhoaa hollywood-elokuvia ja kaikkia jotka ovat kehdanneetkaan olla mukana moisten tekemisessä. Hän ei näe niitä taiteena tai Riggania oikeana näyttelijänä. Riggan avautuu pitkällä kaavalla suoraan Tabithan naamalle kuinka kriitikot ovat vain täynnä vihaa ja eivät auta ketään kritisoimallaan toisten vaikeaa työtä- johonka Tabitha vastaa että hän aikoo tuhota Rigganin näytelmän vaikka ei ole sitä nähnytkään. Ja hän paljastuu vielä kaiken lisäksi tietyssä mielessä tekopyhäksi ylistäessään näytelmää juuri niiden elementtien vuoksi mitä esiintyi häen vihaamissaan elokuvissa. Ainoa asia joka tuli mieleen tästä osasta elokuvaa oli se kuinka paljon paremmin Pixarin animaatioleffa Ratatouille teki tämän saman idean. Kriitikko Anton Ego odotti tuhoavansa ravintolan arviollaan, mutta tämän yllätettyä Antonin täysin, käyttää elokuva hyvän hetken avatakseen kriitikoiden näkemystä omaan työhönsä ja siihen kuinka helppoa heidän työnsä voi olla. Birdman ei tee samaa, ja kriitikko jää ontoksi ja oudon yksiulotteiseksi muuten monimutkaisten ja moniulotteisten hahmojen keskellä.
Sitten on koko elokuvan läpi kulkeva raja todellisuuden ja hallusinaation/unen välillä. Riggan hallusinoi vähän väliä supersankari Lintumiehen äänen ympärillään. Tämä ääni käskee häntä miehistymään, lopettamaan teatteripelleilyt ja palaamaan takaisin leffabisnekseen. Riggan koittaa olla kuuntelematta ja sulkea äänen pois, mutta lopulta iskeydyttyään pohjalle hän kuuntelee ja näkee maailman Lintumiehen silmin, ja levittää siipensä ja lentää. Tämän jälkeen hän saa uuttaa innostusta teatteriesitykseensä ja illan esitys on menestys. Väliajalla hän kertoo ex-vaimolleen että hän vuosia sitten yritti tehdä itsemurhan hukuttautumalla, mutta meduusojen poltettua hänet pahasti hän juoksi pois vedestä rannalle. Tästä voi vetää kaksi teoriaa: ongelmallinen tuotanto joka päätyy kriitikoiden rakastamaan mestariteokseen on liiankin onnellinen loppu tarinalle-riistikö Riggan itseltään hengen "lentäessään". Tätä tukee hänen lentämisensä myöhemmin elokuvassa uudestaan, jonka tällä kertaa toinen ihminen todistaa tapahtumaksi- kai. Tämä on hyvin avoimeksi jätetty osa josta katsoja voi vetää omat johtopäätöksensä. Mutta toinen teoria on, että koko elokuva on harhaa ja kuoleman unta ja Riggan kuoli meduusojen keskelle merellä. Tätä vahvistaa jonkin verran lopussa rannalle huuhtoutuneet meduusojen ruumiit ja taivaalla kirkuvat linnut. Riggan myöskin levitoi ja käyttää telekinesista tuhotessaan raivoissaan pukuhuoneensa. Kun tähän lisätään Lintumiehen puheet paluusta supersankarirooliin nousee esiin kysymys: Onko Riggan oikeasti yliluonnollisilla voimilla varustettu supersankari? Oliko hänellä voimia jo 20 vuotta sitten tehdessään supersankarileffansa, vai onko kyseessä metafora hänen alitajuntaiselle tahdolleen tehdä supersankarielokuvia ja tietynlainen esimerkki hänen kyvystään moisten roolien näyttelijänä? Birdmanissa on useita kerroksia ja se voi toimia sen eduksi, mutta ne voivat myös hämmentää jo valmiiksi hypnoottisessa elokuvassa hieman liikaa. Birdmanin eduksi voi sanoa kuitenkin, että tätä hallusinointia ei kuitenkaan seurata koko aikaa vaan ne nostavat päätään vain vähän väliä. Nämä elementit voivat hämmentää ja karkottaa katsojia pois elokuvasta, mutta mielestäni tämä toimii kuitenkin aika-ajoin todella hyvin, vaikka toisaalta välillä nämä elementit tulevat hieman tyhjistä.
Elokuvan kokonainen nimi on Birdman (or the Unexpected Virtue of Ingorance) viitaten Rigganin näytelmää kehuvaan arvosteluun. Nimi on osuva, sillä uskon että tämä on syy siihen miksi oma reaktioni tähän elokuvaan oli jonkin verran hajanainen. Arvostan Birdmania enemmän kuin välttämättä pidän siitä. Odotin elokuvalta paljon ja pitkään toivoin näkeväni sen, ja olin etukäteen saanut jonkinnäköisen kuvan elokuvasta. Mutta jos elokuvaan menee katsomaan tietämättä siitä mitään tai odottamatta siltä mitään ihmeellisempää, uskon että kokemus on täysin erilainen. Joskus tietämättömyys voi todellakin olla hyve. Usein ennakko-odotuksemme määrittelevät paljon sitä mitenkä koemme elokuvan, pelin tai tv-sarjan kun lopulta sen näemme. Itse pidän Birdmanin kantavana teemana ja viestinä sitä, kuinka tietämättömyys tällä alalla voi olla etu. Niin monet tuomitsevat elokuvia etukäteen näyttelijöiden, ohjaajien ja trailerien perusteella ennen kuin ovat edes nähneet koko tuotetta. Birdman kehottaa katsomaan kaikkea aina "aivottomista" toimintaelokuvista "filosofoivaan" teatteriin ilman ennakkoluuloja tai yleisesti katsoa avoimin mielin, sen sijaan että päättää etukäteen vihaavansa sitä yhden tekijän perusteella. Aikana jolloin Ben Affleck saa yhä paskaa niskaansa tulevasta roolistaan Batmanina ja jolloin naisvetoinen Ghostbusters-elokuva saa kansanjoukot vihaamaan elokuvaa etukäteen, tämä elokuva antaa hyvän neuvon kaikille: Odota ja koe elokuva avoin mielin. En väitä että että tämä on mikään yksi ja oikea analyysi monimutkaisesta elokuvasta. Birdmanin useat tasot mahdollistavat sen näkemisen eri tavalla katsojan näkemyksestä riippuen. Se on, kuten Tabitha sanoi, osa tietämättömyyden odottamatonta hyvettä.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti