"Mitkä on sun suosikkileffasi?"
Kysymys jota kysytään aika usein kanssaihmisiltä. Ja miksei kysyttäisi! Se on helppo tapa saada jotain tuntumaan toiseen ihmiseen ja saada selville minkälainen maku kyseisellä ihmisellä on. Onko hänen suosikkielokuvansa Tahraton Mieli ja Sideways tai jotkut vanhemmat klassikkot kuten Citizen Kane tai Kummisetä? Elokuvat voivat kertoa ihmisestä jotain toiselle, joskin tämä voi johtaa myöskin harhaan sillä ihmiset tuppaavat pitämään asioista eri syistä. Oma kantani tähän kysymykseen on....ehh. En osaa ikinä vastata tähän kunnolla. Vastaan usein sanomalla mistä elokuvista pidän, sanomatta sen tarkemmin tai lyömällä mitään lukkoon. Nämä asiat ovat koko ajan muutoksessa. Katson uusia elokuvia vähän väliä ja saatan katsoa jonkun uudestaan ja miettiä mielipidettäni uudestaan. Sarjakuvalistassani kirjoitin että tämä lista saattaa muuttua ja uusia suosikkeja saattaa tulla joka päivä. Elokuvissa on kyse samasta asiasta, mutta itselleni on vielä vaikeampaa lyödä mitään pysyvää listaa. Joten tässä listassa käyn lävitse top 10 suosikkileffaani tällä hetkellä. Saatan listata myöhemmin eri elokuvia eri järjestyksessä, mutta tällä hetkellä nämä kymmenen ovat minun suosikkejani. Heitän näitä aikalailla tätä kirjoittaessani ja se saattaa näkyä. Jätän myöskin tarkemmat juonikuvaukset väliin, jos haluatte tietää leffasta tarkemmin, suosittelen katsomaan sen. En välttämättä väitä että nämä ovat kaikkien aikojen parhaat elokuvat ikinä. Ei, nyt on kyseessä elokuvat joista vain yksinkertaisesti pidän hyvin paljon. Luultavasti monet leffat ovat parempia teknisesti ja tarinallisesti kuin nämä, mutta en välitä siitä. Tässä ovat minun Top 10 suosikkileffaani...nyt.
10. Her (2013)
Her on harvinainen romanttinen draamaelokuva josta pidän oikeasti enkä ironisesti ja joka on aiheuttanut jonkin verran päänvaivaa minulle sitä tarkemmin miettiessäni. Spike Jonzen ohjaama Her on tarina Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix) joka on masentunut, avioeron kokenut mies joka kirjoittaa romanttisia kirjeitä muille ihmsille ammatikseen. Ystävät kehottavat Theodorea aloittamaan deittailun ja liikkumaan eteenpäin elämässään, mutta tämä saa jäädä kun markkinoille tulee aito tekoäly-ohjelma, ja Theodoren hankittua sellaisen itselleen esittelee ohjelma itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson), ja Theodoren elämässä on taas joku jonka kanssa jutella kotona ja heijastaa omia ajatuksiaan...ja joku johonka rakastua. Her on mielenkiintoinen, sillä sen voi nähdä eri näkökulmista. Theodoren ja Samanthan suhteen voi nähdä joko hellyttävänä ja aitona tai outona ja surullisena yhden miehen kyvyttömyytenä luoda suhdetta "aitoihin" ihmisiin. Itse näen sen vähän näiden kahden yhdistelmänä. Theodore ei ole stereotyyppi, vaan omaa aitoja ihmissuhteita ja ystäviä jotka pitävät hänestä sellaisena kuin hän on, ja Samantha ei ole mikään fantasia hänelle. Theodore pitää Samanthasta tämän älyn, luonteen ja avoimuuden takia ja nämä ovat hänelle tärkeintä suhteessa. Elokuva on myöskin selkeästi scifiä, ja tapahtumapaikkana toimiva futuristinen Los Angeles on kaunis ja luova näkemys lähitulevaisuudestamme ja koko elokuvan värimaailma on retrofuturistinen mikä tekee siitä hyvin realistisen mutta silti selkeästi scifi-maailman. Myöskin on hauska nähdä elokuva tekoälystä joka EI pääty ihmiskunnan tuhoon tai taisteluun kyseistä tekoälyä vastaan vaan lähestyy tätä erillaisesta näkökulmasta, keskittyen sielun ideaan ja hengellisempään näkökulmaan. Tekoäly on nimestään huolimatta tässä elokuvassa aito, korkeampi tietoisuus jolla vain ei satu olemaan ruumista. Heillä on omat itsenäiset ajatuksensa ja toivonsa ja tarpeensa,ja jokainen on oma persoonansa. Her on harvinaislaatuinen yhdistelmä älykästä, ajatuksia herättävää ja romanttista elokuvaa jossa on oikeasti originaali idea ja hyvä toteutus.
9. Prinsessa Mononoke (1997)
Kun puhutaan kaikista Miyazakin elokuvista, on vaikea valita sitä "yhtä parasta" kaikista miehen mestariteoksista. Omalla kohdallani valinta menee aina kilpailuksi Tuulen Laakson Nausicaäen ja Prinsessa Mononoken välillä. Lopulta kuitenkin Prinsessa Mononoke voittaa, ja siksi juuri se päätyi tälle listalle. Hayao Miyazakin magnum opus kertoo prinssi Ashitakasta (Yoji Matsuda), joka kuolleen jumalan kiroamana lähtee länteen etsimään parannusta ja näkemään "silmillä vailla vihaa". Lännessä hän kohtaa kahden maailman välisen kiistan: Rautakaupungin itsenäisten asukkaiden kamppailun metsässä asuvien susijumalien ja näiden ottotyttären Mononoken (Yuriko Ishida) välillä. Ashitakan on löydettävä tasapaino näiden kahden maailman välillä ja estää vihan ja kuoleman leviämisen kunnes sitä ei voida enään pysäyttää. Prinsessa Mononoke on myöskin ensimmäinen elokuva Japanista jonka olen nähnyt ja se on asettanut standardit kaikella animaatiolle tuosta lähtien. Prinsessa Mononoke on hyvin lähellä täydellistä elokuvaa. Se on hiljainen ja viipyilevä kun tarve sitä vaatii ja toiminnan täytteinen ja äänekäs toisessa kohtaa. Kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia ja omaavat tarpeita ja haluja eivätkä ole yksiuloitteisia. Varsinkin "pahiksen" Lady Eboshin kohdalla tämä oli kuin hengähdys raikasta ilmaa. Lady Eboshi on antagonisti, mutta hän ei ole julma, paha, sadistinen tai vallanhimoinen. Hänen motiivinsa vain sattuvat vastustamaan metsän jumalia ja Mononokea. Eboshille tarkoitus pyhittää keinot, mutta tämän lisäksi hän työllistää paljon ihmisiä, takaa naisille tasa-arvon miesten kanssa ja huolehtii jopa lepraisista hylkiöistä. Mononoke on vastapainoksi hyvin mustavalkoinen ja aggressiivinen, jonka mielestä kaikki ihmiset ovat vihollisia ja haluaa ajaa kaikki pois metsästä. Ja tämä keskellä seisoo Ashitaka, joka tasapainottelee tämän keskellä. Hän ei usko jokaista sanaa Eboshin suusta ja ei suostu valitsemaan puolta tässä taistelussa mutta ei ole väin sivussa seisoskelija vaan aktiviinen osa tarinaa. Eikä elokuva halua antaa yksinkertaisia vastauksia. Luonto vastaan Ihminen-konflikti ei ole uusi, mutta Mononokessa annetaan looginen ääni molemmille osapuolille ja lopussa on enemmän kyse harmoniasta kuin yhden osapuolen voitosta toisen ylitse- tosin ei tavalla millä voisi luulla. Animaatio on uskomattoman kaunista, varsinkin mitä syvemmälle mystiseen metsään kuljetaan, ja tätä kaikkea kunnioittaa Joe Hisaishin kaunein soundtrack ikinä. Prinsessa Mononoke on älykäs, upeasti animoitu mestariteos joka on tutustumisen arvoinen kaikille.
8. Ghostbusters (1984)
Minun rakkauteni Ghostbustersia kohtaan on ehdotonta, ja pystyn katsomaan tämän vaikka kuinka monta kertaa kyllästymättä. Kaikki tietävät elokuvan juonen. Kolme New Yorkilaista parapsykologia, Venkman (Bill Murray), Spengler (Harold Ramis) ja Stanz (Dan Aykroyd) saavat potkut yliopistolta ja perustavat oman yrityksensä Haamujengin jonka tarkoituksena on metsästää haamuja, aaveita ja räyhähenkiä. Bisnes menestyy, muttaa kun heidän asiakkaakseen tulee Dana Barret (Sigourney Weaver) alkaa bisnes käydä vähän turhan vaaralliseksi. Ghostbusters on hämmentävä esimerkki kuinka loppujen lopuksi hassusta ja oudosta aiheesta saadaan tehtyä hauska, viihdyttävä ja toiminnan täytteinen elokuva joka on pysynyt klassikkona yli 30 vuotta. Lainaan pätkiä tästä yhtenään ja muistan niin monta keskustelupätkää ja vitsiä enkä voi koskaan unohtaa niitä. Tämä on Murrayn paras roolisuoritus omasta mielestäni, ja Venkman on täydellinen tasapaino ärsyttävän egoistin ja rakastettavan luuserin välillä ja näin pysyy miellyttävänä hahmona muiden rinnalla. Parasta kuitenkin Ghostbustersissa on sen vakavuus; kyllä, vakavuus. Se ottaa itsensä vakavasti ja uskoo hahmoihin ja heidän tavoitteisiinsa vaikka nämä hahmot ja tavoitteet ovatkin naurettavia ja hulluja. Sen yksikohtaisuus ulkonäössään aina protonireppujen osista jokaiseen sisustusosaan antaa sielun koko elokuvalle. En tiedä onko olemassa toista samanlaista elokuvaa kuin Ghostbusters joka yhdistää hauskanpidon, jännityksen, toiminnan ja scifin näin hyvin ja on vahvasti oman aikakautensa elokuva joka kuitenkin toimii yhä tänä päivänä.
7. Prestige (2006)
Christopher Nolan on ohjannut useita menestyneitä elokuvia ja jokaisella on vähintään yksi Nolan-leffa josta pitää. Itse pidän usemmasta, mutta suosikkini on Prestige. Kaksi taikuria, Robert Angier (Hugh Jackman) ja Alfred Boden (Christian Bale), ajautuvat kilpailuun yleisöstä, maineesta ja taikuuden taiteesta joka kestää yli vuosia. Tämä kilpailu johtaa kärsimykseen, kuolemaan ja tieteen ja taikuuden rajojen rikkoutumiseen. Joskus on parempaa vain nähdä temppu, ja kurkistus verhon taakse voi paljastaa kauhean totuuden taikurin tempun takaa. Prestigen voi katsoa vain kerran samalla lailla. Alkuperäistä ensikatselu-kokemusta ei voi koskaan saada takaisin, sillä Prestigen käänteet ja paljastukset ovat niin tärkeitä koko elokuvan kannalta että tulevilla kerroilla huomio kiinnittyy täysin eri asioihin. En ikinä unohda ensimmäistä kertaa kun näin Prestigen ja sen monet paljastukset ja käänteet jättivät jälkensä. Mutta Prestigen twisti ei kuitenkaan ollut minulle niin iso ettenkä voisi katsoa elokuvaa uudestaan ja uudestaan ja nauttia siitä. Prestige ottaa taikurien ammatin ja tekee siitä vakavaa viihdettä ja näyttää kaikki monimutkaiset suunnitelmat ja koneet yksinkertaisen oloisten silmänkääntötemppujen takaa. Hugh Jackman tekee elämänsä roolin Robert Angierina, ja kokee mielenkiintoisen ja hieman surullisenkin hahmokehityksen elokuvan aikana, muuttuen idealistisesta taikurin oppipojasta kyynisemmäksi ja pakkomielteen hallitsemaksi ammattitaikuriksi. Koko näyttelijäkaarti on loistava: Christian Bale, Michael Caine, Scarlett Johansson, Andy Serkis ja edesmennyt mestari David Bowie keksijä Nikola Teslan roolissa. Prestige ottaa aikansa, ja tässä tapauksessa se saa ajan kulumisen tuntumaan realistiselta eikä se laahaa missään kohtaan. Se hämärtää rajan tieteen ja taikuuden välillä, ja Teslan lausahdus Angierille on jäänyt mieleeni yhdeksi parhaimmista ja elokuvan teemaan sopivimmista kysymyksistä ikinä.
"Have you considered the cost, Mr. Angier?"
"Money's not a problem."
"I realize that, but sir, have you considered the cost?"
6. Captain America: Winter Soldier (2014)
Pakkohän tätä on vielä hehkuttaa ennen kuin Civil War mitä luultavammin vie sen paikan. Mutta tähän päivämäärään mennessä tämä on paras supersankarielokuva minkä olen nähnyt. Olen puhunut Captain Americasta monta kertaa aikaisemmin joten pidän tämän hieman lyhyempänä. Steve Rogers (Chris Evans) on nyt löytänyt paikkansa nyky-yhteiskunnassa ja toimii S.H.I.E.L.D:in ykkösagenttina kentällä. Mutta kun Nick Fury (Samuel L. Jackson) joutuu hyökkäyksen kohteeksi alkaa Steve epäillä salaliittoa, ja yhdessä Mustan Lesken (Scarlett Johansson) kanssa alkaa hän etsiä Nickin surmannutta miestä nimeltä Talvisotilas (Sebastian Stan). Winter Soldier on mielestäni onnistunein adaptaatio supersankaritarinasta jonka olen nähnyt. Se ottaa vaikutteita ja hahmoja sarjakuvista, tekee niille kunniaa ja päivittää vanhempia ja campimpia hahmoja nykyaikaisiksi. Sen juoni on fiksu ja yllättävä eikä seuraa samanlaista kaavaa mitä joka toinen sarjisleffa seuraa ja muutti MCU:n hallitsevaa tilaa pysyvästi. Captain America: Winter Soldier ei ole vain yksi odotuspysäkki matkalla seuraavaa Avengers-elokuvaa kohti vaan itsenäinen, ajatuksella tehty elokuva jonka kaksi päähahmoa riittävät pitämään katsojan mielenkiinnon yllä koko ajan ja sivuhahmot ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin päähahmot. Sillä on laajamittainen ja tyylikäs antagonisti nimikkohahmon lisäksi, ja heidän motiivinsa nykyaikaisessa maailmassa on järkeenkäypä ja realistisen karmiva. Captain America: Winter Soldier on oppikirjaesimerkki siitä mitenkä teet supersankariviihdettä oikein.
5. Star Wars: The Force Awakens (2015)
Tämä jos joku saattaa kääntää hieman päitä. Kyllä, Star Wars: The Force Awakens on tällä hetkellä suosikkini kaikista Tähtien Sota-elokuvista. 30 vuotta on kulunut Kapinaliiton voitosta, ja rauhaa ei vieläkään ole galaksissa. Keisarikunnan jäänteistä noussut Ensimmäinen Ritarikunta valtaa alaa, ja sitä vastustamassa on ainoastaan Tasavallan tukema Vastarinta. Vastarinnan pilotin Poe Dameronin (Oscar Isaacs) saatua käsiinsä kartan, joka johtaa kadonneen jedin Luke Skywalkerin (Mark Hamill) luokse jää hän Ritarikunnan Kylo Renin (Adam Driver) vangiksi. Hän kuitenkin piilottaa kartan droidinsa BB-8:an sisälle ja jättää tämän aavikkoplaneetta Jakkulle, josta sen löytää romunkerääjä Rey (Daisy Ridley). Force Awakensilla oli uskomattomat paineet onnistumisen suhteen ja mielestäni se vastasi kaikkiin odotuksiin. Se teki kaiken oikein mitä prequel-elokuvat tekivät väärin, ja lisäsi paljon uusia elementtejä ja hyviä uudistuksia jotka toivat lähes 40-vuotiaan elokuvasarjan nykyaikaan ajattomasti. Uudet hahmot ovat vähintää yhtä mielenkiintoisia kuin vanhat hahmot, varsinkin kauan kaivattu naispäähahmo-jedi Rey joka käy kiehtovan matkan elokuvan aikana ja hänen paluutaan tulevissa elokuvissa odotan kaikkein eniten. Ja niille jotka sanovat että sen juoni on liian samanlainen Uuden Toivon kanssa- mielestäni tämä oli fiksu veto, sillä näin J.J ja kumppanit todistivat osaavansa tehdä toimivan ja hauskan elokuvan vanhalla reseptillä, näyttäen näin kyntensä Star Wars-elokuvien tekijöinä. Sen toiminta on luonnollisen näköistä eikä pelkkää CGI-mössöä (paitsi ehkä yhdessä kohtaa) ja siinä on myöskin paljon hiljaisia hetkiä jossa vain musiikki ja visuaalisuus kertoo tarinaa ja hahmojen tunteista. The Force Awakens viihdyttävä, jännittävä, koskettava ja nosti taas tämän elokuvasarjan henkiin ja vanhojen tasolle, ellei jopa hieman ylemmäksi.
4. Room (2015)
Siitä ei ole viikkoakaan kun näin tämän ensimmäisen kerran, ja ei ole epäilystäkään etteikö Room kuuluisi tälle listalle. Lenny Abrahamsonin ohjaama Room kertoo Äidistä (Brie Larson) ja tämän pojasta Jackista (Jacob Tremblay), jotka asuvat Huoneessa. Huoneen tuolla puolen ei ole kuin avaruus, ja "Old Nick" (Sean Bridgers) joka huolehtii heistä ja "puhuu" äidin kanssa. Mutta Äiti ei ole aina ollut huoneessa, vaan 7 vuotta sitten hänet kaapattiin sinne ja hän ei aio olla ikuisesti sielä. Mutta koko elämänsä Huoneessa asunut ja sielä syntynyt Jack ei ole niin innoissaan ajatuksesta. Tähän asti lukeneet ovat varmaan huomanneet että olen hyvin innoissani tasapainosta. Tässä on kyse juurikin siitä, sillä vaikka tarina on synkkä kuin mikä ja aiheet ovat raskaita ja vaikeita käsitellä, onnistuu elokuva pysymään kuitenkin kaukana liiasta synkistelystä. Se on elämänvoittoinen elokuva, jonka viesti ei ole pelkästään "pahoja asioita tapahtuu" mutta myös "pahoja asioita tapahtuu, mutta ne pitää kohdata ja niiden ei pidä antaa hallita elämää." Tämä näkyy hyvin Äidin kertoessa mitä hänelle tapahtui Jackille, joka ei halua kuulla totuutta, mutta Äiti sanoo että tämä on tarina minkä saat. Äidistä puheen ollen: Brie Larsonin uskomaton roolisuoritus sai ansaitsemansa kunnian Oscar-palkinnon muodossa ja en voi olla enempää samaa mieltä. Hän esittää hyvin nuorella iällään uskomattoman kauheaan tilanteeseen joutunutta ja äidin rooliin ei omasta tahdostaan joutunutta nuorta naista, joka ei aio alistua kohtaloonsa mutta on vailla kunnon ratkaisuja. Samoin 5-vuotiasta Jackia näyttelevä Jacob Tremblay on uskomattoman lahjakas nuori tähti, ja uskoin jokaisen tämän kiukkupussikohtauksensa ja pakkomielteensä mutta myöskin tämän kyvyttömyyden ymmärtää maailmaa Huoneen tuolla puolen. Elokuvan konflikti jatkuu myöskin Huoneen ulkopuolella- Jackille on kyseessä tottuminen laajempaan maailmaan ja Äidille kyseessä on taas sen tajuaminen että 7 vuodessa maailma on liikkunut eteenpäin. Room on koskettava, karmiva tarina ihmiskunnan kauheimmista elementeistä ja sen parhaimmista hetkistä ja onnistuu pysymään kuitenkin voitokkaana masentavan sijaan.
3. Taru Sormusten Herrasta (2001-2003)
Duh, tottakai tämä on listalla. En suostu vieläkään erottelemaan näitä toisistaan, sillä vaikka nämä kaikki ovat omia yksittäisiä leffojaan, ovat ne kuitenkin osiensa summa ja minun on vaikea päättää mistä pidän eniten. Sormusten Ritarit on aloitus koko tarinalle ja sisältää paljon maailmanrakennusta ja Galadrielin taustapuhe on edelleen paras tapa aloittaa elokuva ikinä. Se on vähemmän toiminnan täytteinen ja enemmän hiljainen ja viipyilevä. Kaksi Tornia on paljon synkempi ja raskaampi kaikille hahmoille ja vaikka Helmin Syvänteen taistelu kestikin turhan kauan, on Rohan upean näköinen, Enttien marssi on mahtava ja Klonkku on yhä uskomattoman aidon näköinen ja Andy Serkis tekee elämänsä roolin surkeana olentona. Kuninkaan Paluu on eeppisin kolmesta elokuvasta ja kaikki mitä tähän asti on rakennettu aikaisemmissa elokuvissa esiintyy täydessä mahtavuudessaan, ja sen eeppisyys on käsittämätöntä aina Sauronin armeijoiden ja pahuuden suuruudesta, Rohanin ratsastajien viimeisestä matkasta, Lukitarin luonnottoman pahuuden täyttämistä luolista aina Tuomiovuoren rinteille asti. Sen näyttelijäkaarti on täydellinen kaikin puolin, ja vaikka jokainen hahmo ei olekkaan aivan kuten kirjoissa ovat he silti mielenkiintoisia. Taru Sormusten Herrasta ei ainoastaan ole hyvä elokuva viihdearvoltaan mutta myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Uskomaton määrä erikoisefekti- ja maskeerausväkeä teki töitä ahkerasti ja se saa jokaisen örkin ja entin ja haltian ja hobitin tuntumaan realistiselta ja kiinteältä osalta maailmaa. Toki elokuvassa on käytetty paljon tietokone-efektejä ja CGi:ta, mutta missään kohtaa tämä ei tunnu päällekäyvältä tai muoviselta. Taru Sormusten Herrasta on eeppinen, jännittävä, hauska, koskettava ja onnistuinen adaptaatio ikinä.
2. Inside Out (2015)
Paras Pixarin elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Nuoren Rileyn (Kaitlyn Dias) päässä on paljon tunteita kuten Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Pelko (Bill Hader), Inho (Mindy Kalling) ja Kiukku (Lewis Black). Kun Riley joutuu muuttamaan pois ystävien ja harrastusten luota pois toiselle puolelle maata, alkaa tilanne Rileyn pään sisällä käymään hankalaksi Surun sotkiessa asioita koko ajan ja Ilon koittaessa pitää jonkinnäköistä järjestystä yllä. Kun tärkeät muistot katoavat Rileyn mielen sopukkoihin, lähtee Ilo ja Suru hakemaan niitä takaisin. Inside Out on hyvin originaali tarina ja saat kauan etsiä yhtä fiksua ja opettavaista animaatioelokuvaa joka on pääasiallisesti suunnattu lapsille. En ole kuitenkaan varma kuinka moni lapsi ymmärtää elokuvan sanomaa ja fiksua, surrealistista tapaa kertoa se. Sen tapa käsitellä unia, alitajuntaa ja lapsen kykyä käsitellä vaikeita aiheita on fiksu ja todellakin jotain mitä ei olla tehty Disneyn animaatioelokuvissa aikaisemmin. Ja olen aina sen kannalla että lasten elokuvissa ei ole selkeää pahista, yhtä tiettyä persoonaa joka aiheuttaa kaiken harmin ja jonka voittaminen on olennaista tarinan lopun kannalta. Tämä antaa enemmän ajatteleisen aihetta katsojalle ja vähemmä selkeitä mustavalkoisia asetelmia. Inside Out ei sisällä vihollista tai pahaa, vaan sen tavoitteena on saada muistot takaisin päästä takaisin valvontahuoneeseen ja estää Rileyta tekemästä mitään peruuttamatonta. Surun ja Ilon välinen kanssakäynti on yhtä iloa seurata ja kun tähän lisätään mielikuvitusolento Bing Bong (Richard Kind) ja tämän halu pysyä osana Rileyn elämää, on Inside Out samaan aikaan hauska ja surullinen ja paljon ajatuksia herätttävä. Kunpa tämä oltaisiin tehty silloin kun olin itse nuorempi, sillä tämä elokuva on niitä erikoistapauksia jotka voivat auttaa nuoria katsojia tajuamaan ja käsittelemään tunteitaan.
Tähän mennessä olevat elokuvat eivät välttämättä ole missään tietyssä suosikkijärjestyksessä. Mutta siitä pidän kiinni että numero 1 on tällä hetkellä suosikkielokuvani, enkä pyytele anteeksi siitä. Monet pitävät tästä, osa hyvinkin paljon, mutta minulle tämä on tällä hetkellä suosikkileffani. Tällä hetkellä ei listalla ole juurikaan kaikkien yleensä näille listoille laittamia klassikoita tai vanhoja mestariteoksia, mutta tämä ei tarkoita ettenkö pitäisi niistä. Omaan vain mielenkiintoisen maun elokuvien suhteen ja eri asiat viihdyttävät minua. Mutta tällä hetkellä, tämä on minun numero 1 suosikkileffani:
1. Mad Max: Fury Road (2015)
F*ck yes Mad Max. Max Rockatansky (Tom Hardy) on julman maailman kulkija vailla suuntaa. Kun Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotapäällikkö Furiosa (Charlize Theron) pelastaa tämän vaimot orjuudesta, auttaa Max Furiosaa pakenemaan Immortanin armeijaa pitkällä matkalla kohti uutta kotia. Kukaan ei varmaankaan odottanut Mad Maxin olevan niin hyvä kun se loppujen lopuksi oli. Minulle Mad Max on esimerkki siitä kuinka elokuva pitää tehdä. Se ei kuluta aikaa liialliseen selittämiseen, vaan alussa 4-5 nopean lauseen aikana katsoja saa selville mitenkä tähän päädyttiin, ja se mitenkä tämä maailma ja sen "yhteiskunta" toimii selitetään pelkästään visuaalisella tarinankerronnalla. Tässä, kuten myös Star Warsissa ja Mononokessa osataan käyttää elokuvantekijöiden parasta asetta: "Näytä, älä kerro." On paljon tehokkaampaa näyttää elokuvassa maailma kuin selittää se, sillä elokuva on kuitenkin visuaalinen media. Max ja Furiosa ovat harvinainen parivaljakko toimintaelokuvien mittapuulla: Max ei tunne oman kyvykkyytensä ja maskuliinisuutensa olevan missään vaiheessa uhtattuna Furiosan toimesta, eikä hän myöskään kyseenalaista siis tämän kyvykkyyttä hetkeäkään. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa elokuvassa eikä maailmassa. Furiosa on periksiantamaton, raivokas ja fiksu protagonisti jonka tarina ei pyöri miesten ympärillä, oikeastaan toisin päin. Furiosa on elokuvan oikea päähenkilö, sillä tarina ei oikeastaan kerro Maxista vaan juurikin Furiosan tavoitteesta saada vaimot kauas Joesta, turvaan Viherpaikkaan muiden naisten luokse. Monet sanovat että Mad Max on hyvä, mutta sen tarina on huono koska se on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. En voisi olla enempää toista mieltä. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon uudestaan: Vaikka juoni on yksinkertainen ei se tarkoita että se olisi huono. "Elokuva on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus." Se on viihdyttävä, innovatiivinen ja upean näköinen kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. Sen pahiksella on selkeä ja yksinkertainen motiivi eikä mitään monimutkaista tai typerää juonta. Hän haluaa sen takaisin mitä hän luulee omaksensa, se siinä. Ei tarvetta kuluttaa aikaa monimutkaisten juonien selitykseen. Mutta hahmot eivät ole mustavalkoisia. Sotapoika Nux on elokuvan alussa vielä Immortanin sokea palvelija jonka usko kuitenkin horjuu kun tämä tajuaa olevansa merkityksetön Immortanille ja päättää sittenkin auttaa vaimoja saamaan vapautensa- ei sen vuoksi että hän saisi siitä jotain- vaan siksi että se on oikein. Aikaisemmin Maxia ja muita motivoi elokuvissa materia kuten öljy tai muu vastaava. Fury Roadissa motivaatio ja haluttu objekti on ihminen ja yksilönvapaus. Joelle vaimot ovat omaisuutta ja hän kutsuu heitä omaisuudeksi, samoin heidän tulevia lapsiaan. Max on armeijalle vain huoltoatarvike, veripussi kirjaimellisesti. Kaikkien päähenkilöiden motivaatio on saada vapautensa ja ihmisarvonsa takaisin mailmassa jossa se on heiltä riistetty ja omattu vain tietylle ihmisryhmälle- vallassa oleville miehille. Tämä on aihe jollaista ei käsitellä paljoa (jos ollenkaan) Mad Maxin kaltaisissa kesän toimintaleffoissa ja Mad Maxia onkin sanottu vuoden parhaimmaksi feministi-elokuvaksi ja syystä! Mad Maxissa naiset ovat tärkein osa juonta, he ovat aktiivisia toimijoita, tasa-arvoisia miesten kanssa ja kuten sanoinkin, elokuva on enneminkin tarina Furiosasta. Upean näköinen, kuuloinen ja täynnä mahtavia erikoisefektejä jotka ollaan tehty käsi kädessä käytännöllisten ja CGI-tehosteiden kanssa, Mad Max: Fury Road on minun suosikkielokuvani tällä hetkellä.
(Ja tämä on myöskin paras traileri ikinä.)
Tulipahan tehtyä lista! Toivottavasti tämä on mielenkiintoista luettavaa ja antoi vähän käsitystä millaisista elokuvista pidän. Mitkä ovat teidän lempielokuvanne? Kommentoikaa alle, ja palataan asiaan piakoin. Seuraavaksi luvassa asiaa hieman DC:n kahdesta ykkösnimestä, Teräsmiehestä ja Batmanista sekä heidän elokuvistaan ja suhteestaan toisiinsa.
Atte T
8. Ghostbusters (1984)
Minun rakkauteni Ghostbustersia kohtaan on ehdotonta, ja pystyn katsomaan tämän vaikka kuinka monta kertaa kyllästymättä. Kaikki tietävät elokuvan juonen. Kolme New Yorkilaista parapsykologia, Venkman (Bill Murray), Spengler (Harold Ramis) ja Stanz (Dan Aykroyd) saavat potkut yliopistolta ja perustavat oman yrityksensä Haamujengin jonka tarkoituksena on metsästää haamuja, aaveita ja räyhähenkiä. Bisnes menestyy, muttaa kun heidän asiakkaakseen tulee Dana Barret (Sigourney Weaver) alkaa bisnes käydä vähän turhan vaaralliseksi. Ghostbusters on hämmentävä esimerkki kuinka loppujen lopuksi hassusta ja oudosta aiheesta saadaan tehtyä hauska, viihdyttävä ja toiminnan täytteinen elokuva joka on pysynyt klassikkona yli 30 vuotta. Lainaan pätkiä tästä yhtenään ja muistan niin monta keskustelupätkää ja vitsiä enkä voi koskaan unohtaa niitä. Tämä on Murrayn paras roolisuoritus omasta mielestäni, ja Venkman on täydellinen tasapaino ärsyttävän egoistin ja rakastettavan luuserin välillä ja näin pysyy miellyttävänä hahmona muiden rinnalla. Parasta kuitenkin Ghostbustersissa on sen vakavuus; kyllä, vakavuus. Se ottaa itsensä vakavasti ja uskoo hahmoihin ja heidän tavoitteisiinsa vaikka nämä hahmot ja tavoitteet ovatkin naurettavia ja hulluja. Sen yksikohtaisuus ulkonäössään aina protonireppujen osista jokaiseen sisustusosaan antaa sielun koko elokuvalle. En tiedä onko olemassa toista samanlaista elokuvaa kuin Ghostbusters joka yhdistää hauskanpidon, jännityksen, toiminnan ja scifin näin hyvin ja on vahvasti oman aikakautensa elokuva joka kuitenkin toimii yhä tänä päivänä.
7. Prestige (2006)
Christopher Nolan on ohjannut useita menestyneitä elokuvia ja jokaisella on vähintään yksi Nolan-leffa josta pitää. Itse pidän usemmasta, mutta suosikkini on Prestige. Kaksi taikuria, Robert Angier (Hugh Jackman) ja Alfred Boden (Christian Bale), ajautuvat kilpailuun yleisöstä, maineesta ja taikuuden taiteesta joka kestää yli vuosia. Tämä kilpailu johtaa kärsimykseen, kuolemaan ja tieteen ja taikuuden rajojen rikkoutumiseen. Joskus on parempaa vain nähdä temppu, ja kurkistus verhon taakse voi paljastaa kauhean totuuden taikurin tempun takaa. Prestigen voi katsoa vain kerran samalla lailla. Alkuperäistä ensikatselu-kokemusta ei voi koskaan saada takaisin, sillä Prestigen käänteet ja paljastukset ovat niin tärkeitä koko elokuvan kannalta että tulevilla kerroilla huomio kiinnittyy täysin eri asioihin. En ikinä unohda ensimmäistä kertaa kun näin Prestigen ja sen monet paljastukset ja käänteet jättivät jälkensä. Mutta Prestigen twisti ei kuitenkaan ollut minulle niin iso ettenkä voisi katsoa elokuvaa uudestaan ja uudestaan ja nauttia siitä. Prestige ottaa taikurien ammatin ja tekee siitä vakavaa viihdettä ja näyttää kaikki monimutkaiset suunnitelmat ja koneet yksinkertaisen oloisten silmänkääntötemppujen takaa. Hugh Jackman tekee elämänsä roolin Robert Angierina, ja kokee mielenkiintoisen ja hieman surullisenkin hahmokehityksen elokuvan aikana, muuttuen idealistisesta taikurin oppipojasta kyynisemmäksi ja pakkomielteen hallitsemaksi ammattitaikuriksi. Koko näyttelijäkaarti on loistava: Christian Bale, Michael Caine, Scarlett Johansson, Andy Serkis ja edesmennyt mestari David Bowie keksijä Nikola Teslan roolissa. Prestige ottaa aikansa, ja tässä tapauksessa se saa ajan kulumisen tuntumaan realistiselta eikä se laahaa missään kohtaan. Se hämärtää rajan tieteen ja taikuuden välillä, ja Teslan lausahdus Angierille on jäänyt mieleeni yhdeksi parhaimmista ja elokuvan teemaan sopivimmista kysymyksistä ikinä.
"Have you considered the cost, Mr. Angier?"
"Money's not a problem."
"I realize that, but sir, have you considered the cost?"
6. Captain America: Winter Soldier (2014)
Pakkohän tätä on vielä hehkuttaa ennen kuin Civil War mitä luultavammin vie sen paikan. Mutta tähän päivämäärään mennessä tämä on paras supersankarielokuva minkä olen nähnyt. Olen puhunut Captain Americasta monta kertaa aikaisemmin joten pidän tämän hieman lyhyempänä. Steve Rogers (Chris Evans) on nyt löytänyt paikkansa nyky-yhteiskunnassa ja toimii S.H.I.E.L.D:in ykkösagenttina kentällä. Mutta kun Nick Fury (Samuel L. Jackson) joutuu hyökkäyksen kohteeksi alkaa Steve epäillä salaliittoa, ja yhdessä Mustan Lesken (Scarlett Johansson) kanssa alkaa hän etsiä Nickin surmannutta miestä nimeltä Talvisotilas (Sebastian Stan). Winter Soldier on mielestäni onnistunein adaptaatio supersankaritarinasta jonka olen nähnyt. Se ottaa vaikutteita ja hahmoja sarjakuvista, tekee niille kunniaa ja päivittää vanhempia ja campimpia hahmoja nykyaikaisiksi. Sen juoni on fiksu ja yllättävä eikä seuraa samanlaista kaavaa mitä joka toinen sarjisleffa seuraa ja muutti MCU:n hallitsevaa tilaa pysyvästi. Captain America: Winter Soldier ei ole vain yksi odotuspysäkki matkalla seuraavaa Avengers-elokuvaa kohti vaan itsenäinen, ajatuksella tehty elokuva jonka kaksi päähahmoa riittävät pitämään katsojan mielenkiinnon yllä koko ajan ja sivuhahmot ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin päähahmot. Sillä on laajamittainen ja tyylikäs antagonisti nimikkohahmon lisäksi, ja heidän motiivinsa nykyaikaisessa maailmassa on järkeenkäypä ja realistisen karmiva. Captain America: Winter Soldier on oppikirjaesimerkki siitä mitenkä teet supersankariviihdettä oikein.
5. Star Wars: The Force Awakens (2015)
Tämä jos joku saattaa kääntää hieman päitä. Kyllä, Star Wars: The Force Awakens on tällä hetkellä suosikkini kaikista Tähtien Sota-elokuvista. 30 vuotta on kulunut Kapinaliiton voitosta, ja rauhaa ei vieläkään ole galaksissa. Keisarikunnan jäänteistä noussut Ensimmäinen Ritarikunta valtaa alaa, ja sitä vastustamassa on ainoastaan Tasavallan tukema Vastarinta. Vastarinnan pilotin Poe Dameronin (Oscar Isaacs) saatua käsiinsä kartan, joka johtaa kadonneen jedin Luke Skywalkerin (Mark Hamill) luokse jää hän Ritarikunnan Kylo Renin (Adam Driver) vangiksi. Hän kuitenkin piilottaa kartan droidinsa BB-8:an sisälle ja jättää tämän aavikkoplaneetta Jakkulle, josta sen löytää romunkerääjä Rey (Daisy Ridley). Force Awakensilla oli uskomattomat paineet onnistumisen suhteen ja mielestäni se vastasi kaikkiin odotuksiin. Se teki kaiken oikein mitä prequel-elokuvat tekivät väärin, ja lisäsi paljon uusia elementtejä ja hyviä uudistuksia jotka toivat lähes 40-vuotiaan elokuvasarjan nykyaikaan ajattomasti. Uudet hahmot ovat vähintää yhtä mielenkiintoisia kuin vanhat hahmot, varsinkin kauan kaivattu naispäähahmo-jedi Rey joka käy kiehtovan matkan elokuvan aikana ja hänen paluutaan tulevissa elokuvissa odotan kaikkein eniten. Ja niille jotka sanovat että sen juoni on liian samanlainen Uuden Toivon kanssa- mielestäni tämä oli fiksu veto, sillä näin J.J ja kumppanit todistivat osaavansa tehdä toimivan ja hauskan elokuvan vanhalla reseptillä, näyttäen näin kyntensä Star Wars-elokuvien tekijöinä. Sen toiminta on luonnollisen näköistä eikä pelkkää CGI-mössöä (paitsi ehkä yhdessä kohtaa) ja siinä on myöskin paljon hiljaisia hetkiä jossa vain musiikki ja visuaalisuus kertoo tarinaa ja hahmojen tunteista. The Force Awakens viihdyttävä, jännittävä, koskettava ja nosti taas tämän elokuvasarjan henkiin ja vanhojen tasolle, ellei jopa hieman ylemmäksi.
4. Room (2015)
Siitä ei ole viikkoakaan kun näin tämän ensimmäisen kerran, ja ei ole epäilystäkään etteikö Room kuuluisi tälle listalle. Lenny Abrahamsonin ohjaama Room kertoo Äidistä (Brie Larson) ja tämän pojasta Jackista (Jacob Tremblay), jotka asuvat Huoneessa. Huoneen tuolla puolen ei ole kuin avaruus, ja "Old Nick" (Sean Bridgers) joka huolehtii heistä ja "puhuu" äidin kanssa. Mutta Äiti ei ole aina ollut huoneessa, vaan 7 vuotta sitten hänet kaapattiin sinne ja hän ei aio olla ikuisesti sielä. Mutta koko elämänsä Huoneessa asunut ja sielä syntynyt Jack ei ole niin innoissaan ajatuksesta. Tähän asti lukeneet ovat varmaan huomanneet että olen hyvin innoissani tasapainosta. Tässä on kyse juurikin siitä, sillä vaikka tarina on synkkä kuin mikä ja aiheet ovat raskaita ja vaikeita käsitellä, onnistuu elokuva pysymään kuitenkin kaukana liiasta synkistelystä. Se on elämänvoittoinen elokuva, jonka viesti ei ole pelkästään "pahoja asioita tapahtuu" mutta myös "pahoja asioita tapahtuu, mutta ne pitää kohdata ja niiden ei pidä antaa hallita elämää." Tämä näkyy hyvin Äidin kertoessa mitä hänelle tapahtui Jackille, joka ei halua kuulla totuutta, mutta Äiti sanoo että tämä on tarina minkä saat. Äidistä puheen ollen: Brie Larsonin uskomaton roolisuoritus sai ansaitsemansa kunnian Oscar-palkinnon muodossa ja en voi olla enempää samaa mieltä. Hän esittää hyvin nuorella iällään uskomattoman kauheaan tilanteeseen joutunutta ja äidin rooliin ei omasta tahdostaan joutunutta nuorta naista, joka ei aio alistua kohtaloonsa mutta on vailla kunnon ratkaisuja. Samoin 5-vuotiasta Jackia näyttelevä Jacob Tremblay on uskomattoman lahjakas nuori tähti, ja uskoin jokaisen tämän kiukkupussikohtauksensa ja pakkomielteensä mutta myöskin tämän kyvyttömyyden ymmärtää maailmaa Huoneen tuolla puolen. Elokuvan konflikti jatkuu myöskin Huoneen ulkopuolella- Jackille on kyseessä tottuminen laajempaan maailmaan ja Äidille kyseessä on taas sen tajuaminen että 7 vuodessa maailma on liikkunut eteenpäin. Room on koskettava, karmiva tarina ihmiskunnan kauheimmista elementeistä ja sen parhaimmista hetkistä ja onnistuu pysymään kuitenkin voitokkaana masentavan sijaan.
3. Taru Sormusten Herrasta (2001-2003)
Duh, tottakai tämä on listalla. En suostu vieläkään erottelemaan näitä toisistaan, sillä vaikka nämä kaikki ovat omia yksittäisiä leffojaan, ovat ne kuitenkin osiensa summa ja minun on vaikea päättää mistä pidän eniten. Sormusten Ritarit on aloitus koko tarinalle ja sisältää paljon maailmanrakennusta ja Galadrielin taustapuhe on edelleen paras tapa aloittaa elokuva ikinä. Se on vähemmän toiminnan täytteinen ja enemmän hiljainen ja viipyilevä. Kaksi Tornia on paljon synkempi ja raskaampi kaikille hahmoille ja vaikka Helmin Syvänteen taistelu kestikin turhan kauan, on Rohan upean näköinen, Enttien marssi on mahtava ja Klonkku on yhä uskomattoman aidon näköinen ja Andy Serkis tekee elämänsä roolin surkeana olentona. Kuninkaan Paluu on eeppisin kolmesta elokuvasta ja kaikki mitä tähän asti on rakennettu aikaisemmissa elokuvissa esiintyy täydessä mahtavuudessaan, ja sen eeppisyys on käsittämätöntä aina Sauronin armeijoiden ja pahuuden suuruudesta, Rohanin ratsastajien viimeisestä matkasta, Lukitarin luonnottoman pahuuden täyttämistä luolista aina Tuomiovuoren rinteille asti. Sen näyttelijäkaarti on täydellinen kaikin puolin, ja vaikka jokainen hahmo ei olekkaan aivan kuten kirjoissa ovat he silti mielenkiintoisia. Taru Sormusten Herrasta ei ainoastaan ole hyvä elokuva viihdearvoltaan mutta myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Uskomaton määrä erikoisefekti- ja maskeerausväkeä teki töitä ahkerasti ja se saa jokaisen örkin ja entin ja haltian ja hobitin tuntumaan realistiselta ja kiinteältä osalta maailmaa. Toki elokuvassa on käytetty paljon tietokone-efektejä ja CGi:ta, mutta missään kohtaa tämä ei tunnu päällekäyvältä tai muoviselta. Taru Sormusten Herrasta on eeppinen, jännittävä, hauska, koskettava ja onnistuinen adaptaatio ikinä.
2. Inside Out (2015)
_poster.jpg/revision/latest?cb=20141205040817)
Paras Pixarin elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Nuoren Rileyn (Kaitlyn Dias) päässä on paljon tunteita kuten Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Pelko (Bill Hader), Inho (Mindy Kalling) ja Kiukku (Lewis Black). Kun Riley joutuu muuttamaan pois ystävien ja harrastusten luota pois toiselle puolelle maata, alkaa tilanne Rileyn pään sisällä käymään hankalaksi Surun sotkiessa asioita koko ajan ja Ilon koittaessa pitää jonkinnäköistä järjestystä yllä. Kun tärkeät muistot katoavat Rileyn mielen sopukkoihin, lähtee Ilo ja Suru hakemaan niitä takaisin. Inside Out on hyvin originaali tarina ja saat kauan etsiä yhtä fiksua ja opettavaista animaatioelokuvaa joka on pääasiallisesti suunnattu lapsille. En ole kuitenkaan varma kuinka moni lapsi ymmärtää elokuvan sanomaa ja fiksua, surrealistista tapaa kertoa se. Sen tapa käsitellä unia, alitajuntaa ja lapsen kykyä käsitellä vaikeita aiheita on fiksu ja todellakin jotain mitä ei olla tehty Disneyn animaatioelokuvissa aikaisemmin. Ja olen aina sen kannalla että lasten elokuvissa ei ole selkeää pahista, yhtä tiettyä persoonaa joka aiheuttaa kaiken harmin ja jonka voittaminen on olennaista tarinan lopun kannalta. Tämä antaa enemmän ajatteleisen aihetta katsojalle ja vähemmä selkeitä mustavalkoisia asetelmia. Inside Out ei sisällä vihollista tai pahaa, vaan sen tavoitteena on saada muistot takaisin päästä takaisin valvontahuoneeseen ja estää Rileyta tekemästä mitään peruuttamatonta. Surun ja Ilon välinen kanssakäynti on yhtä iloa seurata ja kun tähän lisätään mielikuvitusolento Bing Bong (Richard Kind) ja tämän halu pysyä osana Rileyn elämää, on Inside Out samaan aikaan hauska ja surullinen ja paljon ajatuksia herätttävä. Kunpa tämä oltaisiin tehty silloin kun olin itse nuorempi, sillä tämä elokuva on niitä erikoistapauksia jotka voivat auttaa nuoria katsojia tajuamaan ja käsittelemään tunteitaan.
Tähän mennessä olevat elokuvat eivät välttämättä ole missään tietyssä suosikkijärjestyksessä. Mutta siitä pidän kiinni että numero 1 on tällä hetkellä suosikkielokuvani, enkä pyytele anteeksi siitä. Monet pitävät tästä, osa hyvinkin paljon, mutta minulle tämä on tällä hetkellä suosikkileffani. Tällä hetkellä ei listalla ole juurikaan kaikkien yleensä näille listoille laittamia klassikoita tai vanhoja mestariteoksia, mutta tämä ei tarkoita ettenkö pitäisi niistä. Omaan vain mielenkiintoisen maun elokuvien suhteen ja eri asiat viihdyttävät minua. Mutta tällä hetkellä, tämä on minun numero 1 suosikkileffani:
1. Mad Max: Fury Road (2015)
F*ck yes Mad Max. Max Rockatansky (Tom Hardy) on julman maailman kulkija vailla suuntaa. Kun Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotapäällikkö Furiosa (Charlize Theron) pelastaa tämän vaimot orjuudesta, auttaa Max Furiosaa pakenemaan Immortanin armeijaa pitkällä matkalla kohti uutta kotia. Kukaan ei varmaankaan odottanut Mad Maxin olevan niin hyvä kun se loppujen lopuksi oli. Minulle Mad Max on esimerkki siitä kuinka elokuva pitää tehdä. Se ei kuluta aikaa liialliseen selittämiseen, vaan alussa 4-5 nopean lauseen aikana katsoja saa selville mitenkä tähän päädyttiin, ja se mitenkä tämä maailma ja sen "yhteiskunta" toimii selitetään pelkästään visuaalisella tarinankerronnalla. Tässä, kuten myös Star Warsissa ja Mononokessa osataan käyttää elokuvantekijöiden parasta asetta: "Näytä, älä kerro." On paljon tehokkaampaa näyttää elokuvassa maailma kuin selittää se, sillä elokuva on kuitenkin visuaalinen media. Max ja Furiosa ovat harvinainen parivaljakko toimintaelokuvien mittapuulla: Max ei tunne oman kyvykkyytensä ja maskuliinisuutensa olevan missään vaiheessa uhtattuna Furiosan toimesta, eikä hän myöskään kyseenalaista siis tämän kyvykkyyttä hetkeäkään. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa elokuvassa eikä maailmassa. Furiosa on periksiantamaton, raivokas ja fiksu protagonisti jonka tarina ei pyöri miesten ympärillä, oikeastaan toisin päin. Furiosa on elokuvan oikea päähenkilö, sillä tarina ei oikeastaan kerro Maxista vaan juurikin Furiosan tavoitteesta saada vaimot kauas Joesta, turvaan Viherpaikkaan muiden naisten luokse. Monet sanovat että Mad Max on hyvä, mutta sen tarina on huono koska se on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. En voisi olla enempää toista mieltä. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon uudestaan: Vaikka juoni on yksinkertainen ei se tarkoita että se olisi huono. "Elokuva on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus." Se on viihdyttävä, innovatiivinen ja upean näköinen kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. Sen pahiksella on selkeä ja yksinkertainen motiivi eikä mitään monimutkaista tai typerää juonta. Hän haluaa sen takaisin mitä hän luulee omaksensa, se siinä. Ei tarvetta kuluttaa aikaa monimutkaisten juonien selitykseen. Mutta hahmot eivät ole mustavalkoisia. Sotapoika Nux on elokuvan alussa vielä Immortanin sokea palvelija jonka usko kuitenkin horjuu kun tämä tajuaa olevansa merkityksetön Immortanille ja päättää sittenkin auttaa vaimoja saamaan vapautensa- ei sen vuoksi että hän saisi siitä jotain- vaan siksi että se on oikein. Aikaisemmin Maxia ja muita motivoi elokuvissa materia kuten öljy tai muu vastaava. Fury Roadissa motivaatio ja haluttu objekti on ihminen ja yksilönvapaus. Joelle vaimot ovat omaisuutta ja hän kutsuu heitä omaisuudeksi, samoin heidän tulevia lapsiaan. Max on armeijalle vain huoltoatarvike, veripussi kirjaimellisesti. Kaikkien päähenkilöiden motivaatio on saada vapautensa ja ihmisarvonsa takaisin mailmassa jossa se on heiltä riistetty ja omattu vain tietylle ihmisryhmälle- vallassa oleville miehille. Tämä on aihe jollaista ei käsitellä paljoa (jos ollenkaan) Mad Maxin kaltaisissa kesän toimintaleffoissa ja Mad Maxia onkin sanottu vuoden parhaimmaksi feministi-elokuvaksi ja syystä! Mad Maxissa naiset ovat tärkein osa juonta, he ovat aktiivisia toimijoita, tasa-arvoisia miesten kanssa ja kuten sanoinkin, elokuva on enneminkin tarina Furiosasta. Upean näköinen, kuuloinen ja täynnä mahtavia erikoisefektejä jotka ollaan tehty käsi kädessä käytännöllisten ja CGI-tehosteiden kanssa, Mad Max: Fury Road on minun suosikkielokuvani tällä hetkellä.
(Ja tämä on myöskin paras traileri ikinä.)
Tulipahan tehtyä lista! Toivottavasti tämä on mielenkiintoista luettavaa ja antoi vähän käsitystä millaisista elokuvista pidän. Mitkä ovat teidän lempielokuvanne? Kommentoikaa alle, ja palataan asiaan piakoin. Seuraavaksi luvassa asiaa hieman DC:n kahdesta ykkösnimestä, Teräsmiehestä ja Batmanista sekä heidän elokuvistaan ja suhteestaan toisiinsa.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti