Mutta ensin, puhutaanpas hieman Grant Morrisonista. Taas.
Morrisonin nimi on näkynyt tässä blogissa useaan otteeseen. Tämä ei ole sattumaa, sillä Grant Morrison on minun suosikkini kaikista sarjakuvakirjoittajista. Grant Morrison on Skotlantilainen sarjakuvakirjoittaja, näytelmäkirjailija, okkultisti, eläinten oikeusten puolustaja, anarkisti ja kaikin puolin yksiä mielenkiintoisimpia ihmisiä joita tällä alalla on koskaan ollut. Morrison aloitti uransa, kuten moni muukin saarivaltion sarjakuvakirjoittajista, kirjoittamalla 2000 AD-lehteen. Hänen sarjansa Zenith oli supersankarisarjan rekonstruktio ja mahdollisuus saada ääni Margaret Thatcherin kritisointiin. Zenith kiinnitti DC:n huomion ja Morrisonille tarjottiin töitä. Sitemmin Grant Morrison on kirjoittanut sellaisia sarjakuvataiteen klassikoita kuten Flex Mentallo, Seven Soldiers, 52, All-Star Superman ja minun suosikkisarjakuvani Arkham Asylum: Serious House on Serious Earth. Morrisonin tavaramerkki on metafiktio, "fiktio fiktiosta". Metafiktio kommentoi tekstin fiktiivisyyttä sen rakenteen ja sisällön perusteella. Puhutaan tarinoista, jatkumoista ja unohdettujen hahmojen limboista. Tähän liittyy vahvasti Morrisonin toinen erikoisuus: Kaikenkattava ja pikkutarkka sarjakuvakaanonin tuntemus. Morrison ei sulje mitään pois tarinoistaan eikä mikään ole liian tyhmää, varsinkin kun puhutaan vanhoista hahmoista. Hänen Teräsmies-tarinansa on täynnä hahmoja ja ideoita koko Teräsmies-mytologian pitkältä aikajanalta. Tämän vuoksi hänen supersankarisarjansa ovat täynnä mielenkiintoisia ja värikkäitä hahmoja, sillä hän osaa puhaltaa eloa ja tunnetta hölmöimpäänkin ideaan. Kaksi sarjakuvaa ennen kaikkea ovat todiste tästä. Ensimmäinen on Doom Patrol, kenties kaikkien aikojen hämmentävin värisarjakuva. Toinen on juuri se sarjakuva jonka kirjoittamista Morrisonille tarjottiin Zenithin aikoina. Kyseisen lehden nimikkosankari oli unohdettu ja hieman halveksitty sankari nimeltä Buddy Baker aka....
Animal Man
Buddy Baker oli vain yksi monista supersankareista joita luotiin liukuhihnatahdilla 60-luvulla. France Herronin ja Dave Woodin 1965 luoma Animal Man oli kaikin puolin kehno yritys. Meteoriitin säteilystä voimansa saanut Baker pystyi omaksumaan läheisten eläinten voimat itselleen. Hän käytti tätä ollakseen Teräsmies- klooni, omaten supervoimat ja kestävyyden sekä kyvyn lentää. Sarja ei kestänyt kauaa ja se unohtui, vaikkakin Animal Man teki pari esiintymistä sivuhahmona Oikeuden Puolustajissa ja Suicide Squadin varhaisessa versiossa. Hahmon olisi loogisesti pitänyt vaipua samaan unholaan Fantomahin ja Fatmanin kanssa. Mutta sitten tuli Grant Morrison. Hänen käsissään Animal Man muuttui geneerisestä perussankarista mielenkiintoiseksi, uniikiksi ja ajatuksia herättäväksi sankariksi. Animal Manin perusidea ei ollut huono: Luontoteemainen sankari joka voi saada eri voimia eri eläimiltä on hauska idea joka antaa tilaa lähes loputtomalle luovuudelle. Kaikki ideat mitä tästä tulee nopeasti mieleen ovat jo toimivia: Koiran hajuaisti, lepakon kaikuluotain, linnun lentokyky, muurahaisen voimat jne. Mutta sitten rattiin pistetään Morrisonin kaltainen nero niin päästään tasoille jotka ovat nerokkaita ja suorastaan karmivia niiden toteutuksessa. Eläimiä on monenlaisia: Rukoilijasirkan lyöntivoima, kastemadon kyky kasvattaa raajoja takaisin ja bakteerin kyky jakautua ja monistaa itseään ihmisen käytössä? Samaan aikaan mahtavaa ja samaan aikaan tietyllä tavalla karmivaa.
Animal Man ei ainoastaan suojele kanssaihmisiään ja taistele superkonnien kanssa. Nimensä mukaisesti Animal Man tekee paljon sankarointiaan eläinten parissa hyökäten eläinrääkkääjiä, salametsästäjiä ja verisiä traditioita vastaan. Tähän on paljon vaikuttanut Morrisonin oma eläinsuojelutausta ja molemmat Morrison ja Animal Man ovatkin kasvissyöjiä. Kun ottaa huomioon että hänen voimansa ottavat eläinten ominaisuuksia ja kuinka tämä toimii valtavan hermoston kaltaisesti, on Buddy Bakerin empaattisuus eläimiä kohtaan ainoastaan loogista. Mutta Animal Man ei ainakaan omasta mielestäni ole saarnaava. Itse en ole kasvissyöjä ja minun on vaikea kuvitella ryhtyväni sellaiseksi, mutta tämä ei tarkoita ettenkö voisi välittää Animal Manin tehtävästä. Grant Morrison itse pelkäsi että sarjakuva alkaisi muuttua saippualaatikoksi jonka päältä hän voisi saarnata eläinten oikeuksista. Mielestäni tähän ei ikinä menty, sillä miten Animal Man esittää näitä argumentteja ja kannanottoja on fiksu ja sulava. Baker haluaa muutoksen nyt ja heti, mutta tämän perhe ei ole niin innoissaan tästä. Kun hänen poikansa Cliff syö hampurilaisia Buddy ei huuda hänelle vaan käy sivistyneen keskustelun ja sanoo ettei voi pakottaa poikaansa samalla tielle; sen pitää olla hänen valintansa. Tämä oli selkeästi Morrisonin omaa kommentointia sarjakuvansa mahdollista vastaanottoa vastaan ja mahdollisuus avata oman missionsa tarkoituksia ja motiiveja. Morrison ei halunnut saarnata ja huutaa ihmisille jotka eivät ole kasvissyöjiä vaan näyttää kuinka huonosti eläimiä kohdellaan ja näyttää vaihtoehtoja eettisempään ruokavalioon. Ja samalla tietysti pistää kyseinen äänitorvi taistelemaan robottidinosaurusta vastaan Afrikan savanneilla.
Mutta ei Animal Man ole pelkkää eläintensuojelua ja perhefiktiota. Hän kohtaa mitä erikoisempia olentoja, vihollisia, skenaarioita ja ideoita joita ei oltu nähty sarjakuvissa juurikaan ennen tätä. Animal Man taistelee sekopäisen supersankari B'wana Beastin kanssa väärinymmärryksen takia joka johtaa vakaviin seurauksiin. Yhdessä Oikeuden Puolustajien jäsenten Kumimiehen ja Metamorphon kanssa Animal Man estää aikamatkustavaa superrikollista levittämästä kaaosta ja iloa Pariisin keskustaan. Hän kohtaa Punaisen Naamion, eläkeikäisen ex-superkonnan joka koittaa lopettaa uransa räjähdysmäisesti, kertoen samalla elämäntarinansa Buddylle joka ei halua satuttaa selkeästi vain yksinäistä ja masentunutta vanhusta. Yksi asia jota kaipaan nykyaikaisissa sarjakuvissa on tapa kertoa koherenttia tarinaa ilman että jokainen lehti jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Yksittäinen tarina joka alkaa ja loppuu samassa lehdessä on nykyään harvinainen ilmiö. Animal Man koostuu sellaisista yksittäisistä tarinoista, joissa viljellään vinkkejä ja viittauksia menneisiin ja tuleviin tapahtumiin. Ja kun koko tarinan alla kulkenut suurempi juoni ja tarina paljastuu, tuntuu se paljon isommalta ja yllättävämmältä. Merkittävin esimerkki lienee yksittäisistä tarinoista parhain, Coyote Gospel.
Ja sitten on tietysti tarinan metafiktiinen puoli. Metafiktiossa kiinnitetään huomiota tarinan fiktiivisyyteen, ja sarjakuvan tapauksessa huomio on sen...sarjakuvamaisuudessa. Mutta päinvastoin kuin Deadpoolin tapauksessa metafiktio ei tule hahmon suusta eikä Baker ole ärsyttävän itsetietoinen omasta fiktiivisyydestään. Metafiktio on upotettu tarinan selkärankaan, ja sitä käsitellään vakavana teemana. Hahmot jotka ovat tietoisia niiden fiktiivisyydestä tai luojistaan on se harhaista ja sulavaa.
Arkhamin mielisairaalassa viruva Psyko-Piraatti huutaa kauhuissaan "Onko Susimies tulossa" ja "Katoanko minä jatkumosta". Viittaukset ovat sulavia ja piilotettuja, ja lukija tuntee itsensä fiksuksi tajutessaan ne. Ja kirjoittaja-hahmo-suhteesta ei tehdä huulenheittoa tai pilke silmäkulmassa vinkkailua. Minkälaista OIKEASTI olisi tietää että oma elämäsi ja kaikki mitä sinulle ikinä tapahtuu, tapahtuu vain lukijoiden ja kirjoittajan outojen halujen ja ajatusten vuoksi? Mitä hahmo ajattelee kirjoittajastaan, kun tämän elämäntyö on aiheuttaa surua, kärsimystä ja kaaosta tämän elämään? Morrison käyttää metafiktiota valoittaakseen sarjakuvien silloista nykytilaa ja tarinoiden toistuvia rakenteita uniikilla tavalla.
Animal Man ei ole saanut vielä mahdollisuutta animaation tai elokuvien puolella. Pieniä cameo-rooleja on ollut sielä täällä, mutta Morrisonin versiota ei olla vielä nähty laisinkaan. Animal Man on niitä sankareita joka toimisi nykyään suositussa Netflix-formaatissa. DC ei ole vielä aloittanut suoratoiston aluevalloitusta, ja Buddy Baker voisi olla omiaan tähän. Hänen tarinansa olisivat uniikkeja nykyisen tarjonnan rinnalla ja se voisi vedota hyvin erilaiseen yleisöön perhedynamiikkansa, eläinaktivisminsa ja metafiktiivisyytensä vuoksi. Toisaalta metafiktio ei välttämättä toimi ihan yhtä hyvin tv-formaatissa kuin sarjakuvissa. Onko tv-yleisö edes valmis Animal Manin kaltaiseen "outoon" supersankarifiktioon? Haluaisin uskoa siihen. Animal Man on yksiä merkittävimpiä, fiksuimpia, viihdyttävimpiä ja ajatuksia herättävimpiä sarjakuvia joita kuunaan tehty, ja Grant Morrisonin merkittävimpiä teoksia. Animal Man ei taistele vain kanssa-ihmisten puolesta, vaan eläinkunnan, luonnon ja koko taidemuodon puolesta.
Tämä oli Valokeilan viides osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole vielä saaneet ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan.
Ensi kerralla: Jotain vähän erilaista ja vähän samanlaista.
Atte T
Toinen tärkeä tekijä Animal Manissa oli perhe. Buddy Baker oli tietysti päähahmo tarinoissa, mutta samalla lukija sai tutustua tämän perheeseen: vaimo Ellen, tytär Maxine ja poika Cliff. Animal Man ei omaa salaista identiteettiä perheeltään tai muultakaan supersankari-yhteisöltä. . Tämä tekee järkeä. Salainen identiteetti tekee järkeä vain jos sankari aktiivisesti rikkoo lakia tai omaa niin väkivaltaisen ja kostonhimoisen vihollisgallerian että tämän pitää suojella identiteettiään heiltä jotta sankarin läheiset eivät kärsi. Mutta miksi pitää supersankari-identiteettisi salassa perheeltäsi ja muilta lähimmäisiltäsi? Salaisuuksien pitäminen- varsinkin tämän luokan iso salaisuus- johtaa ennemin tai myöhemmin paljastumiseen ja siitä nousevaan typerään ja täysin turhaan draamaan. Animal Manin perhe, varsinkin Ellen, on tukemassa häntä kun hän tukea tarvitsee ja antaa ohjeita tämän uralla, mutta myös sättii kun Buddyn ajattelemattomuus johtaa onnettomuksiin ja perheen sisäisiin kriiseihin. Buddyn uran yhä enemmän suuntauduttua kohti radikaalimpia ratkaisuja eläinaktivismissa alkaa hämärät tahot uhkailemaan ja pelottelemaan Bakerin perhettä, lähettäen ukaaseja ja uhkakirjeitä, pelottelijoita ja lopulta superrikollisia Bakerin talon ovelle. Animal Man on vahva ja taitava, hän kyllä pärjää mutta entäs tämän kotiväki? Ja koska perheeseen on tutustuttu sarjan aikana on nämä uhkaukset ja hyökkäykset paljon vakavemman oloisia. Ellen ja lapset eivät vain ole "perhe"
jonka olemassaolo nostetaan silloin tällöin esille, he ovat tärkeä ja olennainen osa koko tarinaa.
 |
| Peilien Mestarin huono päivä. |
Mutta ei Animal Man ole pelkkää eläintensuojelua ja perhefiktiota. Hän kohtaa mitä erikoisempia olentoja, vihollisia, skenaarioita ja ideoita joita ei oltu nähty sarjakuvissa juurikaan ennen tätä. Animal Man taistelee sekopäisen supersankari B'wana Beastin kanssa väärinymmärryksen takia joka johtaa vakaviin seurauksiin. Yhdessä Oikeuden Puolustajien jäsenten Kumimiehen ja Metamorphon kanssa Animal Man estää aikamatkustavaa superrikollista levittämästä kaaosta ja iloa Pariisin keskustaan. Hän kohtaa Punaisen Naamion, eläkeikäisen ex-superkonnan joka koittaa lopettaa uransa räjähdysmäisesti, kertoen samalla elämäntarinansa Buddylle joka ei halua satuttaa selkeästi vain yksinäistä ja masentunutta vanhusta. Yksi asia jota kaipaan nykyaikaisissa sarjakuvissa on tapa kertoa koherenttia tarinaa ilman että jokainen lehti jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Yksittäinen tarina joka alkaa ja loppuu samassa lehdessä on nykyään harvinainen ilmiö. Animal Man koostuu sellaisista yksittäisistä tarinoista, joissa viljellään vinkkejä ja viittauksia menneisiin ja tuleviin tapahtumiin. Ja kun koko tarinan alla kulkenut suurempi juoni ja tarina paljastuu, tuntuu se paljon isommalta ja yllättävämmältä. Merkittävin esimerkki lienee yksittäisistä tarinoista parhain, Coyote Gospel.
Ja sitten on tietysti tarinan metafiktiinen puoli. Metafiktiossa kiinnitetään huomiota tarinan fiktiivisyyteen, ja sarjakuvan tapauksessa huomio on sen...sarjakuvamaisuudessa. Mutta päinvastoin kuin Deadpoolin tapauksessa metafiktio ei tule hahmon suusta eikä Baker ole ärsyttävän itsetietoinen omasta fiktiivisyydestään. Metafiktio on upotettu tarinan selkärankaan, ja sitä käsitellään vakavana teemana. Hahmot jotka ovat tietoisia niiden fiktiivisyydestä tai luojistaan on se harhaista ja sulavaa.
Arkhamin mielisairaalassa viruva Psyko-Piraatti huutaa kauhuissaan "Onko Susimies tulossa" ja "Katoanko minä jatkumosta". Viittaukset ovat sulavia ja piilotettuja, ja lukija tuntee itsensä fiksuksi tajutessaan ne. Ja kirjoittaja-hahmo-suhteesta ei tehdä huulenheittoa tai pilke silmäkulmassa vinkkailua. Minkälaista OIKEASTI olisi tietää että oma elämäsi ja kaikki mitä sinulle ikinä tapahtuu, tapahtuu vain lukijoiden ja kirjoittajan outojen halujen ja ajatusten vuoksi? Mitä hahmo ajattelee kirjoittajastaan, kun tämän elämäntyö on aiheuttaa surua, kärsimystä ja kaaosta tämän elämään? Morrison käyttää metafiktiota valoittaakseen sarjakuvien silloista nykytilaa ja tarinoiden toistuvia rakenteita uniikilla tavalla.
Animal Man ei ole saanut vielä mahdollisuutta animaation tai elokuvien puolella. Pieniä cameo-rooleja on ollut sielä täällä, mutta Morrisonin versiota ei olla vielä nähty laisinkaan. Animal Man on niitä sankareita joka toimisi nykyään suositussa Netflix-formaatissa. DC ei ole vielä aloittanut suoratoiston aluevalloitusta, ja Buddy Baker voisi olla omiaan tähän. Hänen tarinansa olisivat uniikkeja nykyisen tarjonnan rinnalla ja se voisi vedota hyvin erilaiseen yleisöön perhedynamiikkansa, eläinaktivisminsa ja metafiktiivisyytensä vuoksi. Toisaalta metafiktio ei välttämättä toimi ihan yhtä hyvin tv-formaatissa kuin sarjakuvissa. Onko tv-yleisö edes valmis Animal Manin kaltaiseen "outoon" supersankarifiktioon? Haluaisin uskoa siihen. Animal Man on yksiä merkittävimpiä, fiksuimpia, viihdyttävimpiä ja ajatuksia herättävimpiä sarjakuvia joita kuunaan tehty, ja Grant Morrisonin merkittävimpiä teoksia. Animal Man ei taistele vain kanssa-ihmisten puolesta, vaan eläinkunnan, luonnon ja koko taidemuodon puolesta.
Tämä oli Valokeilan viides osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole vielä saaneet ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan.
Ensi kerralla: Jotain vähän erilaista ja vähän samanlaista.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti