Marvel Cinematic Universe ja tulevaisuuden sankarit

Marvel Studios on kartoittanut tehokkaasti tulevaisuutensa. Tänä vuonna ensi-iltansa sai loistava Captain America: Civil War ja loppuvuodesta teattereihin tulee allekirjoittajan innolla odottama Doctor Strange. Ensi vuonna saamme 3 MCU-leffaa: Guardians of the Galaxy vol 2, Thor: Ragnarök ja Spider-Man: Homecoming. Vaihe 3 oletetusti päättyy 2019 kun Avengers: Infinity War part II saa ensi-iltansa. Tästä päivästä laskien ennen vaihe 3:sen loppua saamme yhdeksän supersankarielokuvaa; joissakin on uusia hahmoja mutta suurin osa käsittelee jo aikaisemmin nähtyjä hahmoja ja heidän seikkailujaan.

Tähän asti olemme saanet nauttia myös Marvelin tasokkaasta tarjonnasta television puolella. Agents of S.H.I.E.L.D on kehittynyt tönköstä alustaan paljon, ja spinoff-sarja Agent Carter sai kaksi loistavaa kautta. Netflixin puolella Daredevilin raakaa maailmaa on nyt esitelty kahden kauden ajan ja Jessica Jones oli erittäin rohkea, erilainen siirto synkempään suuntaan. Tänä vuonna Luke Cage-sarja alkaa ja se saa jatkoa Iron Fistin ja Defenders-minisarjan muodossa.

WE CANNOT BE STOPPED

Mitä siintää vuoden 2020 tapahtumakalenterissa?

Marvel Studios on julkaissut aikatauluissaan neljä nimeämätöntä elokuva ensi-iltaa ja Guardians of the Galaxy 3 ja Inhumans-elokuvat 2020-vuodelle. Neljä elokuvaa jotka voivat olla ihan mitä tahansa. Turvallista olisi olettaa että nämä paikat kuuluvat Hämähäkkimiehen, Mustan Pantterin, Kapteeni Ihmeen ja Tohtori Oudon jatko-osille, ja tämä vaikuttaakin hyvin todennäköiseltä. 

Mutta entäs jos...entäs jos nämä paikat on varattu neljälle täysin uudelle ja ennen näkemättömälle supersankarielokuvalle eikä ainoastaan jatko-osille? Tämä on hyvin epätodennäköistä koska jatko-osa bisnes toimii parhaiten kun edellisestä elokuvasta ei ole kuin pari vuotta aikaa. Mutta siltikin: vanhojen tähtien kuten Robert Downey Jr:än ja Chris Evansin sopimukset eivät kestä loputtomiin ja he ovat puhuneet jo siitä kuinka tämä ei tule jatkumaan loputtomiin. Uutta verta on tuotu jo nyt porukkaan mukaan, ja uskon että Infinity Warin jälkeen sitä tullaan tarvitsemaan. Kuten aikaisemmin tekemässäni tekstissä pahiksista Thanoksen jälkeisessä MCU:ssa, tähänkin liitttyy pari ongelmaa, joistain isoin lienee tämä: Onko suuri yleisö valmis ottamaan vastaan uusia, tuntemattomia hahmoja totuttuaan ja rakastuttuaan näihin tunnetuihin? Mitä Marvel voi heittää pöydälle tässä vaiheessa peliä? Onko kaikki kikat jo käytetty?

Ei todellakaan. 

Tällä kertaa esittelen joitakin supersankareita jotka ansaitsisivat omat elokuvansa vaihe 4:sen pyörähtäessä käyntiin. Nopea esittely, miksi tämä toimisi elokuvassa ja nopea ehdotus näyttelijään suhteen, koska ison franchisen kannattavuus nojaa oikeaan näyttelijään vahvasti. Aloitetaan!

Namor

Kapteeni Leo McKenzie tutkimusmatkallaan pohjoisilla merillä joutui myrskyn kouriin. Hänen laivansa aiheutti tuhoa hänen tietämättään Atlantikselle, merenalaiselle valtakunnalle. Atlantiksen kuninkaan tytär lähti tutkimaan syytä ja kostamaan tuhot. Hän kuitenkin rakastui McKenzieen ja jäi hänen luoksensa. Kuningas lähetti sotilaansa etsimään tytärtä, joka johti välikohtaukseen jossa McKenzie kuoli. Prinsessa palasi, ja hän synnytti pojan: Namorin. Namor on kahden rodun täydellinen edustaja: hän voi hengittää vedessä ja maan pällä, omaa supervoimat molemmissa ympäristöissä ja jostain syystä osaa myös lentää. Hän on Atlantiksen hallitsija: Imperius Rex!

Namor on hahmo jonka näkemistä elokuvissa olen odottanut jo kauan. Namor on ehkä yksiä siisteimpiä antisankareita ikinä. Hän on itsekäs, hän on ylimielinen, hän on vahva ja tietää sen. Namor on ollut pahis, Namor on ollut sankari ja yhä useimmiten on jotain siltä väliltä. Hän on taistellut Kapteeni Amerikan rinnalla natseja vastaan ja Tohtori Doomin rinnalla Ihmenelosia vastaan.  Namorin mielenkiinto ei ole välttämättä hänen ulkonäössään tai perusideassaan, vaan juurikin hänen luonteessaansa. Hän on kuin Tony Stark jonka ego olisi kolme kertaa isompi. Hänessä on jotain kuninkaallista mutta samalla tiettyä playboy-asennetta. Hän osaa olla hurmaava ja viettelevä (mikä lienee helppoa kun on uimahousuissa sixpackissa) ja raivoisa yhtä aikaa. Hän kuitenkin välittää maanpuolisestakin maailmasta, sillä hänen äitinsä rakasti jotain sielä. Namorissa on enemmän puolia käsiteltäväksi kuin monessa muussa sankarissa yhteensä. Hän on monarkki joka pitää kiinni vallastaan ja tekee kovia valintoja. Hänellä on jopa sarjakuvissa mielenkiintoinen suhde toisen kuninkaallisen, Mustan Pantterin kanssa jossa he vihaavat toisiaan mutta ovat koko ajan hakemassa neuvoa toisiltaan. Nyt kun T'Challa on tuotu mukaan MCU:hun voitaisiin tämä dynamiikka ottaa mukaan myös. Visuaalisesti merenalaiset kaupungit ovat varma nakki, ja kuka ei haluaisi nähdä voimatasoltaan Teräsmiehen luokkaa olevan Namorin taistelemassa erilaisia kaiju-kokoluokkaa olevia meripetoja vastaan?

Näyttelijä: Richard Armitage. Tiedän, hän oli ekassa Kapussa mutta niin oli Peter Quillin äitikin. Armitagella on karismaa ja hänen kasvonpiirteissään on samaa kulmikkuutta ja charmia, mutta myös hurjuutta ja ylpeyttä mikä sopisi täydellisesti Namorille.

 She-Hulk

Jennifer Walters oli Kalifornialainen asianajaja, joka oli työssään onnistunut pääsemään paikallisen mafian tähtäimeen. Kun he sabotoivat tämän auton, joutuu Jennifer kriittiseen tilaan. Hän tarvitsi verenluovuttajan, jolloin apuun tulee hänen saman veriryhmän jakava serkkunsa- Bruce Banner. Banner pelastaa hänen henkensä ja kaikki jatkuu hyvin...kunnes paljastuu että hän omaa nyt myös osan Hulkin voimista. Walters säilyttää järkensä muuttuessaan, mutta ei ole yhtä vahva kuin järkijättö serkkunsa. Siitä huolimatta hän on uskomattoman vahva ja kestävä. Jennifer Walters jatkoi asianajajana mutta samalla hän aloitti supersankari-uransa Hulktarina.

She-Hulk on sarjakuvissa hahmo joka usein on paikalla kun jotain tärkeää tapahtuu, mutta ei itse ole fokuksessa. Toki hänestä on tehty useita sarjoja ja uusin on henkilökohtainen suosikkini, mutta hän ei ole saanut isoa näkyvyyttä vielä. Mikä on hieman outoa koska hän on mielenkiintoinen hahmo! Päinvastoin kuin angstaava serkkunsa, Jennifer on täysin sinut vihreän minänsä kanssa. Alunperin sarjakuvissa hän vaihtoi olomuotoa ja vaaratilanne laukaisi muodonmuutoksen itsestään. Sitemmin hänelle on annettu täydellinen kontrolli hulk-puolestaan ja nykyään hän viihtyykin enemmän vihreänä, kolmimetrisenä amatsonina. She-Hulk on positiivinen hahmo jonka "voima ei ole kirous" ja jonka seikkailut ovat ison osan ajasta positiivisia ja värikkäitä. Hänen vihollisenaan voisi olla Kenraali Ross, joka kuulessaan Jenniferistä alkaa metsästämään tätä (nyt kun Hulkkikin on kadonnut niin ei niitä enempää ainakaan tarvita) ja lopulta päätyy käyttämään seerumia itse, jolloin She-Hulkin täytyy voittaa Punainen Hulk. Ja käydä oikeussalissa pesemässä Matt Murdockilla lattioita.

Näyttelijä: Paha paikka. Jenniferin ulkonäkö on vaihdellut vuosien aikana paljoa, aina hyvin lihaksikkaasta naisesta enemmön fitness-ohjaajan näköiseen solakkaan naiseen. Paula Patton olisi näyttelijänä loistovalinta, mutta Gina Carano voisi olla lähempänä She-Hulkin lihaksikasta rakennetta.

Captain Britain and MI13

Brian Braddock aka Kapteeni Britannia sai voimansa ja Excaliburin Merliniltä, Romalta ja Oberonilta suojella Britanniaa kaikilta vaaroilta. Dane Whitman aka Musta Ritari pitää hallussaan Mustaa Miekkaa, tuhoutumatonta artefaktia joka väärissä käsissä olisi tuhoisa. Jacqueline Falsworth aka Spitfire on supernopea sotaveteraani jota on purrut vampyyri. Union Jack käy yksinäistä sotaansa vakoojien ja tappajien täyttämässä Lontoossa. Blade on maapallon paras vampyyrintappaja joka on nyt saapunut Lontooseen tappaakseen kaikki verenimijät myös Englannista. Ja sitten on lääkäri Faiza Hussain, joka vetää Kapteeni Britannian miekan kivestä ja nousee Britannian suurimmaksi sankariksi. Ja sitten Dracula hyökkää vampyyriarmeijan kanssa.

Tässä olisi se kolmas supersankari-ryhmä jonka lisääminen rosteriin voisi toimia vaihe 4:sen panosten nostamisessa. Verrattuna Kostajiin tai Vartijoihin, MI13 on paljon maanläheisempi jengi. Kaikilla hahmoilla on selkeät luonteet ja tavoitteet, ja ryhmässä on mielenkiintoista ristiriitaa ja konfliktia varsinkin vampyyrintappaja Bladen ja vampyyri Spitfiren välillä. Kapteeni Britannia ei amerikkalaisen kollegansa tapaann taistele vain terroristeja ja natseja vastaan- demonit, henget, avaruusolennot ja muinaiset  pahuudeet taipuvat Britannian nyrkin alla. Mielenkiintoisin hahmo on kyllä Faiza: hän on pasifisti ja lääkäri eikä siis hyväksy ihmiselämän tuhlausta. Hänellä on myös kyky muokata ihmiskehoja, jota hän käyttää parantamiseen...tai tainnuttamiseen. Dracula on pahiksena loistava: klassinen paha, ja tämä versio on vielä kaupan päälle rasisti ja sovinisti joka ei kaihda käyttää uskomattoman henkilökohtaisia keinoja satuttaakseen vihollisiaan. Elokuva kirjoittaisi melkein itse itsensä.

Näyttelijät: Rakhee Thakrar Faizana, William Moseley Kapteeni Britanniana, Billie Piper Spitfirena, Josh Hartnett Dane Whitmanina ja Timothy Dalton Draculana. Ja tietysti Wesley Snipes Bladena. Miksi korjata jotain joka ei ole rikki?

Nextwave: Agents of H.A.T.E

BOOM.

Näyttelijät: Joel McHale Kapteenina, Alan Tyduk Aaron Stackina, Gina Torres Monica Rambeauna, Brie Larson Tabithana,  Emily Blunt Elsa Bloodstonena  ja kuolematon, kaikkivoipa Bruce Cambpell Dirk  Angerina. MAKE THIS HAPPEN PEOPLE.

Siinä muutama näin maistiaiseksi. Minkä Marvelin supersankarin sinä haluaisit nähdä tulevaisuuddessa omassa elokuvassa?

Atte T

Valokeilassa, osa 6

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Tämä on suoraan jatkoa eiliselle tekstilleni, joka käsitteli suhdettani Deadpooliin. Lopussa mainitsin sarjiksen, joka mielestäni on kaikilla osa-alueillaan huomattavasti parempi sarjis kuin yksikään Deadpool. Tänään esittelen juuri sen sarjakuvan. Mutta ensin, puhutaanpas hieman Warren Elliksestä.

Warren Ellis on englantilainen sarjakuvakirjoittaja joka tunnetaan transhumanistisista ja ihmisvoittoisista tarinoistaan jotka ovat väärällään jatkumoviittauksia. Kuten monet muutkin brittikirjoittajat, Ellis on tehnyt urallaan ison joukon dekonstruktio-tarinoita joissa käsitellään jotain genren tyyppiä purkamalla ja rakentamalla ne uudestaan. Elliksen tunnetuimpiin teoksiin kuuluu cyberpunk-gonzojournalistinen Transmetropolitan, YK:n hallinassa olevista sankareista kertova Stormwatch, sen jatko-osa Authority jossa samat sankarit alkavat metsästämään OIKEITA rikollisia ja psykedeelinen ja väkivaltainen Moon Knight. Marvelin puolella Ellis onkin Moon Knightin lisäksi kunnostautunut varsinkin Doctor Doom-tarinoiden osalla Ultimate Fantastic Fourissa ja Doom 2099:ssä. Hänen Thunderbolts-sarjansa oli oikea tapa tehdä sarjakuvaa pahiksista ja Secret Avengers oli mahtavaa toimintaa kuuden numeron ajan jolloin hän oli vetovastuussa. Kaikissa näissä tarinoissa on jotain kritiikkiä, syvempää tarkoitusta, dekonstruktiota ja rekonstruktiota....mutta sitten on hänen hauskin, oudoin ja ällistyttävin teoksensa:

Nextwave: Agents of H.A.T.E

Nextwave: Supersankarisarjis omalla teemabiisillä!

Warren Ellis ja Stuart Immonen tekivät 2006-2007 nerokkaan parodian supersankariryhmistä, supersankareista, pahoista järjestöistä ja vähän kaikesta. Tämä oli Nextwave; Agents of H.A.T.E. Nextwave on ehkä överein, hauskin ja oudoin sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Ellis itse kuvaile sen parhaiten:

"Otin mallia Authoritysta, josta riisuin pois juonen, hahmot, logiikan ja järjen (..)  Se on supersankarigenre täysin tislattuna: Ei juonta, ei hahmorakentaita, ei tunnetta, ei mitään. Ihmiset poseeraavat kaduilla ilman syytä. Ihmisiä potkitaan, ja sitten he räjähtävät. Se on AITO sarjakuva, ja taistelen jokaista vastaan joka on eri mieltä. Ja sitten he räjähtävät. "

Mitä Nextwavessa sitten on? Perusidea on tämä: H.A.T.E (Highest Anti-Terrorism Effort, Beyond -yhtön sisartuote) ja sen kovanaamainen kovisjohtaja Dirk Anger taistelevat terrorismia vastaan äärimmäisin metodein. Tämän taistelun eturivissa on NEXTWAVE-agentit kunnes he jättävät H.A.T.E:n taaksensa. Keitä kuuluu Nextwaveen?

-Monica Rambeau, entinen Kapteeni Ihme, nykyinen Photoni. Ryhmän johtaja. Oli Kostajien jäsen ja johti heitä kerran ja muistuttaa sinua siitä. Koko ajan.

-Elsa Bloodstone, englantilainen punapää hirviönmetsästäjä ja muinaisen Bloodstonen suvun viimeinen vesa. Hän on erittäin englantilainen.

-Tabitha "Tabby" Smith, entinen Time Bomb, Boom Boom, Boomer, Meltdown, Firecracker. Kleptomaani teinimutantti jonka supervoima on räjäyttää asioita ja varastaa juttuja.

-Aaron Stack,  entinen Machine Man. Alkoholisti, ihmisvihaaja-robottimies. Sarjan suosituin hahmo.

-Kapteeni, entisiä nimiä liikaa lueteltavaksi. Yksi oli Kapteeni ****, jonka kuultuaan Kapteeni Amerikka pieksi hänet pataluhaksi ja tunki saippuan suuhun. Supervoimina lentokyky, kestävyys ja superlihakset. Oma suosikkini heti Elsan jälkeen.

Nextwave: He ovat huoneessasi ja koskevat tavaroihisi!

Mitä he tekevät? Potkittuaan H.A.T.E:n pölyt jaloistaan joutuvat he Beyondin ja sen terrroristisiipi S.I.L.E.N.T:in (kukapa ei rakastaisi akronyymejä) tähtäimeen. Beyondin tarkoitus? Luoda massatuhoaseita ja testata niitä USA:n rehellisiin kansalaisiin! Fin Fang Foom, tuo kalsareita pitävä munaton jättiläislohikäärme hyökkää kaupunkiin Beyondin ihmishuoltojoukkojen yrittäessä tappaa Nextwaven sankareita. Mutanttikissa muuttaa tavallisen mukavan, kiristävän huumekauppias-poliisin jättiläismäiseksi japanilaiseksi taistelurobotiksi! Hirveä Rorkannu, Kostean Ulottuvuuden Herra, auttaa Beyondia 100 dollarista avaamaan hänen tulisen porttinsa ja vapauttamaan Mielettömät kaduille! Hirvittävillä, loputtomilla pelloilla Beyond kasvattaa ihmishuoltojoukkojaan jotka ovat kukkakaalien ja robottien yhdistelmiä! Droidisamuraita! Hirvittäviä Drop Beareja! Murharapuja! Forbush Man! Nextwave ei välitä eivätkä tiedä, he ovat täällä vain tappelemassa!

Nextwave: Sinun pitää ostaa heti 6 numeroa tätä sarjista!

TÄMÄ on sitä poliittista epäkorrektiutta. Stephen Hawking-klooneja.

Tämän pitäisi riittää vakuuttamaan kenelle tahansa sarjisfanille että Nextwave on aikasi arvoinen. Kaikesta Elliksen painotuksesta "hahmottomuuteen" huolimatta nämä hahmot ovat loistavia. Monica on supersankarialan veteraani ja tämä näkee hänen käytöksestään ja asenteistaan. Hän on ryhmän äiti ja yrittää pitää Nextwaven anarkiaa kasassa. Hän ei kuitenkaan ole mikään ilonpilaaja tai itse typeryyden ulkopuolella ja osallistuu pieksejäisiin innolla. Tabby on "trailer trash" roskasakkia oleva USA:n koulutusjärjestelmän kaunis tuote kaikessa ilmapäisyydessään, mutta taistelussa korvaamaton. Kapteeni sai kännissä ollessaan supervoimat avaruusolennoilta ja sitten pieksi heidät koska luuli heitä menninkäisiksi. Nyt hän on supersankari jota maailma ei kaipaa. Aaron Stack oli kosmisesta voimasta alkunsa saanut robottimies, jonka keskinkertaista elämää jopa Taivaalliset morkkasivat. Hän muutti energialähteensä kaljaan ja ei koskaan katsonut taaksepäin. Ja sitten on Elsa. Elsa Bloodstone on kuin englantilainen Buffy Vampyyrintappaja, jonka luolamies-isä koulutti tappamaan hirviöitä tämän ollessa sylilapsi. Hän kantaa aseita mukanaan kaikkialle ja on mukana tappakseen hirviöitä. Tai jotakin. Huomioitavaa on myös se, että tässä on supersankariryhmä jonka johtaja on tummaihoinen nainen ja joista suurin osa on naisia. Nextwaven kaltaisia ei ole paljoa.

Nextwave: Paranna Amerika vetämällä jengiä pataan!

Parodia on taiteenlajina vaikea. Mel Brooks on sanonut että jotta voit parodisoida jotain, täytyy sinun aluksi rakastaa sitä. Tämä on jotain mitä uupuu monista nykyisistä ns. parodioista. Warren Ellis ei olisi niin menestynyt supersankarifiktiossa jos hän vihaisi sitä. Päällimäisin ja näkyvin parodia on tietysti supersankariryhmissä, jotka harvoin ovat mitenkään loogisesti syntyviä dynaamisia tiimejä. Nextwaven sankarit vain ovat yhdessä ja syytä sille miksi nämä toisiaan enemmän tai vähemmän vihaavaat kaverit pysyvät yhdessä ei annetta. He saavat alunperin mandaattinsa S.H.I.E- eikun siis H.A.T.E:lta ja sen johtajalta Dirk Angerilta jolla ei ole mitään yhteistä Nick Furyn kanssa. On monimutkaisia pahisjuonia ja yllättäviä twistejä yllättävien twistien vuoksi sekä tiettyyn teemaan sidottuja superkonnaryhmiä. Okei, vaikka sanoinkin että parodisoitaavaa pitää rakastaa, ei kaikkea mistä tekee pilkkaa ole pakko rakastaa. Mark Millarin Ultimates-sarjakuvaan tehdään useitakin viittauksia, kuten H.A.T.E.:n osuus ryhmän synnyssä ja Elsa Bloodstonen uhmakas kannanotto Kapteeni Amerikka-kloonin kutsuessa häntä uhriksi:

Viittaus tähän surullisenkuuluisaan sivuun.

Nextwave: Ei osa Marvelin kriisitapahtumaa!


Marvel, kuunnelkaa. Kaikki kävivät katsomassa Deadpoolin. Se oli jättimenestys. Ihmiset kehuivat sitä, ja porukkaa kiinnosti ison luokan k16-supersankarileffa. Tässä on teillä täydellinen mahdollisuus! Nextwave: Agents of H.A.T.E:ssa olisi jotain kaikille: Huumoria! Väkivaltaa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Naisjohtoinen, monipuolinen supersankariryhmä! Tämä olisi MCU:n mahdollisuus ottaa kiinni samasta mielenkiinnosta ja innosta johon Deadpool tarrasi kiinni tänä vuonna, ja samalla mahdolisuus tehdä se niin paljon paremmin vahvoilla naishahmoilla, toimivalla huumorilla joka ei vaadi päällekäyvää metatasoa ja samalla räjäyttää kaikki tuhannen paskaksi. Nextwave: Agents of H.A.T.E on täydellinen komediasarjakuva joka parodisoi genrejä ja hahmoja ilman narsistista subtekstiö, on toiminnallinen ja väkivaltainen ilman että tekee sen toisten kustannuksella ja on poliittisesti epäkorrekti juuri oikealla tavalla. Lukekaa. Nyt.

Ei syytä kuvalle. Halusin vain tämän tähän postaukseen.

Tämä oli Valokeilan kuudes osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole vielä saaneet ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan.

Atte T

Deadpool ja Minä

Ennen kuin menemme yhtään pidemmälle, haluan sanoa jotain: Tämä enemmän kuin koskaan aiemmin, on täysin minun oma mielipiteeni tästä yhdestä hahmosta. Jos itse pidät hahmosta ja olet eri mieltä, en pidä sitä sinua vastaan ja tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Okei. Tässä sitä mennään:

Minä vihaan Deadpoolia.

Olen tosissani. En nykyään voi sietää Deadpoolia. Aina kun näen meemin, sarjakuvan tai listan hahmoista jossa Deadpool on, alkaa ärsyttämään. Enkä puhu nyt siitä elokuvasta, joskin se on osa ongelmaa. Elokuva oli hauska, viihdyttävä toimintapätkä mutta ei todellakaan paras supersankarileffa ikinä, ei lähelläkään. Mutta emme puhu elokuvasta tänään. Deadpool ei juurikaan muistuta alkuperäistä olomuotoaan. New Mutants-lehdessä ilmestynyt Deathstroke-klooni ei muistuttanut kuin ulkokuoreltaan tätä nykyversiota. Deadpool voi toimia, tästä todiste on loistava Uncanny X-Force-lehden Deadpool. Deadpool oli statisti, eikä kertaakaan fokuksessa. Samoin tästä Deadpoolista oltiin riisuttu pois tiettyjä hyvin ärsyttäviä elementtejä. Ehkä olisi hyvä että avaisin vähän mitä näillä elementeillä tarkoitan.  Tähän inhoon liittyy paljon eri seikkoja.

1. Itsetietoisuus omasta fiktiivisyydestään.

Viime tekstissäni puhuin metafiktiosta, jossa ideana on kommentointi ja huomion nostatus tarinan fiktiivisyyteen. Metafiktio häivyttää rajat tarinoiden ja todellisuuden väliltä ja tarkkailee niitä sellaisena. Joskus tämä voi olla oman fiktiivisyytensä tunnistamista, kuten elokuvassa Stranger than Fiction (2006) jossa päähenkilö saa tietää olevansa romaanin päähenkilö. Deadpool on samalla linjalla, mutta sen sijaan että se toisi mitään ajateltavaa hahmon maailmaan, se on huumorin lähde. Tämä ei ole lähtökohtaisesti väärin, päinvastoin. Mutta päivastoin kuin yllämainitussa elokuvassa, vitsi meni vanhaksi hyvin pian. On eri asia tehdä puolitoistatuntinen elokuva aiheesta kuin yli 10 vuotta sarjakuvaa. Deadpoolin metafiktio on samaa kuin se oli aiemminkin. Hän on sarjakuvahahmo, hän tietää sen, muut eivät, kerrotaan tuhannella. Tämä oli hauskaa, mutta ei ole sitä ollut enään moneen aikaan. Deadpool-leffan etuna oli tehdä elokuva- ja supersankarileffagenrestä metavitsejä, jolloin oli jotain uutta sanottavaa. Sarjakuvissa se on lähinnä narsistinen tapa osoittaa olevansa parempi kuin muut ja nauramalla supersankareille. He he heh.

2. Ylikäyttö ja "Jumping the Shark"

Ne joille tuo termi ei ole tuttu, Jumping the Shark-fraasilla tarkoitetaan sitä kun jokin (hahmo, sarja, elokuva) tekee jotain, minkä tarkoitus on pitää hahmo freesinä- missä kohtaa yleensä katsoja tajuaa tekijöiden kuluttaneen kaikki hyvät ideansa. Termi juontaa juurensa Happy Days-sarjaan, jossa nahkatakkia pitävä motoristi Fonzie hyppäsi vesisuksilla hain ylitse. Aiemmin suhteellisen maanläheinen, joskin nostalgisin värikäs Happy Days muuttui paljon riehakkaammaksi ja Fonzie-painotteisemmaksi, ja suosio laski nopeasti. Deadpool hyppäsi hainsa ylitse aikoja sitten. Deadpoolia on kaikilla sarjakuvissa. Hänellä on oma sarjansa, kumppanisarja jonkun toisen sankarin kanssa, taistelusarjakuva jonkun sankarin tai pahiksen kanssa, sarjakuva jossa hän tappaa kaikki Marvelin sankarit (VIHAAN) ja sitten seikkailee kaunokirjallisuudessa ja lopettakaa joku nyt heti samantien kaikki! Deadpool on niin suosittu että markkinat on kyllästetty erilaisilla samanlaisilla Deadpool-sarjakuvilla yhden ja saman hahmon seikkailuista. En voi sanoa että Deadpool olisi ainoa sarjishahmo joka kärsii tästä: Batman-lehtiä on neljä erilaista ja Kostajia ja Ryhmä-X:iä senkin edestä. Mutta se ei anna anteeksi törkeää ylikäyttöä ilman yhtäkään oikeasti uutta ja hyvää ideaa. Samoja vanhoja teemoja ja ideoita näkee joka lehdessä. Metafiktio, väkivalta, ha ha ha supersankarit ha ha ha.

HATE.IT

3. Deadpool meeminä ja fanikulttuuri

Uskon että iso osa Deadpool-elokuvan hypestä syntyi Deadpoolin suosiosta internet-meeminä. Deadpoolista voi pitää ilman että on lukenut yhtäkään sarjakuvaa. Kuvia, videoita, meemejä, vitsejä- Deadpool on kaikkialla. Ja tähän kuuluu tietysti laaja fanikulttuuri. Deadpool on monille samaistumisen kohde ja esikuva. En tajua miksi, paitsi ehkä yhdestä vinkkelistä. Toki Deadpool on hauska ja rento kaveri ja aina välillä harvoin osoittaa jonkinnäköistä empatiaa lapsia ja eläimiä kohtaan. Tästä näkökulmasta ymmärrän täysin fanituksen. Mutta sitten on niitä jotka ihannoivat tämän väkivaltaisuutta, narsismia ja  sitä kuinka hän niiiiiin paljon fiksumpi kuin muut hahmot Marvelin maailmassa. Ja he puolestaan jakavat tätä sanomaa eteenpäin omassa elämässään, osa dissaten muita sarjakuvahahmoja ja sitten suojautuu Deadpoolin ns. "poliittisesti epäkorrektin" huumorin taakse. "Poliittisesti epäkorrekti" on muuten nykyään yksiä eniten väärinkäytettyjä termejä. Poliittinen epäkorrektius on vain kilpi jonka taka rasistit, sovinistit ja muut voivat huudella mitä haluavat, vedoten aina tuohon termiin kun joku syyttää häntä joksikin näistä. Jos sarjakuvahahmo saa tällaista aikaiseksi niin sitten ollaan huonoilla vesillä. Jos fanitus muodostuu toisten mollaamisessa ja pilkkaamisena, lienee jonkinlaisen itsereflektion paikka.

Tarkkasilmäinen on ehkä huomannut että en ole kutsunut Deadpoolia suoraan supersankariksi kertaakaan. Koska sellainen hän ei ole. Olen sillälailla vanhanaikainen, että minun kirjoissani supersankari ei saisi tappaa. Jos hänen ongelmanratkaisunsa keskittyy ongelmien teurastamiseen, ei hän ole supersankari vaan tappaja, korkeintaan vigilante. Elokuvissa olen aikalailla hylännyt ajatuksen siitä että supersankarit eivät tappaisi. DC on tanssinut tämän ajatuksen ympärillä hieman, mutta Batman v Superman jatkoi tällä masentavalla polulla. Deadpool ei ole supersankari. Hän on semi-moraaliton palkkasoturi. Vaikka hän on supersankarifiktiossa ja ei ole suoranainen rikollinen, ei hän kuitenkaan ole supersankari. 

Vaikka kritisoinkin monia Deadpoolin elementtejä kovakouraisesti, eivät nämä elementit ole pohjimmiltaan pahoja. Haluatko lukea huumoripainotteista sarjakuvaa joka ei ota itseään liian tosissaan? Howard the Duck, Squirrel Girl ja Justice League International ovat juuri näitä. Haluatko väkivaltaista sarjakuvaa? All-New Ghost Rider, Wolverine, Suicide Squad ja Venom ovat sinulle. Entäs haluatko lukea sarjakuvaa jossa on huumoria, väkivaltaa sekä supersankarifiktion parodiaa sidottuna toimintaan ja värikkääseen ulosasuun?

Sitä varten on Nextwave: Agents of H.A.T.E!

Siihen paneudumme tarkemmin ensi kerralla!

Atte T

Valokeilassa, osa 5

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta ensin, puhutaanpas hieman Grant Morrisonista. Taas.

Morrisonin nimi on näkynyt tässä blogissa useaan otteeseen. Tämä ei ole sattumaa, sillä Grant Morrison on minun suosikkini kaikista sarjakuvakirjoittajista. Grant Morrison on Skotlantilainen sarjakuvakirjoittaja, näytelmäkirjailija, okkultisti, eläinten oikeusten puolustaja, anarkisti ja kaikin puolin yksiä mielenkiintoisimpia ihmisiä joita tällä alalla on koskaan ollut. Morrison aloitti uransa, kuten moni muukin saarivaltion sarjakuvakirjoittajista, kirjoittamalla 2000 AD-lehteen. Hänen sarjansa Zenith oli supersankarisarjan rekonstruktio ja mahdollisuus saada ääni Margaret Thatcherin kritisointiin. Zenith kiinnitti DC:n huomion ja Morrisonille tarjottiin töitä. Sitemmin Grant Morrison on kirjoittanut sellaisia sarjakuvataiteen klassikoita kuten Flex Mentallo, Seven Soldiers, 52, All-Star Superman ja minun suosikkisarjakuvani Arkham Asylum: Serious House on Serious Earth. Morrisonin tavaramerkki on metafiktio, "fiktio fiktiosta". Metafiktio kommentoi tekstin fiktiivisyyttä sen rakenteen ja sisällön perusteella. Puhutaan tarinoista, jatkumoista ja unohdettujen hahmojen limboista. Tähän liittyy vahvasti Morrisonin toinen erikoisuus: Kaikenkattava ja pikkutarkka sarjakuvakaanonin tuntemus. Morrison ei sulje mitään pois tarinoistaan eikä mikään ole liian tyhmää, varsinkin kun puhutaan vanhoista hahmoista. Hänen Teräsmies-tarinansa on täynnä hahmoja ja ideoita koko Teräsmies-mytologian pitkältä aikajanalta. Tämän vuoksi hänen supersankarisarjansa ovat täynnä mielenkiintoisia ja värikkäitä hahmoja, sillä hän osaa puhaltaa eloa ja tunnetta hölmöimpäänkin ideaan.  Kaksi sarjakuvaa ennen kaikkea ovat todiste tästä. Ensimmäinen on Doom Patrol, kenties kaikkien aikojen hämmentävin värisarjakuva. Toinen on juuri se sarjakuva jonka kirjoittamista Morrisonille tarjottiin Zenithin aikoina. Kyseisen lehden nimikkosankari oli unohdettu ja hieman halveksitty sankari nimeltä Buddy Baker aka....

Animal Man

Buddy Baker oli vain yksi monista supersankareista joita luotiin liukuhihnatahdilla 60-luvulla. France Herronin ja Dave Woodin 1965 luoma Animal Man oli kaikin puolin kehno yritys. Meteoriitin säteilystä voimansa saanut Baker pystyi omaksumaan läheisten eläinten voimat itselleen. Hän käytti tätä ollakseen Teräsmies- klooni, omaten supervoimat ja kestävyyden sekä kyvyn lentää. Sarja ei kestänyt kauaa ja se unohtui, vaikkakin Animal Man teki pari esiintymistä sivuhahmona Oikeuden Puolustajissa ja Suicide Squadin varhaisessa versiossa. Hahmon olisi loogisesti pitänyt vaipua samaan unholaan Fantomahin ja Fatmanin kanssa. Mutta sitten tuli Grant Morrison. Hänen käsissään Animal Man muuttui geneerisestä perussankarista mielenkiintoiseksi, uniikiksi ja ajatuksia herättäväksi sankariksi. Animal Manin perusidea ei ollut huono: Luontoteemainen sankari joka voi saada eri voimia eri eläimiltä on hauska idea joka antaa tilaa lähes loputtomalle luovuudelle. Kaikki ideat mitä tästä tulee nopeasti mieleen ovat jo toimivia: Koiran hajuaisti, lepakon kaikuluotain, linnun lentokyky, muurahaisen voimat jne. Mutta sitten rattiin pistetään Morrisonin kaltainen nero niin päästään tasoille jotka ovat nerokkaita ja suorastaan karmivia niiden toteutuksessa. Eläimiä on monenlaisia: Rukoilijasirkan lyöntivoima, kastemadon kyky kasvattaa raajoja takaisin ja bakteerin kyky jakautua ja monistaa itseään ihmisen käytössä? Samaan aikaan mahtavaa ja samaan aikaan tietyllä tavalla karmivaa. 

Animal Man ei ainoastaan suojele kanssaihmisiään ja taistele superkonnien kanssa. Nimensä mukaisesti Animal Man tekee paljon sankarointiaan eläinten parissa hyökäten eläinrääkkääjiä, salametsästäjiä ja verisiä traditioita vastaan. Tähän on paljon vaikuttanut Morrisonin oma eläinsuojelutausta ja molemmat Morrison ja Animal Man ovatkin kasvissyöjiä. Kun ottaa huomioon että hänen voimansa ottavat eläinten ominaisuuksia ja kuinka tämä toimii valtavan hermoston kaltaisesti, on Buddy Bakerin empaattisuus eläimiä kohtaan ainoastaan loogista. Mutta Animal Man ei ainakaan omasta mielestäni ole saarnaava. Itse en ole kasvissyöjä ja minun on vaikea kuvitella ryhtyväni sellaiseksi, mutta tämä ei tarkoita ettenkö voisi välittää Animal Manin tehtävästä. Grant Morrison itse pelkäsi että sarjakuva alkaisi muuttua saippualaatikoksi jonka päältä hän voisi saarnata eläinten oikeuksista. Mielestäni tähän ei ikinä menty, sillä miten Animal Man esittää näitä argumentteja ja kannanottoja on fiksu ja sulava. Baker haluaa muutoksen nyt ja heti, mutta tämän perhe ei ole niin innoissaan tästä. Kun hänen poikansa Cliff syö hampurilaisia Buddy ei huuda hänelle vaan käy sivistyneen keskustelun ja sanoo ettei voi pakottaa poikaansa samalla tielle; sen pitää olla hänen valintansa. Tämä oli selkeästi Morrisonin omaa kommentointia sarjakuvansa mahdollista vastaanottoa vastaan ja mahdollisuus avata oman missionsa tarkoituksia ja motiiveja. Morrison ei halunnut saarnata ja huutaa ihmisille jotka eivät ole kasvissyöjiä vaan näyttää kuinka huonosti eläimiä kohdellaan ja näyttää vaihtoehtoja eettisempään ruokavalioon. Ja samalla tietysti pistää kyseinen äänitorvi taistelemaan robottidinosaurusta vastaan Afrikan savanneilla.

Toinen tärkeä tekijä Animal Manissa oli perhe. Buddy Baker oli tietysti päähahmo tarinoissa, mutta samalla lukija sai tutustua tämän perheeseen: vaimo Ellen, tytär Maxine ja poika Cliff. Animal Man ei omaa salaista identiteettiä perheeltään tai muultakaan supersankari-yhteisöltä. . Tämä tekee järkeä. Salainen identiteetti tekee järkeä vain jos sankari aktiivisesti rikkoo lakia tai omaa niin väkivaltaisen ja kostonhimoisen vihollisgallerian että tämän pitää suojella identiteettiään heiltä jotta sankarin läheiset eivät kärsi. Mutta miksi pitää supersankari-identiteettisi salassa perheeltäsi ja muilta lähimmäisiltäsi? Salaisuuksien pitäminen- varsinkin tämän luokan iso salaisuus- johtaa ennemin tai myöhemmin paljastumiseen ja siitä nousevaan typerään ja täysin turhaan draamaan. Animal Manin perhe, varsinkin Ellen, on tukemassa häntä kun hän tukea tarvitsee ja antaa ohjeita tämän uralla, mutta myös sättii kun Buddyn ajattelemattomuus johtaa onnettomuksiin ja perheen sisäisiin kriiseihin. Buddyn uran yhä enemmän suuntauduttua kohti radikaalimpia ratkaisuja eläinaktivismissa alkaa hämärät tahot uhkailemaan ja pelottelemaan Bakerin perhettä, lähettäen ukaaseja ja uhkakirjeitä, pelottelijoita ja lopulta superrikollisia Bakerin talon ovelle. Animal Man on vahva ja taitava, hän kyllä pärjää mutta entäs tämän kotiväki? Ja koska perheeseen on tutustuttu sarjan aikana on nämä uhkaukset ja hyökkäykset paljon vakavemman oloisia. Ellen ja lapset eivät vain ole "perhe"

jonka olemassaolo nostetaan silloin tällöin esille, he ovat tärkeä ja olennainen osa koko tarinaa.

Peilien Mestarin huono päivä.

Mutta ei Animal Man ole pelkkää eläintensuojelua ja perhefiktiota. Hän kohtaa mitä erikoisempia olentoja, vihollisia, skenaarioita ja ideoita joita ei oltu nähty sarjakuvissa juurikaan ennen tätä. Animal Man taistelee sekopäisen supersankari B'wana Beastin kanssa väärinymmärryksen takia joka johtaa vakaviin seurauksiin. Yhdessä Oikeuden Puolustajien jäsenten Kumimiehen ja Metamorphon kanssa Animal Man estää aikamatkustavaa superrikollista levittämästä kaaosta ja iloa Pariisin keskustaan. Hän kohtaa Punaisen Naamion, eläkeikäisen ex-superkonnan joka koittaa lopettaa uransa räjähdysmäisesti, kertoen samalla elämäntarinansa Buddylle joka ei halua satuttaa selkeästi vain yksinäistä ja masentunutta vanhusta. Yksi asia jota kaipaan nykyaikaisissa sarjakuvissa on tapa kertoa koherenttia tarinaa ilman että jokainen lehti jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Yksittäinen tarina joka alkaa ja loppuu samassa lehdessä on nykyään harvinainen ilmiö. Animal Man koostuu sellaisista yksittäisistä tarinoista, joissa viljellään vinkkejä ja viittauksia menneisiin ja tuleviin tapahtumiin. Ja kun koko tarinan alla kulkenut suurempi juoni ja tarina paljastuu, tuntuu se paljon isommalta ja yllättävämmältä. Merkittävin esimerkki lienee yksittäisistä tarinoista parhain, Coyote Gospel.

Ja sitten on tietysti tarinan metafiktiinen puoli. Metafiktiossa kiinnitetään huomiota tarinan fiktiivisyyteen, ja sarjakuvan tapauksessa huomio on sen...sarjakuvamaisuudessa. Mutta päinvastoin kuin Deadpoolin tapauksessa metafiktio ei tule hahmon suusta eikä Baker ole ärsyttävän itsetietoinen omasta fiktiivisyydestään. Metafiktio on upotettu tarinan selkärankaan, ja sitä käsitellään vakavana teemana. Hahmot jotka ovat tietoisia niiden fiktiivisyydestä tai luojistaan on se harhaista ja sulavaa.
Arkhamin mielisairaalassa viruva Psyko-Piraatti huutaa kauhuissaan "Onko Susimies tulossa" ja "Katoanko minä jatkumosta". Viittaukset ovat sulavia ja piilotettuja, ja lukija tuntee itsensä fiksuksi tajutessaan ne. Ja kirjoittaja-hahmo-suhteesta ei tehdä huulenheittoa tai pilke silmäkulmassa vinkkailua. Minkälaista OIKEASTI olisi tietää että oma elämäsi ja kaikki mitä sinulle ikinä tapahtuu, tapahtuu vain lukijoiden ja kirjoittajan outojen halujen ja ajatusten vuoksi? Mitä hahmo ajattelee kirjoittajastaan, kun tämän elämäntyö on aiheuttaa surua, kärsimystä ja kaaosta tämän elämään? Morrison käyttää metafiktiota valoittaakseen sarjakuvien silloista nykytilaa ja tarinoiden toistuvia rakenteita uniikilla tavalla.

Animal Man ei ole saanut vielä mahdollisuutta animaation tai elokuvien puolella. Pieniä cameo-rooleja on ollut sielä täällä, mutta Morrisonin versiota ei olla vielä nähty laisinkaan. Animal Man on niitä sankareita joka toimisi nykyään suositussa Netflix-formaatissa. DC ei ole vielä aloittanut suoratoiston aluevalloitusta, ja Buddy Baker voisi olla omiaan tähän. Hänen tarinansa olisivat uniikkeja nykyisen tarjonnan rinnalla ja se voisi vedota hyvin erilaiseen yleisöön perhedynamiikkansa, eläinaktivisminsa ja metafiktiivisyytensä vuoksi. Toisaalta metafiktio ei välttämättä toimi ihan yhtä hyvin tv-formaatissa kuin sarjakuvissa. Onko tv-yleisö edes valmis Animal Manin kaltaiseen "outoon" supersankarifiktioon? Haluaisin uskoa siihen. Animal Man on yksiä merkittävimpiä, fiksuimpia, viihdyttävimpiä ja ajatuksia herättävimpiä sarjakuvia joita kuunaan tehty, ja Grant Morrisonin merkittävimpiä teoksia. Animal Man ei taistele vain kanssa-ihmisten puolesta, vaan eläinkunnan, luonnon ja koko taidemuodon puolesta.

Tämä oli Valokeilan viides osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole vielä saaneet ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan.

Ensi kerralla: Jotain vähän erilaista ja vähän samanlaista.

Atte T

Atte Arvostaa: X-Men: Apocalypse

HUOMIO. EN ENÄÄN SEISO TÄMÄN ARVOSTELUN TAKANA. VIIMEINEN TUOMIO ON TULOSSA. 

Hauska sattuma tämän elokuvan kohdalla. Unohdin että se oli edes tulossa! Tajusin vasta muutamia päiviä sitten että ensi-iltahan on perjantaina, ja kiiruulla menin varaamaan lippuja näytökseen. Mutta siitä huolimatta ennakko-odotukseni tätä kohtaan olivat keskiluokkaiset. Trailerit näyttivät ookoolta rymistelyltä, näyttelijäkaarti vakuutti mutta jotain koko hommasta uupui. Niinpä menin elokuviin hyvin neutraalilla mielellä.

Elokuva: Vuosituhansia sitten eli mittaamattoman voimakas olento nimeltä En-Sabah Nur (Oscar Isaacs), maailman ensimmäinen mutantti. Palvojiensa petturuuden vuoksi hän vaipui ikiuneen maan syvyyksiin. Hän kuitenkin herää 1980-luvulla, ja Charles Xavierin (James McAvoy) johtaman Ryhmä-X:än on pysäytettävä hänet ennen kuin hän ajaa maailman perikatoon. Mutta kun vastassa on sekä muinainen mutantti että vanha tuttu Magneto (Michael Fassbender) tuntuu tehtävä mahdottomalta ja maailmanloppu varmalta.

Myönnetään heti alkuun: Tässä elokuvassa on lukuisia ongelmia. Paljon uusia hahmoja pitää esitellä ja niille jakaa ruutuaikaa missä ei ihan onnistutta, vanhoista hahmoista ei osata päästä irti, toiminta ja erikoisefektit ovat välillä turhan päällekäyviä eikä tarina sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ryhmä-X on sarjakuvissa aina ollut kiinnostunut pohtimaan asioita tai vakavoitumaan hetkeksi muustakin kuin pelkästä vainosta. Se jää yhä sivuraiteille toiminnan edessä. Mutta tästä huolimatta X-Men: Apocalypse oli hyvä. Siis todella hyvä. Ehkä puhtain Ryhmä-X elokuva jonka olen nähnyt. Sen panokset olivat korkealla, se onnistui integroimaan itsensä 80-lukuun ja sen ajan Ryhmä-X tarinoihin hyvin ja toiminta oli parasta mitä näistä elokuvista on irronnut. Erityismaininta tässä kohtaa pitää antaa säveltäjä John Ottmanille jonka pauhaavat ja maailmanloppua enteilevät sävellykset toivat sitä tarvittavaa painoarvoa jokaiseen Tuhon tekoon ja liikkeeseen.

Tässä kohtaa, aivan kuten edeltäjänsä, McAvoy ja Fassbender ovat yhtä rooliensa kanssa ja näyttelevät kuin viimeistä päivää jokaisen kohtauksensa. Fassbender näyttää jälleen skaalaansa joskin hieman enemmän hiljaisella volyymilla Days of Future Pastin bombastisuuteen verrattuna. McAvoy sen sijaan pääsee irroittelemaan enemmänkin ja tuo sarjakuvien Xavierin eloon antaumuksella. Nicholas Hoult tekee varman perussuorituksen Petona, mutta yleensä mainio Jennnifer Lawrence tuntuu nukkuvan läpi oman suorituksensa paikkapaikoin. Vasta lopussa hän löytää taas sen innokkuuden mitä First Classista oli havaittavissa. Sitten on Evan Peters. Ongelmani tämän hahmon kanssa on puhtaasti sarjakuvapohjainen. Age of Ultronin Elohopea oli luonteeltaan ja asenteeltaan enemmän sarjakuvien ylpeän nokkava nopsajalka. Toki tämä Elohopea näyttää hyvältä ja on hauska, mutta hahmo sarjakuvista se ei ole. Tästä huolimatta Evan varastaa shown taas loistavassa uusinnassa Days of Future Pastin kuuluisimmasta kohtauksesta. Halajan tämän elokuvan Blu-rayn ja selityksen mitenkä kaikki oikein tehtiin!

Ja sitten uudet hahmot. Klassiset hahmot kuten Storm, Kyklooppi, Jean Grey ja Painajainen palaavat tyylillä takaisin, jättäen uudemmat ja vähemmän nähdyt hahmot varjoonsa valitettavasti. Kodi Smit-McPheen Painajainen on lähempänä sarjakuvien hauskaa pitävää ja hieman hönttiä seikkailijaa kuin aikaisempi versio ja parempi näin. McPheella ei tosin ole paljonkaan sanottavaa ja toimii kevennyksena kohtausten sitä vaatiessa. Ty Sheridanilla oli oma työnsä tehdä kiistanalaisesta Kykloopista tykättävä ja mielenkiintoinen hahmo. Hän onnistuu siinä osittain, joskin elokuva tuhlaa ehkä hieman liikaa aikaa hänen subjuoneensa. Tosin hänestä näkyy Kykloopin dynaamisuus ja ehkä myöhemmin hänestä voi tulla Ryhmä-X:än johtaja kuten kuuluukin. Unohduksiin ja varjoihin jää Lana Condorin Jubilee suureksi harmikseni. Condor ottaa kohtauksistaan kaiken irti minkä saa mutta se ei ole tarpeeksi. Alexandra Shipp näyttää alussa hyvää karismaa ja asennetta Stormina mutta viettää valitettavasti loppuelokuvan lähes mykkänä. Samaan kategoriaan jää myös kuvankaunis Psylocke ja kasariheviä kuunteleva Enkeli. Mutta mielestäni uusista hahmoista mieleen jäi parhaiten Jean Gray. Sophie Turner näyttelee häntä hyvin luonteikkaasti ja tyynesti, mutta hänestä näkyy kuinka pinnan alla kuohuu. Lopua kohten mentäessä alkaa meno hänen kohdallaan vain parantua.

Sitten on aika puhua nimikkohahmosta eli Apocalypsesta. En jaksa enään huomioida kommenteja tämän ulkonäöstä tai koosta tai muusta sellaisesta. Hahmot näyttävät erillaisilta elokuvissa kuin sarjakuvissa, selvä homma. Oscar Isaacs on viime vuosina näyttänyt kyntensä laaja-alaisena näyttelijänä ja oli kieltämättä outoa nähdä Isaacs maailmanlopun skaalan pahiksena Star Warsin reippaan sankariroolin jälkeen. Mutta sitä Isaacs onkin- elämää isompi. Hänen karismansa kaiken proteesin ja haarniskan alta huokuu yhä, ja jokainen lause tämän suusta tuntuu karmivalta. Hän puhuu pehmeästi ja vihjaillen kuin paholainen mikä sopii tämän muinaiseen luonteeseen. Mutta kun tarvitaan on hänen äänensä ja mahtipontiset eleensä täydelliset. En-Sabah Nur ei ole monimutkainen pahis tai mikään monisyinen, samaistuttava hahmo. Hän on luonnonvoima tai Jumalan vitsaus, jotain jota ei voi ymmärtää tai jonka kanssa ei voi neuvotella. Hän on, sanalla sanoen, Tuho.

Mutta kuten aikaisemmin sanoin, virheitä löytyy. Keskellä elokuvaa oleva vankilareissu on kehno väliviivytys, joskin se toimii uuden mutanttikolmikon ryhmäytyksenä ja treenauksena. Aluksi niin monipuolinen näyttelijäkaarti osoittautuu tylsän perinteiseksi  Jubileen ja Stormin jäätyä ärsyttävästi taka-alalle. Wolverine on täysin turha lisä elokuvaan vaikkakin sisäinen ahmafani kiljaisi innosta nähdessään tutun sarjisversion miehestä. CGI on paikkapaikoin kökön näköistä ja jotkut toimintakohtaukset ovat turhan feikin näköisiä. Mutta kaikesta näistä huolimatta...X-Men: Apocalypse on ehkä aidoin Ryhmä-X elokuva tähän mennessä. Se ei ehkä teknisellä tasolla ole First Classin veroinen, mutta puhtaassa 80-luvun Ryhmä-X hengessä se voittaa kaikki muut mutanttileffat mennen tullen. Sen toiminta on dynaamista ja paikka paikoin hyvinkin rujoa, liikkuen k-luokitusten rajamailla luiden rutistessa ja veren valuessa. Loppua kohden meno vain kovenee ja viimeiset 20 minuuttia ovat X-Men leffasarjojen parhaimpia. On hienoa nähdä joukko supersankareita taistelemassa yhdessä yhtä vahvaa vihollista vastaan kirkkaassa ympäristössä jossa toiminnasta saa selvää. Viimeiset hetket saavat uskomaan että X-Men-elokuvasarja saattaa joskus nousta Marvelin rinnalle värikkäänä, hauskana ja toiminnantäytteisenä supersankariviihteenä. X-Men: Apocalypse ei ole täydellinen, mutta silti erittäin viihdyttävä toimintaleffa josta vanhan koulukunnan mutanttifanit varmasti tulevat riemastumaan.

Atte T

Lepää rauhassa, Darwyn Cooke

14.5.2016 Lauantai-aamu ei alkanut hyvissä merkeissä. Varhain aamulla luin uutisen että sarjakuvapiirtäjä ja kirjoittaja Darwyn Cooke palliatiivisessa hoidossa, eli parantumattomasti sairaiden potilaiden fyysisen ja henkisen tilan kehentämistä. Myöhemmin samana päivänä uutinen muuttui. Darwyn Cooke kuoli 14.5.2016 aggressiiviseen syöpään.

Useimmille teistä nimi ei ole välttämättä tuttu, mutta itselle Darwyn oli hyvin tärkeä tekijä. Listassani parhaimmista sarjakuvista Darwynin magnum opus DC: The New Frontier oli kolmannella sijalla, ohittaen mielestäni teokset kuten Vartijat tai Yön Ritarin Paluun supersankarifiktion merkkipaaluna. New Frontier oli kunnianosoitus hopea-ajan supersankarien aamunkoille, antaen hienon selityksen muutokselle mikä tapahtui supersankareissa II.maailmansodan jälkeen. Frontier on värikäs, iloinen ja positiivinen mutta myös synkkä, surullinen ja ajatuksia herättävä mestariteos. Tuntui kun hän olisi tiennyt kaiken hahmoistaan- miten he toimivat, miten he ajattelevat. Hänen Teräsmiehensä oli myötätuntoinen ja lempeä, Ihmenainen elämäniloinen ja vahvatahtoinen ja Batman älykäs ja oikeudenmukainen.  Nämä kolme olivat Darwynin käsissä aina aitoja alkuperälleen ja perinnölleen.

Hän myöskin teki ainoan DC:n kiistanalaisista Ennen Vartijoita (Before Watchmen) prequel-tarinoista joka on oikeasti hyvä, nimittäin Minuuttimiehet. Darwyn oli ainoa looginen valinta kertomaan kultakauden sankarien kuten Yöpöllön, Silkkiaaveen ja Koimiehen tarinan, sillä tämä on juuri hänen alaansa. Aikakausi syttyy eloon hänen kynänsä alla, ja tarinan näistä supersankareista on aito ja samaistuttava ja tuntuu loogiselta osalta Alan Mooren alkuperäistarinaan. Kohdat kuten Siluettin painajaismainen menneisyys, Yöpöllön esittely ja Minuuttimiesten kunnian hetki ovat upeita tarinoita ja taas jälleen, Darwynin taide tekee kaikesta vielä upeampaa.

Darwyn myöskin teki paljon taidetta lehtien kansiin ja yksittäisiä piirtämiskeikkoja. Darwynin taiteessa on jotain klassisen kaunista; se on kuin moderni yhdistelmä Jack Kirbyä ja Will Eisneriä. Se on pulpahtavaa, idealistista, modernia ja retroa samaan aikaan. Hänen viimeiseksi töikseen jäi upea DC-kansigalleria johon kuului tribuutteja niin Teräsmiehelle, Teinititaaneille, Ihmenaiselle, Harley Quinnille kuin Batmanillekin. Batmanin 75-juhlavuoden kunniaksi hän teki upean animaation yön ritarista. Myös pitää huomioida että Darwyn Cooke suunnitteli modernin Kissanaisen asun, mustan nahkapuvun jossa on lasit ja vetoketju.

Yksi unelmistani on aina ollut kirjoittaa sarjakuvatarina. Ja kun tuskastelen usein keskinkertaisten Ihmeneloset-stoorien kanssa, Ihmeneloset-tarinan tekeminen on aina ollut unelmani. Ja jos tällä unelmalla olisi kuvittaja, se olisi ollut Darwyn. Darwynin taiteessa näkyi supersankarisarjisten menetetty viattomuus; hauskuus, värikkyys ja lämminhenkisyys. Hänen kynänjälkensä sopisi täydellisesti Ihmenelosten klassiseen ilmeeseen, tuoden hahmoja takaisin juurille mutta pitäen nykyaikaisen kehityksen mukana. Mutta valitettavasti tämä uni jää toteutumatta. Darwyn Cooke oli ehdottomasti alansa parhaimpia tekijöitä, todellinen mestari jonka poismenoa jäävät suremaan niin perhe, kollegat kuin lukemattomat fanit ympäri maailmaa.

Lepää rauhassa, Darwyn Cooke. (1962-2016)  

"And tonight, one more time, I am their champion." -DC: New Frontier